Hämähäkkimies 7/87

1. Hämähäkkimiehen uuden puvun vaarallinen salaisuus

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Lopullinen vastaus!

Käsikirjoitus ja piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Jim Mooney

Tämän lehden myötä blogi asettuu synkroniaan lehtien ilmestymisajankohdan kanssa. Kaikki tähän asti käsitellyt lehdet, lukuunottamatta Ryhmä-X:ää 7/86, ovat myöhemmin divarista tehtyjä hankintoja, mutta tämä lehti on ostettu tuoreeltaan, ja muutamia Ryhmä-X:iä lukuunottamatta niin ovat kaikki tästä eteenpäinkin. Itse asiassa Hämikset alkavat samantien tulemaan postin mukana kotiin; tämän lehden takakannesta on leikattu tilauskuponki pois ja pistetty menemään. Marvel-kärpänen on puraissut.

Tarkkaan ottaen se puraisi jo kuukautta aiemmin. Oltiin nimittäin menossa kesävierailulle sukulaisiin, ja mietin mitä viedä tuliaisiksi serkkupojalle, kun muistin edelliskesän Ryhmä-X:n. Hämiksen tiesin olevan jollain tavoin samaa kuviota, ostin kesäkuun numeron jonka sitten luin matkan kuluessa takapenkillä ja koukutuin siinä määrin, että paluuta ei ollut. Ei silloin eikä koskaan, koska kerran edelleen näissä kuvioissa pyörin... No, tuo kesäkuun numero on oudosti jäänyt omasta kokoelmastani puuttumaan, mutta tämän ensimmäinen tarina jatkaa suoraan siitä shokkikäänteestä johon tuo lehti päättyi: Mary Jane Watson ilmoittaa Peter Parkerille tienneensä jo vuosien ajan että tämä on Hämähäkkimies. Valtaisa muutos lehden status quoon, jonka merkitys ei tietenkään koko mitassaan voinut avautua kun numero 6/87 oli ensimmäinen ikinä lukemani Hämis. Tilanne kuitenkin on yhä päällä tämän lehden alussa, ja Musta kissakin pamahtaa paikalle sotkemaan kuvioita. En tuntenut näitä hahmoja, mutta jestas että halusin tietää heistä lisää. Halusin tietää kaiken!

Toinen shokkikäänne on otsikkoonkin päässyt uusi puku, telepaattisesti toimiva musta kummajainen, jonka Hämis hankki Salatuista sodista. Tässä numerossa Peter vierailee Ihmenelosten luona (ja miten mahtavaa oli, että oli noin vain tuollainen porukka kuin "Ihmeneloset"... kymmenvuotias oli kuulkaa täpinöissä jo tässä kohtaa), jossa Reed Richards suorittaa muutamia testejä, ja käy ilmi se, mikä ehkä olisi pitänyt käydä vähintäänkin mahdollisuutena Peterin mielessä jo aiemmin: puku on elollinen olento, hänestä energiaa imevä loinen.

Puku jää Ihmenelosten haltuun, ja Hämis palaa vanhaan sinipunaiseen asuunsa. Isoja, merkittäviä hetkiä, jotka Ron Frenzin klassisen tyylikäs piirrosjälki kuvittaa ikimuistoisesti. Pidän hänen "liikkuvasta" kamerastaan, jossa kuvakulma on usein katonrajasta tai muuten vain kaukaa, tämä on visuaalisesti hyvin vaihtelevaa, mutta kuitenkin soljuvaa kerrontaa. DeFalcon dialogi sen sijaan tuntuu nykylukijasta hieman elähtäneeltä, ellei sitten vaikutelma johdu vain siitä, että olen lukenut niin monta Claremontin kirjoittamaa Ryhmä-X:n numeroa putkeen. Ei, kyllä tässä jotain vähän väkinäistä on. Hieman liian selittelevää, hieman liian mustavalkoista – mikä on sääli, koska ainakin juonen kirjoittajana DeFalco on todella pätevä; tähänkin numeroon mahtuu onnistuneita käänteitä, ja tarinan hitaat ja vauhdikkaat hetket asettuvat oivallisesti kohdilleen. Laadukasta sarjakuvaahan tämä on, ja ainakin jälkeenpäin nähtynä harvinaisen paljon isoja juttuja on pakattuna pieneen ajanjaksoon. Loispuvustakin tosiaan päästiin eroon, mutta oikeastaanhan tämän olennon tarina Marvelin universumissa on vasta alkamassa...

