Ryhmä-X 1/85

1. "Kuule, oletkos kuullut tätä? Tämä juttu tappaa sinut!"

2.  Hän nauraa kun minua sattuu!

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont

Juoni / piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin

3. "Olisin ennemmin orja..."

Käsikirjoitus: Dennis O'Neil

Juoni / piirrokset: Neal Adams

Tussaus: Tom Palmer

Tavallaan pidän Armottomasta, vaikka hän onkin jopa Marvelin mittakaavassa pölhö hahmo. Jättiläismäistä tappamiseen perustuvaa huvipuistoa onnistuneen salassa pyörittävä palkkamurhaaja on kuin suoraan jostain 60-luvun Batmanista, mutta jollain tavalla Claremontin ja Byrnen luomus toimii... Tämä ei ole Armottoman (Mail-Manin suomentama nimi ei kuvaa hahmoa mitenkään, mutta ilmeisesti on pitänyt keksiä jotain A:lla alkavaa) ensiesiintyminen, vaan hän on samojen tekijöiden Hämis-tarinassa piipahtanut jo aiemmin, ja Hämähäkkimies vierailee tämänkin numeron alussa. Itseäni jo vähän nuorena ihmetytti tuo Murhamaailman mittakaava: nämä rakennelmat vaativat jumalattomasti tilaa, mutta ilmeisesti virkavalta ei kuitenkaan ole koskaan tätä suunnatonta huvipuistoa havainnut mitenkään epäilyttäväksi. Nykylukijana kiinnitän huomion Armottoman huikeaan teknologiseen tasoon: hänen repertuaariinsa kuuluu mm. peilisalin peilit, jotka rakentavat sekunneissa ohikulkijoista itsenäisesti toimivia robottikopioita. Ei tämäkään oikein istu Marvelin vakiintuneeseen maailmankuvaan – tämä kaveri on teknisesti edellä jopa Reed Richardsia ja muita neroksi tituleerattuja tyyppejä!

Ja silti hänen maanisessa itserakkaudessaan on jotain viehättävää, ja tuntuu että Claremont ja Byrnekin ovat nauttineet keksiessään tapoja joilla huvipuisto voi tappaa uhrinsa (paitsi ettei Armoton tietenkään koskaan onnistu tappamaan ketään). On jättikokoisia flippereitä, sirkkelinterillä varustettuja törmäilyautoja sun muuta. Ikimuistoisinta tässä numerossa on tietenkin aivopesurobotti, joka nostaa pintaan Kolossin sisäiset epäilykset kuulumisestaan Ryhmä-X:ään, ja käännyttää tämän Proletaariksi – Neuvostoliiton työläisten sankariksi. Alkuperäisessä kansikuvassa oleva Leninin pää on muuten silmiinpistävästi suomalaisen lehden kannesta sensuroitu pois. Pieni varovaisuus itänaapurin suhteen on ehkä vuonna -85 kannattanut.

Olen huomaavinani, että Storm on näissä alkuaikojen tarinoissa jatkuvasti kylvyssä tai suihkussa tai naku-uinnilla. Nykyisin pitäisi varmaankin paheksua tätä estotonta seksismiä, mutta ei se totta puhuen minua niin hirveästi haittaa, varsinkaan kun Byrne ja Austin vastaavat jäljestä. Suomalaiset krediitit muuten jatkavat Claremontin ja Byrnen jakamista tiukasti rooleihin kirjoittaja / piirtäjä, vaikka tässä vaiheessa kaksikko suunnitteli juonikuviot jo yhdessä.

Tästä numerosta alkaen Ryhmä-X:ässä alettiin myös esittä jatkosarjaa. X-Menin numerot olivat hyvin lyhyitä (alle 20 sivua), joten 52-sivuisessa finskilehdessä oli tilaa, ja Mail-Manin ratkaisu on ollut näyttää historiallisia X-Miesten seikkailuja 70-luvun alusta. Tämä Roy Thomasin ja Neal Adamsin kausi on toki maineikas, mutta pakko on myöntää, että Adamsin komeasta piirrosjäljestä huolimatta eron Claremontin ja Byrnen laatutasoon kyllä totisesti huomaa. Sitäpaitsi nämä vanhat seikkailut aloitetaan hämmentävästä Z'Nox-alieneiden invaasiotarinasta, joka on Adamsin yksin ideoima ja josta Roy Thomas otti etäisyyttä – Dennis O'Neil palkattiin kirjoittamaan dialogi tähän totaalisen kajahtaneeseen juonikuvioon. On tässä vähän eri meininki kyllä kuin X-Menissä myöhemmin.

