Ryhmä-X 4/87

1. Mikä tuo oli?

2. Pelastamassa Armotonta?!?

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Aina toisinaan näitä lukiessa huomaa, että Suomessa julkaistiin vain pienenpieni osa Marvelin tuotannosta. Esimerkkinä tämä R-X 4/87. Edellinen numero loppui shokkikäänteeseen, kun Rachel sai telepaattisen yhteydenoton Xavierin kartanolta... ja viestin lähetti Magneto! Mutta tämän numeron alussa X-miehet, Xavier ja Magneto ovat sitten kaikki saman dinerin pöydän ääressä pohtimassa mitä tehdä professorin ohimennen nappaamalle ajatukselle; joku hänen luentoaan kuunnelleista suunnittelee murhaa. Kuka suunnittelee ja kuka on uhri, se pitäisi pikaisesti selvittää.

Oletan (vaikka mitään viittauksia tai edes Mail-Manin selvennyksiä palstalla ei ole) että edellisnumeron tapahtumat ovat jatkuneet suoraan New Mutantsin puolella, jota Claremont myös kirjoitti. Suurta merkitystä tällä ei ole; olen vain tyytyväinen siitä, että Magneto on nyt astumassa kuvioihin vihollisen sijasta eräänlaisena Xavierin radikaalimpana versiona. Tietenkään X-miehet eivät suoraan luota häneen; heillä on vain Xavierin sana siitä, että Magneto on muuttunut, eikä Xavierkaan ole itsensä. Hänen telepaattiset kykynsä toimivat huonosti, mikä johtuu hänen jokin aika sitten kokemastaan pahoinpitelystä, mistä taas ovat vastuussa ne, jotka suunnittelevat yliopiston kampuksella murhaakin – nimenomaan Xavierin. Kaikki kietoutuu nätiksi vyyhdiksi, jonka keskiössä on yhteiskunnassa alati kasvava mutanttiviha. Yliopiston alamaailmassa muhii, kaduilla juhlitaan sankarina Nimrodia, jonka väkivaltaiset otteet katurikollisuutta vastaan ovat kansan mieleen. Tulevaisuusvisioista tutun fasistisen dystopian uhka leijuu kutkuttavasti ilmassa...

Tarinaan kietoutuu myös Tuonpuoleinen, tuo omnipotentti hahmo joka aiheutti Salatut sodat, ja joka tämän tarinan aikoihin pyöri Maassa Salatut sodat kakkosen merkeissä. Ilmeisesti X-miehet ovat jossain Suomessa näkemättömässä tarinassa Tuonpuoleisenkin jo kohdanneet, sillä ainakin Rachel tunnistaa tämän kohtauksessa, joka on surrealistisine tunnelmineen aivan mainio. Koko lehden aloittava dineriin sijoittuva kohtaus on kuin suoraan David Lynchiltä. Outoja tapahtuu arkisessa ympäristössä, tunnelma on vaivautunut, ihmiset puhuvat toistensa ohi. Olen aina pitänyt näistä muutamasta sivusta hirveästi, vaikka syynä voi kyllä olla osittain sekin, että tämä keskustelu on täynnä viittauksia tarinoihin, joita en ole koskaan lukenut. Mutta pidän tästä oudosti poreilevasta tunnelmasta silti.

Murhamysteerikin on kiinnostava poikkeus normaalimpaan superroisto-mätkintään. Vastassa on vain joukko tavallisia opiskelijoita, mutta toisaalta ihmisten ennakkoluulot ja erilaisuuden pelko ovat vastustajia joita ei voi vetää kuonoon. Rachel ajautuu takaisin oman menneisyytensä kauhuihin ja mutantinmetsästäjän rooliinsa, ja hänen sisälleen patoutuneet aggressiot alkavat purkautua. Se, että läsnä tässä tilanteessa on juuri Magneto eikä Xavier, nostaa dialogin ihan eri tasolle. En kaipaa professorin isällistä asennetta, kun tiimissä on näin paljon monitahoisempia ja kiinnostavampia hahmoja tarjolla. Tämä on uutta, terävämpää X-tarinaa, ei supersankareita vaan oman kansansa ihmisoikeuksien puolesta taistelevia altavastaajia.