Kakkostarina on Al Milgromin vetovastuulla olevasta Hämiksen kakkoslehdestä, ja muistan miten suurelta laatuero tuntui silloin joskus. Naperona rakastin DeFalco / Frenz / Rubinsteinin ykköstarinaa, mutta Milgrom / Mooneyn osio lehdestä oli lähinnä ok. Tässä solmitaan umpeen monia ilmeisen pitkään jatkuneita juonia, on läjäpäin aika mitäänsanomattomia hahmoja kuten Viitta ja Tikari ja omituinen Vastaus... On kummallisia varjoulottuvuuksia ja elämänvaloa ja energiaa, on zombirobotti nimeltä Silvermane ja rikollispomo Kingpin ja tämän vakavasti sairas vaimo Vanessa, jota pelastamaan Kingpin on kaapannut elinvoimatikareitaan heittävän Tikarin. En oikein päässyt juoneen kiinni. Dialogi on vielä löperömpää kuin ykköstarinassa, ja lisäksi niin Peter Parker kuin Mary Janekin oli mielestäni piirretty väärin (jos tarinat olisivat olleet lehdessä eri järjestyksessä, olisinko leimautunut näihin Milgromin piirtämiin versioihin päähenkilöistä?). Milgrom ei toki ole läheskään niin huono kuvittaja kuin millaisen maineen hän on saanut (tästä lisää seuraavassa päivityksessä), mutta Jim Mooney on tussaajana mitä on, ja hänen ansiostaan lopputulos on jotenkin löysän ja huolimattoman näköistä. Ihan tarinan loppu kyllä kosketti: Kingpin anelee Viittaa ja Tikaria pelastamaan Vanessan, mutta nämä itsekeskeiset teinit välittävät vain toisistaan. Tämän tarinan perusteella opin inhoamaan näitä hahmoja, eikä heiltä ainakaan Suomessa muistaakseni mitään kaksisia tarinoita koskaan nähty, vaikka ainakin Hämiksessä kaksikko silloin tällöin piipahti.

Arvio: Marvel-fanitukseni lopullisesti käynnistyi tästä (ja edellisestä) lehdestä, joten vaikea tätä on niin kauhean objektiivisesti katsoa. Ammattitaidolla tehtyä kamaa tämä on, vaikka tietty dialogin jäyhyys menoa vaivaakin. Hämiksen loispuku on kyllä esimerkillisen omituinen ja mielikuvitusta kutkuttava juonikuvio; kakkostarinan Viitta ja Tikari -sekoilut eivät sitten niinkään, mutta Kingpinistä tykkäsin jo tässä lehdessä. Hän kyllä nousee hahmona ihan uusiin sfääreihin tulevina vuosina.

Ryhmä-X 6/87

1. Spiraalipolut

2. Magneton oikeudenkäynti!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Nyt kun näitä lehtiä lukee aikajärjestyksessä melko ripeään tahtiin, huomaa miten nopeasti Rachel Summers kohoaa enemmän tai vähemmän päähenkilöksi. Hän tupsahti tulevaisuudesta, hengasi hetken aikaa vähän keskiöstä syrjässä, mutta on nyt paitsi joukossa mukana, myös tapahtumien keskipisteessä jatkuvasti. Aika moni kansikuvakin on keskittynyt Racheliin. Eikä siinä mitään – minusta hän on mahdottoman kiehtova hahmo traumoineen, patoutuneine aggressioineen, epäkonventionaalisine toimintatapoineen. Tässä numerossa, kuten kansikin kertoo, Rachel saavuttaa tietyn kulminaatiopisteen, ja muuttuu äitinsä tavoin Feenixiksi, missä roolissa sitten jatkaakin hamaan tulevaisuuteen. Ja jos Rachel oli hieman vaikeasti hallittava jo aiemmin, miten käy kun hänellä on yhtäkkiä melkein loputtomat voimat... Muuttumiskohtaus on muuten huikea. Kylmät väreet, män.

Muitakin merkittäviä muutoksia tapahtuu: Mystikko onnistuu juonittelemaan entisen Pahojen mutanttien veljeskunnan hallituksen käsikassaraksi nimeltä Vapausvoima, ja ensimmäiseksi tehtäväkseen nämä saavat Magneton pidättämisen. Hiljakkoin kuvioihin palannut ja näennäisen parannuksen tehnyt magnetismin mestari on polttouhrien muistomerkillä järjestettävässä tilaisuudessa, jossa keskitysleirin läpikäyneet etsivät tietoja sodan jalkoihin kadonneista sukulaisistaan.