Arvio: Murhamaailma on viihdyttävä, mutta ei tämä tarinana ole kummoinen. Hyvä piirrosjälki ja yleinen sekopäisyys nostavat tämän numeron plussan puolelle, mutta Claremont / Byrne -kaksikon tyhjänpäiväisin tarinakokonaisuus tässä saattaa silti olla kyseessä. Ihan hyvä se toki sellaisenaankin on. Wanhaa X-Meniä on vain muutama sivu, mutta siinä mennään jo överin puolelle huolella. Ei mikään pakkojulkaisu – ehkä parempaakin matskua olisi kakkossarjaksi löytynyt?

Niin ja plussaa on myös jo tässä vaiheessa lehteen laadittu uusi tyylikäs logo. Tämä sitten pysyikin melkein Ryhmä-X:n loppuun asti kannessa, vain vähäksi aikaa 80-luvun lopulla kadoten.

Ryhmä-X 3/84

1. Wanted: Wolverine elävänä tai kuolleena

2. Sekasortoa Kanadan sydämessä

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin

Wolverine oli kanadalaisen John Byrnen lempihahmo, ja sen lisäksi että "vanhan kanukin" profiili nousi X-miesten joukossa rajusti Byrnen tultua lehden kuvittajaksi, hän halusi myös kotimaalleen oman supersankaritiimin. Tämä on Alfa-Lentueen ensiesiintyminen (joskin johtohahmo James "Vartija" Hudson oli piipahtanut jo aiemmin lehdessä) ja mainio sellainen: Kanadan hallitus haluaa aikoinaan omin lupineen Xavierin matkaan lähteneen Wolverinen takaisin palvelukseensa, ja koska on käynyt selväksi ettei vapaaehtoinen paluu ole tapahtumassa, Alfa-Lentue pakottaa Japanista paluulennolla olevat nuutuneet X-miehet pakkolaskeutumaan Calgaryyn, jossa ryhmät ottavat yhteen.

Tämä on aivan loistava numero. Alfa-Lentueen ja X-miesten välienselvittely alkaa mysteerinä, kun lumimyrskyn sokaisemilla mutanteilla ei ole hajuakaan kuka heitä ahdistelee; tunnelmaa rakennellaan pitkään ja epätietoisuus kalvaa. Kun lisäksi X-miehet ovat paitsi väsyneitä ja hämmentyneitä, ja vasta toimintaansa käynnistelevä Alfa-Lentue sortuu jatkuvasti amatöörimäisiin ylilyönteihin, tämä on poikkeuksellisen ärhäkkä tappelunumero. Tunteet ovat harvinaisen rajusti pinnassa, ja etenkin Stormilla keittää:

Tässä vaiheessa lienee hyvä mainita, että Storm on ehdoton suosikkini kaikista X-hahmoista. Itselleni oli tätä lehteä ensi kerran lukiessani tietenkin tutumpi se myöhempi voimansa menettänyt punk-Storm, mutta näistä vanhemmista lehdistä kyllä välittyi se Ororon alkuvaiheita leimannut "jumaluus". Näiden lukeminen toi vielä konkreettisemmin esiin sen, miten raju mutta samalla looginen oli Stormin persoonan muutos. Mutta tästä lisää sitten aikanaan...

Kanada-kahakan ohella lukijoita käytetään Skotlannissa, jonne Jean Grey on vetäytynyt tekemään surutyötään (hän on yhä siinä uskossa että muut X-miehet ovat kuolleet, kiitos kaikkien kykenemättömyyden käyttää puhelinta, ilmeisesti) ja törmää mieheen joka käyttää nimeä Jason Wyngarde... Viattomalta vaikuttava kohtaaminen, mutta todella majesteettisen kokoluokan tarinoiden siemeniä tässä jo istutellaan...

Lehden loppuun lienee lisätty muutama sivu jostain toisesta numerosta, jossa Storm Kanadasta paluun jälkeen piipahtaa synnyinseudullaan Harlemissa ja joutuu toteamaan vanhojen mestojensa alennustilan – Luke "Voimamies" Cage piipahtaa kuvioissa, mutta en tiedä onko tämä nyt muuten niin oleellinen kohtaus, vaikka Claremont vähän yhteiskunnallista sanomaakin mukaan ymppää. Wolverine muuten tarjoaa Stormille kyydin Xavierin koulun Rolls-Roycella, joka jotenkin aina esiintyessään huvittaa minua. Tällä oppilaitoksella on vähän fiinimmät kiesit.

