1. Elävä ruutitynnyri
2. Bolivia
3. Pahan pappi
4. Tuonen lähettiläs
Tarina: Mike Baron
Taide: Klaus Janson
Vuoden 1990 alusta startannut Sarjakuvalehti vaikutti heti kättelyssä kutkuttavan hyvältä. Lehti "rankemmille" Marvel-hahmoille, ensimmäisenä vuonna keskittyen Daredeviliin ja Tuomariin – joiden aiemmat esiintymiset MARVELin sivuilla olivat kolahtaneet allekirjoittaneeseen todella kovaa. Ensimmäinen numero tarjosi Frank Millerin Daredeviliä, joka oli jo tutun laadukasta tavaraa, mutta Tuomarin puikoissa olivatkin uudet tekijät, huolimatta Mike Zeckin piirtämästä kannesta. Steven Grantin ja Zeckin meillä kahdessa osassa julkaistu Punisher limited series oli jo ehtinyt leimata käsitykseni hahmosta siinä määrin, että ensimmäisillä sivuilla vähän hirvitti, kun etenkin kuvitus oli totisesti toista kuin Zeckin virtaviivainen tyylikkyys. Itse asiassa äkkiä katsottuna vaikutelma Klaus Jansonin kokonaisvaltaisesti hallitsemasta kuvituksesta (piirrokset, tussaus ja väritkin) on jokseenkin sotkuinen, ja varsinkin teini-minussa tämä herätti aluksi vakavan hylkimisreaktion. Kuvitus näytti niin epämiellyttävältä, että epäilytti saanko satasivuista lehteä luetuksi loppuun asti lainkaan. Mutta muutaman sivun jälkeen jotain tapahtui. Rosoisen jäljen ja levottoman viivan alta huomasi kasvojen olevan usein hyvinkin ilmeikkäitä, jopa tavallaan fotorealistisia. Värit olivat tunnelmalliset, tussaustekniikkaa oli käytössä monenlaista, ja (vaikken tätä ehkä silloin pannutkaan merkille kuin alitajuisesti) tarinan visuaalinen kulku oli todella nautinnollisen sujuvaa. Ei ole ihme, että Janson on palkintoja niittänyt ammattilainen, jolla jo tuolloin oli pitkä ura takanaan. Kenties vastaanottopenseys selittyykin ennen kaikkea sillä, että Janson kuvitustyyli ei ole tyypillisen amerikkalaista Marvel-kamaa, vaan lähempänä eurooppalaista aikuisempaa taidesarjakuvaa.
Samaa ei voi sanoa Mike Baronin käsikirjoituksesta. Hän osaa kyllä hommansa, mutta tavara on niin periamerikkalaisin toimintaelokuvaklisein kyllästettyä, että ei tätä Hugo Prattin (tms) tuotantoon ihan äkkiä sekoita. Tuomarin oma kertojanääni on läsnä, ja vaikka se esiintyi jo Grant / Zeck -versiossa, kerronta on nyt koko lailla jatkuvasti mukana, ikään kuin kommentoivana selostajana toiminnan yllä. Se, kuten myös Baronin hahmolle tuoma yksityiskohtaisen nippelitietoinen asefetisismi, jäikin sitten Tuomarin tarinoihin leimallisesti kuuluvaksi elementiksi. Mike Baronia voikin pitää yhtenä Tuomarin keskeisistä luojista – tässä lehdessä nimittäin nähdään tämän problemaattisen antisankarin oman kuukausittaisen lehden ensimmäiset numerot, ja Baron pysyi käsikirjoittajana todella pitkään.
Tuomari on moraalisesti kiehtovan kyseenalainen hahmo. Supervoimaton massamurhaaja, jonka kyky selvitä hengissä milloin mistäkin tilanteesta alkaa nopeasti hipoa yliluonnollista. Koska surmaa vain rikollisia hän on muka "sankari", mutta niin räikeästi lain väärällä puolella toimiva, että ellei hänellä olisi omaa hyvin myyvää lehteään, olisi kuka tahansa Marvelin monista sankareista hänet jo aikaa sitten toimittanut telkien taa. Tuomari eroaa likimain kaikista muista Marvel-tyypeistä sitenkin, että hänelle ei lehteensä (tai lehtiinsä, koska näitä kuukausittain tai useamminkin ilmestyviä julkaisuja alkoi pian alun jälkeen ilmestyä useampiakin) koskaan kehittynyt oikein minkäänlaista sivuhenkilökaartia (lukuunottamatta datanörtti Mikrolastua, joka on mukana jo nyt), ei sivujuonia, ei ylipäätään mitään paria kolmea numeroa pidempään jatkuvia pääjuoniakaan. Tarinat toistivat itseään kaavamaisesti, ja niiden viihdyttävyys riippui tasan siitä, kuinka hyvin tekijät tuota kaavaa onnistuivat varioimaan. Tässä ollaan liikkeellä oman lehden ensimmäisissä numeroissa, joten kaavaa vasta muodostellaan, mutta se on jo selvästi nähtävissä: Tuomari havaitsee rikollista toimintaa, hakeutuu kuvioihin mukaan tekeytyen joksikuksi toiseksi, kaikki menee päin helvettiä ja ruumiita tulee lopulta niin ettei sormet riitä laskemaan.