Claremont tuo nyt Magneton menneisyyttä natsien vainojen uhrina hyvinkin päällekäyvästi esiin, mutta tämä on yksinomaan mielenkiintoista; juuri tämä pimeän ja valon vaihtelu on tehnyt Magnetosta yhden Marvelin kiinnostavimmista hahmoista, ja niinpä tämän lehden loppuosassa käynnistyvä Uncanny X-Menin kahdessadas numerokin keskittyy häneen. Vapausvoima nimittäin onnistuu tehtävässään: he tulevat muistomerkille pidättämään Magnetoa, ja sen sijaan että alkaisi mahdollisia sivullisia uhreja vaativaan taisteluun, Magneto antautuu. Hänen oikeudenkäyntinsä tapahtuu Pariisissa, jonne tapahtumat siirtyvät.

Tämä oikeudenkäynti (johon asti ei ihan vielä tässä numerossa päästä) oli aikoinaan minusta rajua settiä. Kovin aikuista luettavaa, ihan eri kaliiperia kuin superhahmojen taistelut tai avaruusremellykset – enkä nyt tarkoita että niissäkään mitään vikaa olisi. Silti tässä Claremontilla on erittäin realistinen ote. Kohuoikeudenkäynnin aiheuttama kansankuohunta välittyy hyvin mediaraporteista, on Ryhmä-X:n nimeä käyttäviä terroristeja jotka iskevät eri kohteisiin ympäri Eurooppaa, ja keskiössä Hitleriin verrattava (mikä ehkä ampuu vähän yli...) Magneto, mutta onko hän terroristi, kansansa vapaustaistelija, olosuhteiden uhri?

X-miehet pelmahtavat hekin Pariisiin kätevästi Asgårdista teleportaten; he nimittäin poikkesivat tämän lehden aikana eeppisellä Asgårdin-keikalla, joka onneksi saatiin myöhemmin Suomeenkin: vuonna 1989 kyseinen stoori vie puolet Ryhmä-X:n numeroista. No, tällä kertaa ei menneitä liiemmin selitellä, mutta onpa Storm napattu taas kyytiin, ja kun Kyklooppikin oli sattumalta Xavierin kartanolla kun alkoi tapahtua, on hänkin nyt Pariisissa. Ryhmä on itse asiassa muutamien viime numeroiden jälkeen melkoisen isolukuinen. Xavier on paikalla ennen kaikkea avustajana huikeaksi mediatapahtumaksi nousseessa oikeudenkäynnissä, mutta hänen fysiikkansa on pettämässä, "hermot, veri, maksa, sydän", luettelee Moira MacTaggert kysyttäessä mikä kaikki Xavierilla on pielessä. Jos hyvin käy, hän elää nähdäkseen mitä oikeudenkäynnissä ratkaistaan...

Loppuhuomio: Hauska veto Semiciltä laittaa lehden takakannen tilauskupongin oheen kuva Jean Greystä Pimeänä Feenixinä. Sellainen tytär kuin äitikin...

Arvio: Jo jonkin aikaa kohti realistisempia ja karumpia juonikuvioita kulkenut lehti ampaisee syvälle kun kansainvälisen terrorismin oikeudenkäynti alkaa median valokeilassa. Rachelkin saavuttaa potentiaalinsa ja vähän ylikin. Tätä lukiessa tunsi aikoinaan olevansa tärkeiden tarinoiden äärellä, ja lehti pitää otteessaan edelleen.

Ryhmä-X 4/87

1. Mikä tuo oli?

2. Pelastamassa Armotonta?!?

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Aina toisinaan näitä lukiessa huomaa, että Suomessa julkaistiin vain pienenpieni osa Marvelin tuotannosta. Esimerkkinä tämä R-X 4/87. Edellinen numero loppui shokkikäänteeseen, kun Rachel sai telepaattisen yhteydenoton Xavierin kartanolta... ja viestin lähetti Magneto! Mutta tämän numeron alussa X-miehet, Xavier ja Magneto ovat sitten kaikki saman dinerin pöydän ääressä pohtimassa mitä tehdä professorin ohimennen nappaamalle ajatukselle; joku hänen luentoaan kuunnelleista suunnittelee murhaa. Kuka suunnittelee ja kuka on uhri, se pitäisi pikaisesti selvittää.

Oletan (vaikka mitään viittauksia tai edes Mail-Manin selvennyksiä palstalla ei ole) että edellisnumeron tapahtumat ovat jatkuneet suoraan New Mutantsin puolella, jota Claremont myös kirjoitti. Suurta merkitystä tällä ei ole; olen vain tyytyväinen siitä, että Magneto on nyt astumassa kuvioihin vihollisen sijasta eräänlaisena Xavierin radikaalimpana versiona. Tietenkään X-miehet eivät suoraan luota häneen; heillä on vain Xavierin sana siitä, että Magneto on muuttunut, eikä Xavierkaan ole itsensä. Hänen telepaattiset kykynsä toimivat huonosti, mikä johtuu hänen jokin aika sitten kokemastaan pahoinpitelystä, mistä taas ovat vastuussa ne, jotka suunnittelevat yliopiston kampuksella murhaakin – nimenomaan Xavierin. Kaikki kietoutuu nätiksi vyyhdiksi, jonka keskiössä on yhteiskunnassa alati kasvava mutanttiviha. Yliopiston alamaailmassa muhii, kaduilla juhlitaan sankarina Nimrodia, jonka väkivaltaiset otteet katurikollisuutta vastaan ovat kansan mieleen. Tulevaisuusvisioista tutun fasistisen dystopian uhka leijuu kutkuttavasti ilmassa...

