Hämähäkkimies 7/88

1. Kunnes kuolema meidät erottaa

Käsikirjoitus: Louise Simonson

Piirrokset: Greg LaRocque

Tussaus: Jim Mooney

2. Kuolema Tuonpuoleiselle!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Hämis oli 80-luvulla niin iso starba, että kolmen kuukausittaisen oman lehden päälle Marvel päätti käynnistää vielä neljännen, nimeltä Web of Spider-Man. Olisi voinut kuvitella, että uutta lehteä vetämään palkattaisiin isoja nimiä, mutta kumma kyllä näin ei käynyt muuten kuin kansien osalta; WOSMin muutamaa ensimmäistä numeroa koristaa John Byrnen tyylinäyte, joita Suomi-Hämiksessäkin nähdään muutamia, tässä heinäkuun numerossa heti ensimmäinen.

Itse tarinassa palataan yhteen kutkuttavaan juonikuvioon joka on jo hyvän aikaa pyörinyt taustalla – Hämisen entiseen pukuun, joka paljastui loiseksi ja on etsinyt entistä isäntäänsä karattuaan Ihmenelosilta. Tässä numerossa puku löytää Hämiksen, joka siis taistelee lähes koko ensimmäisen tarinan ajan ylleen takertunutta pukuaan vastaan. Sinänsä varsin omaperäinen skenaario. Hämähäkkimies yrittää päästä Ihmenelosten luo, mutta ajatuksia lukeva puku on toista mieltä, ja onnistuu ottamaan isäntänsä enemmän tai vähemmän fyysisestikin hallintaansa. Samaan aikaan Korppikotkiksi itseään kutsuva joukko katurikollisia siivin varustetuissa puvuissaan hyökkää Hämähäkkimiehen kimppuun ja saa ikään kuin ohimennen kuonoonsa samalla. Hämis lopulta voittaa loisen klassisessa kohtauksessa, jossa hakeutuu kirkontorniin kellojen soidessa. Aivot murskaava ääni vie tajun ja melkein hengenkin, mutta lähteepä pukukin lätkimään.

Tarinan on kirjoittanut Louise Simonson, joka kirjoittaa ihan ok perushämishöttöä. Juoni on itse asiassa hyvä Korppikotkia lukuunottamatta, mutta dialogi on tönkköä jaanausta, joskaan ei vielä läheskään samassa mitassa kuin Simonsonin myöhemmissä Tekijä-X -stooreissa. Näihin aikoihin Simonson oli pitkän linjan toimittaja, mutta käsittääkseni varsinaisia kirjoittajakrediittejä oli vielä aika vähän. Myös piirtäjäksi päätynyt Greg LaRocque on uusi nimi, joka kyllä tekee aika nättiä jälkeä, jopa tussaajaksi valitettavasti taas päätynyt Jim Mooney on pikkuisen normaalia hutaisten tehtyä viimeistelyään keskittyneempi, liekö uuden lehden ykkösnumero syynä. Ei tämä huono tarina ole, ja Hämiksen historian kannaltahan tässä tapahtuu kerrassaan merkittäviä asioita. Loinen näyttäisi viimeisellä sivulla kuolevan (pelastettuaan ensin tajuttoman Hämiksen kirkonkellojen pauhusta), mutta kuten Marvelinsa tuntevat tietävät, tämä lopetus saa jonkin ajan kuluttua uusia tulkintoja. Niitä odotellessa puku pysyy pois kuvioista.

Salatut sodat on loppusuoralla, ja saa eeppisiä käänteitä. Tohtori Doom onnistuu kaappaaman itselleen Galactuksen voimat, ja hybriksen puuskassaan päättää sitten kurkottaa pykälää korkeammallekin ja käy tähän mennessä jo hyvinkin jumalankaltaiseksi luokiteltavan Tuonpuoleisen kimppuun. Siinä meinaa käydä vähän köpelösti.

Jim Shooterin käsikirjoituksista voi olla montaa mieltä (totta puhuen suurin osa mielipiteistä lienee, että hän ei ole kaksinen kirjoittaja), mutta Tohtori Doomin Shooter hallitsee täydellisesti. Vasta nyt  Salattuja sotia lukiessani huomaan, että juuri tämä Shooterin kirjoittama Doom on se, jonka kautta hahmo minulle on tullut kunnolla tutuksi, ja jonka kunniakkaaseen voitontahtoon, yli-inhimilliseen tahdonvoimaan ja tiettyyn keisarilliseen arvovaltaan hänet aina palautan. Tämä on Doom tehtynä oikein! Hän ei kuole, koska sellainen ei ole Victor von Doomin arvon mukaista; kuoleminen on heikommille. Ja vielä silloinkin kun kertakaikkiaan kylmäävässä kohtauksessa ihmislajille vieras Tuonpuoleinen leikkelee vielä elävän Doomin tutkimusmielessä kappaleiksi...

...hän sinnittelee. Se mitä sitten tapahtuu jää näyttämättä (hyvä ratkaisu), ja viimeisellä sivulla Tuonpuoleisen voittanut ja täten universaalista voimaa ja tietoa huokuva Doom saapuu sankarien luokse ilmoittaen että sota on ohi. Mahtavaa! Pientä taisteluväsymystä alkaa kyllä tekijäpuolella jo näkyä; Zeck on edelleen paikoitellen loistava (esim. ylempänä oleva Doom-kuva), mutta moni sivu on aika äkkiseltään hutaistu, minkä lisäksi apuun on vissiin täytynyt haalia muutamia toistaitoisia tussaajia deadlinen paukkuessa. No, vielä loppurutistus jäljellä niin sota on sodittu.

Arvio: Loispuvun tarina on onnistuneen omituinen ja kiinnostava, vaikka vähän tönkkö dialogi häiritseekin. Salatut sodat saa toivomaan että Shooter olisi keskittynyt enemmänkin nimenomaan Tohtori Doomin hahmoon. Toisin kuin suurta osaa muista, hänet on kirjoitettu hyvin. Muuten Sodat on edelleen on vähän mitä sattuu: Wolverinen Kapteeni Amerikalle heittämä yhtäkkinen puolen sivun luennointi Yhdysvaltojen sotarikoksista käy tästä jaksosta esimerkkinä. Ei ole kovin luonteva.