Arvio: Edellistäkin lehteä kovempaa kamaa. Koko Kanadaan sijoittuva osuus on puhdasta sarjakuvanautintoa, kun Byrnekin on kuvittajana täydessä iskussa, ja mikäs ihme se on, kun Alfa-Lentueen jäsenet ovat hänen luomiaan hahmoja kaikki.

Ryhmä-X 2/84

1. Henkien taistelu!

2. Uppoaako Japani?

3. Se oli jouluyö...

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin / Ric Villamonte

Voitaneen sanoa että nyt kun päästään mutanttisarjakuvan pariin, ollaan oman Marvel-fanitukseni ytimessä. Ryhmä-X oli ensimmäinen koskaan lukemani Marvelin sarjakuva vuonna 1986, mutta vasta seuraavana vuonna Hämiksen myötä ajauduin tähän maailmaan tosissani. Ryhmä-X oli tuolloin vielä Suomessa melko tuore lehti – se aloitti ilmestymisensä vuoden 1984 lopulla, ja näitä -84 ja -85 ilmestyneitä lehtiä kehuttiin Mail-Manin palstoilla siinä määrin, että kyllähän nämä itsellänikin olivat tähtäimessä alusta asti. Ei vaan meinannut mokomia divareista koskaan löytyä... Kerran sitten Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä oli jollakin kauppiaalla iso pino juuri näitä kahden ensimmäisen vuoden X-lehtiä, olisiko ollut kyseessä kesä 1989 tai 1990; Marvel-veteraaniksi itseni joka tapauksessa jo näitä ostaessani tunsin. Aivan hirvittävää hintaa muistaakseni pyydettiin per lehti, mutta sen verran harvinaisiksi nämä jo silloin totesin, että vaikka kirpaisi, niin ostin koko pinon.

Tämä Claremontin ja Byrnen kausi on tavattu kanonisoida melko kritiikittömästi aivan sinne Marvel-sarjakuvien ykköskastin tuntumaan, eikä tässä kyllä mitään vikaa olekaan, vaikka itselleni nämä eivät ole koskaan kolahtaneet ihan niin kovaa kuin se mitä Claremont teki myöhemmin esim. Romita Jr:n ja Silvestrin kanssa. Mutta ei käy kieltäminen, etteikö tässä oltaisi klassisten tarinoiden äärellä; juuri Claremontin ja Byrnen yhteistyön aikana X-Men nousi Marvelin sarjakuvien tähtiluokkaan, ja juuri tätä vaihetta ovat sittemmin mm. Grant Morrison ja Joss Whedon omina käsikirjoittajakausinaan lainailleet ja uudelleentulkinneet. Aika monet X-elokuvatkin ovat käsittääkseni versiointeja näistä Byrne-kauden tarinoista.

Tämä kaikkien aikojen toinen Suomessa ilmestynyt Ryhmä-X (ensimmäistä en koskaan löytänyt) on koottu kolmesta X-Menin numerosta, ja jatkuu suoraan tilanteesta, jossa X-miehet ovat paenneet Etelämantereella purkautuvaa tulivuorta ensin Ka-Zarin kadonneeseen valtakuntaan ja sieltä merelle. Tämä X-miesten "maailmankiertue" kesti kauan (lehti ilmestyi Yhdysvalloissa tuohon aikaan vain joka toinen kuukausi), ja on tarinallisesti epälooginen: ryhmässä on mukana kaksikin lentävää jäsentä, mutta silti he hengaavat kuusi viikkoa japanilaisen tutkimusaluksen mukana tämän palatessa hitaasti kotimaahansa. Samaan aikaan Xavier ja Jean Grey luulevat X-miesten kuolleen, joten Jean lähtee etsimään itseään, ja Xavier ampaisee uuden heilansa Lilandran kera avaruuteen. Sitä ennen hän muistelee Lilandralle elämänsä vaiheita, ja tämä on itse asiassa koko lehden paras osuus: nuorta maailmaa kiertävää Charles Xavieria olisi mielellään nähnyt enemmänkin.