Tarinaan kietoutuu myös Tuonpuoleinen, tuo omnipotentti hahmo joka aiheutti Salatut sodat, ja joka tämän tarinan aikoihin pyöri Maassa Salatut sodat kakkosen merkeissä. Ilmeisesti X-miehet ovat jossain Suomessa näkemättömässä tarinassa Tuonpuoleisenkin jo kohdanneet, sillä ainakin Rachel tunnistaa tämän kohtauksessa, joka on surrealistisine tunnelmineen aivan mainio. Koko lehden aloittava dineriin sijoittuva kohtaus on kuin suoraan David Lynchiltä. Outoja tapahtuu arkisessa ympäristössä, tunnelma on vaivautunut, ihmiset puhuvat toistensa ohi. Olen aina pitänyt näistä muutamasta sivusta hirveästi, vaikka syynä voi kyllä olla osittain sekin, että tämä keskustelu on täynnä viittauksia tarinoihin, joita en ole koskaan lukenut. Mutta pidän tästä oudosti poreilevasta tunnelmasta silti.

Murhamysteerikin on kiinnostava poikkeus normaalimpaan superroisto-mätkintään. Vastassa on vain joukko tavallisia opiskelijoita, mutta toisaalta ihmisten ennakkoluulot ja erilaisuuden pelko ovat vastustajia joita ei voi vetää kuonoon. Rachel ajautuu takaisin oman menneisyytensä kauhuihin ja mutantinmetsästäjän rooliinsa, ja hänen sisälleen patoutuneet aggressiot alkavat purkautua. Se, että läsnä tässä tilanteessa on juuri Magneto eikä Xavier, nostaa dialogin ihan eri tasolle. En kaipaa professorin isällistä asennetta, kun tiimissä on näin paljon monitahoisempia ja kiinnostavampia hahmoja tarjolla. Tämä on uutta, terävämpää X-tarinaa, ei supersankareita vaan oman kansansa ihmisoikeuksien puolesta taistelevia altavastaajia.

Kakkostarinasta on mukana vain puolikas, siitäkin suuri osa Kolossin näkemää painajaisunta. Herätessään Peter huomaa että hänet ja Kitty on kaapattu Armottoman Murhamaailmaan, jonne myös Tohtori Doom on ilmeisesti hyökkäämässä. Seuraavaa lehteä ei minulla koskaan kokoelmassani ollut, joten suurin osa tarinastakin jäi hämärän peittoon, mutta luvalla sanoen ei sillä niin väliä. Armoton alkaa olla jo aika kulahtanut yhden idean hahmo, ja Nimrod, xenofobia, Tuonpuoleinen ja Rachelin dystooppinen tausta ovat kaikki ajaneet hänen ohitseen kiinnostavampina juonikuvioina.

Arvio: Poikkeuksellinen maanläheinen, tietyssä realistisuudessaan jopa yllättävän tyly tarina, joka sijoittuu todellisten ennakkoluulojen ja ihmisyyden pimeiden puolten syöveriin. Loppuosa on mitä on, mutta ensimmäinen tarina on edelleen vuosien jälkeenkin kovaa luettavaa. Tämä numerohan sisältää toisen niistä kerroista, kun Kitty käyttää vertauskuvana sanaa "nigger" mutanteista puhuessaan. Claremontin tavasta käyttää todellisia rasistisia termejä fiktiivisen maailman verrokkeina voi olla montaa mieltä, mutta ajatus on sentään tärkein, ja tämä on todella rajusti syrjintää ja ennakkoluuloja vastaan käyvää sarjakuvaa. Hienoa työtä.

Ryhmä-X 3/87

1. Juggernaut on kaupungissa! (loppuosa)

2. Oli synkkä ja myrskyinen yö...

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green & Steve Leialoha / Dan Green

Edellisnumeron rytäkkä saadaan päätökseen. Nimrodin ensimmäinen varsinainen hyökkäys mutantteja vastaan on vaikuttava, mutta pienellä juonella robotin tekoäly saadaan hämilleen: Rogue imee koko ryhmän voimat itseensä, ja tätä monipersoonaa kohtaan vastustajansa jatkuvaan analysointiin perustuva Nimrod ajautuu hämilleen ja voitetaan ainakin hetkellisesti – tosin romutuskuntoon mennyt robotti teleporttaa jonnekin korjauttamaan itseään, mikä tarkoittaa että uusintaottelu on vain ajan kysymys. Ja seuraavalla kerrallahan tuleekin sitten jo ruumiita...

