Hämähäkkimies 6/90

Muurin takana

Tarina: James Owsley

Piirrokset: Mark Bright

Tussaus: Al Williamson

Maailman nopea muuttuminen 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa on aiheuttanut sen, että tämä alunperin vuonna 1987 julkaistu tarina on Suomessa kolme vuotta myöhemmin ollut jo historiaan sijoittuva: Berliinin muuri oli jo murtunut ja Saksojen yhdistyminen parhaillaan käynnissä, kun saimme luettavaksemme tämän vanhaa maailmankuvaa vielä vahvasti huokuvan 60-sivuisen Hämiksen ja Wolverinen yhteistarinan. Oma makuni on ollut näihin aikoihin jo selvästi siirtymässä aikuisempiin (Marvelin mittapuulla) tarinoihin, mikä on saattanut olla osasyynä siihen, että harva Hämiksen numero on jaksanut enää kesään 1990 tultaessa aikoihin todella innostaa. Tämä kuitenkin kolahti, ja kolahti edelleen, joskin tarinan ongelmakohdat näen vuonna 2021 lukiessa huomattavasti paremmin.

Positiiviset puolet ensin: James Owsley (joka sittemmin on tehnyt monipuolisen uran kirjoittajana nimellä Christopher Priest) on taitava kirjoittaja, ja vaikka Suomessa tuikituntematon vielä tähän aikaan, niin teki vaikutuksen minuun. Hän käyttää tuolloin kovasti yleistymässä olleita kertojanäänilaatikoita niin Wolverinen kuin Hämiksenkin sisäisen monologin kuljettamiseen, ja ratkaisu toimii – tarinassa on heti vakavampi fiilis, kun tämänkaltainen kerronta on tuttua esimerkiksi Millerin Daredevilistä, Tuomarista ja muista tylymmän Marvel-puolen edustajista. Tunnelma onkin tarinan alkusivuilta asti synkkä; kylmä sota jyllää, ihmishenki on halpaa, Manhattanillakin vaanii murhaaja. Wolverine yrittää löytää entisiä KGB-kamujaan niittaavaa "parasta ystäväänsä" Charlieta, jonka jäljillä myös Daily Buglen reportteri Ned Leeds matkustaa Berliiniin, mukanaan valokuvaajana Peter Parker. Siellä sitten törmäillään erinäisin seurauksin. Tykkäsin kovasti kohtauksesta, jossa Wolverinelle selviää ohimennen Peterin henkilöllisyys Hämiksenä; vielä 80-luvulla monikaan Marvelin hahmoista ei tiennyt toisistaan paljon mitään, minkä varjossa näitä historiallisia hetkiä on minunkin lukemissani tarinoissa esiintynyt. Arkivaatteissaan, ilman naamiotakin, Berliinin kattojen yllä Wolverinen seurassa loikkiva Hämis on mainio näky.

Tarinan isoin käänne on tietenkin monta vuotta kuvioissa pysyneen ja Peterin ensimmäisen tyttöystävän Bettyn vihille vieneen Ned Leedsin kuolema Berliinissä. Tai oikeastaan sen jälkiseuraukset: itse tapahtumaa emme näe, Peter löytää surmatun Nedin hotellihuoneesta. Kohtauksessa on karua reaalimaailman kauhua, joka tihentyy paikoitellen tarinassa nautittavan intensiiviseksi muutenkin. Toisaalta juuri tämä on yksi stoorin ongelmista: Hämähäkkimies itse on liian keltanokkaiseksi kuvattu. Hän on kauhuissaan, paikoin lähes lamaantunut siitä tosielämän väkivallasta jota suurvaltojen välinen sota on täynnä, ikään kuin ei olisi niin tappajiin kuin kuolleisiinkin urallaan jo lukuisasti törmännyt. Hän tekee amatöörimäisiä, tottumattoman toimijan virheitä ja on jatkuvasti, tosin tahattomasti, Wolverinen oman agendan tiellä.