Itse X-miesten osuus tarinasta vie porukan Japaniin, jossa tusinavihollinen nimeltä Moses Magnum on upottamassa koko saarivaltiota. Vanha kollega Aurinkotuli otetaan avuksi, ja Magnum päihitetään lopulta melko dramaattisessa yhteenotossa, jossa Sean "Ulvoja" Cassidy pelastaa päivän voimiensa menettämisen hinnalla. Claremont ei tainnut pitää Ulvojasta kauheasti, koska kirjoitti tämän näin varhaisessa vaiheessa uraansa pois tiimistä, ja todella pitkään Sean syrjässä pysyikin – minustakin hän oli aina aika kuivikas hahmo, joten tämä ei haitannut.

Arvio: Mitäs tästä nyt voi sanoa, silkkaa Marvel-klassikkoahan tämä lehti on täynnä kannesta kanteen. Jälkikäteen luettuna näihin tarinoihin mahtuu paljon todella merkittäviä X-hetkiä: Aletaan rakennella Wolverinen yhteyttä Japaniin (hän mm. tapaa tulevan morsiamensa Marikon), Ulvoja poistuu ryhmästä, Xavier lähtee Lilandran mukaan avaruuteen – ja takaumassa tietenkin tuo todella hieno Xavierin ja Varjokuningas Amahl Faroukin ensikohtaaminen. Ja taskuvarkaana Kairon kaduilla elelevä pikkutyttö-Storm vilahtaa myös! Hyvää kamaa. Monestihan tämän olen lukenut, viime vuosina lähinnä englanniksi koska olen melkein koko Claremontin kauden ostanut mustavalkoisina "Essential"-kokoelmina hyllyyni... Mutta mielenkiintoistahan näitä vanhoja Suomi-versioitakin on tutkailla. Mail-Manin suomennos on hyvää ja lehti on koottu ajatuksella – ensimmäiseen tarinaan on esimerkiksi poimittu muutama sivu Dave Cockrumin piirtämästä vanhemmasta lehdestä taustoittamaan Lilandran Suomessa näkemätöntä historiaa.

Hämähäkkimies special 3

1. ...mutta miettien monenlaista ennen auringonnousua...

2. ?

Käsikirjoitus: J. M. DeMatteis

Kuvitus: Kerry Gammill / Sal Buscema

80-luvun alkuvuosina Semic julkaisi muutamia näitä "special"-nimikkeellä varustettuja Hämiksen albumeita, jotka olivat vähän outoja: aikakauslehtimäinen koko teki näistä julkaisuista itse asiassa alkuperäisiä jenkkisarjakuvia kookkaampia, ja vaikka tämä suuri koko ja spesiaaliksi otsikointi saivatkin aikaan vaikutelman jostain erityisen merkittävästä tarinasta, eivät nämä sellaisia olleet. Tämän kolmosen (itselläni ei ole sarjaa enempää, mutta muistan kaverilta lainanneeni muitakin osia) tarinat on koottu Hämiksen duettoseikkailuja esittäneestä lehdestä Marvel Team-Up, jonka laatutaso ei yleensä ollut Amazing Spider-Manin luokkaa lähelläkään. Mitään erityistä syytä näiden kahden MTU-numeron julkaisemiseen suomeksi ei näytä olevan, varsinkaan kun vierailevat tähdet Vision (tässä suomennettu nimellä Visio) ja Purppuranoita eivät täällä tainneet kovin tunnettuja hahmoja vuonna -84 vielä olla.

Muistelen että olen tämän lehden ostanut ihan Marvel-keräilyni alkuvaiheessa, ja tietämättä sen tarkemmin tarinoiden taustaa pidin tästä kovasti. J. M. DeMatteis on tasokas kirjoittaja, jolla on hyvin koristeellinen tapa kertoa, ja joka vuosikymmenen lopulla heittäytyi paitsi melko kokeelliseksi, myös hahmojen psyykettä väkivaltaisesti ruotivaksi tekijäksi, yhdeksi Marvelin kovista nimistä. Tässä hän lienee vielä uransa alkupuolella, mutta tarina on kuitenkin, vaikka kliseinen, myös hyvä. Muutamissa kohtauksissa on kiehtovan surrealistinen painajaistunnelma, ja kertakäyttöhahmoissakin on poikkeuksellista syvyyttä.

