MARVEL 10/90: Hämähäkkimies

1. Gwen Stacyn viimeinen yö

2. Menninkäisen hirmuteko

Tarina: Gerry Conway

Piirrokset: Gil Kane

Tussaus: John Romita & Tony Mortarello

3. Vihreä menninkäinen 

Tarina: Stan Lee

Kuvitus: Steve Ditko

Olen aiemmin vähän jupissut tästä MARVELin alkuvuosien julkaisupolitiikasta. Hämähäkkimiehellä on sentään tuolloin ollut oma kuukausittainen lehtensä, joten tuntui vähän ylitarjonnalta, että näillä historiallisilla klassikkotarinoilla täytettiin sitten vielä MARVELinkin varsin rajallista julkaisutilaa. Lukijoiden enemmistökin tuntuu olleen Mail-Manin palstan kirjeiden perusteella samaa mieltä. Ei näitä inhottu, mutta kukaan ei näiden julkaisun puolesta ihan innolla liputtanutkaan paitsi Mail-Man itse, jolla kehua ja hehkutusta riitti. Nyt jälkikäteen lukiessa olen osannut arvostaa tarinoiden historiallista merkitystä ja ajankuvaa paljon enemmän kuin nuorempana, eivätkä nämä julkaisut ole vanhenneet ollenkaan niin pahasti kuin sanotaanko vaikka monet 1990-luvun tuotokset. Pari kuukautta tätä lehteä aiemmin julkaistu Hämähäkkimiehen ja Hulkin kohtaaminen oli kuitenkin jo selkeästi turha julkaisu; mitään merkittävää ei tapahtunut, eikä Stan Lee enää edes ollut kirjoittamassa.

Nyt isketään kuitenkin notkahduksen jälkeen lukijan silmille kovan luokan klassikkoa: se paljon (hyvin, hyvin paljon) uudemmissa tarinoissa viitattu tarina, jossa niin Peter Parkerin tyttöystävä Gwen Stacy kuin tämän kidnapannut hullu Vihreä menninkäinen kuolevat. Jos MARVELista on numeroita täytynyt irrottaa tuolloisestakin näkökulmasta ikivanhojen seikkailujen julkaisuun, niin tässä on täydellinen esimerkki onnistumisesta: tapahtumat ovat olleet kaikkien uudempien lukijoiden mielessä myyttisenä hetkenä historiasta, mutta varsin harvapa tätä kai oli etenkään Suomessa koskaan nähnyt. Nyt tarina on tarjolla laadukkaasti painettuna ja väreissä, ja vielä kun samaan aikaan Hämiksen omassa lehdessä on julkaistu Kraven-trilogiaa, on ollut legendaarista seittimatskua tarjolla kahmalokaupoin.

Tarinan perusidea on yksinkertainen: muun muassa poikansa huumeongelmien vuoksi stressaantuneen Norman Osbornin muisti palailee pätkittäin; hän tajuaa paitsi olevansa Vihreä menninkäinen, myös poikansa parhaan ystävän Peter Parkerin olevan Hämähäkkimies. Osborn päättää kostaa syyllisenä vähän kaikkeen pitämälleen Parkerille kidnappaamalla tämän tyttöystävän Gwen Stacyn, ja Peter lähtee perään. Menninkäinen heittää tajuttoman Gwenin Brooklyn Bridgen kannatinpylvään laelta, ja lopputuloksen tiedämmekin. Gwen ei selviä hengissä, mutta mikä järkyttävintä, tuo pieni kuvaan lisätty "SNAP" kertoo hyytävän totuuden: Hämiksen pelastusyrityksen aiheuttama äkkinykäys on itse asiassa se, mikä katkaisee Gwenin niskan.

Tätä aiemmin ei amerikkalaisessa supersankarisarjakuvassa ollut tapettu ketään niin keskeistä hahmoa kuin mitä Gwen Stacy tuolloin oli. Vaikka jo 80- ja 90-luvulla lehtiä lukeneille (ja varmaan myös Hämiksen lähinnä elokuvista tunteville?) Mary Jane Watson on ollut Peterin oletusarvoinen tyttöystävä, oli 70-luvun alku Gwen Stacyn aikaa, ja tämä pari oli silloin totisesti vakavissaan. Isku on ollut todella tyly ja tullut lukijoille ilmeisen puskista. Sen verran monumentaalinen tapaus oli paitsi metatasolla, myös tarinan hahmoille itselleen, että käsittääkseni Gwen ei ole koskaan palannut elävien kirjoihin, vaikka esim. Vihreä menninkäinenkin pitkän ajan jälkeen niin teki.

