MARVEL 4/88: Daredevil

Käsikirjoitus: Frank Miller

Taide: David Mazzuchelli

MARVELin kakkosnumerossa alkaneen Born Again -tarinan loppupuoli on tässä, ja onpa tosiaan ollut Suomen toimituskunnalta kulttuuriteko tuoda tämä monumentaalinen teos syrjäseutujenkin lukijakunnalle. Ehkä ainoa tyylirikko on kokonaisuuden jakaminen kahteen osaan; kakkos-MARVELissa kun on täistä seitsenosaisesta tarinasta vain kaksi ensimmäistä lukua, loput viisi tässä. Toki nelosnumero on jo tällaisena paksuimpia Suomessa julkaistuja Marvel-lehtiä, joten ehkä jakaminen oli pakon sanelema juttu. Kenties vähän tasaväkisempi jako olisi kuitenkin ollut otollisempi, olisi voinut samalla jättää ne kakkosnumerossa olleet tähän kuulumattomat täytekamat pois.

Mutta nipotus sikseen – kunhan nyt piti jotain negatiivista väenväkisin keksiä ettei pelkäksi ylistykseksi mene. Born Again on tietenkin klassikko ja kanonisoitu sinne Marvelin julkaisujen legendaarisimpaan kärkijoukkoon, enkä minä sitä sieltä ole tiputtamassa. Jo naskalina tämä jyräsi ylitseni kuin fiktion keinoilla täytetty tavarajuna. En minä mitään ymmärtänyt sankarikuvan dekonstruktiosta, kerronnan fragmentaarisuudesta tai korroputoituneen valtajärjestelmän kritiikistä, mutta eihän se tietenkään estänyt imeytymästä tarinaan mukaan, ja näin jälkiviisaana kyllä huomaan miten monumentaalinen vaikutus tällä teoksella on ollut omaan tapaani niin lukea kuin kirjoittaakin fiktiota.

Tämän numeron alussa Matt Murdock on pohjalla. Rikollispomo Kingpin (joka muuten oli sattumoisin keskeisessä osassa myös saman kuun Hämiksessä, jota käsittelin edellisessä päivityksessä – huomattavasti tyypillisempänä supervihollishahmona) on saanut selville hänen olevan Daredevil, ja murskannut Murdockin elämän pala kerrallaan. Nyt Matt on koditon, melkein hengiltä pahoinpidelty, vainoharhainen, työnsä ja ystävänsä menettänyt. Hän nukkuu kujalla talvisessa New Yorkissa, on toppatakissaan kääriytynyt sikiöasentoon sanomalehtiin kietoutuneiden pultsareiden viereen.

Murdockin rinnalle ja lehden ensimmäisellä puoliskolla ohikin nousee Daily Buglen rikostoimittaja Ben Urich, joka yhtenä harvoista tietää Daredevilin henkilöllisyyden, ja lähtee tekemään juttua niistä syytteistä, joiden perusteella Murdock menetti asianajolupansa. Nopeasti Urich löytää Kingpinin lahjoman poliisin, joka sydänsairaan lapsensa hoidon maksaakseen on luvannut tekaista todistajanlausunnon Murdockia vastaan. Vyyhti alkaa avautua, mutta hitaasti, ja ennen sitä väkivalta ja vainoharha iskevät Urichin keskiluokkaiseen maailmaankin kuin ruosteinen nyrkki. Tämä ei ole sitä siloiteltua väkivaltaa, jota Marvelinkin lehdet pääosin tuohon aikaan esittivät. Nyrkiniskun jälkeen vuotaa veri. Ammutut poliisit eivät haavoitu vaan kuolevat. Ja ennen kaikkea väkivallan uhka on koko ajan vahvana kaikkien tarinan hahmojen yllä. Se saa heidät toimimaan hermostuneesti, irrationaalisesti, se saa ympäristön näyttämään ahdistavalta, se kutistaa näiden ihmisten maailman aina yhdeksi rumaksi pisteeksi kerrallaan.

David Mazzuchellin kuvitusta ei tässä yhteydessä voi liikaa kehua. Hänen pääosin realistinen piirrostyylinsä alkaa varsinkin Urichin osuuksissa tarinaa muuttua sitä kulmikkaammaksi ja stilisoidummaksi, mitä pahemmin toimittaja tuntee oman ja vaimonsa elämän olevan uhattuna. Pehmeät linjat katoavat, maailma muuttuu sahalaitaiseksi, varjojen reunustamaksi kuiluksi. Miller ja Mazzuchelli käyttävät paljon elokuvamaisia kerrontatapoja: suosikkejani on kolmen sivun kohtaus, jossa "kamera" zoomaa Urichin hetki hetkeltä järkyttyneemmäksi käyviin kasvoihin tämän kuunnellessa puhelimesta hengiltä kuristettavan poliisin kuolinkorinaa. Urichin ympärillä Daily Buglen toimitus jatkaa kuumeista hyörinäänsä, lehti on menossa painoon, kaikki huutavat ja juoksevat. Uskomattoman mieleenpainuva hetki.

