Ryhmä-X 2/87

1. Verta ja tulta (loppuosa)

2. Juggernaut on kaupungissa!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green / Dan Green & Steve Leialoha

Edellisnumerosta jatkuvaan stooriin on aika mahdoton päästä käsiksi tämän loppuosan perusteella, varsinkin kun ennestään tuntemattomia hahmoja pyörii nurkissa läjäpäin. Peruskuvio on kuitenkin se, että uuden (vuonna 1975 aloittaneen) Ryhmä-X:n perustajajäseniin kuuluneen ja pikapuoliin kuolleen John "Myrskylintu" Proudstarin veli on kostamassa Xavierille ja X-miehille veljensä puolesta. Mukana hänellä on Hellionit, nuo Emma Frostin johtamat teinit, jotka Suomessa jäivät niin vähälle julkaisulle, ettei heistä oikein osaa mielipidettä muodostaa. Käsittääkseni he olivat jonkinlainen vastavoima Uusille mutanteille, eräänlainen teinileffoista tuttu naapurikaupungin high school. Sinänsä hyvä kuvio, mutta jää tämän perusteella etäiseksi. Jossain sotilastukikohdassa pyöritään, Hellionien Empaatti pilaa vehkeilyllään kaiken, ja Painajainen on nostettu Ryhmä-X:n kapteeniksi Stormin harhaillessa Afrikassa. Toki on mukava nähdä pitkästä aikaa Kitty ja Wolverine mukana toiminnassa, ja Rachelkin on jo pykälää isommin mukana menossa. Tarinan lopussa nuorempi Myrskylintu (koko hahmo on olemassa luultavimmin vain, jotta Marvel on saanut pidettyä hahmon copyrightin itsellään) on surmaamassa Xavieria, mutta sydämeltään hyvä nuorukainen ei kuitenkaan tähän kykene.

Myöhemminhän James Proudstar on noussut vissiin ihan keskeiseksi mutanttihahmoksi, nyt hän jää aika unohdettavaksi kertavisiitiksi, jonka rohkeuteen Xavier onnistuu vetoamaan, mutta eipä Myrskylinnusta silti ole uudeksi X-mieheksi vielä pitkään aikaan. On muuten tässä kohtaa tunnustettava eräs seikka: minusta Xavier on aina ollut lähinnä jarru näissä X-tarinoissa. Mitä kauempana professori on ryhmästä, sitä paremmin ryhmän sisäinen dynamiikka toimii. Epäilen Claremontin olleen vähän samoilla linjoilla – sen verran usein hän lähetti Xavierin esim. avaruuteen.

Vaikka ensimmäinen stoori jatkuu edellisnumerosta, se täyttää silti suurimman osan lehdestä – alkuperäisnumero on ollut sivumäärältään tuplattu. Se muuten näkyy myös vähän turhan vauhdilla tehdyssä kuvituksessa; varsinkin Greenin tussaus on epätavallisen vauhdikasta, ja jälki on jotenkin luonnosmaista paikoitellen. Kakkostarina on hallitumpi, ja alkaakin kivasti: edellisen kohelluksen jälkeen aamu-uniltaan heräävä ryhmä kuulee radiosta että Juggernaut on havaittu New Yorkissa; ei siinä mikään auta, mentävä on, vaikka kukaan ei millään jaksaisi.

Homma saa yllätyskierteen, kun jo vähän aikaa taustalla häärinyt Nimrod ilmestyy paikalle ja pistää Juggista turpaan niin että soi. Näyttävä sisääntulo ja mahtava hahmo, jota kukaan tarinan henkilöistä ei tietenkään vielä tässä vaiheessa tunne. Sinänsä muuten hauska yksityiskohta, että aivan kuten viimeksi baarissa, tälläkään kertaa Juggernaut ei itse aloita tappelua. Hän hengaa nytkin siviileissään, kun muut käyvät kimppuun kuin parvi herhiläisiä. Kuka se sitten loppujen lopuksi onkaan määritelmällisesti "roisto", sitä sopii kysyä. No, kansikuva jo paljastaa sen, mikä jää vasta ensi numeron puolelle, eli Juggernautistakaan ei ole vastusta Nimrodille. Tällä kertaa matsi ei kuitenkaan ihan ehdi alkaa ennen kuin lehden sivut loppuvat.

Arvio: Ensimmäinen tarina jää vähän hämäräksi, koska Hellionit ovat Suomessa niin tuntematon tiimi (ja koska minulla ei ollut tarinan alkupuolta). Toinen alkaa lupaavasti; niin Ryhmä-X:n kankeita aamutoimia kuin Juggernautin rentoa oleilua siviileissään on hauska seurata, ja Nimrodin ilmestyminen on mukavan takavasemmalta singahtava äkkikäänne. Hyvää perus-X:ää tämäkin on edelleen.