Tosiaan lehden kakkostarinassa surun ja raivon sekoittama Hämähäkkimies lähtee Menninkäisen perään, ja tämä tarina päättyy Hämiksen arkkivihollisen kuolemaan; ei sentään Peterin itsensä toimesta, vaan kyseessä on loppujen lopuksi onnettomuus, jossa Menninkäisen oma epäkuntoinen lentolaite niittaa hänet seinää vasten. Kohtauksen kerronta toimii hyvin: katharttiseksi toivottu kosto on lopulta merkityksetön, se ei tuo Gwen Stacyä takaisin, eivätkä Peterin tuska ja turhautuminen katoa minnekään. 

Täytyy sanoa että nautin tästä lehdestä tavattomasti. Tarinalla on syvyyttä triplasti enemmän kuin 70-luvun alun Marveleilla keskimäärin, ja sen tunnelma on alun pahaenteisyydestä lopun epätoivon kurimukseen asti armoton, vereslihainen. Gerry Conway on tätä kirjoittaessaan juuri täyttänyt 20, ja vaikka hän vaikuttaa alalla edelleen (ja on kirjoittanut paljon hyvää kamaa sittemminkin), on selvää että tämä tarina on se mistä hänet muistetaan; kun Marvel vuonna 2001 äänestytti yleisöllä 100 parasta yksittäistä lehteään, nämä tarinat sijoittuivat molemmat top kahteenkymppiin.

Jälkimmäinen päättyy kokonaisuuden hienoimpaan yksittäiseen sivuun, jossa Peter yrittää ajaa häntä lohduttamaan saapuneen Mary Janen tiehensä, mutta tämä päättää jäädä. Kerrontaa enemmän Gil Kanen piirroksiin luottava hiljainen kuvien sarja on raskas ja upea, ja kertoo näistä hahmoista paljon. Jälleen yksi pieni ääniefekti on merkittävä, kun pois lähtemisen sijasta Mary Jane sulkee muun maailman ulkopuolelle ja päättää jäädä Peterin tueksi. Näiden kahden äänen väliin mahtuu paljon. Elämä päättyy, mutta jotain uutta on hitaasti alkamassa. Hämähäkkimies on aikuistumassa.

No, meinaan ihan unohtaa että lehti ei pääty tähän. 70-luvun sarjikset olivat lyhyempiä kuin myöhemmät, joten suomalaisen julkaisun standardikoko ei ihan näistä kahdesta originaalinumerosta täyty. Mukaan on otettu jälleen vielä vanhempaa matskua täytteeksi, eli suoraan edellisestä Hämis-MARVELista jatkuva Leen ja Ditkon käsialaa oleva Vihreän menninkäisen ensiesiintyminen. Tämä rikkoo tunnelmaa olemalla ihan eri aikakauden (kymmenisen vuotta on supersankarisarjakuvassa ikuisuus) tavaraa, ja ylipäätään tällainen muutamiin sivuihin pätkiminen on aika epäkunnioittavaa laadukasta sarjakuvaa kohtaan. Sillä vaikka kovin erilaista, niin hyvää tavaraahan tämäkin on: edellä mainitsemassani äänestyksessä sijoittui nimittäin tämä ensiesiintyminen myös hyvin korkealle.

Joka tapauksessa ehdoton klassikkolehti, ja niitä Marvelin tarinoita, joiden tunteminen melkeinpä populaarikulttuurin yleissivistykseen kuuluu. Taisipa muuten tämä Hämiksen klassikoiden julkaisu ainakin MARVELin sivuilla tähän lehteen loppua, ellen nyt ihan omiani muistele. Hyvin päättyi, jos näin.

Hämähäkkimies 10/90

1. Rynnäkkö!

2. Ylösnousemus

Tarina: J. M. DeMatteis

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: Bob McCleod

Olemme saavuttaneet Kraven-trilogian keskikohdan. Ykkösosaa käsitellessäni totesin, että yhteen pötköön nämä pitäisi lukea, ja niin ehkä olisi kannattanut, kun nyt syistä sun toisista johtuen blogin päivitystahti tahmaa. Tämä numero lähtee liikkeelle sen kummemmin asioita selventämättä. Väkivaltainen Hämähäkkimies riehuu kaupungilla nuijien pikkurikollisia hengiltä ja herättäen kauhua New Yorkin asukkaissa. Media lietsoo paniikkia, mutta henkilötasolla tunnelmat ovat ahdistuneemmat. Mary Jane ei tiedä mitä ajatella: Peter on ollut pari viikkoa kadoksissa, ja hänen paikkansa on ottanut tämä uusi ja brutaali Hämähäkkimies. Jonka Zeck muuten piirtää onnistuneesti vieraan näköiseksi; onhan Peter Parker aika solakka kaveri, kun taas Hämähäkkimiehen puvun allakin Kraven on harteikkaampi ja isompi, mikä näkyy kuvituksessa kyllä.

