Hämähäkkimies 7/89

1. Taasko minä olen pihalla?

Tarina: Ann Nocenti

Taide: Arthur Adams

2. Wendigon huuto

Tarina & Taide: Charles Vess

Nykyään Marvelin sarjakuvien tekijä- ja lukijakunta on varsin heterogeenistä, mutta 80-luvulla ainakin tekijäpuoli oli ylivoimaisen miesvaltainen. Lukijoissa lienee naispuolisia ollut prosentuaalisesti paljon enemmän, vaikka meitä osapuilleen teini-ikäisiä miehenalkuja kuitenkin selkeä enemmistö. Onneksi tekijäpuolen ukkokööriin ilmestyi piristäväksi poikkeamaksi Ann Nocenti – käsikirjoittaja, joka sittemmin nousi yhdeksi ehdottomista suosikeistani. Tämän numeron suurimmaksi osaksi täyttävä tarina lienee hänen ensiesiintymisensä Suomessa, ainakin tässä omassa katsauksessani.

Tarina on Web of Spider-Manin annualista, eli tyypilliseen vuosijulkaisutapaan on juonellisesti melko irrallinen, mutta sisältää komeaa kuvitusta. Arthur Adamsia oli tähän mennessä nähty meillä vasta parissa Ryhmä-X:n numerossa edellisvuonna, mutta kunhan vuosi -89 saadaan loppuun, on hänen vaikuttavasta kynänjäljestään päästy nauttimaan paljonkin. Mutanttitarinoihin Adams taisi aktiivisina Marvel-vuosinaan enemmän keskittyäkin, tämä lienee hänen harvoja Hämis-töitään, mutta kertakaikkisen upeaa jälkeä toki myös. Itse tarinan keskiössä on (oikeastaan enemmänkin kuin Hämis) Uusien Mutanttien hämmentävä alien-jäsen Sotakone ("Warlock"-nimen varsin kömpelö suomennos), joka lähtee yksikseen New Yorkin kaduille, etsimään "oikeaa elämää" television tarjoaman keinotodellisuuden sijaan. Epäonnisia sattumuksiahan siitä seuraa, koska Sotakone on paitsi kapasiteetiltaan melko tuhovoimainen muodonmuuttaja, myös Maan elämää monin tavoin ymmärtämätön lapsenkaltainen olento... joka lopulta ajautuu hyvää tarkoittavan mutta epäeettistä toimintaa harjoittavan tiedemiespariskunnan koekaniiniksi ja alkaa Godzilla-moodissa tuhota kaupunkia. Siispä Hämis hätiin.

Juoni ei siis ole kummoinenkaan, mutta varsinkin tarinan alkupuolisko on kuitenkin mitä viihdyttävintä luettavaa. Nocentin omintakeinen ja tunnistettava lievästi tajunnanvirtamainen dialogi rullaa notkeasti, ja sopii Sotakoneen kaltaisen naiiveja havaintoja sarjatulella ääneen lausuvan idioottineron suuhun täydellisesti. Muutamat humoristiset kohtaamiset tämän infantiilin tekno-orgaanisen alienin ja New Yorkin kansalaisten välillä toimivat myös huumoritasolla hyvin, mutta valitettavasti tarinan lopun rymistelyosuus on puiseva ja logiikaltaan vähän hämärä. Myöhemmin tutuksi käynyt Nocenti-trooppi on tietenkin myös kärkevä kannanotto johonkin poliittisesti ja / tai yhteiskunnallisesti virittyneeseen asiantynkään – näiden vuoksihan moni pitää vieläkin Nocentia "vasemmistolaisena" kirjoittajana, mikä toki jenkkien mittapuulla totta lieneekin. Ainakin ärhäkkää aktivismia hänen kirjoituksistaan löytyy. Tällä kertaa otetaan heti tarinan alussa näkyvästi kantaa julmiin eläinkokeisiin, kun Hämis päätyy hajottamaan Animal Liberation Frontin iskun koelaboratorioon. Sama teema luonnollisesti toistuu tiedemiesten ja Sotakoneen välillä myöhemmin, ja herättelee kysymyksiä siitä, missä määrin tietoisten ja tuntevien olentojen käyttö tieteen koekappaleina on sallittua "yhteisen hyvän" nimissä. Osoittelevaa? Totta kai. Mutta ei päälleliimattua siinä mielessä, että teema kantaa läpi tarinan; heti alusta on selvää, että tätä näkökulmaa ja kysymystä tällä kertaa pyöritellään, eikä Nocenti lähde valitsemaltaan tieltä harhailemaan turhien sivujuonien ääreen. Myöhemminhän hän varsinkin Daredeviliä kirjoittaessaan otti näkyvästi kantaa mm. sellaisiin asioihin kuin lihansyönti, ydinvoima, tehtaiden vesistöihin syytämät saasteet, geenimanipuloitu karjankasvatus, median yliseksualisoitunut naiskuva... Näitähän riitti, ja näiden (eikä toki yksinomaan näiden) kiinnostavan erilaisten aiheittensa takia Nocenti erottuikin oikein mukavasti edukseen Marvelin käsikirjoittajajoukosta.