Kakkostarinasta on mukana vain puolikas, siitäkin suuri osa Kolossin näkemää painajaisunta. Herätessään Peter huomaa että hänet ja Kitty on kaapattu Armottoman Murhamaailmaan, jonne myös Tohtori Doom on ilmeisesti hyökkäämässä. Seuraavaa lehteä ei minulla koskaan kokoelmassani ollut, joten suurin osa tarinastakin jäi hämärän peittoon, mutta luvalla sanoen ei sillä niin väliä. Armoton alkaa olla jo aika kulahtanut yhden idean hahmo, ja Nimrod, xenofobia, Tuonpuoleinen ja Rachelin dystooppinen tausta ovat kaikki ajaneet hänen ohitseen kiinnostavampina juonikuvioina.

Arvio: Poikkeuksellinen maanläheinen, tietyssä realistisuudessaan jopa yllättävän tyly tarina, joka sijoittuu todellisten ennakkoluulojen ja ihmisyyden pimeiden puolten syöveriin. Loppuosa on mitä on, mutta ensimmäinen tarina on edelleen vuosien jälkeenkin kovaa luettavaa. Tämä numerohan sisältää toisen niistä kerroista, kun Kitty käyttää vertauskuvana sanaa "nigger" mutanteista puhuessaan. Claremontin tavasta käyttää todellisia rasistisia termejä fiktiivisen maailman verrokkeina voi olla montaa mieltä, mutta ajatus on sentään tärkein, ja tämä on todella rajusti syrjintää ja ennakkoluuloja vastaan käyvää sarjakuvaa. Hienoa työtä.

Ryhmä-X 3/87

1. Juggernaut on kaupungissa! (loppuosa)

2. Oli synkkä ja myrskyinen yö...

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green & Steve Leialoha / Dan Green

Edellisnumeron rytäkkä saadaan päätökseen. Nimrodin ensimmäinen varsinainen hyökkäys mutantteja vastaan on vaikuttava, mutta pienellä juonella robotin tekoäly saadaan hämilleen: Rogue imee koko ryhmän voimat itseensä, ja tätä monipersoonaa kohtaan vastustajansa jatkuvaan analysointiin perustuva Nimrod ajautuu hämilleen ja voitetaan ainakin hetkellisesti – tosin romutuskuntoon mennyt robotti teleporttaa jonnekin korjauttamaan itseään, mikä tarkoittaa että uusintaottelu on vain ajan kysymys. Ja seuraavalla kerrallahan tuleekin sitten jo ruumiita...

Matsi on tosiaan nopea, mutta todella oivallista luettavaa. Kyytiä saanut Juggernaut on jotenkin hellyttävä (hän ei ole tottunut olemaan vastaanottava osapuoli) ja kaikki X-miehet itseensä imenyt Rogue on huikea näky. Häntä piirtäessään Romitakin pääsee irrottelemaan: tykkään kovasti siitä, miltä Roguen siro sääri näyttää Kolossin teräskuoreen verhoutuneena. Korkeakorkoisessa saapikkaassa tietenkin.

Ja kun nyt kerran ulkoasuun päästiin, niin pitää mainita erikseen Rachel Summers. Kuten Jay & Miles mainiossa podcastissaan ovat monesti huomioineet, Rachelin tyyli on niin gay-ikoni kuin vain suinkin. Enhän minä ala-asteikäisenä tällaista tietenkään voinut hoksata, mutta sen kyllä muistan, että pidin Rachelin ulkoasusta. Olihan hänellä sitten myöhemmin jonkinnäköinen supersankaripukukin, mutta minulle Rachel on omimmillaan näissä alkuaikojen kuteissaan. Hän alkaa päästä omilleen myös ryhmän jäsenenä; numero numerolta Rachel on enemmän toiminnassa mukana, ja hyvä lisä tiimiin onkin.

