Hämähäkkimies 1/89

Pakko!

Tarina: Peter David

Piirrokset: Rich Buckler

Tussaus: Armando Gil

Tiirikka

Tarina: Len Kaminski

Piirrokset: Joe Brozowski

Tussaus: Keith Williams / Del Barras

Uusi vuosi, ja toiveissa oli Mail-Maninkin lupailema Hämiksen tasonnousu. Valitettava totuus oli, että ainakaan paljon heikompaa sisältöä ei enää ollut mahdollista tarjota kuin mitä valtaosassa vuoden 1988 lehdissä nähtiin, mikä oli tietysti hiukan harmillista minulle, joka olin juuri Hämiksen kautta Marvelin sarjakuviin hullaantunut kesällä 1987. Tämän ensimmäisen numeron kansi ainakin lupaili karumpaa menoa kuin vähään aikaan, mutta heti ensimmäisellä sivulla heräsi epäilys, kun huomasin että tarinaa oli taas kirjoittamassa Peter David, joka minulle vielä tässä vaiheessa oli pelkkä mitäänsanomattomien huumorijuttujen vääntäjä. Pakko! ei ole ehkä täysin vakavahenkinen tarina sekään, mutta siinä on kuitenkin oikea, aika hyväkin, juoni: ylivertaisella älykkyydellään pöyhkeilevä kolmikko yliopisto-opiskelijoita päättää ottaa Hämiksen kohteekseen voittaakseen tämän henkisesti, saadakseen tämän "polvilleen viikossa". He kehittelevät fiktiivisen superrikollisen Roihun, joka alkaa julkisesti uhkailla Hämähäkkimiestä niin kirjein, videohaastein, kuin (kannessakin esiintyvän) hirtetyn ja palavan nuken avulla.

Pakko kehaista kavereiden käsityötaitoja: saada pelkästä kankaasta ja täytteestä kyhätty nukke tarkasti jonkun tietyn henkilön näköiseksi vaatii kykyä! Mutta ei huolta, eivät he Hämiksen henkilöllisyyttä sentään tiedä; nukke kuvaa tämän ja valokuvaaja Parkerin kiinteää suhdetta. (aha...) Eniveis, homma saa yllättävän käänteen, kun Roihu ilmestyy kuviohin oikeasti, mikä näitä nietzscheläisiä älykköjä hivenen hämmentää. Lopulta Hämis ja Roihu käyvät taistelemaan, missä tilanteessa yksi opiskelijakolmikosta saa hengenvaaralliset palovammat. Koko tapahtuma kerrotaan tämän sairaalahuoneessa takaumina, kun rikosetsivä Jean DeWolff ja Hämis haastattelevat kuvion takana olleista niitä kahta jotka vielä ovat tolpillaan.

Tykkäsin tästä tarinasta silloin aikoinaan paljon. Kerrontaratkaisu on hyvä: jotain karmeaa on yhdelle opiskelijoista tapahtunut, mutta vasta loppupuolella paljastuu mitä, minkä lisäksi David kirjoittaa nasevaa kertojanääntä (hän käyttää samaa metodia hyvällä menestyksellä myöhemmin mm. Hulkissa). Tottuneemmalle lukijalle kuvion yllätyskäänteet eivät ehkä ole niin yllätyksellisiä, mutta 12-vuotiaalle tämä kolahti ovelalla juonellaan ja hyvällä ideallaan. (joka on mukailtu sellaisen kaksikon kuin Leopold & Loeb edesottamuksista) Kuvitus on ok. Rich Buckler ei ole persoonallinen piirtäjä, mutta tekee nättiä perusjälkeä, ja vähän levoton tussauskin istuu tarinaan.

Lehden toisen puolen täyttävä Tiirikka on sitten pitkälti sitä samaa huttua kuin mitä edellisvuonna nähtiin. Perusidis on oiva – asuntokeikkoja tekevä teinipoika murtautuu Parkerin kämpille ja varastaa komerosta löytämänsä Hämis-kamat pukuineen ja seittisinkoineen. Kuvitus on aika hyvää, mutta valitettavasti itse tarina ei etene oikein mihinkään, on vain geneerisiä hahmoja ja unettavan latteasti laahustava juoin. "Arvaa paljonko tästä on ollut harmia?" kysyy raivostunut Hämis saadessaan lopulta murtovarkaan kiinni. Eipä paljonkaan, voi lukija todeta, kun Hämis on lähinnä harmitellut tapahtunutta kotonaan nököttäen. Loppuratkaisu on siirappinen.

Mutta kakkostarina sikseen, kyllä tämän lehden myötä uskalsi jo pikkuisen pistää odotuksia Hämikseenkin. Seuraava numero olikin sitten aika takavasemmalta tullut henkeäsalpaava täysosuma ja klassikko. Siitä lisää myöhemmin.