Arthur Adamsin piirrosjäljestä olen jo aiemmin maininnut tykkääväni, ja tämän tarinan alkupuolisko varsinkin on ihan huippujälkeä häneltä; Sotakoneesta muistetaan usein mainita, että hänen visuaalisen ilmeensä luonut Bill Sienkiewicz on ainoa joka todella osaa piirtää hahmon, mutta koska itse en ole noita klassisia New Mutantsin numeroita lukenut, on minulle "se oikea" Sotakone juuri tämä Adamsin versio. Huikean ilmeikäs, mutta olematta silti liian sarjakuvamainen (mihin monet myöhemmät piirtäjät sortuivat), mikä ratkaisu säilyttää Sotakoneen kiinteän elollis-koneellisen olemuksen. Hänen robottiutensa aistii hyvin. Tämä lienee myös ihan ensimmäisiä tarinoita joissa olen Sotakoneen nähnyt tositoimissa – ja kun häntä nähtiin lisää Adamsin piirtämänä vielä loppuvuoden R-X:ssä, niin ei ihme että minulle Sotakone ja Adams kuuluvat yhteen. Piirrostyö on muutenkin todella kovassa iskussa, mutta valitettavasti puolivälin jälkeen lienee tullut kiire, koska taso heikkenee selvästi; lieneekö joku muu tussannutkin loppupuolta, koska tyypillisen pikkutarkka Adams-jälki vaihtuu aika sutaisten tehdyksi.

Lehden toinen tarina on muutaman sivun täytejuttu Wendigosta, paitsi että tämä ei ilmeisesti ole tuttu Marvelin universumin Wendigo, vaan se mytologinen olento, jolta tuo Kanadan metsissä mm. Wolverinea vastaan säännöllisesti matsaava monsteri on saanut nimensä. Hämmentävää, koska tätä eroa ei itse tarinassa mitenkään tuoda esiin, ja soppaa sotkeakseen Mail-Mankin sekoittaa Wendigon palstallaan Alfa-Lentueen Sasquatchiin!

No joo. Tarina on todella tyhjänpäiväinen, ja todettakoon nyt tässä, että vaikka Charles Vess on palkittu ja korkealle arvostettu (mm. Hugo-palkittu) kuvittaja esim. Sandman-yhteyksistään, niin en ole itse oikein hänen tyylistään koskaan pitänyt. Ihmishahmot ovat jotenkin vahanukkemaisia ja jäykkiä, kerronta ei solju siten kuin sarjakuvan pitäisi. Tyhjää täytettä siis, kuten on Sotakoneen esittelykin (luinkohan koskaan näitä hahmoesittelyitä kokonaan? ne tuntuivat aina vähän turhilta...), ja jo kolmanteen osaan ehtinyt Marvel-Saga pitkästytti minua taas oikein tosissaan. Ei Marvelin historia toimi tässä tilkkutäkkimuodossa esitettynä lainkaan, mutta kansi on sentään tällä kertaa aika hyvä. Kaikeksi onneksi lehden pääosin täyttävä Sotakone-tarina on laatukamaa, ja oikein mielenkiintoinen ensitutustuminen Ann Nocentin työhön.