Toinen tarina alkaa klassisella (kliseisellä?) kauhutarina-skenaariolla: perheen lapset heräävät ukonilmaan kotonaan, mutta yllättäen sen paremmin heidän vanhempansa kuin kukaan naapureista ei tunnista heitä. Lasten huoneet ovat tyhjät, tavarat kadonneet. Jotain hyvin hämärää on tekeillä... Tämä lapsikatras on Voimajengi (tässä lehdessä suomentamattomana nimellä Power Pack), jolla vissiin oli oma ihan kehuttu lehtensäkin, mutta jota Suomessa nähtiin vain heidän vieraillessaan muiden hahmojen tarinoissa. Tämänkertainen kietoutuu Morlokkeihin, noihin tunneleissa asuviin hylkiömutantteihin, ja onkin ihan jees tarina. Nyt tätä lukiessani huomasin pitäväni kovasti siitä, että Claremont tuntuu kokeilevan erilaisia hahmoyhdistelmiä erilaisiin tarinoihin. Tällä kertaa New Yorkin viemäreihin lähtee nelikko Kitty-Wolverine-Rogue-Rachel; erilaisilla kombinaatioilla on aina omanlaisensa dynamiikka, ja Claremont tuntee nämä hahmot tarpeeksi hyvin hyödyntääkseen henkilöiden välisiä suhteita ja historioita. Tykkäsin kyllä siitäkin, miten nämä neljä toimivat lasten parissa. Varsinkin hätääntyneen viisivuotiaan Katie Powerin läsnäollessa Ryhmä-X osaa olla muutakin kuin toimintaan valmiita supersankareita. Sympaattinen tarina, vaikkei välttämättä hirveän oleellinen.

Arvio: Näinkin toiminnallisiin tarinoihin on saatu mahdutettua paljon kiinnostavia juttuja. Hahmot kasvavat ja elävät, ryhmän kokoonpano elää sekin. Muistelen kyllä tykänneeni tuosta Voimajengin jutusta enemmänkin joskus, ehkä se tuntui vähän turhankin kevyeltä nyt. Mutta Romita ja Green jatkavat visuaalista tykitystään, parantavatkin koko ajan, uskallan sanoa.

Ryhmä-X 2/87

1. Verta ja tulta (loppuosa)

2. Juggernaut on kaupungissa!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green / Dan Green & Steve Leialoha

Edellisnumerosta jatkuvaan stooriin on aika mahdoton päästä käsiksi tämän loppuosan perusteella, varsinkin kun ennestään tuntemattomia hahmoja pyörii nurkissa läjäpäin. Peruskuvio on kuitenkin se, että uuden (vuonna 1975 aloittaneen) Ryhmä-X:n perustajajäseniin kuuluneen ja pikapuoliin kuolleen John "Myrskylintu" Proudstarin veli on kostamassa Xavierille ja X-miehille veljensä puolesta. Mukana hänellä on Hellionit, nuo Emma Frostin johtamat teinit, jotka Suomessa jäivät niin vähälle julkaisulle, ettei heistä oikein osaa mielipidettä muodostaa. Käsittääkseni he olivat jonkinlainen vastavoima Uusille mutanteille, eräänlainen teinileffoista tuttu naapurikaupungin high school. Sinänsä hyvä kuvio, mutta jää tämän perusteella etäiseksi. Jossain sotilastukikohdassa pyöritään, Hellionien Empaatti pilaa vehkeilyllään kaiken, ja Painajainen on nostettu Ryhmä-X:n kapteeniksi Stormin harhaillessa Afrikassa. Toki on mukava nähdä pitkästä aikaa Kitty ja Wolverine mukana toiminnassa, ja Rachelkin on jo pykälää isommin mukana menossa. Tarinan lopussa nuorempi Myrskylintu (koko hahmo on olemassa luultavimmin vain, jotta Marvel on saanut pidettyä hahmon copyrightin itsellään) on surmaamassa Xavieria, mutta sydämeltään hyvä nuorukainen ei kuitenkaan tähän kykene.

Myöhemminhän James Proudstar on noussut vissiin ihan keskeiseksi mutanttihahmoksi, nyt hän jää aika unohdettavaksi kertavisiitiksi, jonka rohkeuteen Xavier onnistuu vetoamaan, mutta eipä Myrskylinnusta silti ole uudeksi X-mieheksi vielä pitkään aikaan. On muuten tässä kohtaa tunnustettava eräs seikka: minusta Xavier on aina ollut lähinnä jarru näissä X-tarinoissa. Mitä kauempana professori on ryhmästä, sitä paremmin ryhmän sisäinen dynamiikka toimii. Epäilen Claremontin olleen vähän samoilla linjoilla – sen verran usein hän lähetti Xavierin esim. avaruuteen.

Vaikka ensimmäinen stoori jatkuu edellisnumerosta, se täyttää silti suurimman osan lehdestä – alkuperäisnumero on ollut sivumäärältään tuplattu. Se muuten näkyy myös vähän turhan vauhdilla tehdyssä kuvituksessa; varsinkin Greenin tussaus on epätavallisen vauhdikasta, ja jälki on jotenkin luonnosmaista paikoitellen. Kakkostarina on hallitumpi, ja alkaakin kivasti: edellisen kohelluksen jälkeen aamu-uniltaan heräävä ryhmä kuulee radiosta että Juggernaut on havaittu New Yorkissa; ei siinä mikään auta, mentävä on, vaikka kukaan ei millään jaksaisi.