Ryhmä-X 12/86

1. Kadonneen temppelin metsästäjät (loppuosa)

2. Kliffaa!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green / Dan Green & Steve Leialoha

Edellisnumeron brutaali barbaria saa päätöksensä jokseenkin odotetusti, mikä tarkoittaa että kaikki sankarien hyvät yritykset menevät päin helvettiä, päähenkilöitäkin kuolee kuin kärpäsiä, mutta lopulta jokin odottamaton käänne pelastaa tilanteen. Tällä kertaa käänne on Uusien mutanttien mukana hengaava Sotakone, tekno-orgaaninen (rakastan tuota termiä!) olento, johon Kulan Gathin loitsu ei ole vaikuttanut, mutta joka toisaalta on enemmän tai vähemmän lapsen tasolla henkisesti, eikä täten kunnolla missään vaiheessa tajua mitä tapahtuu. Tämä lienee muuten ollut Sotakoneen ensiesiintyminen Suomessa, eikä hahmo varmaan ole lehteä tuoreeltaan lukeneille avautunut kunnolla, vaikka toisaalta tässä kaaoksessa on voinut myös upota muun oudon seassa ihan täysillä.

Sotakoneen avulla homma saadaan kuitenkin pakettiin, ja kun Tohtori Outo sitten Illyanan mutanttivoimia käyttäen palauttaa ajan takaisin tapahtumien alkupisteeseen (!!), pyyhkiytyy kaikki tämä historiasta. Vain ajanpalautusloitsun lähistöllä olleet muistavat mitään koskaan tapahtuneenkaan. Silti pitää huomioida, että tämä nimenomaan ei ollut Marvelin usein utilisoima "rinnakkainen aikavirta" tai "vaihtoehtotodellisuus". Tämä tapahtui näille hahmoille ihan oikeasti, tapahtumat vain lopulta peruttiin. Tämä tarkoittaa siis sitäkin, että Hämähäkkimies itse asiassa kuoli tässä tarinan kakkososassa. Kidutettuna, yksin, pilkattuna – yrittäen pelastaa tilanteen, mutta siinä epäonnistuen. Todella hyvä ja todella hyytävä hetki.

Ja kun aikavirtoja ronkitaan tarinan lopussa, tapahtuu muuta mullistavaa: palaamme hetkeen, jossa Kulan Gathin amuletin löytäneen Jaime Rodriguesin surmannut katurikollinen on juuri tekemässä tekoaan (mitä kautta Kulan Gath alkujaan pääsi vapaaksi), mutta nyt samaan hetkeen singahtaa vahingossa tulevaisuudesta Nimrod, tuo pirteän pinkki tappokone. Tämä on Nimrodin ensiesiintyminen, ja luvassa on tylyä tavaraa jatkossa. Itselleni Nimrod menee helposti sinne X-vihollisten top kolmoseen. Ihan vielä Romita ei ole kyllä hahmon ulkomuotoa täysin hionut kohdilleen.

Kakkostarinassakin ollaan tekno-organismin äärellä, kun Sotakoneen paljon puhuttu mutta tähän asti näkymätön isä Magus saapuu Maahan, ja ihan sattumalta (...) sinne, missä X-miehet ovat treenaamassa. Ja pieneksi tiimi onkin käynyt: Storm on lähdössä Afrikkaan (hän oli lähdössä sinne jo ennen Kulan Gath -tapahtumia, mutta Manhattanin muuttuminen vähän viivästytti lähtöä) ja Kitty ja Wolverine ovat vasta palailemassa Japanista, joten Ryhmä-X on tässä vain Rogue, Painajainen ja Kolossi.

Treenisessiot ovat Claremontin tuttuun tapaan täynnä mainioita hetkiä, mutta tosiaan keskeytyvät kun taivaalta tulee jotain isoa. Sen jälkeen ympäristö alkaakin vauhdilla muuttua virtapiireiksi. Olen aina tykännyt näistä tekno-orgaanisista olennoista. Tuo viruksen lailla leviävä teknologia on yksi oudoimmista Marvelin ideoista, mutta sillä on ollut pysyvyyttä, ja aika nopeasti se Sotakoneesta laajeni isommaksikin ilmiöksi Marvelin universumissa, näyttelipä myöhemmin pääosaa parissakin isossa crossover-tarinassa. Tämä Maguksen stoori jää tässä lehdessä kesken tuskin alettuaan, enkä aikoinani seuraavaa numeroa divareista löytänyt, joten tarinan loppu jäi arvailujen varaan. Magus itse tuli kyllä myöhemmin vastaan, ja Sotakone oli minulle hänkin jo uudemmista lehdistä tuttu silloin kun olen tämän ensi kerran lukenut.

Arvio: Kulan Gath -tarinan loppu on täyttä timanttia, oli aika pirun vaikuttavakin silloin aikoinaan. Hämiksen kolkko loppu ja uhrautuvaisuus varsinkin meinasivat nostaa palan kurkkuun. Toisen tarinan parasta antia on X-kolmikon sparraussessio, ja Romita / Greenin hieno taide tietenkin.

Ryhmä-X 11/86

1. Uskomaton aika

2. Kadonneen temppelin metsästäjät

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Saakeli että minä rakastin tätä tarinaa silloin aikoinaan. Tottuneemmaalle Marvel-lukijalle tällaiset vaihtoehtotodellisuudet ovat tietenkin vakiotavaraa, mutta minulle tämä oli aikoinaan ensimmäinen laatuaan, ja järisytti todella. Suoraan asiaan mennään: edellisnumeron viimeisellä sivulla Conan-vihollinen Kulan Gath pääsee kirotusta amuletistaan vapaaksi ja tämä lehti alkaa sillä, että Manhattan on hänen loitsunsa alla. Saari on muuttunut pseudokeskiaikaiseksi magiaa ja barbariaa pursuavaksi fantasiamaailmaksi, joskin poikkeuksellisen brutaaliksi. Kaikki on muuttunut: niin rakennukset, ympäristö, kuin asukkaatkin, jotka eivät juuri mitään aiemmasta elämästään muista; vain lojaliteetit ja perusluonne säilyvät entisellään, muuten kaikki, supersankareja myöten, kuvittelevat maailman aina olleen tällainen. Ensisivuilla muuten seurataan kansallisen turvallisuusneuvoston kokousta Washingtonissa, missä Val Cooper avuliaasti luennoi yleisölle – ja lukijoille – mitä on tapahtunut ja mitä tiedetään. Näppärä tapa selvitä nopeasti pakollisesta infodumpista.