Kerronnan leikkaukset ovat läpi teoksen erittäin filmaattisia. Toisaalla Kingpin alaisineen käy dialogia kokouspöydän ääressä, lauseiden välissä nähdään nopeita otoksia Matt Murdockista hakkaamassa nyrkkeilysäkkiä. Melkein voi kuulla kohtauksen takana soivan musiikin.

Se, että tapahtumat sijoittuvat jouluun ja sen ympäristöön tuo oman surrealistisen lisänsä lumisateineen ja jouluvaloineen, jotka eivät kuitenkaan kumpikaan onnistu valaisemaan tai kaunistamaan tätä eksyneiden ja yksinäisten ihmisten kansoittamaa miljoonakaupunkia. Talvisilta kujilta siirrytään hetkeksi sanomalehden toimitukseen, baarinpöytään tai ostoskeskuksen stressaavaan vilinään. Miller pyörittää monista henkilöistä koostuvia juonia limittäin, dialogi kulkee näiden siirtymien rinnalla ja niistä piittamatta, välillä ristiriitaisuuksia ja samanaikaisuuksia korostaen. Kerronta on hajautettu todella pieniksi paloiksi, mutta pysyy loppuun asti mestarillisesti tekijöiden hallinnassa.

Mutta kun olen aina tottunut pitämään Born Againia nimenomaan sankarin uudelleensyntymistarinana, huomasin taas tämänkin luennan yhteydessä, että loppuosuus, viimeiset kaksi lukua, ottaa aika tiukan kaarteen korruptoituneen valtiokoneiston kritiikin suuntaan. Kingpin käy epätoivoiseksi ja palkkaa armeijan kouluttaman supersotilaan savustamaan Murdock esiin Helvetin eteisestä (luulin aikoinaan, että tämä on Marvelin keksimä paikka, mutta New Yorkin kaupunginosa Hell's Kitchen on tosiaan olemassa, joskin Mail-Manin suomennos taitaa olla melko epävirallinen). Tilanne lipeää täysin käsistä. Käytännössä Kingpin on tuonut Nicaraguan ja Kolumbian sissisodan Manhattanille, ja tarinan loppu ravistaa Daredevilin lopullisesti takaisin esiin, takaisin pinnalle niistä syvyyksistä joihin hän on uskonut ikuisesti jäävänsä. Kaikki se tuho ja kuolema, mutta vaikka Murdock on sen kohde, syyllinen on itsestäänselvästi Kingpin, mies joka kuvittelee olevansa kaiken yläpuolella.

Tavallaan hän onkin, ja Miller tuo tähän viimeiseen osioon tarinaan raskasta symboliikkaa, kun Kostajat saapuvat rauhoittamaan tilannetta. Perinteisten supersankarien esiintyminen tällaisessa tarinassa voi tuntua ajatuksena häiritsevältä, mutta Kostajat on esitetty poikkeuksellisen hyvin; he ovat Daredevilillekin etäisiä, yli-ihmisen kaltaisia hahmoja, jotka tulevat, rauhoittavat tilanteen, poistuvat taas. Vain Kapteeni Amerikka jää tarinaan. Hän näkee selvän yhteyden itsensä ja koodinimellä Nuke tunnetun modernin supersotilaan välillä; kumpikin on armeijan yritys laatia täydellinen taistelija, mutta siinä missä Kapteeni on viattoman 40-luvun tuote, Nuke on 80-luvun kasinotalouden ja äärimmäisen kulttuuri-imperialismin mistään piittaamaton tuhokone. Kertoo paljon Millerin kirjoittajankyvystä, että vaikka Kapteeni Amerikka on tässä tarinassa vain lyhyen ajan kuvioissa pysyvä sivuhenkilö, en ole hahmoa paremmin kirjoitettuna nähnyt missään. Amerikkalaisen patriotismin symbolin isänmaanusko ei ole monesti ollut näin kovalla koetuksella, kun Miller näyttää miten valta on aina jollain muulla kuin niillä joilla se näyttää olevan. Valta lipuu näennäisesti kontrollissa olevien käsistä kuin neste ja valuu varjoihin, kulissien taakse.

Arvio: Kuten jo viimeksi sanoin, tämä oli aktiivisina Marvel-vuosinani mielestäni paras yksittäinen näissä lehdissä julkaistu stoori. Ja vaikka Claremontin Ryhmä-X kokonaisuutena meneekin ehkä ykkössuosikiksi, niin täytyy todeta että kertaluontoisena impaktina Born Again taitaa edelleen pitää sitä kirkkainta kruunua. Todella kaikin tavoin vaikuttava teos.