Matsi on tosiaan nopea, mutta todella oivallista luettavaa. Kyytiä saanut Juggernaut on jotenkin hellyttävä (hän ei ole tottunut olemaan vastaanottava osapuoli) ja kaikki X-miehet itseensä imenyt Rogue on huikea näky. Häntä piirtäessään Romitakin pääsee irrottelemaan: tykkään kovasti siitä, miltä Roguen siro sääri näyttää Kolossin teräskuoreen verhoutuneena. Korkeakorkoisessa saapikkaassa tietenkin.

Ja kun nyt kerran ulkoasuun päästiin, niin pitää mainita erikseen Rachel Summers. Kuten Jay & Miles mainiossa podcastissaan ovat monesti huomioineet, Rachelin tyyli on niin gay-ikoni kuin vain suinkin. Enhän minä ala-asteikäisenä tällaista tietenkään voinut hoksata, mutta sen kyllä muistan, että pidin Rachelin ulkoasusta. Olihan hänellä sitten myöhemmin jonkinnäköinen supersankaripukukin, mutta minulle Rachel on omimmillaan näissä alkuaikojen kuteissaan. Hän alkaa päästä omilleen myös ryhmän jäsenenä; numero numerolta Rachel on enemmän toiminnassa mukana, ja hyvä lisä tiimiin onkin.

Toinen tarina alkaa klassisella (kliseisellä?) kauhutarina-skenaariolla: perheen lapset heräävät ukonilmaan kotonaan, mutta yllättäen sen paremmin heidän vanhempansa kuin kukaan naapureista ei tunnista heitä. Lasten huoneet ovat tyhjät, tavarat kadonneet. Jotain hyvin hämärää on tekeillä... Tämä lapsikatras on Voimajengi (tässä lehdessä suomentamattomana nimellä Power Pack), jolla vissiin oli oma ihan kehuttu lehtensäkin, mutta jota Suomessa nähtiin vain heidän vieraillessaan muiden hahmojen tarinoissa. Tämänkertainen kietoutuu Morlokkeihin, noihin tunneleissa asuviin hylkiömutantteihin, ja onkin ihan jees tarina. Nyt tätä lukiessani huomasin pitäväni kovasti siitä, että Claremont tuntuu kokeilevan erilaisia hahmoyhdistelmiä erilaisiin tarinoihin. Tällä kertaa New Yorkin viemäreihin lähtee nelikko Kitty-Wolverine-Rogue-Rachel; erilaisilla kombinaatioilla on aina omanlaisensa dynamiikka, ja Claremont tuntee nämä hahmot tarpeeksi hyvin hyödyntääkseen henkilöiden välisiä suhteita ja historioita. Tykkäsin kyllä siitäkin, miten nämä neljä toimivat lasten parissa. Varsinkin hätääntyneen viisivuotiaan Katie Powerin läsnäollessa Ryhmä-X osaa olla muutakin kuin toimintaan valmiita supersankareita. Sympaattinen tarina, vaikkei välttämättä hirveän oleellinen.

Arvio: Näinkin toiminnallisiin tarinoihin on saatu mahdutettua paljon kiinnostavia juttuja. Hahmot kasvavat ja elävät, ryhmän kokoonpano elää sekin. Muistelen kyllä tykänneeni tuosta Voimajengin jutusta enemmänkin joskus, ehkä se tuntui vähän turhankin kevyeltä nyt. Mutta Romita ja Green jatkavat visuaalista tykitystään, parantavatkin koko ajan, uskallan sanoa.

