Hämähäkkimies 9/90

1. Arkku

2. Elämän tuolla puolen

Tarina: J. M. DeMatteis

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: Bob McCleod

Kerrassaan takavasemmalta Hämiksen ailahtelevaan tasoon turtuneen lukijan kasvoille läiskähti tämä syyskuun 1990 numero aikoinaan. Poissa olivat tylsääkin tylsemmät rikollisjengisodat, riemunkirjavat superrikolliset naiiveine maailmanvalloitusmotiiveineen, ja poissa oli enimmäkseen Hämähäkkimiehen oman elämän (sinänsä usein onnistuneesti kirjoitetut) saippuaoopperakuviot. Niiden tilalla on J. M. DeMatteisin ja Mike Zeckin omaperäinen psykologinen "trilogia" (Suomessa kolme lehteä, alkujaan Hämiksen jokaisen kolmen kuukausittaisen lehden kaksi perättäistä numeroa) jossa pääosassa on Kraven, alias Sergei Kravinoff, yksi Hämähäkkimiehen ensimmäisistä vihollisista, ja myös yksi niistä harvoista, joka varsinaisten supervoimien sijasta käyttää vain huippuunsa hiottuja tavis-ihmisen kykyjään.

Kravenin hallitseva luonteenpiirre on aina ollut hänen kunniantuntonsa. Marvelin maailmassa hän on puolijulkkis; tsaarinajan Venäjän loistoa haikaileva kaikilla maailman mantereilla urakoinut suurriistaanmetsästäjä, joka päättää saalistaa myös Hämähäkkimiehen heti tämän ilmestyttyä näyttämölle, mutta kun tämä ei onnistu, verkkohemmosta tulee hänelle pakkomielle, joka tässä tarinassa saa päätepisteensä aika yllättävällä tavalla.

DeMatteis kuljettaa tarinaa tavalla joka tuo mieleen Frank Millerin Born Againin: kohtaukset vaihtuvat lennossa, samanaikaisesti kuljetetaan useaa eri tarinaa, ja dialogin sijasta äänessä ovat hahmojen sisäiset mietteet, monesti jopa sen verran kunnianhimoisesti, että saman henkilön alitajuiset ja tietoiset ajatukset puhuvat kumpikin samassa ruudussa omiaan. Kerronta etenee puhe- ja ajatuskuplien sijasta laatikoissa, jotka etäännyttävät hahmot nimenomaan kertojanääniksi, etenkin kun yhdessä tarinassa esiintyvän kertojan monologi saattaa välillä jatkua toisaalla tapahtuvan kohtauksen ylle. Tämä tuo kokonaisuuteen nautinnollista soljuvuutta, joka sitoo lyhyetkin vilaukset muualla tapahtuvasta toiminnasta yhteen muun vyyhdin kanssa. Ja mitä juonenlankoja tässä sitten onkaan: On kunniakkaaseen lopulliseen voittoonsa Hämähäkkimiehestä valmistautuva jo ikääntymisensä hyväksynyt Kraven, on paikallisen pikkurikollisen kuoleman vuoksi omien läheistensä puolesta pelkäävä Hämähäkkimies, on haudankaivaja sateisella hautausmaalla, on Peteriä luokseen turhaan odottava hetki hetkeltä huolestuva Mary Jane, ja on viemäreissä asuva kummallinen ihmiseläin nimeltä Löyhkä, joka vaikuttaa ensin alkuun hiukan ulkopuoliselta muuhun tarinaan nähden, mutta tekijät pitävät kerronnan langat sen verran hyvin käsissään, että Löyhkäkin istuu kuvioihin lopulta oikein kivasti.

Mike Zeck kuuluu suosikkikuvittajiini, ja on oikein mukava nähdä suhteellisen pitkän tauon jälkeen hänen taidettaan. DeMatteisin tarinointitapa vaatii kuvittajalta erityisen kovaa ammattitaitoa nimenomaan sivujen ja kuvakerronnan suhteen, ja Zeck hoitaa homman kympin arvoisesti, onnistuupa siinä ohessa pitämään dramaattisen, paljon varjoilla ja jyrkillä kuvakulmilla pelaavan tyylinsäkin iskussa. Hän on jopa ollut mukana värittämässä tarinaa. 

Näin vuosien jälkeen luettuna oli ilo huomata, että tämä muistiin yhtenä kaikkien aikojen Marvel-suosikeistani jäänyt trilogia on yhä iskussa. Etenkin avaustarina on hyvin kaukana perinteisestä supersankaritarjonnasta; juoni etenee välillä kokonaan ilman dialogia, monin paikoin uni ja todellisuus sekoittuvat siinä määrin, että levoton epätodellinen tunnelma valtaa lukijankin: kaikesta päätellen Kraven lasauttaa haulikolla Hämiksen hengiltä, hautaa tämän yksityiselle hautausmaalleen ja ottaa tämän paikan New Yorkin kattojen yllä. Mutta trilogiaa on vielä kaksi osaa jäljellä?! Kerraltahan näin hieno kokonaisuus ansaitsisi tulla luetuksi, mutta pidättäydyn nyt autenttisen kokemuksen saadakseni hitaammassa tahdissa, kerran kuussahan nämä silloin kauan sittenkin ilmestyivät.