Homma saa yllätyskierteen, kun jo vähän aikaa taustalla häärinyt Nimrod ilmestyy paikalle ja pistää Juggista turpaan niin että soi. Näyttävä sisääntulo ja mahtava hahmo, jota kukaan tarinan henkilöistä ei tietenkään vielä tässä vaiheessa tunne. Sinänsä muuten hauska yksityiskohta, että aivan kuten viimeksi baarissa, tälläkään kertaa Juggernaut ei itse aloita tappelua. Hän hengaa nytkin siviileissään, kun muut käyvät kimppuun kuin parvi herhiläisiä. Kuka se sitten loppujen lopuksi onkaan määritelmällisesti "roisto", sitä sopii kysyä. No, kansikuva jo paljastaa sen, mikä jää vasta ensi numeron puolelle, eli Juggernautistakaan ei ole vastusta Nimrodille. Tällä kertaa matsi ei kuitenkaan ihan ehdi alkaa ennen kuin lehden sivut loppuvat.

Arvio: Ensimmäinen tarina jää vähän hämäräksi, koska Hellionit ovat Suomessa niin tuntematon tiimi (ja koska minulla ei ollut tarinan alkupuolta). Toinen alkaa lupaavasti; niin Ryhmä-X:n kankeita aamutoimia kuin Juggernautin rentoa oleilua siviileissään on hauska seurata, ja Nimrodin ilmestyminen on mukavan takavasemmalta singahtava äkkikäänne. Hyvää perus-X:ää tämäkin on edelleen.

Teräsmies ja Hämähäkkimies: Kaksoisuhka

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: John Buscema

Tussaus: Joe Sinnott (et al.)

Tämä 60-sivuinen albumimuotoinen julkaisu on yksi ensimmäisiä Marvel-hankintojani, melkoisella varmuudella viiden ensimmäisen Marvel-lehteni joukossa, mikä tarkoittaa että olin kohtalaisena ummikkona tämän äärellä. Toki tiesin nämä hahmot, mutta en niitä vielä sanottavasti tuntenut, ja tiesin senkin, että Teräsmies kumppaneineen on eri kustantajalta lähtöisin, mutta toisaalta olin myös siinä uskossa, että nämä hahmot elävät ikään kuin samassa maailmassa, eivät vain normaalisti kohtaa. Että tämä tarina on kanonisoitua sarjakuvajatkumoa siinä missä tyyppien omatkin lehdet. No, enempää väärässä en tietenkään olisi voinut olla. Nämä kustantamojen yhteistempaukset (joita Marvel ja DC ovat aina suht säännöllisin väliajoin julkaisseet) eivät vaikuta kummankaan omaan kronologiaan, ovatpa vain tarinoita vailla merkitystä tai painoarvoa.

Mutta kuten sanottu, tämä ei häirinnyt minua silloin kymmenkesäisenä. Tämä albumi (kannessa muuten on vuosi 1987, mutta painovuosi silti vielä edellinen) oli tosi kova juttu, ja pitkään yksi suosikkejani. Heti tarinan alussa universumit menevät ristiin: Hulk on matkalla kohti Metropolista, minne Peter Parkerkin lähtee uutisvalokuvaajana, ja tämän jälkeen Clark Kent hakeutuu New Yorkiin. Nämä siviilipuolen tapahtumat ovatkin nyt luettuna lehden parasta antia. Se, että sekä Kent että Parker ovat sanomalehdessä töissä, mahdollistaa erilaisten olosuhteiden vertailun: Clark Kent on arvostettu ja arvovaltainen toimittaja ammattimaisesti johdetussa Daily Planetissa, Parker taas on päätoimittajansa pompottama freelancer lievästi kaoottisessa Daily Buglessa. Kumpikin päätyy keikkahommiin toisen työpaikalle – Clark Kentin ja J. Jonah Jamesonin kohtaaminen on itse asiassa koko albumin mainioin hetki.

Perusjuonena on Tohtori Doomin (ja tylsän DC-hahmon Parasiitin) maailmanvalloituspyrkimys, joka on mitäänsanomaton, mutta pointsit Jim Shooterille siitä, että hän on keksinyt paljon mielikuvituksellisia tapoja saattaa niin Teräsmies kuin Hämiskin erilaisiin pinteisiin ja niistä pois.