Itse tarina on muutamien kapinallisten taistelua pelolla ja ihmisuhreilla hallitsevaa sadistista Kulan Gathia vastaan. Muutamat ryhmät, kuten Morlokit ja Uudet mutantit, on aivopesty hallitsijan käsikassaroiksi, mistä seuraa pakollista matsia hyvistenkin kesken. Eräänlaisessa pääosassa ovat Storm ja Callisto, joiden ystävyys-vihollisuussuhde alkaa hiljalleen tämän stoorin myötä kehittyä. He aloittavat vihollisina, päätyvät vahingossa Manhattania ympäröivän loitsun ulkopuolelle ja tajuavat missä mennään, mutta lähtevät Selenin kutsumina takaisin auttaakseen maailmaa palaamaan ennalleen.

Niin, Selen... Häntä Claremont on tuonut voimakkaasti muutamissa edeltävissä X-numeroissa esiin, ja nyt tämä vuosisatojen ikäinen noitanainen on omimmassa elementissään. Hän tuntee Kulan Gathin entuudestaan, ja näiden kahden välinen nokittelu on hurjaa ja karmivaa. Kulan Gath on tosiaan ihan eri meiningillä liikkeellä kuin Marvelin viholliset yleensä – hän uhraa lapsia, kiduttaa alaisiaan hengiltä, muokkaa ja vääntää vihollistensa kehoja epäinhimillisiin muotoihin ihan ilokseen. Voimakkaimmat potentiaaliset vihollisensa (Xavier, Selen ja Tohtori Outo) hän varsinkin ruhjoo nopeasti avuttomiksi lihanpaloiksi, jotka voivat vain kauhulla seurata maailman muuttumista painajaiseksi. Ai niin ja onhan Hämähäkkimieskin täällä – ainoa ihminen koko Manhattanilla, joka ei ole muuttunut miksikään, johtuen hänen ja Kulan Gathin aiemmasta kohtaamisesta. Velho vihaa Hämistä tämän vuoksi yli kaiken, ja Parker-parka joutuu ennennäkemättömän kidutuksen kohteeksi; hänet ristiinnaulitaan, häntä ruoskitaan, eikä loitsun vuoksi kukaan edes ymmärrä hänen puhettaan. Tämä tarina on todella rujo, ja Romita / Green -kaksikon kuvitus istuu tunnelmaan täydellisesti.

Arvio: Huikeaa kamaa, ja jotenkin häkellyttävää, että tämä on aikoinaan kahteen rapiat 20-sivuiseen Uncanny X-Menin numeroon mahdutettu. Juonta ja henkilöitä olisi kevyesti kymmennumeroisen limited seriesin verran, mutta toimiihan tämä näinkin. Nuorena tätä lukiessa tuntui kammottavalta miten suuret panokset tässä olivat, mutta kyynisempi kyllä ymmärtäisi, että kun päähenkilöitä alkaa kuolla, on selvää, että tarinan lopuksi painetaan reset-nappia. No, lopetus jää ensi numeroon. Hieno stoori tämä on edelleen, ihan kajahtanutkin tavallaan – Claremont on halunnut tehdä Conan-henkistä hurmosta parin numeron verran, joten ei kun Manhattan sekaisin. Kulan Gathin armottoman julma ja täysin ihmiselämästä piittaamaton maailma on nyrjähtänyt, mutta kiehtova. Olisi tätä pidempäänkin lukenut.

Ryhmä-X 10/86

1. Hävinneiden perintö (loppuosa)

2. Kaksi tyttöä pitämässä hauskaa

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green / Steve Leialoha

Edellisnumerossa alkaneen tarinan loppuosa on mukavaa asettumista uuteen status quoon: voimansa menettänyt Storm on päättänyt lähteä etsimään itseään lapsuusmaisemiinsa Afrikkaan, ja vasta vähän aikaa kuvioissa pyörinyt Rachel paljastaa kuka oikeastaan on – Scott Summersin ja Jean Greyn tytär tulevaisuudesta, jota nyt Jeanin kuoltua ei hänen muistamanaan voi koskaan olla olemassa. Silloin aikoinaan pidin Rachelia kiinnostavana hahmona, joskin hänen traumansa tuntuivat toisinaan yliampuvilta. Eivät ne sitä oikeastaan ole. Kun tässä numerossa Rachelin menneisyyttä aletaan tosissaan käydä läpi, tulee selväksi että mistään ylireagoinnista ei tosiaan ole kyse – Claremont lienee käyttänäyt referenssinä Rachelin kokemuksille aitoja keskitysleirikertomuksia, joiden valossa tämä todella pahasti rikkinäinen hahmo asettuu uskottaviin raameihin. Rachel ei ole omassa menneisyydessään (siis X-miesten tulevaisuudessa) ainoastaan menettänyt kaikkia läheisiään, hänet on myös telepaattina pakotettu jahtaamaan vapaana liikkuvia mutantteja, jotka sitten on nopeasti teloitettu.