Owsley ymppää myös ihan liikaa isoa painolastia päähenkilöille: parhaana esimerkkinä Wolverinen paras ystävä Charlie (jonka – spoiler alert – sukupuoleksi paljastuukin tarinan loppupuolella nainen; nimi on lyhenne Charlemagnesta), jollaista ei ole kukaan koskaan aiemmin maininnut, eikä vissiin tämän tarinan jälkeenkään. Hän on lähinnä pelkkä juonikuvio, syy saada päähenkilöt Berliinin ja syy sille, että KGB on koko ajan itse kenenkin kannoilla. Lopullisesti tarina lässähtää kliimaksiksi tarkoitetussa lopputaistelussa berliiniläisellä hautausmalla, jossa Wolverine ja Hämis ottavat yhteen. Logan on juuri myöntynyt ystävänsä pyyntöön tulla otetuksi hengiltä ennen kuin KGB saa hänet käsiinsä, mutta kynsineenkin Wolverine epäonnistuu tässä teloituksessaan, joten Charlie "tekee itsemurhan" hiippailemalla Hämiksen taakse. Taistelusta vielä sekava Hämis lyö Charlien sitten vaistomaisesti hengiltä. Tämä vahingossa tehty surma on sitten Peterin taakkana ilmeisesti loppuelämän ajan? Eli lähinnä tämän tarinan loppusivujen ajan.

Pari pointtia:

– Jos Wolverine on iskenyt sinusta surmatarkoituksessa kyntensä läpi, tuskin hiippailet enää minnekään.

– Päähän kohdistuneeseen iskuun kuoleva Charlie elää kuitenkin vielä sopivan pitkään jättääkseen hempeät jäähyväiset ja nukkuen sitten rauhallisesti pois.

– Hämis pystyy nostamaan omin käsin tankkeja: hänen lyöntinsä olisi irrottanut Charlien pään harteilta, murskannut sen aivojen ja luunpalasten veriseksi massaksi. Mutta maahan kaatuva Charlie on yhtä kaunis kuin aina. Ei mustaa silmää, ei haljenneita huulia.

No niin, se saivartelusta. Muistiin on joka tapauksessa jäänyt, että jo aikoinaan tämän Charlien "itsemurhan" toteutus oli mielestäni niin kummallisen epäonnistunut kerronnallisesti, että se ravisti lukijan ikävästi ulos tarinan maailmasta. Charlie ei ehkä kuollut Wolverinen kynsiin, mutta ei häntä Hämiskään saanut hengiltä. Kaiken kaikkiaan voi kyseenalaistaa oliko Charlieta lainkaan olemassa. Ehkä Peter hallusinoi koko tarinan. Kenties Nedin kuolleena löytämisen trauma oli sen verran raju.

Owsley on tietenkin ollut Comics Coden valvonnan alainen, ja turhaanhan minä nipotan kun tarina on teknisesti hyvä ja juonellisestikin pääosin mainio. Se kuitenkin ottaa turhan isoja vapauksia heitellessään päähenkilöille traumaattisia asioita niin menneisyyteen kuin tulevaankin, mikä on sääli, koska ne muutamat oikeasti vaikuttavat hetket on kirjoitettu todella hyvin, esimerkiksi Peterin ja Mary Janen väkisin ihmissuhteeksi päätymässä oleva ystävyys:

Kaiken kaikkiaan tämä lehti oli ongelmineenkin paras Hämiksen numero aikoihin. Kuvituksesta en ole sanonut mitään, mutta ehkä vain siksi että se on hyvin perustasoa. Ei häiritsevän huonoa, ei mahdottoman hyvääkään. Bonuksena mainittakoon Mail-Manin palstallaan ilmoittamat suunnitelmat tulevaisuudestaan Marvel-toimittajan uran jälkeen: Hän aikoo ryhtyä joko osa-aikaisesti runoilevaksi kalastajaksi tai vapaaksi esseistiksi. Arvostan.