Hämähäkkimies special

Menninkäinen elää!

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: John Romita

Tussaus: Jim Mooney

Yleissivistävän Marvel-historian kannalta on mainio juttu, että Mail-Man piti niin kovasti näistä Hämähäkkimiehen kultakauden tarinoista; niitä kun julkaistiin Suomessa minun aktiivisina Marvel-vuosinani oikein mukava määrä, vaikka runsaasti uudempaakin hyvää matskua olisi ollut tarjolla. Vuosi 1989 onkin suoranainen keskittymä – tämän yksittäisen erikoisjulkaisun jälkeen on tulossa vielä peräti kolme Hämiksen klassikoille omistettua numeroa MARVELissa.

Ensivaikutelma tämän julkaisun suhteen on kyllä aika karu, kun kannen perusteella vastassa ei suinkaan ole legendaarinen Hämppy-vihollinen Vihreä menninkäinen, vaan pikemminkin jonkinlainen syvän purppura versio hänestä. Pahasti virheellisen värityksen lisäksi kannesta löytyy myös outo musta läiskä Hämiksen jalan päällä, ja sisäsivuillakin painojälki on paikoin jotenkin valju. Heikko suoritus Exprint Oy:ltä, missä Suomen Marvel-lehdet tuolloin painettiin. Kannessa muuten kiinnittää huomiota myös houkutteleva teksti "5 sivua Mail-Manin palstaa". Näin jälkikäteen hassu ajatella, että lukijoiden kirjeet olivat kovin suosittua tavaraa – Mail-Manin persoonallista vastailua unohtamatta tietenkään – mutta niin se vain tuolloin oli; jatkuvasti näki kirjeissä pyyntöjä että palstalle annettaisiin lisää sivuja. Tykkäsinhän toki niitä itsekin tuolloin lukea, että ei sillä.... Aktiivinen kirjoitteluvaiheeni taisi näihin aikoihin alkaa. Aika monta kirjettä sainkin parin seuraavan vuoden kuluessa eri lehtien palstoille, huomioin ne kyllä sitten kun vastaan tulevat.

Tämä lehti sisältää poikkeuksellisesti yhden 40-sivuisen tarinan, joka taitaa tavallaan toistaa jo aiemmin nähtyjä juonikuvioita (ehkä siksi, että on julkaistu alkujaan Hämiksen peruslehden ulkopuolella), mutta kuten tekijöiden nimistäkin voi päätellä, laatu on taattua. Hämähäkkimies oli 60-luvun Marvel-sarjakuvista siinä mielessä poikkeuksellinen, että siinä oli mukana erittäin laaja aktiivisten ja hyvin kehiteltyjen sivuhenkilöiden joukko, jota Stan Lee hyödynsi tarinoissaan hyvin. Peter Parkerin maailma ja ihmissuhteet tuntuvat varsinkin nykyään luettuna monin verroin todenmukaisemmilta kuin saman aikakauden minkä tahansa muun Marvel-lehden vastaavat, ja tarinankertojanakin "The Man" oli Hämiksen parissa kotonaan. Hänen seinäkiipijä-kerrontansa on paitsi luontevampaa, myös usein paljon monisyisempää kuin muut niistä lukuisista lehdistä, joita hän tuolloin kirjoitti – Ihmeneloset ehkä poislukien, mutta heidän seikkailunsa taisivat olla enenevästi Jack Kirbyn hahmottelemia jo varhain, Stanin lätkiessä vain dialogit kuviin.

Tämäkin loppujen lopuksi hyvin suoraviivainen tarina on lähtökohdiltaan hyvä. Peterin parhaan ystävän Harry Osbornin isä Norman on Vihreä menninkäinen; vihollisena muutenkin hankala tapaus, mutta kun sattuu vielä tietämään Hämähäkkimiehen henkilöllisyyden. Tästä seuraa mukavan psykologista piinaa varsinkin kohtauksessa, jossa Norman kutsuu Harryn ystävineen luokseen illalliselle, ja haluaa Peterin tietävän että tietää...

Piinallista illalliskohtausta seuraa pitkä taistelukohtaus. Hämähäkkimies lopulta voittaa Menninkäisen käyttämällä tämän psyykkistä epätasapainoa hyväkseen, ja identieetteihinsä hukkuva Norman Osborn unohtaa taas sopivasti toisen henkilöllisyytensä. Muistinmenetys on kenties hieman helppo ratkaisu, mutta toisaalta tähän sisältyy aikapommin kaltainen jännitys; Norman on menettänyt ja palauttanut muistinsa aiemminkin, ja milloin tahansa se tapahtuu, se voi tietää loppua Hämähäkkimiehen elämälle sellaisena kuin hän ja lukijat ovat sen oppineet tuntemaan. Pidän siitä lopullisuuden ja vaihtoehdottomuuden tunteesta, mikä tarinasta välittyy. Vihreä Menninkäinen on kahjosta ulkomuodostaan (Steve Ditkoa parhaimmillaan!) huolimatta aidosti pelottava vihollinen, toisin kuin oikeastaan kukaan muu 60-luvun Marvel-pahiksista, jotkut Tohtori Doomin esiintymisistä ehkä poislukien. Oli kuitenkin selvää, että Peter Parkerin salaisuuden tietävä vihollinen on liian ongelmallinen pidettäväksi kuvioissa ikuisesti, joten lopulliseen ratkaisuunkin sitten aikoinaan päädyttiin. Tai mikä nyt Marvel-maailmassa ikinä on lopullista.

Näiden ikivanhojen tarinoiden (tämäkin on ilmestyessään ollut jo 20 vuotta vanha – mitä antiikkia!) fiilis oli toki jo 80-luvulla hyvin erilainen kuin modernien. Sarjakuvan kerrontatavat olivat muuttuneet, mikä näkyy mm. tämänkin lehden valtavassa tekstitulvassa. Joka ruutu, myös taistelukohtauksissa, on tungettu täyteen paitsi puhekuplia, usein myös kerrontaa sisältäviä laatikoita. Dialogi on sentään Stan Leetä, joka dialogin hallitsee, mutta vähän väliä tuli taas tunne, että pienemmälläkin pölinällä tulisi toimeen (tosin Normanin painajaismaiset illanistujaiset ovat erittäin onnistunut esimerkki pitkän ja polveilevan dialogin käytöstä), etenkin kun on Romitan kaltainen sarjakuvan suvereeni mestari kuvittamassa. Tussauksesta vastaa paljon parjaamani Mooney, mutta vielä 60-luvulla hän ei ollut lainkaan niin lepsuotteinen kuin myöhemmin. On Romitaa paremminkin tussattu, mutta ei tämä nyt surkeaakaan jälkeä ole.

En varmaankaan tätä alunperin lukiessani ollut kovin paljon Hämis-klassikoihin tutustunut, joten vertailukohtaa ei ollut kuin uudempaan tuotantoon, mutta on tämä kyllä jäänyt muistiin yhtenä parhaista 60-luvun tarinoista. Katsotaan nyt sitten, kun on vuoden -89 muut klassikkojulkaisut läpikäytynä että vieläkö tuntuu samalta.