Ryhmä-X 2/89

1. Takautumia! (loppuosa)

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Brent Anderson

Tussaus: Bob Wiacek

2. Painajaisen Inferno

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr

Tussaus: Bob McCleod

Jaahas, nyt aletaan pistää tätä Mail-Manin mukaan "väliinjääneiden klassikoiden vuotta" koetukselle. Ykkösnumero meni rimaa hipoen – X:iä itsejään ei juuri nähty, mutta toki Alfa-Lentue liippaa aika liki nimikkotiimiä, ja John Byrnen laatimaa kyseisen lehden ykkösnumeroa voi sentään Marvel-klassikkona pitää. Lehdessä nähtiin myös ensimmäinen puolikas tarinasta, jossa Illyana Rasputin muuttuu herttaisesta pikkutytöstä siksi demoniprinsessaksi jollaisena tämä tuli paremmin tutuksi, ja tämä stoori saatellaan nyt loppuun.

Takautumia on ihan kelpo kamaa. Claremont on iskussa, vieraileva kuvittaja Brent Anderson on osaava tekijä, ja vaikka juoni onkin pikemminkin nopeakäänteinen status quon muuttaja (varsinkin loppupuolella näyttää siltä, että Andersonilla on tullut ongelmia mahduttaa Claremontin käsis vaadittuun 22 sivuun) kuin upea tarina, on tapahtuma historiallisesti yllättävänkin merkityksellinen: Illyanan demoninen persoona oli vuosien ajan erittäin keskeinen henkilöhahmo X-porukoissa (Suomen julkaisuissa tosin harmillisesti ei niinkään), ja tavataanhan tässä numerossa myös mainio S'ym; sittemmin tuossa aikaa ja paikkaa epäloogisesti kieputtelevassa Limbo-ulottuvuudessa isojakin asioita aikaansaanut kovan luokan kaveri. S'ym on mielenkiintoinen hahmo sikäli, että on peittelemätön parodia Dave Simin luomasta Cerebuksesta – ulkonäkö ja luonne ovat hyvinkin tutut. Cerebus oli kuitenkin indie-sarjakuvana aika marginaalisen joukon tuntema tapaus, eikä tietenkään minullekaan tämä yhteys aikanaan auennut – liekö Suomessa kovinkaan monelle, kun ei varmaan maailmallakaan kuin pienelle osalle lukijoista? Parodia jäi kuitenkin pysyvämmäksi kuin oli tarkoitus, ja S'ym roikkui kuvioissa pitkään. Tiedä vaikka olisi vieläkin. Sivumennen muuten: Cerebus on erittäin kiinnostava sarjakuva, jota suosittelen ainakin kokeilemaan jos jostain löytyy. Itselläni on kaksi ensimmäistä kirjaa, koko sarjan ajattelin kerätä, mutta katsotaan miten käy...

Suurimman osan lehdestä täyttää sitten annualista poimittu Painajaisen Inferno, joka ei, kuten annual-julkaisut eivät koskaan, ole klassikkoa nähnytkään. Paitsi että on tavallaan, koska Danten Inferno tässä on pohjalla. Vietetään Painajaisen syntymäpäiviä (21 näyttäisi tulevan mittariin), ja iloiset bileet keskeytyvät kun päivänsankari näyttää erään mystisen lahjan avattuaan heittävän henkensä. Sen verran erikoinen tapahtuma on kyseessä, että Tohtori Outo saadaan vierailevaksi tähdeksi, eikä aikaakaan kun suurin osa porukasta on tempaistu Helvettiin. Tarkemmin sanoen, kuten Stephen Strange sivistyneenä tunnistaa, Helvettiin sellaisena kuin Dante on sen kirjassaan kuvannut.

Tässä jutussa on hyviä ja huonoja puolia. Oikein luettavahan tämä on, nytkin jaksoi pitää kivasti otteessaan – sen verran hyvin Claremont kehittelee pahaenteistä ja epäluuloista tunnelmaa. X-miehet matkaavat läpi Helvetin jossa melkein kaikki on siten kuin Dante on sen aikoinaan kertonut olevan... mutta Tohtori Outo epäilee taustalla olevan sittenkin jotain muuta. Hän ei usko paikan olevan aito, eikä se sitten lopulta olekaan. Kerronnallisesti juttu on siis oivallinen, ja Tohtori Outo istuu porukkaan näissä mystisissä kuvioissa hyvin.