Lähtökohta on kuin amerikkalaisesta tv-sarjasta: Peter Parker lähtee valokuvaajaksi eläköitymässä olevan Daily Buglen reportterin Pauncholiton mukaan pikkukaupunkiin, jossa on tapahtunut sarja murhia. Paikallinen sheriffi on reporttereja kohtaan tyly, mutta Pauncholitolla on poliisivoimissa vanha kaveri... ja heti kaksikon tultua paikalle alkaa tapahtua. Myös Vision hakeutuu oudon kutsuvan tunteen houkuttamana kaupunkiin, ja nämä kaksi toisiinsa liittymätöntä juonta törmäävät rajulla tavalla. Pauncholito on pahuksen hyvä hahmo: miellyin häneen aikanaan, ja pidin nytkin luettuna tästä paljon nähneestä mutta sympaattisen lempeästä miekkosesta kovasti. Käy kuten Peter pelkääkin heitettyään Hämiksen kamppeet niskaansa, ja Pauncholito arvaa Peterin ja Hämähäkkimiehen olevan sama henkilö. Suoraan tätä sanomatta hän antaa Peterin ymmärtää asianlaidan, mutta päättää lopussa että tämä on tieto, jota suuren yleisön ei tarvitse tietää – sankari on ansainnut yksityisyytensä. Hieno hetki, jota myöhemmin latisti se, että selvisi Pauncholiton olevan vain tätä tarinaa varten kehitetty hahmo. Hän ei esiinny Marvelin sarjakuvissa ennen eikä jälkeen. Ja minä nuorena olin pitkään jännityksessä ja odotin koska hän palaa kuvioihin Peterin salaisuuden tietäen...

Ensimmäisessä tarinassa vastassa on vanha Ihmenelosten vihollinen Hullu haihattelija (tässä lehdessä "Hullu ajattelija") androideineen, toisessa kummallinen ruumiista toiseen harppova Necrodamus. Toinen tarina on selvästi ensimmäistä heikompi, myös kuvitukseltaan. Vaikka krediitit löytyvät vain ensimmäiselle osalle, on Sal Busceman tyyli sen verran tunnistettava, että hänenhän käsialaansa tuo kakkosseikkailu selvästi on – ja juuri tällaisilla nopeasti sutaistuilla jutuilla Sal sai maineen heikkolaatuisena tekijänä. Mutta onhan hän osoittanut olevansa isoveljensä tavoin myös kovan luokan piirtäjä kun on tekemiseensa kunnolla paneutunut. Minäkään en hänen työstään aina pitänyt, tämä lienee heikointa Salia. Ykkösosan piirtänyt Kerry Gammill tuli vastaan Marvelin lehdissä harvakseltaan, muistelen hänen vaikuttaneen enemmän DC:n puolella. Hänellä on miellyttävän pikkutarkka, jotenkin "klassinen" kynänjälki. No, on Buscemankin Necrodamus sentään mukavan iljettävän näköinen.

Arvio: Hyvin kirjoitettu mutta lopulta melko mitäänsanomaton seikkailu New Hampshiren takamailla. Nopeasti luettuna yksittäisseikkailuna kuitenkin vallan suositeltava edelleen, vaikka vähän kömpelö ja asioita tuntematon suomennos harmitti. Pitää myös todeta, ettei minulle lehden luettuanikaan selvinnyt mihin kanteen painettu teksti "Pettyneet ystävät!" viittaa. 

Hämähäkkimies 7/84

Käsikirjoitus: Roger Stern

Piirrokset: John Romita Jr. / Ron Frenz

Tussaus: Klaus Janson

(tarinoiden otsikkoa ja kuvittajien nimiä ei mainita lehdessä)

Mörkö, alkuperäiseltä nimeltään Hobgoblin, oli keskeinen Hämis-vastustaja silloin kun itse aloin lehteä seurata vuonna 1987. Tämä 60-luvun klassisen vihollisen Vihreän menninkäisen olemuksen ja arsenaalin päivittänyt hahmo on yksi ehdottomia suosikkejani: Mörkö on visuaalisesti todella hieno hahmo, ja hänen toiminnassaan liidokkeineen ja kurpitsapommeineen on jotain sopivan kajahtanutta. Tämän lisäksi Mörkö on aina ollut Hämikselle aika kova vastus – väkivaltaisessa ryskimisessään suorasukainen ja estoton. Mörkö on uniikki myös siten, että hahmon henkilöllisyyteen liittyi alusta asti mysteeri, jota pedattiin sopivin vihjein ja arvoituksin, ja se alku oli minun Hämikseen tutustuessani jo kaukana takana; hahmo on Roger Sternin luoma, ja näissä hänen kirjoittamissaan tarinoissa on ollut olemassa jo jonkin aikaa. Hämis on helisemässä, kun tämä keskivertoa psykopaatimpi antagonisti paahtaa menemään välittämättä sen paremmin sivullisista kuin omasta selviytymisestään.