Lehden parhaita kohtauksia on hätääntyneen Mary Janen vierailu Daily Buglen päätoimittajan Joe Robertsonin luona. Robbie on fiksu mies, jonka on usein vihjailtu olevan selvillä Peterin salaisesta supersankariudesta, vaikkei sitä suoraan ole sanottukaan. Tämä on ilmassa nytkin, mutta Mary Jane ei tiedä tietääkö Robbie... levoton, ahdistunut tunnelma välittyy hyvin.

Edellisen numeron tavoin DeMatteis kuljettaa juonta monella eri taholla nopein leikkauksin kohtauksesta toiseen. Itse Hämis on ensimmäisen tarinan ajan haudassa (pidän siitä miten hämähäkkien määrä haudan päällä kasvaa sitä mukaa kuin Peter mullan alla heräilee syvästä tajuttomuudestaan), josta lopulta onnistuu kömpimään ulos kahden viikon valekuoleman jälkeen. Hän etsiytyy ensi töikseen Mary Janen luo, mutta velvollisuudentunnossaan ei kykene jäämään sen kummemmin voimia keräämään, Kraven on pakko kohdata, mikä sitten johdattaakin lukijat kohti trilogian viimeistä osaa.

Hyvää kamaa tämä on luonnollisesti edelleen. Tarinallisesti ehkä hieman löysempi kuin ykkösosa; varsinaisia tapahtumia on todella vähän, minkä vuoksi tämä olisikin ollut paras lukea kokonaisuuden osana, keskipisteen suvantovaiheena. Mitään varsinaista moitittavaa ei missään nimessä löydy, huikea ratkaisu ollut Marvelilta aikoinaan julkaista näinkin kokeellinen tarina, eikä edes erillisenä minisarjana, vaan Hämähäkkimiehen kaikki kolme omaa lehteä kahdeksi kuukaudeksi valtaavana. Viime numeron yhteydessä mainitsemani kummallinen rottaihminen Löyhkä asettuu muuten nyt viimein osaksi muuta kokonaisuutta, kun tämä vähän rassukka ihmisparka päätyy Kravenin pelinappulaksi hänkin. Mukavan elokuvallisia kohtauksia DeMatteis ja Zeck Löyhkän kanssa kuitenkin sitä ennen ehtivät rakennella.

Lehden kansikin on muuten täyttä timanttia; turhaan ei ole Zeckillä maine yhtenä Marvelin historian maineikkaimmista kansitaiteilijoista.

Sarjakuvalehti 5/90: Daredevil

1. Hän on elossa!

2. Lasten leikkejä

3. Kovat kaverit pukeutuu punaisiin!

Tarina: Frank Miller / Frank Miller & Roger McKenzie

Piirrokset: Frank Miller

Tussaus & värit: Klaus Janson

Kyllä kaduttaa, että joskus Marveliin muka-kyllästyneenä parikymppisenä annoin kokoelmastani melkein kaikki Tuomarin numerot pois, kun äiti kyseli saisiko vielä tuolloin vanhan asuinhuoneeni nurkassa sijainnutta sarjispinoa kenties roudata hänen kirppispöytänsä täytteeksi. Itse asiassa taisin antaa luvan enemmällekin, mutta Tuomarit ja muistaakseni jokunen Aaveajajan numero olivat ainoat jotka tekivät kauppansa, mikä on siis syy sylle, että Sarjakuvalehden vuoden 1990 nelosnumero tästä blogista puuttuu. Saattoivathan nuo Tuomarin numerot olla hieman yksioikoisia, mutta kuten esimerkiksi vuoden kakkosnumeron uudellenluenta osoitti, niistä voi nyt kypsemmällä iällä löytyä paljonkin sanottavaa. Oli miten oli, joudumme harppomaan siis välillä Sarjakuvalehden numeroiden yli, mutta onneksi Frank Castle on sen verran kova jätkä että tulee kuokkimaan muihinkin kuin omiin lehtiinsä. Kansikuvan perusteella pistää vieläpä tämänkertaisen nimikkosankarin tylysti kylmäksi!