Lehden alkuosassa mukana oleva lisämateriaali numeron 10/85 "Days of Future Past"-dystopiaan on myös hyytävää luettavaa. Itselleni tämä parisivuinen tiivistys tapahtumien alkamisesta toimi jopa paremmin kuin tuo legendaarinen tarina itse; näiden hirmutöiden tapahtuminen arkipäiväisessa ympäritössä post-apokalyptisen Manhattanin sijaan on uskottavampi ja samalla häiritsevämpi skenaario.

Toinen tarina on kylläkin sitten lievä pettymys. Rachel ja Uusien mutanttien Magma, molemmat tuoreita tulokkaita Xavierin koululla, lähtevät päiväksi hengaamaan New Yorkiin, ja törmäävät nopeasti Seleniin, josta molemmilla on huonoja kokemuksia. Seuraa numeron 6/86 nopeahko toisinto, jossa Selen on nitistämässä Rachelia, X-miehet tulevat hätiin, tilanne päättyy ratkaisematta. Ihan jees, mutta kovin samankaltainen stoori kuin aiemminkin, ja itseäni vähän haittasi Magman läsnäolo; hahmo ei ole erityisen persoonallinen tai kiinnostava. Selenistä tosin tykkään. Hän oli näihin aikoihin aktiivisesti X-lehdissä läsnä, ja on minulle ehdottomasti osa legendaaristen X-vihollisten joukkoa, vaikkei häntä kai moni sinne laitakaan. No, minä laitan. Bonusta on tarinan sijoittuminen Helvetintulen klubille, jonne Selen on pyrkimässä Mustan kuningattaren virkaan. Minua tuo dekadenttien rikkaiden mutanttien sisäpiiri lievästi perversseine pukeutumiskoodeineen aina kiehtoi kovasti, joten heidän jokainen esiintymisensä X-lehdissä kelpasi kyllä. Kakkostarinan tussauksesta muuten vastaa toisinaan tässä hommassa vieraillut Steve Leialoha, jonka sliipatun tarkka tussinjälki kyllä sopii Romitalle, mutta Dan Greenin levottomasti roiskittuun viimeistelyyn tottuneelle tämä on kovin vieraan näköistä. Ihan jees, mutta tykkään Greenistä silti enemmän.

Arvio: Ei yhtä kovaa iskevä numero kuin muutama aiempi. Rachelin menneisyyden valottaminen on kiinnostavinta antia, ja Selenissä on potentiaalia, jota hän tosin ei muistaakseni ainakaan Suomessa julkaistuissa tarinoissa koskaan saavuta.

Ryhmä-X 9/86

1. Avaruushirviöt

2. Hävinneiden perintö

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Huikeaa menoa. Numeron 8/86 suht seesteinen (mitä nyt Avaruushirviöt muhensivat uhriensa aivoja) tunnelma on itseltäni jäänyt aikoinaan kokematta, mutta siitä jatketaan ilman mainittavaa taukoa tähän. Storm ja Forge ovat käyneet läpi oudon lähinnä Stormin heikon hetken mahdollistaman suhteensa ja välit ovat tulehtuneet pahasti. Storm on jättämässä Forgen yksin pilvenpiirtäjäänsä, kun Avaruushirviöt saapuvat nappaamaan tätä itselleenkin vaarallisen aseen suunnitellutta keksijää... Seuraa kaoottinen soppa, jossa Claremontin taidokkaaseen tapaan on vielä muutama ylimääräinen lusikka hämmentämässä: ensinnäkin Texas on hirvittävän myrskyn kourissa, mikä luo koko taistelulle jotenkin apokalyptisen taustavireen, ja toiseksi Forgen cheyenne-perinteitä peräänkuuluttava oppi-isä Naze on paikalla haulikkoineen. Näennäisesti hän auttaa Stormia ja paikalle saapuvia X-miehiä Avaruushirviöitä vastaan, mutta todellisuudessa Nazella on ihan eri kuviot... Vanha intiaanisoturi leikkii itseään suurempien voimien kanssa, ja päästää vahingossa irti jotain, joka on vähällä rusentaa alleen paitsi Avaruushirviöt, myös Ryhmä-X:n, ja palaa muutaman vuoden päästä kuvioihin aikamoisella ryskeellä.

Pidin tästä numerosta, mutta verrattuna heinäkuun numeroon on ehkä hyvä että tämä ei ollut ensimmäinen Marvelini. Meno on melkein surrealistisen kaoottista välillä, kun Avaruushirviöt ovat paitsi muotoa muuttajia tappajia, myös magiaa käyttäviä, ja kun Nazen irti päästämät pimeät voivat ryskivät Forgen pilvenpiirtäjään ja avuksi tulee muutamia X-miesten magiaa hallitsevia tuttuja (esim. Painajaisen tyttöystävä Amanda Sefton) – tämä on niin äkkikäänteistä menoa että hirvittää. Osa lienee tosin suomalaisen lehden lyhentelyn syytä: varsinkin yhdessä kohtaa välistä puuttuvan sivun huomaa ikävästi. Onneksi näitä leikkauksia ei yleensä ole enempää kuin 1-2 sivua per lehti.