Hulk piipahtaa kuvioissa (Hulkin ja Teriksen matsi on toiminnallinen ykköshetki tarinassa), kuten myös Ihmenainen, mutta kaiken kaikkiaan tämä on supersankarisarjakuvana juuri sitä, mitä genreä tuntemattoman mielestä kaikki nämä ovat: jokseenkin infantiililla juonella varustettua pullistelua ja mätkimistä. Jotenkin alentuvan lattea ote vaivaa niin dialogia kuin kerrontaakin koko ajan; tulee mieleen jotkut sellaiset sarjakuvat kuin vanhat Tarzanit tai Mustanaamiot, tai, no – Teräsmies. Kuitenkin tämä albumi on kokonaan Marvelin tuotantoa, ja pointsit kai siitäkin, että hahmoja kohdellaan hyvin tasapuolisesti. Itse asiassa aika hauska kohta on myös Parkerin katkera huomiointi siitä, miten Metropoliksen väki jumaloi sankariaan Teräsmiestä. Itsehän hän on inhottu ja pelätty outolintu kotinurkillaan. Tasan ei käy...

John Buscema on tietenkin mies paikallaan piirrospuolella. On hyvin häkellyttävää, että tämä on yksi niistä piirtäjistä, joita Mail-Man palstallaan jaksoi leimata toistuvasti huonoksi. Tämähän on totaalisen upeaa jälkeä, ja kamoon: Buscema sentään yhdessä Stan Leen kanssa laati kirjan How to Draw Comics the Marvel Way. Ei sellaiseen hommaan olisi kuka tahansa kelvannut. Buscema piirtää todella herooisen Teräsmiehen, taidokkaan Hämiksen, ja kerrassaan ilmeikkäitä ihmiskasvoja läpi tarinan. Hänen Jamesoninsa varsinkin on mainio.

Arvio: Aikoinaan tykkäsin, enää en, paitsi piirrosjäljestä tietenkin. Tarinansa puolesta tämä on sarjakuvaa josta jotenkin näkee laskelmoidun, tenaville suunnatun asenteen. Tämä ei ole vilpittömän innokasta 60-luvun kamaa eikä taidemuotona omilleen noussutta 80-luvun Marvelia. Tämä on siltä väliltä, ja sen valitettavasti huomaa.

Ryhmä-X 12/86

1. Kadonneen temppelin metsästäjät (loppuosa)

2. Kliffaa!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green / Dan Green & Steve Leialoha

Edellisnumeron brutaali barbaria saa päätöksensä jokseenkin odotetusti, mikä tarkoittaa että kaikki sankarien hyvät yritykset menevät päin helvettiä, päähenkilöitäkin kuolee kuin kärpäsiä, mutta lopulta jokin odottamaton käänne pelastaa tilanteen. Tällä kertaa käänne on Uusien mutanttien mukana hengaava Sotakone, tekno-orgaaninen (rakastan tuota termiä!) olento, johon Kulan Gathin loitsu ei ole vaikuttanut, mutta joka toisaalta on enemmän tai vähemmän lapsen tasolla henkisesti, eikä täten kunnolla missään vaiheessa tajua mitä tapahtuu. Tämä lienee muuten ollut Sotakoneen ensiesiintyminen Suomessa, eikä hahmo varmaan ole lehteä tuoreeltaan lukeneille avautunut kunnolla, vaikka toisaalta tässä kaaoksessa on voinut myös upota muun oudon seassa ihan täysillä.

Sotakoneen avulla homma saadaan kuitenkin pakettiin, ja kun Tohtori Outo sitten Illyanan mutanttivoimia käyttäen palauttaa ajan takaisin tapahtumien alkupisteeseen (!!), pyyhkiytyy kaikki tämä historiasta. Vain ajanpalautusloitsun lähistöllä olleet muistavat mitään koskaan tapahtuneenkaan. Silti pitää huomioida, että tämä nimenomaan ei ollut Marvelin usein utilisoima "rinnakkainen aikavirta" tai "vaihtoehtotodellisuus". Tämä tapahtui näille hahmoille ihan oikeasti, tapahtumat vain lopulta peruttiin. Tämä tarkoittaa siis sitäkin, että Hämähäkkimies itse asiassa kuoli tässä tarinan kakkososassa. Kidutettuna, yksin, pilkattuna – yrittäen pelastaa tilanteen, mutta siinä epäonnistuen. Todella hyvä ja todella hyytävä hetki.