Kannen symbolismi sikseen, näitä varsin vastakkaisin metodein rikollissotaansa käyviä lainsuojattomia on aina kiinnostava nähdä ottamassa yhteen, ja huumekauppa on tällä kertaa katalyyttinä. Huumeet ovat muuten syynä siihenkin, että lehden keskimmäisessä tarinassa nähdään yksi ylimääräinen tekijänimi: Roger McKenzie kirjoitti Daredeviliä ennen Milleriä, mutta hänen koululaisia psykoosiin ajavasta muotihuumeesta kertova stoorinsa juuttui vuonna 1980 Comic Coden sensuurin rattaisiin ja hyllytettiin. Miller muokkasi tarinaa pikkuisen omakseen ja se istui kivasti hänen pykälää aiempaa kovempaan DD-maailmaansa. En tiedä johtuuko siitä, että Miller on mahduttanut mukaan myös paljon McKenzien kirjoittamaa dialogia, mutta jostain syystä Lasten leikkejä on kovin monisanainen tarina Milleriksi. Puhekuplia on paljon ja ne ovat tekstiä täynnä. Vahvaa sosiaalista kommentaaria tarinassa on, joskin 1980-luvun alun käsitys huumeista (ja toki ylipäätään laittomien huumausaineiden asema yhteiskunnassa, ja varsinkin Yhdysvalloissa verrattuna Suomeen) on nykynäkökulmasta jokseenkin muinainen. Pelonlietsontaa ja kauhukuvia on ilmassa, mutta suu vaahdoten koululuokan ikkunan läpi kuolemaansa syöksyvä pikkulapsi on toki voimallinen tarinallinen visio vielä nykyäänkin.

Lehden tarinoissa ovat mukana myös niljakas huumekauppias Pölyhuisku, siskonsa kuolemaa aseen kanssa janoava koulupoika ja tietysti Tuomari, joka tähän nappikauppaan kyllästyneenä pistää hänkin töpinäksi. Tuomari on vielä tämän lehden ilmestyessä ollut harvoin nähty hahmo ilman ensimmäistäkään omaa julkaisuaan, mutta Millerin kirjoittaman version hänestä tunnistaa kyllä. Kenties tämä on jopa ensimmäisiä "tutun" Frank Castlen esiintymisiä – alunperinhän hahmo oli huomattavasti tässäkin tarinassa nähtävää nyrjähtäneempi psykopaatti. Eikä edes aina puhtoisen hyveellinen lakimies Matt Murdock ole turvassa, kun Miller kurottelee kyynisiä tarinalonkeroitaan: hän onnistuu vapauttamaan lapsille huumeita kauppaavan Pölyhuiskun vapaaksi pitäessään tätä syyttömänä murhaan.

Laatutavaraahan tämä DD on edelleen. Pidän Millerin häpeämättömän rujosta katutason elämän kuvauksesta. Onhan tämä kuitenkin supersankarisarjakuvaa, ja siten kovin kaukana muusta aikansa Marvel-tuotannosta, joskin otteet olivat 80-luvun myötä kovenemassa. Jansonin tussaus ja varsinikin kerrassaan sinemaattinen väritys ovat alati leimaavampia lehden kokonaisilmeelle, mistä plussaa myös – aivan huikean upeaa jälkeä esimerkiksi ylläolevalla sivulla. Ja olenpa muuten minäkin pitkän tauon jälkeen paikalla, kun lukijakirjeeni on Mail-Manin palstalla. Ensimmäinen Sarjakuvalehdessä julkaistu, mutta niitä on tulossa lisää – ellen nyt ihan väärin muista, niin juuri tässä lehdessä tuotokseni useimmin pääsivät palstalle.

MARVEL 9/90: Thor

1. Mitä tapahtui Balder Uljaalle?

2. Ei mikään hieno nainen!

Tarina ja kuvitus: Walt Simonson

Marvelin ukkosenjumala on pääsemässä allekirjoittaneesta voiton päälle tässä jo neljänteen numeroonsa ehtineessä väsytystaistelussa. Ei tämä vieläkään mitään hiuksianostattavan hienoa tavaraa ole, mutta en minä tätä inhoakaan, eikä se edes tympäise enää – olinhan toki jo edellisnumeron äärellä kallistumassa vähän myönteisempään suuntaan.