Silti: tämä on todella hyvää settiä. Tietynlaisessa korniudessaankin Avaruushirviöiden aiheuttama vainoharhainen pelko (he muuttuvat uhrinsa näköisiksi eikä kohta kenestäkään voi olla varma) välittyy, ja Claremont tuntuu nauttivan kieputellessaan tahallisen koukeroisia taistelukohtauksia yhteen nyyttiin. Loppujen lopuksi lehdessä on myös paljon tilaa hienoille hiljaisille hetkille. Stormin kylmät jäähyväissanat Forgelle taistelun jälkeen ovat varsinkin ihan parasta. Tämä on minun Stormini, minun ykkös-X-mieheni:

Romita ja Green ovat kuvituspuolella uskomattomassa vedossa. Nämä kolme ruutua ovat niin hienot, että ottaisin kokonaisuuden mielelläni vaikka seinälle:

Arvio: Muistelen että tämän numeron kaoottisuus jätti nuorena minut vähän kylmäksi. Pidin tästä kyllä, mutta tuntui etten pysynyt Claremontin käänteiden matkassa täysin. Nyt huomasin tykkääväni tästä turbovaihteisesta tuhovimmasta. Ja jälleen kerran: paljon sellaisia tarinansiemeniä kylvetään, jotka itävät vasta vuosien päästä. Oivallista juonenpunontaahan tämä ennen kaikkea on.

Ryhmä-X 7/86

1. Yhteiskunnan vihollinen!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

2. Elävä kuolema

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont

Juoni / piirrokset: Barry Windsor-Smith

Tussaus: Terry Austin

Historiallinen hetki: ensimmäinen Marvel-lehti, jonka koskaan olen lukenut. Ostin tämän tuoreeltaan hetkellisenä herätteenä ollessani serkkupojan luona kesäkylässä viikon. Hänellä taisi muutamia Ryhmä-X:iä olla jo ennestään, ja niinpä osti tämän uudenkin numeron kun sellainen tuli lähikaupan lehtihyllyssä vastaan. Sen verran kiehtovalta tuo kansikuva näytti, että pistinpä minäkin hiluni sitten samaan lehteen, seitsemän markkaa viisikymmentä penniä näköjään. Ja olihan tämä aikamoinen pläjäys. Claremontin juonikuviot etenevät vauhdilla ja monenlaisin koukeroin, hahmoja on valtavasti, eikä, onneksi, liikoja aikoja tuhlata selittelyyn. Valtavan paljon jää lukijan oman mielikuvituksen harteille jos mitään aiempaa ei ole luettuna – on kyllä myös Mail-Manin palsta, joka sekin onnistui lähinnä kutkuttamaan viittauksillaan hahmoihin ja tapahtumiin joilla oli outoja nimiä eikä edes visuaalista viitekehystä. Ja koska ensimmäisen lukemani Marvel-lehden aloitussivu näyttää tältä...

...tarkoittaa se sitä (minkä juuri äsken huomioin), että Rogue on ensimmäinen kohtaamani Marvelin hahmo. Hän ja Storm ovatkin tämän lehden pääosissa; Rogue on aiempien tapahtumien johdosta viranomaisten tähtäimessä, ja kun hallituksella on käytössään Forgen viime numerossa esitelty voimaneutralisoija, luvassa on ikäviä asioita. Kun Rogue paikallistetaan, myös Storm on läsnä, ja osuu Roguelle tarkoitetun täyslaidallisen tulilinjalle. Hän menettää voimansa vaikuttavasti kuvatussa puhtaan tuskan räjähdyksessä, ja niin Claremontin jo toista vuotta aiemmin käynnistämä Stormin hahmon radikaali uudistaminen on saanut päätepisteensä: entinen luonnonlapsi ja sääjumalatar on nyt irokeesiin ja nahkaan pukeutunut varjo itsestään, tavallinen ihminen ilman voimia, ei enää mutantti, mutta ehkä sentään vielä joskus sankari? Juuri tämä on se Storm, jonka itse opin tuntemaan.

Lehden jälkipuoliskolla alkaa Claremontin ja jo tuolloin nimekkään Barry Windsor-Smithin yhdessä laatima Elävä kuolema, jonka keskiössä on voimiensa myötä elämänhalunsa menettänyt Storm. Forge on ottanut hänet luokseen asumaan ja hoitaa tätä kuntoon – näiden kahden välillehän kehittyy nopeasti outo suhde, joka on pahan kerran epätasapainoinen ja jopa monin tavoin kyseenalainen, etenkin koska Forge tuntee kenties aiheestakin syyllisyyttä siitä että Stormin entinen elämä supertiimin johtajana on päättynyt. Näihin kuvioihin ei kuitenkaan ihan tässä numerossa vielä päästä; alkuperäinen Lifedeath on tuplakokoinen järkäle, jonka loppuosa täytti Suomessa Ryhmä-X:n seuraavan numeron (joka ei omaan kokoelmaani koskaan päätynyt ennen kuin 2000-luvulla osana Essential X-Men -kokoomateosten sarjaa) kokonaan. Mutta kyllä tässäkin jo ehditään liikuskella avuttoman tuskan, luovuttamisen ja merkityksensä kadottaneen ihmisen mielenmaisemissa. Vaikka olin Stormin hahmon tuntenut vasta muutaman sivun ajan, tunsin että hirvittävien käänteiden äärellä oltiin. Ja onhan BWS:n taide komeaa katsottavaa, vahvasti eurooppalaisesta sarjakuvasta vaikutteita ottanutta jälkeä, ainakin nykyisen minun mielestä...