Ongelmaksi Mörön suhteen muodostui se, että Roger Stern jätti Hämiksen kirjoittamisen vähän varoittamatta, eikä kertonut alkuperäistä suunnitelmaansa hahmon henkilöllisyydestä kenellekään. Tästä seurasi vuosien jaanaaminen, kyllästymiseen asti valheellisia "paljastuksia" ja lopulta koko juonikuvion myllääntyminen ympäri ketään miellyttämättömällä tavalla. Onneksi vielä ei olla lähimainkaan siellä. Mörkö on edelleen pirun vaikuttava, maanisen estoton, kertakaikkiaan viihdyttävä. Näissä kahdesta alkuperäislehden numerosta kootussa tarinassa myös kuvitus on todella kovaa luokkaa: John Romita Jr on jättämässä pestiään, ja hänen seuraajakseen astuu jälkimmäisessä tarinassa Ron Frenz, se minulle tutuin Hämis-kuvittaja, jonka dynaamisen notkea jälki olisi hyvää jo ilmankin, mutta koko lehden tussannut Klaus Janson korottaa tämän kuvituksen aivan sfääreihin. Harmi ettei Janson sitten kuitenkaan jäänyt tussaamaan uutta piirtäjää vakituisesti; tätä jälkeä olisin mielelläni katsellut koko sen ajan kun Frenz lehteä kuvitti.

Mainitsin jo aiemmin pitäväni siitä, miten Roger Stern kirjoitti J. Jonah Jamesonin jälleen ennen kaikkea journalistiksi sekopään sijaan. Tämä juonikuvio saa nyt dramaattisia käänteitä, kun Jameson kantaa julkisen vastuun aiemmista törttöilyistään, ja eroaa Daily Buglen päätoimittajan paikalta. Jatkaahan hän toki lehden kustantajana, mutta muutos totuttuun status quoon on silti suuri. Hienoa kuvallista kerrontaa tässä alla olevalla sivulla muuten, mukana tuo sittemmin melkein kliseeksi muodostunut "Jameson katsoo kaupunkia sälekaihdinten varjo kasvoillaan"-otos. Lieneekö ensimmäinen laatuaan? Ainakin Miller ja Mazzuchelli käyttivät samaa Daredevilissä todella tehokkaasti myöhemmin.

Mörön kohtalo jää hämäräksi, ja lehden lopussa Hämähäkkimies hakeutuu Keskuspuistoon ilmestyneen giganttisen portaalin luo. Tämähän siirtää hänet tietenkin Salattuihin sotiin, tuohon Marvelin siihenastisen historian isoimpaan crossover-tapahtumaan, joka tämän numeron lopussa luvataan varovasti Suomessakin joskus esittää. Tulihan se lopulta, rapiat kolme vuotta tämän lehden ilmestymisen jälkeen, juuri sopivasti kun olin itse aloittanut Marvel-keräämisen. Salatut sodat leimaa vahvasti ensimmäistä Marvel-vuottani.

Arvio: Roger Sternin ja John Romita Jr.:n kausi Hämiksessä loppuu tyylillä. Mörkö on vielä tässä kohdin todella kova hahmo, kerronta rullaa, taide on upeaa – myös Hannigan / Jansonin kansi. Tämä on ollut hyvä ostos divarista ja tällaista olisin nyt vanhemmalla iällä ahminut mielelläni enemmänkin.