Kovin paljon meno ei ole muuttunut, etenkin aiemminkin pitkinä venyneet sivujuonet sen kuin jatkuvat, mikä on varmasti aikoinaan vaikuttanut omaan Thor-antipatiaani. Sarjassa ei loppujen lopuksi tapahdu paljoakaan! Mutta kun unohtaa vähän kankean ja totta puhuen mielenkiinnottoman laajemman kaaren (se DOOMia takova paholainen on alkanut alun lupaavan pahaenteisyyden jälkeen vain kuukaudesta toiseen jatkuessaan lähinnä haukotuttaa), tuntuu Simonsonin Thor-kauden vahvuus olevan ennen kaikkea yksittäistarinoissa ja lyhyissä hyvin toteutetuissa kohtauksissa. Tällä kertaa nähdään väkivallattomuusvalan tehnyt entinen miekkasankari Balder Uljas, joka joutuu Lokin väistämättömän huijauksen kohteeksi, ja toisaalla kerrassaan omituinen tappavaa ruokaa pakkosyöttävä tohtori. Kyseinen tarina kietoutuu jotenkin magiaan ja lehden kannessakin esiintyvään Malekith Kirottuun, mutta jää vielä kesken, ja ainakin toistaiseksi se on pikemminkin maanläheinen thrilleri kuin mikään Asgardin jumalien taistelunäytös. Simonsonin piirrosjälkikin on hienoa: aiemmin valittamani lepsuisuus on tässä numerossa vähentynyt, ellen sitten ole alkanut jo tottua tarinoinnin lisäksi Waltin kuvituspuoleenkin.

Eipä silti, osa aiemmista kritiikeistäni on yhä kohdallaan. Toinen ylipitkittynyt juoni Thorin uutta siviiliminää Sigurd Jarlsonia piirittävästä Loreleista (kakkostarinan epähieno nainen, oletan) on kovin toisteinen, ja itse päähenkilö on yhtä persoonaton pökkelö kuin aina. Kuvaavaa onkin, että mielenkiintoisimmat juonet niin tässä kuin Thorin edellisnumerossakin olivat sellaisia, joihin nimihenkilö itse ei liittynyt ollenkaan. Ja tietenkin kaikki se pakonomainen mytologis-hölynpölyinen jumalpönöttely jatkuu entisellään. En tiedä keitä nämä kaikki henkilöt ovat, eikä heidän kankea näennäisarkaainen lörpöttelynsä kiinnosta pätkän vertaa. Tämänkin oletan teini-ikäistä minua Thorissa suuresti ärsyttäneen. Aiemmin kovin moittimani suomennos on tosin ihan pikkuisen parantunut, kun nimimerkki Verlaine on saanut kenkää. Uusi kääntäjä "Takku" (miksi kaikki nämä nimimerkit?) on vähän vähemmän kankea, ja Pimeät Keijutkin ovat viimein vaihtuneet Pimeiksi Haltijoiksi.

Mutta silti: ihan jees numero tämä oli. Sen luki enimmäkseen viihtyen ja Simonsonin paikoin näyttävästä kuvituksesta nautiskellen. On kiva "löytää" nämä lehdet nyt myöhemmällä iällä, kun ne aikoinaan jättivät kovin kylmäksi. Mutta kuinkakohan pitkään Thorin noususuunta jatkuu? Näitä tarinoita kun on tulevissa MARVELeissa tarjolla läjäpäin.

Hämähäkkimies 9/90

1. Arkku

2. Elämän tuolla puolen

Tarina: J. M. DeMatteis

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: Bob McCleod

Kerrassaan takavasemmalta Hämiksen ailahtelevaan tasoon turtuneen lukijan kasvoille läiskähti tämä syyskuun 1990 numero aikoinaan. Poissa olivat tylsääkin tylsemmät rikollisjengisodat, riemunkirjavat superrikolliset naiiveine maailmanvalloitusmotiiveineen, ja poissa oli enimmäkseen Hämähäkkimiehen oman elämän (sinänsä usein onnistuneesti kirjoitetut) saippuaoopperakuviot. Niiden tilalla on J. M. DeMatteisin ja Mike Zeckin omaperäinen psykologinen "trilogia" (Suomessa kolme lehteä, alkujaan Hämiksen jokaisen kolmen kuukausittaisen lehden kaksi perättäistä numeroa) jossa pääosassa on Kraven, alias Sergei Kravinoff, yksi Hämähäkkimiehen ensimmäisistä vihollisista, ja myös yksi niistä harvoista, joka varsinaisten supervoimien sijasta käyttää vain huippuunsa hiottuja tavis-ihmisen kykyjään.