Kaiken tämän draaman lisäksi taustalla pyörivät hämmentävät Avaruushirviöt – joiden suomenkielinen nimi ei ole varsinaisesti mitään käännöstyön juhlaa (alkuperäisnimeltään tämä "pod people"-henkinen rotu on nimeltään Dire Wraiths; hankala käännettävä, mutta olisi Mail-Man voinut vähän edes yrittää...). He pyörivät tuohon aikaan muissakin lehdissä satunnaisesti, ja ovat osa Mattelin leluun perustuvaa lisenssisarjakuvaa Rom Spaceknight... No, Claremont upottaa nämä brutaalit olennot melko mutkattomasti tähänkin tarinaan. 

Kuten sanottu, tämä siis oli ensikosketukseni. Syttyikö Marvel-kuume heti? Tätä oli saatava välittömästi lisää ja paljon? No ei, kumma kyllä. Lehti kiehtoi minua tavattomasti, ja luin sen seuraavien kuukausien kuluessa x kertaa läpi. Silti ei tullut mieleen ostaa samaa tavaraa lisää. Vasta vuotta myöhemmin, kesällä 1987 Hämähäkkimiehen myötä, sukelsin Marvelin maailmaan tosissani ja siten, ettei paluuta vuosiin ollut. Tästä huolimatta juuri tämä on minulle se tärkein virstanpylväs, jonka sivut ovat kaikki niin älyttömän tuttuja, ja silti tähän jaksaa palata. Vaan olihan tämä kyllä yhdeksän ja puolen ikäiselle melkoinen kulttuurishokki. Niin paljon puhetta, niin realistisesti piirrettyjä ihmisiä (Romita on uskomattoman hyvä tässä), niin jännittäviä, aikuisia, aiheita. Katsokaa nyt tätäkin aukeamaa, Disney-sarjakuvaan tottuneelle tämä oli ihan eri maailma:

Arvio: Olen tämänkin tarinan tuntumista alkuperäisimpaktia laimeammalta joskus pelännyt, mutta pakko on todeta että melkein on käynyt päinvastoin. Teen huomioita tavasta jolla Claremont rakentaa hahmojaan, nautin piirrosjäljestä, huomaan vielä nytkin asioita joita en aiemmin. Täydet pisteet ja vähän nostalgialisää päälle.

Ryhmä-X 6/86

1. En itke koskaan (loppuosa)

2. Uhka... menneisyydestä

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Ryhmä-X:n kutistuttua 32-sivuiseksi tuli käytännöksi julkaista kerralla aina yksi kokonainen (yleensä 22 sivua) ja yksi puolikas alkuperäisen jenkkilehden numero, poisleikaten sitten tarpeen vaatiessa sivu tai pari. Tästä käytännöstä johtuen nyt nähdään viime numerossa alkaneen tarinan mainio lopetus: Wolverine (ja mukaan ängennyt Painajainen) on vienyt Kolossin kaljalle laukoakseen tälle muutamia totuuksia siitä miten itsekäs tämä on omissa tunteissa velloessaan, mutta kuinka ollakaan, vanha vihollinen Juggernaut on samassa baarissa viettämässä leppoisaa iltaa. No tappeluhan siitä syntyy. Humaltunut ja ärtynyt Peter saa Juggiksenkin suuttumaan, ja kaksikko pistää koko rakennuksen remonttiin Wolverinen ja Painajaisen seuratessa vierestä. Wolverinelle tämä oli tilaisuus antaa Kolossille opetuksia käytännön tasolla, ja tarinan lopettavat ruudut lukeutuvat sinne legendaaristen X-hetkien monilukuiseen listaan aika korkealle:

Toisessa stoorissa kuvioihin astuu parikin merkittävää ja pysyvästi X-kuvioihin asettuvaa hahmoa. Rachel Summers nähtiin numeron 10/85 dystooppisessa tulevaisuudessa, mutta vasta Romitan kuvaamana (ja omilleen kertojana kohonneen Claremontin kirjoittamana) Rachel asettuu niin tarinallisesti kuin visuaalisestikin kohdilleen. Hänen epätietoinen saapumisensa menneisyyteen on mukavasti kerrottu: hermostunut, synkkä, hiljainen, pelokas hetki sumuisessa yössä.

Rachelista huokuva energia houkuttelee paikalle Selenin (uusi hahmo ainakin Suomen lehdissä hänkin), energiavampyyrin, joka jättää jälkeensä muumioituneita raatoja vähän Proteuksen malliin, joskaan ei harpo kehosta toiseen sentään. Rachel osoittautuu kuitenkin Selenille kovaksi palaksi, ja kun Xavier saa telepaattisen avunhuudon, saapuvat X-miehetkin paikalle. Syntyy lisää remontintarvetta...

Toinen merkittävä hahmo on Forge, jolla on yksi oivallisimmista mutanttivoimista: kyky keksiä kaikkea mahdollista. Tämä Marvelin vastine Pelle Pelottomalle on paitsi mutantti, myös Vietnamin veteraani, Amerikan intiaani ja asettunut vastikään hallituksenkin palkkalistoille kehittelemään milloin mitäkin vipstaakeja. Vielä tässä numerossa Forge jää etäiseksi, mutta kyllä hänen voimaneutralisoijansa sentään jo esitellään; laitteella saadaankin varsin dramaattisia aikaan heti seuraavassa numerossa.