Kuvitus on vähän ongelmallisempaa. Toisaalta on kiva nähdä Romita junioria – tämä lienee hänen varhaisin X-työnsä, ajalta ennen kuin hänestä tuli lehden vakiopiirtäjä. Jälki on kuitenkin, ennen kaikkea tussaajan ansiosta, aika tunnistamatonta JRJR:ksi. Kaunista se toki on, mutta varsinkin henkilöiden kasvot näyttävät enemmän McCleodin työltä kuin Romitan. Pahin pettymys on kuitenkin miljöön latteus. Claremont kyllä maalailee kauhunäkyjä niin kerronnassa kuin dialogissakin... mutta kuvista välittyy lähinnä autio harmaus. Lukiessa tuntuu jotain menevän ohitse, kun Ryhmä-X on jatkuvasti järkyttynyt ja epäuskoinen kaikesta näkemästään kärsimyksestä ja kauhusta, mutta lukija ei näe juuri mitään. Toki Comics Code (ja ehkä aikakauden muutenkin tarkempi kohderyhmäajattelu?) on estänyt pahimmat ylilyönnit, mutta oudon mitäänsanomaton tämä paikka on. Goottilais-barokkisella yliampuvan groteskilla taiteella tästä olisi saanutkin klassikon, nyt tunnelma välittyy kerronnassa, mutta kuvitus laahaa jäljessä. Onneksi JRJR pääsi vuosia myöhemmin palaamaan infernaalisiin näkyihin Daredeviliä piirtäessään. Siellä mennäänkin sitten nautinnollisesti ihan toiseen laitaan.... mutta tämä blogi ei nyt ihan vielä ole siellä.

Ongelmallista on myös Painajaisen taustatarinaan nyt rysähtävä painolasti. Tämä on toki tuttu ja valitettava ilmiö ikuisuuksiin jatkuvissa sarjakuvissa; vähä vähältä alkujaan normaaleilta vaikuttaneet henkilöt saavat lisää tapahtumia, ihmissuhteita, historiaa – kunnes lopulta kuvio on umpisolmussa. Painajaisessahan on ollut ("mutantit vähemmistöjen vertauskuvana"-teemaa ajatellen) aina oleellista se, että demonilta näyttävä tyyppi onkin ihan tavallinen nuorimies. Kaikki ovat siis samanarvoisia ulkokuoresta riippumatta! Mutta nyt käykin ilmi, että tämän orpolapsen on kasvattanut hämmästyttävän voimakas noitanainen Margali Szardos, jonka luomus tämä Infernokin on. Ja että Painajainen on nuorempana puolivahingossa tappanut kasvattiveljensä, Margalin murhaajaksi ryhtyneen pojan Stefanin, verivalansa velvoittamana... Ja tämä kiertävässä sirkuksessa nuoruutensa elänyt noidan kasvatti alkaakin yhtäkkiä olla ihan muuta kuin tavallinen jamppa. No, sittemminhän Kurt-poloisen taustatarina on muuttunut aina vain sekavammaksi demoneineen ja muodonmuuttaja-mutseineen. Huoh... Toisaalta pidän tästä Margalista hahmona kovasti: viisimetrinen kippurasarvinen amatsoni, jonka kyvyt saavat Tohtori Oudon näyttämään amatööriltä, on vaikuttava ilmestys.

Tässähän käy myös ilmi, että Margalin tytär (myös taikavoimainen) Jimaine onkin salaa ollut Kurtin tyttöystävä Amanda. Eiväthän Painajainen ja Amanda verisukulaisia ole, mutta koska Kurt on vauvasta asti kasvanut Margalin perheessä, niin tässä kuviossa on kyllä jotain lievästi kyseenalaista... Mutta tämä ei koskaan ketään haitannut; Kurt ja Amanda jatkoivat suhdettaan niin kuin ennenkin (Kurt on jopa silminnähden riemuissaan, kun paljastuu että sisko ja tyttöystävä ovat sama henkilö), eikä kukaan X-miehistäkään ollut koskaan millänsäkään, joten kaipa lukijankin sitten on oltava nuoresta lemmestä hyvillään. Vähän hämäräksi tämän paljastuksen tarkoitus kyllä jää. 

Lehdessä on myös varsin turha Wolverinen esittely, jossa erinomaisen turhaa on sivun kokoinen esittely Wolverinen luurangosta. Yllätys, hänen luillaan on ihan samat latinankieliset nimet kuin kaikkien luilla. Hölmöä varsinkin siksi, että inferno-stoorista on selvästi saksittu vähintään yksi sivu häiritsevästi pois keskeltä tarinaa.

Kelvollista luettavaahan tämä kuitenkin oli kritiikistäni huolimatta, mutta muistan jo silloin kauan sitten ajatelleeni, että ihan varmasti olisi tärkeämpiä tarinoita, tätä paremmin "klassikoksi" luokiteltavia, löytynyt julkaistavaksi. Ehkä nyt jälkijättöisesti ajateltuna on kuitenkin ihan kiva, että suomalaisille lukijoille on tarjottu välillä tällaista ei-oleellista matskuakin. Claremont on kuitenkin aina Claremont.