Kravenin hallitseva luonteenpiirre on aina ollut hänen kunniantuntonsa. Marvelin maailmassa hän on puolijulkkis; tsaarinajan Venäjän loistoa haikaileva kaikilla maailman mantereilla urakoinut suurriistaanmetsästäjä, joka päättää saalistaa myös Hämähäkkimiehen heti tämän ilmestyttyä näyttämölle, mutta kun tämä ei onnistu, verkkohemmosta tulee hänelle pakkomielle, joka tässä tarinassa saa päätepisteensä aika yllättävällä tavalla.

DeMatteis kuljettaa tarinaa tavalla joka tuo mieleen Frank Millerin Born Againin: kohtaukset vaihtuvat lennossa, samanaikaisesti kuljetetaan useaa eri tarinaa, ja dialogin sijasta äänessä ovat hahmojen sisäiset mietteet, monesti jopa sen verran kunnianhimoisesti, että saman henkilön alitajuiset ja tietoiset ajatukset puhuvat kumpikin samassa ruudussa omiaan. Kerronta etenee puhe- ja ajatuskuplien sijasta laatikoissa, jotka etäännyttävät hahmot nimenomaan kertojanääniksi, etenkin kun yhdessä tarinassa esiintyvän kertojan monologi saattaa välillä jatkua toisaalla tapahtuvan kohtauksen ylle. Tämä tuo kokonaisuuteen nautinnollista soljuvuutta, joka sitoo lyhyetkin vilaukset muualla tapahtuvasta toiminnasta yhteen muun vyyhdin kanssa. Ja mitä juonenlankoja tässä sitten onkaan: On kunniakkaaseen lopulliseen voittoonsa Hämähäkkimiehestä valmistautuva jo ikääntymisensä hyväksynyt Kraven, on paikallisen pikkurikollisen kuoleman vuoksi omien läheistensä puolesta pelkäävä Hämähäkkimies, on haudankaivaja sateisella hautausmaalla, on Peteriä luokseen turhaan odottava hetki hetkeltä huolestuva Mary Jane, ja on viemäreissä asuva kummallinen ihmiseläin nimeltä Löyhkä, joka vaikuttaa ensin alkuun hiukan ulkopuoliselta muuhun tarinaan nähden, mutta tekijät pitävät kerronnan langat sen verran hyvin käsissään, että Löyhkäkin istuu kuvioihin lopulta oikein kivasti.

Mike Zeck kuuluu suosikkikuvittajiini, ja on oikein mukava nähdä suhteellisen pitkän tauon jälkeen hänen taidettaan. DeMatteisin tarinointitapa vaatii kuvittajalta erityisen kovaa ammattitaitoa nimenomaan sivujen ja kuvakerronnan suhteen, ja Zeck hoitaa homman kympin arvoisesti, onnistuupa siinä ohessa pitämään dramaattisen, paljon varjoilla ja jyrkillä kuvakulmilla pelaavan tyylinsäkin iskussa. Hän on jopa ollut mukana värittämässä tarinaa. 

Näin vuosien jälkeen luettuna oli ilo huomata, että tämä muistiin yhtenä kaikkien aikojen Marvel-suosikeistani jäänyt trilogia on yhä iskussa. Etenkin avaustarina on hyvin kaukana perinteisestä supersankaritarjonnasta; juoni etenee välillä kokonaan ilman dialogia, monin paikoin uni ja todellisuus sekoittuvat siinä määrin, että levoton epätodellinen tunnelma valtaa lukijankin: kaikesta päätellen Kraven lasauttaa haulikolla Hämiksen hengiltä, hautaa tämän yksityiselle hautausmaalleen ja ottaa tämän paikan New Yorkin kattojen yllä. Mutta trilogiaa on vielä kaksi osaa jäljellä?! Kerraltahan näin hieno kokonaisuus ansaitsisi tulla luetuksi, mutta pidättäydyn nyt autenttisen kokemuksen saadakseni hitaammassa tahdissa, kerran kuussahan nämä silloin kauan sittenkin ilmestyivät.

Ryhmä-X 6/90

1. Mutanttiohjelma

2. "Kenen kuolemasta tässä oikein on kyse?"