Sekä Forge että Rachel ovat niitä Claremontin hahmoja, jotka eivät ihan ykköskastiin koskaan nousseet (no Rachel ehkä, paljon myöhemmin), mutta jotka ovat tavattoman monitahoisesti kirjoitettuja, monien ongelmien riivaamia, hyvään pyrkiessään paljon virheitä ja huonoja ratkaisuja myöhemmin tekeviä hahmoja, jotka tulevat ja menevät X-tiimien ympärillä pitkään. Pidän molemmista vallan tavattomasti.

Arvio: Claremont jatkaa lukuisien juoniensa punomista nautinnolliseksi kudelmaksi. Tässäkin numerossa pedataan tulevaa melkein enemmän kuin mitä varsinaisesti tapahtuu, mutta juuri tästä seuraa kutkuttava tunnelma, hivenen painostava aavistus siitä että jotain suurta muhii pinnan alla. Ja tietenkin Kolossin ja Juggernautin turpasauna baarissa on ikoninen hetki.

Ryhmä-X 5/86

1. Hulluus

2. En itke koskaan

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Nyt aletaan olla asian ytimessä. Ryhmä-X oli aina suosikkini Marvelin monien julkaisujen joukosta, ja nimenomaan tällä tekijäkombinaatiolla. Kun ajattelen käsitettä "Ryhmä-X", kiteytyy se mielessäni kirkkaimmin Chris Claremontin kirjoittamaan ja Romita Jr / Greenin kuvittamaan Suomessa reilut kaksi vuotta kestäneeseen kauteen. Vaikutusta voi olla silläkin, että ensimmäinen koskaan lukemani Marvel-lehti oli juuri tämän kokoonpanon käsialaa... Mutta siellä ollaan vasta melkein. Tämä numero on divarista myöhemmin hankittu, ja sijoittu tilanteeseen, jossa X-miehet ovat juuri palanneet Salatuista sodista (jota siis ei ollut Suomessa vielä vuonna -86 nähty). Pieni hässäkkä heitti heidät vahingossa Japaniin, mistä Rogue lähetetään nopeimpana New Yorkiin tsekkaamaan mitä poissaoloviikkojen aikana Xavierin kartanolla on tapahtunut. Ei hirveästi, mutta toisaalta tarpeeksi, jotta Rogue alkaa vajota harhoihinsa – hänen päänsä sisälle pysyvästi juuttunut Carol Danversilta varastettu persoona on tässä vaiheessa vielä hyvin tuore tapaus, eikä Roguen oma psyyke kykene täysin kontrolloimaan tätä ylimääräistä asukkia. Luullessaan itseään Caroliksi Rogue pelastaa pulasta Danversin vanhan heilan, ilmavoimien agentti Michael Rossin. Nopeana toimintaseikkailuna alkanut tarina saa äkkikäänteen, kun Rogue alkaa hoivata loukkaantunutta Rossia kuntoon tämän ollessa epätietoinen siitä kuka tämä häneen hellästi suhtautuva nuori nainen on. Kun totuus alkaa selvitä, Claremont syöksee muutaman sivun aikana Rogue todella ahdistaviin loukkoihin, niihin elämän ja valintojensa seurauksiin joiden kanssa tämän on joko opittava elämään tai joiden alle on hajottava.

Toinen tarina (josta siis suomalaisen lehden nykymitan vuoksi nähdään vain ensimmäinen puolisko) on aikamoista tunnevuoristorataa sekin. Salatuissa sodissa Kolossi rakastui alien-rotuiseen parantajanaiseen, ja tykittää tämän totuuden Kittylle, joka hetken ehti olla poikaystävänsä Maan päälle paluusta onnellinen. Tämä tarinan aloittava kohtaus on yksi hienoimpia X-hetkiä: Claremont tuo onnistuneesti esiin teinirakkauden monet puolet: Kittyn maailma musertuu, Kolossi on liian oman rakkautensa ja tuskansa sokaisema, kumpikin sekä vielä epäkypsä, että toisaalta jo paljon kokenut – mutta ensimmäinen päättyvä ihmissuhde tämä on molemmille. Romitakin piirtää juuri niin täydellisesti kuin parhaimmillaan osaa. Ruutu, jossa kaksikko istuu rannalla ja Kitty vastaa Kolossin tokaisuun "Rakastuin yhteen tyttöön" on ikisuosikkejani:

Kittyhän ottaa pientä aikalisää ryhmästä tämän jälkeen. Näin nämä tarinat parhaimmillaan nivoutuvat: vähäksi aikaa isänsä luo Chicagoon lähtevä Kitty päätyykin yllätyskierteen kautta Japaniin ja silkkaan lynchmäiseen painajaiseen. Se julkaistiin omana "Kitty Pryde & Wolverine"-minisarjanaan, joka ilmestyi Suomessa vuotta myöhemmin yksiin kansiin pakattuna järkäleenä. Kitty pysyykin poissa lehdestä hyvän aikaa.