Ryhmä-X 2/87

1. Verta ja tulta (loppuosa)

2. Juggernaut on kaupungissa!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green / Dan Green & Steve Leialoha

Edellisnumerosta jatkuvaan stooriin on aika mahdoton päästä käsiksi tämän loppuosan perusteella, varsinkin kun ennestään tuntemattomia hahmoja pyörii nurkissa läjäpäin. Peruskuvio on kuitenkin se, että uuden (vuonna 1975 aloittaneen) Ryhmä-X:n perustajajäseniin kuuluneen ja pikapuoliin kuolleen John "Myrskylintu" Proudstarin veli on kostamassa Xavierille ja X-miehille veljensä puolesta. Mukana hänellä on Hellionit, nuo Emma Frostin johtamat teinit, jotka Suomessa jäivät niin vähälle julkaisulle, ettei heistä oikein osaa mielipidettä muodostaa. Käsittääkseni he olivat jonkinlainen vastavoima Uusille mutanteille, eräänlainen teinileffoista tuttu naapurikaupungin high school. Sinänsä hyvä kuvio, mutta jää tämän perusteella etäiseksi. Jossain sotilastukikohdassa pyöritään, Hellionien Empaatti pilaa vehkeilyllään kaiken, ja Painajainen on nostettu Ryhmä-X:n kapteeniksi Stormin harhaillessa Afrikassa. Toki on mukava nähdä pitkästä aikaa Kitty ja Wolverine mukana toiminnassa, ja Rachelkin on jo pykälää isommin mukana menossa. Tarinan lopussa nuorempi Myrskylintu (koko hahmo on olemassa luultavimmin vain, jotta Marvel on saanut pidettyä hahmon copyrightin itsellään) on surmaamassa Xavieria, mutta sydämeltään hyvä nuorukainen ei kuitenkaan tähän kykene.

Myöhemminhän James Proudstar on noussut vissiin ihan keskeiseksi mutanttihahmoksi, nyt hän jää aika unohdettavaksi kertavisiitiksi, jonka rohkeuteen Xavier onnistuu vetoamaan, mutta eipä Myrskylinnusta silti ole uudeksi X-mieheksi vielä pitkään aikaan. On muuten tässä kohtaa tunnustettava eräs seikka: minusta Xavier on aina ollut lähinnä jarru näissä X-tarinoissa. Mitä kauempana professori on ryhmästä, sitä paremmin ryhmän sisäinen dynamiikka toimii. Epäilen Claremontin olleen vähän samoilla linjoilla – sen verran usein hän lähetti Xavierin esim. avaruuteen.

Vaikka ensimmäinen stoori jatkuu edellisnumerosta, se täyttää silti suurimman osan lehdestä – alkuperäisnumero on ollut sivumäärältään tuplattu. Se muuten näkyy myös vähän turhan vauhdilla tehdyssä kuvituksessa; varsinkin Greenin tussaus on epätavallisen vauhdikasta, ja jälki on jotenkin luonnosmaista paikoitellen. Kakkostarina on hallitumpi, ja alkaakin kivasti: edellisen kohelluksen jälkeen aamu-uniltaan heräävä ryhmä kuulee radiosta että Juggernaut on havaittu New Yorkissa; ei siinä mikään auta, mentävä on, vaikka kukaan ei millään jaksaisi.

Homma saa yllätyskierteen, kun jo vähän aikaa taustalla häärinyt Nimrod ilmestyy paikalle ja pistää Juggista turpaan niin että soi. Näyttävä sisääntulo ja mahtava hahmo, jota kukaan tarinan henkilöistä ei tietenkään vielä tässä vaiheessa tunne. Sinänsä muuten hauska yksityiskohta, että aivan kuten viimeksi baarissa, tälläkään kertaa Juggernaut ei itse aloita tappelua. Hän hengaa nytkin siviileissään, kun muut käyvät kimppuun kuin parvi herhiläisiä. Kuka se sitten loppujen lopuksi onkaan määritelmällisesti "roisto", sitä sopii kysyä. No, kansikuva jo paljastaa sen, mikä jää vasta ensi numeron puolelle, eli Juggernautistakaan ei ole vastusta Nimrodille. Tällä kertaa matsi ei kuitenkaan ihan ehdi alkaa ennen kuin lehden sivut loppuvat.

Arvio: Ensimmäinen tarina jää vähän hämäräksi, koska Hellionit ovat Suomessa niin tuntematon tiimi (ja koska minulla ei ollut tarinan alkupuolta). Toinen alkaa lupaavasti; niin Ryhmä-X:n kankeita aamutoimia kuin Juggernautin rentoa oleilua siviileissään on hauska seurata, ja Nimrodin ilmestyminen on mukavan takavasemmalta singahtava äkkikäänne. Hyvää perus-X:ää tämäkin on edelleen.

Teräsmies ja Hämähäkkimies: Kaksoisuhka

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: John Buscema

Tussaus: Joe Sinnott (et al.)

Tämä 60-sivuinen albumimuotoinen julkaisu on yksi ensimmäisiä Marvel-hankintojani, melkoisella varmuudella viiden ensimmäisen Marvel-lehteni joukossa, mikä tarkoittaa että olin kohtalaisena ummikkona tämän äärellä. Toki tiesin nämä hahmot, mutta en niitä vielä sanottavasti tuntenut, ja tiesin senkin, että Teräsmies kumppaneineen on eri kustantajalta lähtöisin, mutta toisaalta olin myös siinä uskossa, että nämä hahmot elävät ikään kuin samassa maailmassa, eivät vain normaalisti kohtaa. Että tämä tarina on kanonisoitua sarjakuvajatkumoa siinä missä tyyppien omatkin lehdet. No, enempää väärässä en tietenkään olisi voinut olla. Nämä kustantamojen yhteistempaukset (joita Marvel ja DC ovat aina suht säännöllisin väliajoin julkaisseet) eivät vaikuta kummankaan omaan kronologiaan, ovatpa vain tarinoita vailla merkitystä tai painoarvoa.

