Ryhmä-X 6/90

1. Mutanttiohjelma

2. "Kenen kuolemasta tässä oikein on kyse?"

Tarina: Louise Simonson

Piirrokset: Walt Simonson

Tussaus: Bob Wiacek

3. Chiaroscuro

Tarina: Ann Nocenti

Taide: David Mazzuchelli

Lehti on kokonaisuudessaan suoraa jatkoa R-X:n edelliselle numerolle, eli Tekijä-X:n alkuvaiheiden enemmän tai vähemmän merkittäviä tarinoita nähdään. Pääosassa on, kuten tyylikkään dynaamisesta kannestakin voi päätellä, Kyklooppi, joka perhettään etsiessään Alaskassa joutuu henkiin heränneen Ylivahdin jahtaamaksi. Taistelu on kuitenkin jokseenkin mitäänsanomaton ja nopeasti ohi, enkä aikoinaan edes ihmeemmin huomioinut Ylivahdin höpinöitä "kahdestatoista vahvasta mutantista", jotka tämän on määrä eliminoida. Ilmeisesti tätä "The Twelve"-juonikuviota Jenkeissä pohjustettiin pitkäänkin, kunnes se sitten vuosia jännitettä kerättyään jotenkin vain tussahti pois.

Kun Ylivahti on hoideltu, on valitettavasti vielä lehdessä paljon tilaa sille, millaiseksi pääasiassa Louise Simonsonin käsikirjoittaman Tekijä-X:än miellänkin: huonoa saippuasarjaa muistuttavalle melodraamalle. Päähenkilöt huutavat suu auki ajatuksiaan ääneen, ovat koko ajan tuohtuneita ja huonosti motivoidun hermoromahduksen partaalla. He keskustelevat harhojen kanssa ja puhua pälpättävät itsekseen, huutavat "Ei! Ei!" ja ovat hukkumaisillaan itsesääliin. Scott Summers on näistä raivostuttavan surkeista hahmoista rasittavin, mutta kukaan ei tältä käytökseltä Louise Simonsonin käsittelyssä välty. Enkelillä sentään on vähän aihettakin, kun hänen vaikeasti loukkaantuneet siipensä amputoidaan: hänen näennäinen itsemurhansa on jälleen potentiaalisesti hyvä juonenkäänne, joka jotenkin katoaa yleiseen meuhkaamiseen.

Walt Simonsonin kuvitus on ok. Hän on parhaimmillaan upeissa dynaamisissa toimintakuvissa (kuten kansi) ja satunnaisissa oivallisen ilmeikkäissä kasvokuvissa, mutta kokonaisuutta vaivaa otteen lepsuus, joka ei koskaan ole minua täysin miellyttänyt. Hän sopii kuvittajana paremmin scifi- ja fantasiatarinoihin; arkipäivän ympäristöt tuntuvat latistavan veteraanipiirtäjän visuaalisen tarinankerrontakyvyn. Kenties joku paljon vahvempaa jälkeä tekevä tussaajakin auttaisi asiaa?

Loppuun on Mail-Man lisännyt jälleen mainion bonustarinan; tällä kertaa Ann Nocentin ja David Mazzuchellin novellimaisen kertomuksen syrjäänvetäytyneen mummon kohtaamisesta takapihalleen putoavan enkelin – siis tietenkin nimenomaan X-kuvioista tutun Enkelin – kanssa. Neljätoistasivuinen tarina etenee vähällä dialogilla ja isoilla kuvilla, mutta jää hyvin mieleen, ja pyörittelee oikeastaan samoja ideoita kuin Kurt Busiekin ja Alex Rossin vuosia myöhemmin mainetta ja kunniaa niittänyt Marvels: millaiselta supersankarit näyttävät tavallisen tallaajan arkipäiväisestä näkökulmasta? Hyvä pieni tarina. Mazzuchellin kuvitus ei muuten muistuta enää tässä vaiheessa paljon sitä, mikä teki minuun lähtemättömän vaikutuksen Daredevilissä pari vuotta aiemmin, vaan on nyt lähempänä sitä tyyliä, jolla hän on sittemmin julkaissut lukuisia palkittuja indie-sarjakuvia. Hienoa jälkeä toki tämäkin.