Näistä kahdesta tarinasta ensimmäinen on nyt luettuna melko mitäänsanomaton. En tiedä miten radikaali juonikuvio Etelä-Amerikan huumekartellit ovat 80-luvun lopulla olleet – kenties Marvel-lehdessä hyvinkin – mutta nyt tässä ei ole mitään omaperäistä, ja juoni on ennalta-arvattava. Bonuspisteet siitä, että vuosien kuluessa jo lähes parodiaksi muuttunut Frank Castlen vanhan Vietnamin joukko-osaston käyttö alkaa heti hänen oman lehtensä ensimmäisestä numerosta: sittemminhän varmasti jokainen tuon osaston jäsen on myöhemmin paljastunut ties miksi mafiosoksi ja psykopaatiksi. Vuosikausien ajan heitä aina pulpahti esiin kun extra-draamaa kaivattiin.
Toinen tarina onkin sitten varsin mielenkiintoinen siinä mielessä, että luin sen nyt aivan eri tavalla kuin 13-vuotiaana. Silloin se oli vähän omituinen tarina karismaattisesta ja erittäin rikollisesta pastorista sekä tämän uskonlahkosta. Nyttemmin huomaan tarinan olevan yksi yhteen toisinto Jim Jonesista ja hänen seuraajistaan, eikä Baron edes erityisesti peittele asiaa: pastori Samuel Smith pakenee Yhdysvaltain lain kouraa Guyanaan perustamaansa Smithtowniin siinä missä todellinen Jones perusti juuri Guyanaan oman Jonestowninsa. Frank hakeutuu mukaan toimintaan erään ex-poliisin lahkoon liittynyttä perhettä etsiessään, hämmentyy havaitessaan pastorin aidosti karismaattiseksi hahmoksi, ja muuttaa porukan mukana viidakkoon. Sielläkin juoni kulkee pitkälti samoja ratoja kuin sen 80-luvun lopulla jo on tiedetty oikeasti kulkeneen: vain sillä erotuksella, että kun paranoiaan vajonnut pastori määrää koko lahkonsa surmattavaksi, paikalla on nyt jotain, mitä ei Jonestownissa ollut: Tuomari. Muistan tarinan lopun tuntuneen aikoinaan vähän sekavalta, ja sitä se onkin; Baronilta ovat sivut loppuneet kesken, kun liikaa tosielämän juonta on ollut käsiteltävänä. Samuel Smithin vaipuminen vainoharhoihin tapahtuu jotenkin yhtäkkiä, eikä lahkolaisten määrä oikein käy mistään ilmi – onko heitä paljon vai vähän, ovatko he mukana rikollisessa toiminnassa vai eivät? Silti, ja ehkäpä juuri tämän Jones-yhteyden vuoksikin, tarina on hyvä. Harmi tosin, että Jansonilla lienee etenkin jälkimmäisen osan aikana tullut pahanlaatuinen kiire, sillä lehden viimeinen neljännes on kuvitukseltaan juuri sellainen, mitä ensivaikutelma oli. Paikoitellen lähinnä nopeilta hahmotelmilta näyttävät hahmot katoavat rujoiksi luonnostelmiksi, taustat puuttuvat, väritkin latistuvat. Tämä olisi totisesti hyötynyt jonkun toisen tussaajan kädenjäljestä, mutta kenties Janson on perfektionisti mitä omaan työhön tulee. Jälki on loppupuolella silti melkoisen rumaa.
Kiinnostava lehti tämä oli, niin nyt kuin silloin joskuskin, tosin vähän eri syistä. Totta puhuen olin aika varma ettei tämä enää kolahtaisi, mutta Samuel Smith -tarinan Jonestown-yhteys pääsi yllättämään, ja Jansonin kuvituskin on... no, en ole edelleenkään ihan varma onko se parhaimmillaankaan varsinaisesti hyvää, mutta se on ainakin kiinnostavaa ja selvästi taiten tehtyä (paitsi tuo viimeinen tarina). Mail-Man ilmeisesti aavistelee kritiikkiä olevan lukijoilta tulossa, sillä hän pyytää palstallaan palautetta taiteesta, ja erityisesti kehottaa kiinnittämään huomiota "esim. kuvien sommitteluun ja viimeistelyyn". Enpä muista hänen toisista taiteilijoista vastaavaa sanoneen.
Haluan lopuksi jakaa tämän takakannen mainoksen, joka esiintyy monissa vuoden 1990 Marvel-lehdissä. On meinaan niin päheät kengät nuo KangaROOSit. Mutta olikohan sellaisia kellään? Ei ainakaan meillä maalla.
No comments:
Post a Comment