Monday 1 June 2020

Hämähäkkimies 2/89


Jean DeWolffin kuolema
Ensimmäinen osa: Perisynti
Toinen osa: Ylpeyden synti

Tarina: Peter David
Piirrokset: Rich Buckler
Tussaus: Brett Breeding / Breeding, Rubinstein, Baker & Redding

Näin retroaktiivisestikin Hämiksiä ilmestymisjärjestyksessä lukiessa tämä numero potkaisee kuin muuli sen enemmän tai vähemmän köykäisen hutun jälkeen, jota lehdessä on julkaistu... no, sanoisin että tammikuun 1988 jälkeen. Jean DeWolffin kuolema (joka taidettiin ainakin Suomessa tuntea paremmin "Synninpäästäjän tarinana") toi Hämikseen aidon vaaran tunteen, henkilökuvausta joka oli muutakin kuin paperinohuita karikatyyrejä, kunnollisen juonen ja taitavasti rakennetun trillerikerronnan. Oli silloin aikoinaan vaikea uskoa, että tämän kirjoitti Peter David, jonka nimeä olin jo oppinut kavahtamaan, siltikin, vaikka edellisnumeron Roihu-stoori oli jo ihan ok. Nykyisinhän David on tietenkin lemppareitani Marvelin kirjoittajien joukossa, ja kyllä tämä tarina on yksi niistä syistä miksi näin on.

Jean DeWolff esiintyy minun lehtikokoelmassani vain pikemmin edellisessä numerossa, mutta muistan että hahmo oli vähän tätä tutumpi; lienen lukenut jotain serkkupojan Hämiksiä joita itselläni ei ollut. Hän oli hyvä hahmo: kovapintainen ja kyyninen nykkiläinen poliisikapteeni, joka vastasi isoimpien rikostapausten tutkinnasta ja symppasi Hämähäkkimiestä. Keskeinen sivuhenkilö siis, ja kuten otsikkokin sanoo, niin Jeanista lähtee henki. Oikeastaan se on ennen tarinan alkua jo lähtenyt – onnistuneessa alkukohtauksessa kapteeni DeWolff katselee elämäntarinaansa samaan aikaan kun partiopoliisit murtautuvat hänen asuntoonsa sisään. Kertojanääni vaikenee kun poliisit löytävät haulikolla lähietäisyydeltä ammutun DeWolffin ruumiin.

Hiihtomaskiin naamioitunut tekijä iskee pian uudestaan ja ampuu oikeustalolla tuomarin keskellä päivää. Räiskimällä haulikolla surutta väkijoukkoa kohti hän onnistuu pakenemaan niin Hämikseltä kuin Daredevililtäkin, mutta nyt tekijällä on "kasvot" ja nimi: Synninpäästäjä. Ja agenda: hän lahtaa "syntisiä", niitä jotka käyttävät asemaansa väärin. Haulikkomiehen harhainen mytologis-poliittinen monologi on onnistuneen realistista, voi näin sosiaalisen median aikakaudella todeta. Ja toisin kuin yleensä jos vastassa on ns. tavis, tällä kertaa on helppo uskoa, miten Synninpäästäjä pääsee näiltä superhemmoiltakin karkuun. Surutta tappavaa asetta heiluttava psykopaatti on loppujen lopuksi Marvelin universumissa melko harvinainen tapaus, ja hänen kaltaisensa vihollisuus on rajussa kontrastissa varsinkin Hämiksessä (liian) usein nähtyjen koomisten luuseriroistojen kanssa. Tarina polveilee kivasti eri näkökulmiin ja hyödyntää Hämähäkkimiehen laajaa sivuhenkilögalleriaa; mm. Daily Buglen toimituksessa tapahtumia seurataan tarkasti.


Jean DeWolffin ja tuomari Rosenthalin hautajaisissakin käydään, ja poliisikapteenin henkilökohtaisesti tuntenut Hämis lyöttäytyy jutun tutkinnasta vastaavan yltiölakonisen kersantti Stan Carterin seuraan. Supersankarit, poliisi, media ja tavalliset kansalaiset kokevat kaikki Synninpäästäjän tekemät näkyvät surmatyöt kaikki eri tavalla, koko New York on hermostunut ja varpaillaan. Synninpäästäjän henkilöllisyyttä selvitellään kuumeisesti, mutta siitä eivät tämän lehden aikana pääse perille vielä sen paremmin tarinan hahmot kuin lukijatkaan.


Kuvitus on hyvää perustavaraa. Buckler on pätevä piirtäjä, ja on selvästi pistänyt parastaan tässä tarinassa, harmi vain että ykkösosan jälkeen tussauksen taso alkaa heitellä. Vuonna 2020 luettuna jutussa on muutamia nipotuksen aiheita (rasismilippua heiluttava musta saarnaaja on liian räikeä hahmo eikä kovin oleellinen... ja sekä Peter Parkerin että Matt Murdockin kykenemättömyys toimintaan vaaratilanteessa siviilivaatteissaan ollessa), mutta pikkuasioita toki; pääosin kerronta toimii, ja tarina on rakennettu todella taiten. Takaumat, siirtymät ja leffamaiset kutkuttavan vaillinaista informaatiota sisältävät katkelmat vaihtelevat hyvin. Kertojanäänet rullaavat Davidin tyyliin hienosti, dialogi on pääosin hyvää – joskin huomasin että Mail-Manin sijasta suomentaja on nyt Hämikseen sittemmin pysyvästi asettunut Kinnunen. Jotkin puhekuplat kuulostavat siltä, ettei suomentaja ole ollut aivan varma siitä, mitä on ollut tarkoitus sanoa. Eikä sitä sitten tajua lukijakaan. Tykkään muuten leffamaisista cliffhanger-lopetuksista. Tarinan ensimmäiset osat (kaikkiaan neliosaisen kokonaisuuden ensimmäinen puoli on tässä lehdessä) päättyvät haulikon laukaukseen, ja sitten tekijätiedot läjähtävät esiin kuin lopputekstit konsanaan. Tyylikästä!


No comments:

Post a Comment