Mutta kuten sanottu, tämä ei häirinnyt minua silloin kymmenkesäisenä. Tämä albumi (kannessa muuten on vuosi 1987, mutta painovuosi silti vielä edellinen) oli tosi kova juttu, ja pitkään yksi suosikkejani. Heti tarinan alussa universumit menevät ristiin: Hulk on matkalla kohti Metropolista, minne Peter Parkerkin lähtee uutisvalokuvaajana, ja tämän jälkeen Clark Kent hakeutuu New Yorkiin. Nämä siviilipuolen tapahtumat ovatkin nyt luettuna lehden parasta antia. Se, että sekä Kent että Parker ovat sanomalehdessä töissä, mahdollistaa erilaisten olosuhteiden vertailun: Clark Kent on arvostettu ja arvovaltainen toimittaja ammattimaisesti johdetussa Daily Planetissa, Parker taas on päätoimittajansa pompottama freelancer lievästi kaoottisessa Daily Buglessa. Kumpikin päätyy keikkahommiin toisen työpaikalle – Clark Kentin ja J. Jonah Jamesonin kohtaaminen on itse asiassa koko albumin mainioin hetki.

Perusjuonena on Tohtori Doomin (ja tylsän DC-hahmon Parasiitin) maailmanvalloituspyrkimys, joka on mitäänsanomaton, mutta pointsit Jim Shooterille siitä, että hän on keksinyt paljon mielikuvituksellisia tapoja saattaa niin Teräsmies kuin Hämiskin erilaisiin pinteisiin ja niistä pois.

Hulk piipahtaa kuvioissa (Hulkin ja Teriksen matsi on toiminnallinen ykköshetki tarinassa), kuten myös Ihmenainen, mutta kaiken kaikkiaan tämä on supersankarisarjakuvana juuri sitä, mitä genreä tuntemattoman mielestä kaikki nämä ovat: jokseenkin infantiililla juonella varustettua pullistelua ja mätkimistä. Jotenkin alentuvan lattea ote vaivaa niin dialogia kuin kerrontaakin koko ajan; tulee mieleen jotkut sellaiset sarjakuvat kuin vanhat Tarzanit tai Mustanaamiot, tai, no – Teräsmies. Kuitenkin tämä albumi on kokonaan Marvelin tuotantoa, ja pointsit kai siitäkin, että hahmoja kohdellaan hyvin tasapuolisesti. Itse asiassa aika hauska kohta on myös Parkerin katkera huomiointi siitä, miten Metropoliksen väki jumaloi sankariaan Teräsmiestä. Itsehän hän on inhottu ja pelätty outolintu kotinurkillaan. Tasan ei käy...

John Buscema on tietenkin mies paikallaan piirrospuolella. On hyvin häkellyttävää, että tämä on yksi niistä piirtäjistä, joita Mail-Man palstallaan jaksoi leimata toistuvasti huonoksi. Tämähän on totaalisen upeaa jälkeä, ja kamoon: Buscema sentään yhdessä Stan Leen kanssa laati kirjan How to Draw Comics the Marvel Way. Ei sellaiseen hommaan olisi kuka tahansa kelvannut. Buscema piirtää todella herooisen Teräsmiehen, taidokkaan Hämiksen, ja kerrassaan ilmeikkäitä ihmiskasvoja läpi tarinan. Hänen Jamesoninsa varsinkin on mainio.

Arvio: Aikoinaan tykkäsin, enää en, paitsi piirrosjäljestä tietenkin. Tarinansa puolesta tämä on sarjakuvaa josta jotenkin näkee laskelmoidun, tenaville suunnatun asenteen. Tämä ei ole vilpittömän innokasta 60-luvun kamaa eikä taidemuotona omilleen noussutta 80-luvun Marvelia. Tämä on siltä väliltä, ja sen valitettavasti huomaa.