Tarina: Louise Simonson

Piirrokset: Walt Simonson

Tussaus: Bob Wiacek

3. Chiaroscuro

Tarina: Ann Nocenti

Taide: David Mazzuchelli

Lehti on kokonaisuudessaan suoraa jatkoa R-X:n edelliselle numerolle, eli Tekijä-X:n alkuvaiheiden enemmän tai vähemmän merkittäviä tarinoita nähdään. Pääosassa on, kuten tyylikkään dynaamisesta kannestakin voi päätellä, Kyklooppi, joka perhettään etsiessään Alaskassa joutuu henkiin heränneen Ylivahdin jahtaamaksi. Taistelu on kuitenkin jokseenkin mitäänsanomaton ja nopeasti ohi, enkä aikoinaan edes ihmeemmin huomioinut Ylivahdin höpinöitä "kahdestatoista vahvasta mutantista", jotka tämän on määrä eliminoida. Ilmeisesti tätä "The Twelve"-juonikuviota Jenkeissä pohjustettiin pitkäänkin, kunnes se sitten vuosia jännitettä kerättyään jotenkin vain tussahti pois.

Kun Ylivahti on hoideltu, on valitettavasti vielä lehdessä paljon tilaa sille, millaiseksi pääasiassa Louise Simonsonin käsikirjoittaman Tekijä-X:än miellänkin: huonoa saippuasarjaa muistuttavalle melodraamalle. Päähenkilöt huutavat suu auki ajatuksiaan ääneen, ovat koko ajan tuohtuneita ja huonosti motivoidun hermoromahduksen partaalla. He keskustelevat harhojen kanssa ja puhua pälpättävät itsekseen, huutavat "Ei! Ei!" ja ovat hukkumaisillaan itsesääliin. Scott Summers on näistä raivostuttavan surkeista hahmoista rasittavin, mutta kukaan ei tältä käytökseltä Louise Simonsonin käsittelyssä välty. Enkelillä sentään on vähän aihettakin, kun hänen vaikeasti loukkaantuneet siipensä amputoidaan: hänen näennäinen itsemurhansa on jälleen potentiaalisesti hyvä juonenkäänne, joka jotenkin katoaa yleiseen meuhkaamiseen.

Walt Simonsonin kuvitus on ok. Hän on parhaimmillaan upeissa dynaamisissa toimintakuvissa (kuten kansi) ja satunnaisissa oivallisen ilmeikkäissä kasvokuvissa, mutta kokonaisuutta vaivaa otteen lepsuus, joka ei koskaan ole minua täysin miellyttänyt. Hän sopii kuvittajana paremmin scifi- ja fantasiatarinoihin; arkipäivän ympäristöt tuntuvat latistavan veteraanipiirtäjän visuaalisen tarinankerrontakyvyn. Kenties joku paljon vahvempaa jälkeä tekevä tussaajakin auttaisi asiaa?

Loppuun on Mail-Man lisännyt jälleen mainion bonustarinan; tällä kertaa Ann Nocentin ja David Mazzuchellin novellimaisen kertomuksen syrjäänvetäytyneen mummon kohtaamisesta takapihalleen putoavan enkelin – siis tietenkin nimenomaan X-kuvioista tutun Enkelin – kanssa. Neljätoistasivuinen tarina etenee vähällä dialogilla ja isoilla kuvilla, mutta jää hyvin mieleen, ja pyörittelee oikeastaan samoja ideoita kuin Kurt Busiekin ja Alex Rossin vuosia myöhemmin mainetta ja kunniaa niittänyt Marvels: millaiselta supersankarit näyttävät tavallisen tallaajan arkipäiväisestä näkökulmasta? Hyvä pieni tarina. Mazzuchellin kuvitus ei muuten muistuta enää tässä vaiheessa paljon sitä, mikä teki minuun lähtemättömän vaikutuksen Daredevilissä pari vuotta aiemmin, vaan on nyt lähempänä sitä tyyliä, jolla hän on sittemmin julkaissut lukuisia palkittuja indie-sarjakuvia. Hienoa jälkeä toki tämäkin.