Ja kun aikavirtoja ronkitaan tarinan lopussa, tapahtuu muuta mullistavaa: palaamme hetkeen, jossa Kulan Gathin amuletin löytäneen Jaime Rodriguesin surmannut katurikollinen on juuri tekemässä tekoaan (mitä kautta Kulan Gath alkujaan pääsi vapaaksi), mutta nyt samaan hetkeen singahtaa vahingossa tulevaisuudesta Nimrod, tuo pirteän pinkki tappokone. Tämä on Nimrodin ensiesiintyminen, ja luvassa on tylyä tavaraa jatkossa. Itselleni Nimrod menee helposti sinne X-vihollisten top kolmoseen. Ihan vielä Romita ei ole kyllä hahmon ulkomuotoa täysin hionut kohdilleen.

Kakkostarinassakin ollaan tekno-organismin äärellä, kun Sotakoneen paljon puhuttu mutta tähän asti näkymätön isä Magus saapuu Maahan, ja ihan sattumalta (...) sinne, missä X-miehet ovat treenaamassa. Ja pieneksi tiimi onkin käynyt: Storm on lähdössä Afrikkaan (hän oli lähdössä sinne jo ennen Kulan Gath -tapahtumia, mutta Manhattanin muuttuminen vähän viivästytti lähtöä) ja Kitty ja Wolverine ovat vasta palailemassa Japanista, joten Ryhmä-X on tässä vain Rogue, Painajainen ja Kolossi.

Treenisessiot ovat Claremontin tuttuun tapaan täynnä mainioita hetkiä, mutta tosiaan keskeytyvät kun taivaalta tulee jotain isoa. Sen jälkeen ympäristö alkaakin vauhdilla muuttua virtapiireiksi. Olen aina tykännyt näistä tekno-orgaanisista olennoista. Tuo viruksen lailla leviävä teknologia on yksi oudoimmista Marvelin ideoista, mutta sillä on ollut pysyvyyttä, ja aika nopeasti se Sotakoneesta laajeni isommaksikin ilmiöksi Marvelin universumissa, näyttelipä myöhemmin pääosaa parissakin isossa crossover-tarinassa. Tämä Maguksen stoori jää tässä lehdessä kesken tuskin alettuaan, enkä aikoinani seuraavaa numeroa divareista löytänyt, joten tarinan loppu jäi arvailujen varaan. Magus itse tuli kyllä myöhemmin vastaan, ja Sotakone oli minulle hänkin jo uudemmista lehdistä tuttu silloin kun olen tämän ensi kerran lukenut.

Arvio: Kulan Gath -tarinan loppu on täyttä timanttia, oli aika pirun vaikuttavakin silloin aikoinaan. Hämiksen kolkko loppu ja uhrautuvaisuus varsinkin meinasivat nostaa palan kurkkuun. Toisen tarinan parasta antia on X-kolmikon sparraussessio, ja Romita / Greenin hieno taide tietenkin.

Ryhmä-X 11/86

1. Uskomaton aika

2. Kadonneen temppelin metsästäjät

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Saakeli että minä rakastin tätä tarinaa silloin aikoinaan. Tottuneemmaalle Marvel-lukijalle tällaiset vaihtoehtotodellisuudet ovat tietenkin vakiotavaraa, mutta minulle tämä oli aikoinaan ensimmäinen laatuaan, ja järisytti todella. Suoraan asiaan mennään: edellisnumeron viimeisellä sivulla Conan-vihollinen Kulan Gath pääsee kirotusta amuletistaan vapaaksi ja tämä lehti alkaa sillä, että Manhattan on hänen loitsunsa alla. Saari on muuttunut pseudokeskiaikaiseksi magiaa ja barbariaa pursuavaksi fantasiamaailmaksi, joskin poikkeuksellisen brutaaliksi. Kaikki on muuttunut: niin rakennukset, ympäristö, kuin asukkaatkin, jotka eivät juuri mitään aiemmasta elämästään muista; vain lojaliteetit ja perusluonne säilyvät entisellään, muuten kaikki, supersankareja myöten, kuvittelevat maailman aina olleen tällainen. Ensisivuilla muuten seurataan kansallisen turvallisuusneuvoston kokousta Washingtonissa, missä Val Cooper avuliaasti luennoi yleisölle – ja lukijoille – mitä on tapahtunut ja mitä tiedetään. Näppärä tapa selvitä nopeasti pakollisesta infodumpista.