Ryhmä-X 12/86

1. Kadonneen temppelin metsästäjät (loppuosa)

2. Kliffaa!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green / Dan Green & Steve Leialoha

Edellisnumeron brutaali barbaria saa päätöksensä jokseenkin odotetusti, mikä tarkoittaa että kaikki sankarien hyvät yritykset menevät päin helvettiä, päähenkilöitäkin kuolee kuin kärpäsiä, mutta lopulta jokin odottamaton käänne pelastaa tilanteen. Tällä kertaa käänne on Uusien mutanttien mukana hengaava Sotakone, tekno-orgaaninen (rakastan tuota termiä!) olento, johon Kulan Gathin loitsu ei ole vaikuttanut, mutta joka toisaalta on enemmän tai vähemmän lapsen tasolla henkisesti, eikä täten kunnolla missään vaiheessa tajua mitä tapahtuu. Tämä lienee muuten ollut Sotakoneen ensiesiintyminen Suomessa, eikä hahmo varmaan ole lehteä tuoreeltaan lukeneille avautunut kunnolla, vaikka toisaalta tässä kaaoksessa on voinut myös upota muun oudon seassa ihan täysillä.

Sotakoneen avulla homma saadaan kuitenkin pakettiin, ja kun Tohtori Outo sitten Illyanan mutanttivoimia käyttäen palauttaa ajan takaisin tapahtumien alkupisteeseen (!!), pyyhkiytyy kaikki tämä historiasta. Vain ajanpalautusloitsun lähistöllä olleet muistavat mitään koskaan tapahtuneenkaan. Silti pitää huomioida, että tämä nimenomaan ei ollut Marvelin usein utilisoima "rinnakkainen aikavirta" tai "vaihtoehtotodellisuus". Tämä tapahtui näille hahmoille ihan oikeasti, tapahtumat vain lopulta peruttiin. Tämä tarkoittaa siis sitäkin, että Hämähäkkimies itse asiassa kuoli tässä tarinan kakkososassa. Kidutettuna, yksin, pilkattuna – yrittäen pelastaa tilanteen, mutta siinä epäonnistuen. Todella hyvä ja todella hyytävä hetki.

Ja kun aikavirtoja ronkitaan tarinan lopussa, tapahtuu muuta mullistavaa: palaamme hetkeen, jossa Kulan Gathin amuletin löytäneen Jaime Rodriguesin surmannut katurikollinen on juuri tekemässä tekoaan (mitä kautta Kulan Gath alkujaan pääsi vapaaksi), mutta nyt samaan hetkeen singahtaa vahingossa tulevaisuudesta Nimrod, tuo pirteän pinkki tappokone. Tämä on Nimrodin ensiesiintyminen, ja luvassa on tylyä tavaraa jatkossa. Itselleni Nimrod menee helposti sinne X-vihollisten top kolmoseen. Ihan vielä Romita ei ole kyllä hahmon ulkomuotoa täysin hionut kohdilleen.

Kakkostarinassakin ollaan tekno-organismin äärellä, kun Sotakoneen paljon puhuttu mutta tähän asti näkymätön isä Magus saapuu Maahan, ja ihan sattumalta (...) sinne, missä X-miehet ovat treenaamassa. Ja pieneksi tiimi onkin käynyt: Storm on lähdössä Afrikkaan (hän oli lähdössä sinne jo ennen Kulan Gath -tapahtumia, mutta Manhattanin muuttuminen vähän viivästytti lähtöä) ja Kitty ja Wolverine ovat vasta palailemassa Japanista, joten Ryhmä-X on tässä vain Rogue, Painajainen ja Kolossi.

Treenisessiot ovat Claremontin tuttuun tapaan täynnä mainioita hetkiä, mutta tosiaan keskeytyvät kun taivaalta tulee jotain isoa. Sen jälkeen ympäristö alkaakin vauhdilla muuttua virtapiireiksi. Olen aina tykännyt näistä tekno-orgaanisista olennoista. Tuo viruksen lailla leviävä teknologia on yksi oudoimmista Marvelin ideoista, mutta sillä on ollut pysyvyyttä, ja aika nopeasti se Sotakoneesta laajeni isommaksikin ilmiöksi Marvelin universumissa, näyttelipä myöhemmin pääosaa parissakin isossa crossover-tarinassa. Tämä Maguksen stoori jää tässä lehdessä kesken tuskin alettuaan, enkä aikoinani seuraavaa numeroa divareista löytänyt, joten tarinan loppu jäi arvailujen varaan. Magus itse tuli kyllä myöhemmin vastaan, ja Sotakone oli minulle hänkin jo uudemmista lehdistä tuttu silloin kun olen tämän ensi kerran lukenut.

Arvio: Kulan Gath -tarinan loppu on täyttä timanttia, oli aika pirun vaikuttavakin silloin aikoinaan. Hämiksen kolkko loppu ja uhrautuvaisuus varsinkin meinasivat nostaa palan kurkkuun. Toisen tarinan parasta antia on X-kolmikon sparraussessio, ja Romita / Greenin hieno taide tietenkin.