1. Verinen aamunkoitto
2. Voiton päivä
Tarina: Chris Claremont
Piirrokset: Marc Silvestri
Tussaus: Dan Green / Josef Rubinstein
Edellisnumerossa alkanut Niljahirviöiden ja X-miesten kohtaaminen Denverissä jatkuu. Silvestri / Green -kaksikon ikoninen kansi lupaa sitä nyrjähtänyttä bodyhorroria, jota Niljahirviöiden klassisessa debyyttitarinassakin nähtiin, mutta lehden sisältö on vähän toimintapainotteisempi, onhan niljakkeillakin nyt supervoimia, kun kerran ovat mutantteja ihmisvartaloikseen haalineet. Tämä on tarinan intensiteetin kannalta vähän sääli. Suurin osa lehdestä on aika perustason mäiskettä, jossa Nilja-mutantit ovat ensin näennäisen voitokkaita, sitten eivät enää olekaan. Mitään aiemman Niljahirviö-tarinan kaltaista paranoiaa, klaustrofobiaa tai epätoivoa ei esiinny, vaan turpasaunaa otetaan ja annetaan. Potentiaalia olisi paljon enempään, mikä tulee esiin varsinkin niinä muutamina hetkinä, joissa mäiske taukoaa ja Claremont muistaa, millaisia antagonisteja olikaan lehteen kirjoittamassa.
Lonkeroitse muniaan ihmisten sisään loisimaan laskeva niljakas alien-rotu on konseptina edelleen ihan timanttia. Paitsi että olisin mielelläni nähnyt Silvestrin päästämässä mielikuvituksensa piirtäjänä valloilleen aiheen parissa, olisi tarinallisia mahdollisuuksiakin vaikka mihin. Syystä tai toisesta nyt on pysytty toimintalinjalla. Ihmisyyden ja syyntakeisuuden monimutkaisia kuvioita hipaistaan vain lehden loppupuolella, oikeastaan varsin hyvin kirjoitetussa kohtauksessa, jossa Wolverine joutuu päästämään sisällään asuvan alienin tekemisistä tietämättömän Harry Palmerin pois päiviltä.
Yllättäen lehden parasta antia on Australiaan sijoittuva sivujuoni. Madelyne Pryor hengailee yksikseen X-miesten päämajassa, ja näkee yliampuvan symbolisia unikuvia. Maddie on näihin aikoihin hyvin kirjoitettu ja kiinnostava hahmo, ja hänen traumaattiset elämänvaiheenssa siirtyvät onnistuneesti alitajunnan muokkaamiksi kauhistuttaviksi näyiksi, jossa hänet jättänyt aviomies siirtää kaikki Maddien ominaisuudet comebackin tehneelle ensirakkaudelleen Jean Greylle. On selvää että Maddien "jalat maassa"-pinnan alla kytee jotain suurta, ja tulevaa Inferno-tarinakokonaisuuttahan tässä tietysti pedataan. Nämä unet on kuitenkin kirjoitettu tarkalla psykologisella otteella, jolla Claremont tuo näkyviin sen ihmisen perusturvallisuudentunteeseen asti nirskahtaneen petoksen ja hylätyksi tulemisen, jota tämä pahoin heitelty hahmo mukanaan kantaa. Jotain isoa on tulossa, mutta ensi kertaa tätä teininä lukiessa oli vielä täysin tietämätön siitä, miten isoa. Vähän liiankin isoa se sitten lopulta oli, valitettavasti. Mutta ainakin tämä ennakkohehku toimii pirun hyvin.
Risuja Suomen toimitukselle siitä, että lehden avaava koko aukeaman splash-page on jaettu pieleen kahdelle aukeamalle. Alkeellinen moka, hyh hyh. Lieneekö Mail-Man alkanut olla neljän säännöllisesti ilmestyvän lehden kanssa jo vähän ylityöllistetty näihin aikoihin?
No comments:
Post a Comment