Saturday 6 May 2023

Hämähäkkimies 3/91


1. Vaarallinen kohtaaminen
2. Selviytyjien säätiö!

Tarina: David Michelinie
Piirrokset: Todd McFarlane
Tussaus: Bob McLeod

"Lopultakin pääsimme tuosta alkuvuoden ihmissuhdepelleilystä", toteaa jopa Mail-Man itse tämän numeron lukijapalstan alussa. On kieltämättä ollut lukijoillakin ihmettelemistä, kun kaksi kokonaista numeroa, toinen normaalia paksumpi, on käytetty Peterin ja Mary Janen kosiomenoihin. Mutta vaikka Hämähäkkimies vaikuttikin taantuvan kehnoksi ihmissuhdesarjakuvaksi (en siis sano, että ihmissuhdesarjakuva on genrenä kehno, vaan että nämä tekijät eivät varsinaisesti olleet sen parissa ihan oman osaamisensa kukkuloilla), siinsi horisontissa jo pelastavana enkelinä eräs nuori kanadalainen: Todd McFarlanen saapumista Hämikseen oli lehden kirjepalstalla niin lukijoiden kuin Mail-Manin itsensä toimesta hehkutettu ylivoimaisesti enemmän kuin kenenkään toisen kuvittajan, ja nyt sitä sitten saadaan. Onko Hämähäkkimies pelastettu?

No, ei tämä McFarlanen esiinastuminen nyt ihan niin iso maailmankäänne sentään ollut. Hänen kuvitustaan oli Suomessa jo nähty Hulkissa pariinkin otteeseen, edelliskesänä oli Hämiksen välissä ollut hänen piirtämänsä juliste, ja toki suuri osa ahkerimmista lukijoista oli ostanut numeron tai pari The Amazing Spider-Mania, minullakin taisi nimenomaan kaksi numeroa jenkkiläistä alkuperäislehteä olla hyllyssä, joten tiesin mitä oli tulossa. Ja siksi niin kovasti inhosin jo etukäteen. On tosiaan vaikea enää kuvata sitä melkein raivokasta vastenmieltä, jota tunsin McFarlanen piirrosjälkeä kohtaan. Ne kaksi TASM:in numeroa olivat olleet todella häkellyttävää luettavaa realistiselta näyttävään Marvel-sarjakuvaan tottuneelle. Ihmiset muistuttivat enemmänkin MAD-lehden parodiahahmoja isoine, liioiteltuine piirteineen, Hämis itse oli suorastaan kummallinen jättiläissilmineen ja kiemuraisine asentoineen, kaikki oli jotenkin groteskin karrikoitua, ja tämän vuoksi esti ainakin minua lukijana pääsemään millään tavoin tarinaan sisälle. Kuvitus oli liian iso kynnys.

Kyseiset originaalilehdet olivat kuitenkin paljon nyt käsittelyssä olevaa Hämistä myöhemmältä ajalta, jolloin McFarlane oli jo noussut tähdeksi ja uskalsi tehdä asiat juuri täsmälleen omalla tavallaan. Kuten hänen Hulkissa nähty kuvituksensa, myös tämä Hämiksen numero, jossa tussaaja Bob McLeodin kädenjälkikin on vahvana läsnä, on vielä aika lähellä Marvelin peruskuvastoa, ja sellaisenaan korkeintaan ok. Ei loistokasta, muttei suinkaan huonoakaan. Mikään mestarillinen kuvakerronnan taitaja McFarlane ei ole, mutta ei hän tainnut sellaiseksi koskaan kehittyäkään, pääpaino oli näyttävillä yksittäisruuduilla.

Mutta entäs lehden tarinapuoli sitten? "Mukana Chance ja Elämän säätiö!" hehkuttelee numeron kansi, mihin lukijan reaktio lienee lähinnä ollut hämmennys. Keitä ne on? Jälkimmäinen lienee vain tätä tarinaa varten luotu ilkeämielinen survivalistisäätiö, Chance on ilmeisesti aiemminkin Hämiksen kohdannut (joskaan ei Suomessa nähty) palkkamurhaaja, joka kehittää omantunnon ja jonka kanssa Hämis sitten yhteisvoimin pistää yllämainitun säätiön kokoaman mittavan asevaraston päreiksi. Chance on jälleen näitä jokseenkin kömpelöön perusideaan pohjautuvia hahmoja: vedonlyöntipakkomielteinen palkkamurhaaja ei ota tavalliseen tapaan palkkaa niiltä, jotka tilaavat hänet ottamaan haluamiaan tahoja pois päiviltä, vaan lyö keikan onnistumisesta vetoa. Siinä sitä sarjakuvalogiikkaa.

Peterin ja Mary Janen avioliitto taas näyttäytyy heti tässä ensimmäisessä häiden jälkeisessä lehdessä sellaisena, millaisena sen sitten muisten vastedeskin jatkuvan: pariskunta on kuin seurustelun kiihkeimmässä vaiheessa, kun heidän yhteiselämästään ei keksitä juuri muuta esitettävää kuin jatkuva kiihkeä sekstaaminen. No, toki Peter potee hienoista alemmuuskompleksia siitä, että on köyhä kuin kirkonrotta, kun taas hänen vaimonsa on kaikesta päätellen ökyrikas. Kuten jo aiemmin mainitsin, Mary Janen muuttuminen Hollywoodin supertähdeksi tuli ihan puskista, eikä totta puhuen sovi niin hahmolle itselleen, kuin etenkään tähän avioliittokuvioon oikein mitenkään. Tässäkin numerossa Peter viedään väkisin jetset-juhliin, jossa hänen vaimonsa moikkailee mm. Eddie Murphyn kanssa. Joku toinen julkimo saa peräti vuorosanoja – hänet on piirretty sen verran yksityiskohtaisesti, että joku todellinen henkilö lienee kyseessä, mutta kukapa 80-luvun lopun julkimoita enää tunnistaisi ellei suoraan nimeltä sanota. Oli miten oli, tästä kaikesta syntyy häiritsevän ristiriitainen vaikutelma. Jotenkin Peterin rahahuolet köyhyydessä puurtavana freelance-valokuvaajana eivät vakuuta, kun kotona odottelee Calvin Kleinin alusvaatemainoksissa poseeraava miljonäärimalli. Välillä käydään tappelemassa Hämiksenä, sitten äkkiä kotiin aviovuoteeseen.


Ei tämä numero herättänyt minussa isoja fiiliksiä suuntaan eikä toiseen. David Michelinie kirjoittaa tarkoitushakuisen simppelillä otteella – se vielä jatkossa korostuu, kun hän antaa McFarlanen isokokoisten ruutujen hallita kerrontaa – joka on sujuvaa luettavaa, vaikka mitään merkittävää ei tapahdukaan. Ja kuten tässä blogissa on tullut todetuksi, minä nykyään tykkään McFarlanen omintakeisesta kuvituksesta aika laillakin, mutta vielä hän ei uskalla irrotella kunnolla, joten aika vaisua on visuaalinenkin anti. Mutta sentään lehti loppuu kutkuttavaan kohtaukseen, jossa eräskin terävähampainen virnuilija tekee tyylikkään ensiesiintymisensä, jonka myötä jääkin sitten koko Marvelin vihollisgallerian yhdeksi keskeisimmistä hahmoista.


No comments:

Post a Comment