Wolverinehan ei Kolossin käyttäytymisestä tykännyt, vaan piti tämän toimintaa Kittyä kohtaan melkoisena mulkvistitouhuna, mikä puhdassydämiselle Peterille tuli tietenkin yllärinä – hyvää tarkoittava tollo kun poikapolo vielä näin nuorena oli. Wolverine päättää että paras tapa takoa totuutta venäläiskaverin kalloon on kiskoa tämä mukaan kaljalle. Legendaarista juttua seuraa, mutta se jää tilanpuutteen vuoksi lehden seuraavaan numeroon.

Arvio: Ei voi mitään. Tämä oli parasta Marvelia silloin, ja se on ihan yhtä hyvää nyt. Voitaneen jopa sanoa, että nautin Claremontin vivahteista enemmän nyt kun osaan niitä huomioida. Nämä hahmot on kirjoitettu rakkaudella. Romitan piirrosjälkikin sykähdyttää yhä vaan. Byrnen Ryhmä-X oli toki komeasti piirrettyä sekin, mutta Romita nostaa riman vielä jokusen pykälän korkeammalle. Täydet pointsit.

Hämähäkkimies 3/84

1. Haihattelijat

2. Keskeytyksiä

Käsikirjoitus: Roger Stern

Piirrokset: John Romita Jr

Tussaus: Dan Green / ?

Taas harpataan Hämis-kokoelmassani kuukausikaupalla eteenpäin, mutta onneksi edellä käsittelemässäni numerossa miellyttävää jälkeä aikaansaanut tiimi jatkaa – jopa miellyttävämpänä, koska tussaaja Jim Mooney on toistaiseksi passitettu muualle. Tämän numeron tussaajia ei tyypillisen epämääräisissä suomennos-krediiteissä mainita, mutta väittäisin olevani sen verran kouliintunut Marvel-lukija, että kyllä tämän on pakko olla Dan Greenin tussijälkeä. Näyttää nimittäin sen verran tutulta tämä lopputulos; tämä kaksikkohan kuvitti niin pitkään X-Meniä, että kuvitus kävi kyllä tutuksi. No myönnettäköön, että bongasin Greenin signeerauksen myös tuosta kansikuvasta. Toisessa tarinassa Romitan piirrokset saavat jokseenkin siloitellumman viimeistelyn, eikä se huonoa jälkeä olekaan, joskaan ei Greenin työlle pärjää.

Tietynlainen välinäytös tässä numerossa on kyseessä, eikä sellaisissa mitään vikaa ole. Haihattelijat on kooste Hämähäkkimiehen ja muutaman hänen lähipiiriinsä kuuluvan henkilön päiväunista – näppärä tapa kirjoittaa esiin näiden hahmojen haaveita ja tavoitteita. Varsinkin Mary Janen (joka on jälleen kuvioissa mukana ilmeisesti vietettyään pitkään Floridassa) toiveuni näyttelijämaailman supertähteydestä on kiinnostava, koska juuri sinnehän käsikirjoittaja David Michelinie hänet muutamaa vuotta myöhemmin vei, minkä juonikuvion onnistumisesta voi kyllä olla montaa mieltä. Mutta vielä tässä kohdin MJ vasta haaveilee siitä epärealistisesta tilanteesta, että olisi aikansa julkkiksia tunteva kaikkien palvoma tähti.

Enimmäkseenhän nämä ovat aika hauskoja vinjettejä eri henkilöhahmojen arjesta. Varsinkin J. Jonah Jamesonin (kanteenkin päätynyt) unelma Hämähäkkimiehen peittoamisesta on mainio, ja toisaalta Jameson on pääosassa Hämiksen omassa päiväunessa – nämä kaksi ovat kyllä toisilleen pahanlainen pakkomielle. Toisaalta Peter Parkerin itsetunnon puutetta kuvaa mainiosti, että hänen huikean hienot kuvitelmansa kääntyvät lopulta silkaksi painajaiseksi, kun kaikki Hämähäkkimiestä kunnioittamaan saapuneet supersankarit lopulta hylkäävät hänet tajuttuaan että maskin takana on oikeasti pelkkä luuseri.

Toinen tarina jatkaa jo viime vuonna alkanutta alamaailman perusjampan Nenä Nortonin juonta, enkä minä edelleenkään ole oikein perillä mistä tässä on kyse. Alkaa hienoisesti epäilyttää, etten tätä ehkä pitäisi Sternin onnistuneimpana juonikuviona, vaikka kaikki puuttuvatkin osat saisin joskus luettavakseni. Hiukan tässä numerossa hämmentää suomennos. Kääntäjän nimeä ei mainita, ja jotkut hahmot on suomennettu totutusta poiketen – esim. Ihmenelosten Möykky onkin nyt Otus. Kirjepalstan nimikin on "Hämäri-kerho", mikä vahvistanee jo edellisessä päivityksessäni heittämäni epäilyn, että Mail-Man on ollut tilapäisesti Hämiksen toimituksesta pois.

Tähän Peterin ja Mary Janen kohtaamiseen sisältyvä sanaleikki ei muuten oikein käännöksenä avaudu. Cheesecake anyone?

Arvio: Välinäytös, mutta viihdyttävä sellainen. Romitan piirrosjälki alkaa muistuttaa yhä enemmän sitä klassista JRJR:ää johon olen suunnattoman mieltynyt. Ei tämä Stern / Romita -kausi suinkaan ansiotta ole maineikas.