Itse tarina on muutamien kapinallisten taistelua pelolla ja ihmisuhreilla hallitsevaa sadistista Kulan Gathia vastaan. Muutamat ryhmät, kuten Morlokit ja Uudet mutantit, on aivopesty hallitsijan käsikassaroiksi, mistä seuraa pakollista matsia hyvistenkin kesken. Eräänlaisessa pääosassa ovat Storm ja Callisto, joiden ystävyys-vihollisuussuhde alkaa hiljalleen tämän stoorin myötä kehittyä. He aloittavat vihollisina, päätyvät vahingossa Manhattania ympäröivän loitsun ulkopuolelle ja tajuavat missä mennään, mutta lähtevät Selenin kutsumina takaisin auttaakseen maailmaa palaamaan ennalleen.

Niin, Selen... Häntä Claremont on tuonut voimakkaasti muutamissa edeltävissä X-numeroissa esiin, ja nyt tämä vuosisatojen ikäinen noitanainen on omimmassa elementissään. Hän tuntee Kulan Gathin entuudestaan, ja näiden kahden välinen nokittelu on hurjaa ja karmivaa. Kulan Gath on tosiaan ihan eri meiningillä liikkeellä kuin Marvelin viholliset yleensä – hän uhraa lapsia, kiduttaa alaisiaan hengiltä, muokkaa ja vääntää vihollistensa kehoja epäinhimillisiin muotoihin ihan ilokseen. Voimakkaimmat potentiaaliset vihollisensa (Xavier, Selen ja Tohtori Outo) hän varsinkin ruhjoo nopeasti avuttomiksi lihanpaloiksi, jotka voivat vain kauhulla seurata maailman muuttumista painajaiseksi. Ai niin ja onhan Hämähäkkimieskin täällä – ainoa ihminen koko Manhattanilla, joka ei ole muuttunut miksikään, johtuen hänen ja Kulan Gathin aiemmasta kohtaamisesta. Velho vihaa Hämistä tämän vuoksi yli kaiken, ja Parker-parka joutuu ennennäkemättömän kidutuksen kohteeksi; hänet ristiinnaulitaan, häntä ruoskitaan, eikä loitsun vuoksi kukaan edes ymmärrä hänen puhettaan. Tämä tarina on todella rujo, ja Romita / Green -kaksikon kuvitus istuu tunnelmaan täydellisesti.

Arvio: Huikeaa kamaa, ja jotenkin häkellyttävää, että tämä on aikoinaan kahteen rapiat 20-sivuiseen Uncanny X-Menin numeroon mahdutettu. Juonta ja henkilöitä olisi kevyesti kymmennumeroisen limited seriesin verran, mutta toimiihan tämä näinkin. Nuorena tätä lukiessa tuntui kammottavalta miten suuret panokset tässä olivat, mutta kyynisempi kyllä ymmärtäisi, että kun päähenkilöitä alkaa kuolla, on selvää, että tarinan lopuksi painetaan reset-nappia. No, lopetus jää ensi numeroon. Hieno stoori tämä on edelleen, ihan kajahtanutkin tavallaan – Claremont on halunnut tehdä Conan-henkistä hurmosta parin numeron verran, joten ei kun Manhattan sekaisin. Kulan Gathin armottoman julma ja täysin ihmiselämästä piittaamaton maailma on nyrjähtänyt, mutta kiehtova. Olisi tätä pidempäänkin lukenut.

Hämähäkkimies 11/86

1. Minne, oi minne on kadonnut Hämähäkkini?

Käsikirjoitus & piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Jim Mooney

2. Kotiinpaluu!

Käsikirjoitus: Roger Stern & Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Brett Breeding

Salatut sodat oli vuoden mittainen limited series -tapahtuma ja ensimmäinen kaltaisensa megaluokan event Marvelin historiassa. Suomessa tapahtumat levisivät alkuperäistä paljon laajemmalle aikavälille: Hämähäkkimies siirtyy Salattuihin sotiin vuoden 1984 heinäkuussa, ja kun Jenkeissä paluu tuolta taisteluplaneetalta tapahtui pari numeroa myöhemmin, Suomessa näytettiin välissä vanhempaa tavaraa, ja Hämis palaa avaruusekskursioltaan vasta nyt. Itse Sodat käynnistyvät Hämiksen jatkosarjana vuoden 1987 syksyllä, päättyäkseen lokakuun 1988 numerossa. Huh huh.