MARVEL 8/90: Hämähäkkimies

1. Herrasmiehen nimi on... Hulk!

Tarina: Gerry Conway

Kuvitus: John Romita

2. Taistelun pauhu

Tarina: Gerry Conway

Piirrokset: Gil Kane

Tussaus: John Romita & Tony Mortarello

3. Vihreä menninkäinen

Tarina: Stan Lee

Kuvitus: Steve Ditko

Vuonna 1989 MARVELissa uhrattiin peräti kolme vuoden numeroista Hämiksen klassikoille, mikä herätti lukijoissa kohtuullisesti närää, koska juuri Hämiksellä sentään Suomessa oli omakin lehtensä. Nuo tarinat olivat kuitenkin ehdottoman laadukasta kamaa Stan Leen myöhäiskaudelta hahmon parissa, joten sikäli julkaisu oli ymmärrettävää. Nyt näitä 1970-luvun alun tarinoita nähdään lisää, mutta tällä kertaa varsinaisista klassikoista ei oikeastaan enää voi puhua. Ajassa ollaan hypätty hiukan eteenpäin, ja Gerry Conway on astunut käsikirjoittajana Leen varsin suuriin saappaisiin. Kuvituspuolella sentään vakuuttavat tutut nimet Romita ja Kane, joskin molempien kynänjäljessä on vähän rutiinityön makua – ehkä jokseenkin mitäänsanomaton tarina ei ole inspiroinut liikoja.

Kuten kannesta voi päätellä, Hämähäkkimies ottaa tässä numerossa yhteen Hulkin kanssa, ja tämä on juuri se vihreä, yksinkertainen ja vähäsanainen Hulk, jollaisena hahmo vuosikaudet tunnettiin ennen kuin käsikirjoittajat alkoivat kehitellä tälle rahtusen kiinnostavampia piirteitä. Tarina onkin kovin rutiininomainen. Tapahtumapaikkana on Montreal, jonne Peter Parker lähtee tapaamaan salaperäistä asianajajaa, ja jossa myös Hulk juuri sattumalta remeltää. Ympäristöstä ei kuitenkaan oteta irti sen ihmeempiä, mitä nyt kanadalaisten lukijoiden iloksi nimetään joitakin maamerkkejä. Valtaosan lehdestä vie taistelu, joka kulkee tuttua rataa: Leukojaan louskuttava Hämähäkkimies sinkoilee paikkoja hajottavan ja hetki hetkeltä pahemmin ärsyyntyvän Hulkin ympärillä, Kanadan armeijakin on paikalla, mutta lopulta Hulk kyllästyy ja lähtee teillensä. Mitään kovin erikoista ei saavuteta, ja totta puhuen Hämiksen läpänheittokin on aika laimeaa. Conway (joka tätä kirjoittaessaan on ollut vasta yhdeksäntoistavuotias!) imitoi Leen tyyliä sinänsä taidokkaasti, mutta valitettavasti Leen hahmoille tyypillinen luontevasti rullaava ja piikikkään humoristinen puheenparsi ei häneltä suju likikään yhtä sulavasti kuin esikuvalta. Toki nämä numerot ovat Conwayn pitkähkön Hämis-uran alkupuolelta, ja parempaan päin tästä vielä mennään.

On sääli että juoni keskittyy niin täydellisesti Hulkin kanssa mesoamiseen. Vain ohimennen muutamalla sivulla esiin nouseva mysteerijuoni May-tädin oudoista yhteyksistä ja asianajajasta jolla on Mayhin liittyvää tärkeää asiaa olisi nimittäin potentiaalisesti hyväkin tarinan aihe, mutta nyt se ei etene juuri mihinkään, ennen kuin saa dramaattisen käänteen ihan viimeisillä sivuilla. Koska tämän jälkeen suomalaisille lukijoille tarjotaan nopea selitys siitä, mihin kyseinen juoni tästä oli matkalla, käy selväksi ettei tarinalle olla jatkoa julkaisemassa MARVELissa.

Kuten todettua, kuvitus on ihan asiallista 70-luvun alun Hämis-jälkeä, joskaan ei loistokasta. Romitalla ykköstarinassa lienee ollut joku ei-niin-lahjakas tussaaja, koska jälki on poikkeuksellisen karua paikoitellen, mutta nimeämättä tämä jää. Lehdessä on lisäksi edellisvuodesta tuttuun tapaan muutaman sivun näyte vielä paljon vanhempaa Lee / Ditko -aikakauden Hämppi-matskua, mutta tällaiset viiden sivun katkelmat eivät tee kuin kiukkuiseksi: kyllä nuo ikivanhat tarinat ovat klassikoita jos mitkä, ja olisivat ansainneet kokonaisena julkaisun mieluummin kuin tämä kymmenen vuotta tuoreempi Hulk-remellys. Samanlaista historiatilkkutäkkiä tarjoava Marvel-Sagakin tämän lehden välistä löytyy, eikä ole sen antoisampi luettava kuin aiemmatkaan numerot. Ikävän väsynyt kokonaisuus siis kyseessä, joka ei jättänyt juuri sanottavaa muistijälkeä silloin joskus, eikä säväyttänyt nytkään.