Tämä lehti on koostettu Hämiksen kummankin merkittävimmän lehden ensimmäisestä Sotien jälkeisestä numerosta. Ensin nähdään Milgromin lähinnä Mustaan kissaan keskittyvä tarina, jossa käydään näppärästi läpi Hämiksen sivuhenkilögalleria, kun Kissa kiertää jokaisen luona etsimässä tietoa kadonneesta Hämähäkkimiehestä. Mutta koska New Yorkin muutkin supersankarit ovat teillänsä, on koko pakka vähän sekaisin... Eivätkä Kissa ja Peter Parkerin siviilielämän ihmiset tule toimeen ollenkaan. Milgrom jatkaa Peter Parker, the Spectacular Spider-Man -lehden kuvittajana ja on ottanut kirjoituspuolenkin harteilleen Bill Mantlon lähdettyä. Suurta muutosta ei näy – dialogi on edelleen vähän tönkköä, ja jo tässä numerossa näkyy se, mihin suuntaan Milgrom lehteä on viemässä: kohti melko puhdasta ihmissuhdehaahuilua, jossa supersankarius on lähinnä taustakohinaa. Ei tämä minusta ollut silloin juuri mistään kotoisin, mutta nyt huomaan pitäväni Mustan kissan hahmosta enemmän. Huonommankin päähenkilön tällaiseen "hämiksettömään" tarinaan olisi voinut laittaa. Ei tämä nyt mitään sarjakuvan juhlaa ole, etenkään Mooneyn tussaamana (hän tuntuu käyvän koko ajan lepsummaksi), mutta varsinkin tässä kontekstissa menettelee.

Toisessa tarinassa nähdään eräänlainen viestikapulanvaihto, kun entinen käsikirjoittaja Roger Stern ja tuleva Tom DeFalco ovat kirjoittaneet stoorin yhdessä. DeFalco ja piirtäjä Ron Frenz aloittavat tässä yhteistyönsä, ja hehän ovat ne minulle tutuimmat Hämiksen tekijät, jotka jatkoivat Amazing Spider-Manin parissa melkein koko sen ajan kun itse Marvelin lehtiä seurasin. Hyvää kamaa – Frenz varsinkin on ihan eri kaliiperia kuin edeltävän stoorin Milgrom ja Mooney. Tarina alkaa Hämiksen ja Curt "Lisko" Connorsin palatessa portaalin kautta New Yorkiin – Hämis tietysti Salatuissa sodissa mukaan tarttuneessa uudessa puvussaan, joka siis tässä lehdessä ensiesitellään yleisölle.

Itse tykkään tästä mustasta designista edelleen kovasti, ja olisin toivonut sen jäävän pysyvämmäksi kuin se sitten lopulta jäi. Puku ja sen outo telepaattinen toiminta ovatkin osa tämän kevyen tarinan antia, mutta enimmäkseen seurataan Peterin asettumista takaisin arkipäiväänsä kaukana kotoa vietettyjen kosmisten viikkojen jälkeen. Juuri tästä arkipäiväisen elämän korostamisesta tykkäsin DeFalcon tarinoissa: Peter tuulettaa tunkkaista asuntoaan, käy hakemassa pizzaa, ja kykenemättä nukkumaan lähtee öisille katoille loikkimaan. Mitään suurta ei tapahdu, mutta Parkerin yrityksiä asettua takaisin kotikulmien kuvioihin ihmisjärjen rajoja koetelleiden tapahtumien jälkeen on mukava seurata. Tällaisena minä olen oppinut Hämiksen tuntemaan: nuhjuisessa poikamiesboksissaan elävä hieman levoton nuorukainen, jolle arkipäivän rauhalliset hetket ovat luksusta.

Arvio: Mitään selkkauksia tässä lehdessä ei ole, eikä ketään vastaan oteta matsia. Silti molemmat tarinat ovat kovin sympaattisia kumpikin tavallaan. Tämänkaltaisia hengähdystaukoja supersankarisarjakuvia lukiessa huomasi säännönmukaisesti kaipaavansa, ja vaikkei esimerkiksi juuri DeFalco ollut mikään Claremontin veroinen käsikirjoittaja, hän osasi tämän puolen Hämiksen elämässä kirjoittaa hyvin. Milgromin Kissa-stoori on vähän latteampi, mutta tässä yhteydessä sekin toimii. Tykkäsin lehdestä yhä.