Hämähäkkimies 5/84

Juoni: Roger Stern

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Piirrokset: Ed Hannigan

Tussaus: Jim Mooney

(tekijöiden nimiä ei mainita lehdessä)

Marvelin lehdillä oli normaalien kuukausittaisten 22-sivuisten julkaisujen lisäksi vuotuinen "annual", jotka vähintään tuplasivat sivumäärän, ja jotka olivat yleensä juonellisen jatkumon kannalta epäoleellisia yksittäisseikkailuja, joiden laatukin vaihteli. Tähän lehteen päätynyt tarina on yksi onnettomimmista annual-räpellyksistä johon olen törmännyt. Se uppoaa samaan suohon kuin aiemmin käsittelemäni Amazing Spider-Manin numero 200 tulkitsemalla päähenkilön taustatarinaa jotenkin uusiksi, ja samalla pahasti pieleen. Tekijöitä ei suomenkielisessä lehdessä mainita lainkaan (kuten ei jo edellisestä numerosta alkaneen tarinan otsikkoakaan), ja yllätyin kun googlailemalla selvisi Roger Sternin olevan tämän tyhjänpäiväisen juonen kirjoittaja. Jim Mooneyn epämiellyttävän tussijäljen sentään tunnistaa hyvin ilman krediittejäkin.

Ideana tarinassa on Peter Parkerin highschool-luokkakokous. Tästä muodostuu heti pari ongelmaa: Stan Lee ja Steve Ditko eivät vanhoissa Hämiksen seikkailuissa tuoneet kuin pari Peterin luokkatoveria mukaan kuvioihin, ja nyt heitä on saatava lisää – ja näiden aiemmin tuntemattomien tavisten (joita ei tämän tarinan jälkeen koskaan tavata uudestaan, tietenkään) edesottamuksista sitten pitäisi kiinnostua. Paitsi etteivät nämä ole mitään taviksia: on nörtti joka on ollut vielä Peteriäkin kiusatumpi (missä hän sitten oli niissä vanhoissa tarinoissa?), on luokan pelle jolta Hämähäkkimies toteaa oppineensa tapansa vitsailla (tämä Hämiksen keskeinen luonteenpiirre ei siis olekaan varsinaisesti hänen omansa...?), on pienen skaalan mafiosoa ja muuta. Kaikki näyttävät olevan noin neljissäkymmenissä, mikä on huomattavan pahassa ristiriidassa sen kanssa, millaiseksi Peter Parker on Marvelin historiassa tavattu kuvata; juuri opiskelunsa päättänyt nuori aikuinen. Keitä nämä pitkälle keski-ikään ehtineet luokkatoverit ovat? Eivät ketään kiinnostavia hahmoja ainakaan.

Ja heidän ongelmiinsa ja muisteluihinsa silti syvennytään. Keskiössä on luokan pelle, jota luokan mafioso kiristää – koomikko on nimittäin nuorena kirjoittanut pornahtavia kirjoja salanimellä, ja nyt hänen maineensa uhkaa mennä. Voin vakuuttaa, ettei tämä ollut nuoresta meikäläisestä erityisen kiinnostava juoniasetelma.

Hahmot ovat yksiulotteista höttöä, asetelma epäuskottava ja epäkiinnostava, kaikkea leimaa turhan ajantapon tunne. Peterin tyhjästä ilmestyneet luokkatoverit ovat kaikki epämiellyttäviä ja itsekkäitä nillittäjiä, joista jokaiseen nähden Parker on puhdassydäminen sankari ja kerta kaikkiaan hieno ihminen. Puhekuplia on hirvittävästi, ja puutaheinää jauhavaa dialogia riittää pienen romaanin verran. Piirrosjälkikin on todella hutaisten tehty; Mooneyn tussit eivät tietenkään asiaa paranna, mutta on tämä poikkeuksellisen tylsän näköistä ja paikoitellen jopa kokonaan epäonnistunutta kuvakerrontaa muutenkin. Ei tästä numerosta paljon sanottavaa keksi. Loppuruutu kuvaa koko lehteä – kuvallisesti on pielessä kaikki mahdollinen perspektiivistä anatomiaan ja kerronta hipoo aneemisen patetian rajoja:

Arvio: Silloin aikoinaan vihasin tätä lehteä syvästi ja harmitti että olin tämän ostanut (neljä markkaa sanoo kannen hintalappu) kun divarissa olisi paljon muutakin ollut tarjolla. Nyt isompana oli suuria vaikeuksia lukea 36-sivuinen lehti loppuun. Tympäisi todella pahasti.

Ihmeneloset 4/84

 1. (Ihmeneloset)

Käsikirjoitus & taide: John Byrne

2. (X-miehet)

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin

(kummallakaan tarinalla ei ole otsikkoa)

Lapset ja supersankarisarjakuvat soveltuvat yhteen huonosti. Eivät kai muuten, mutta kun juonessa pyritään pitämään yllä ajallista jatkumoa, ongelmaksi muodostuu ikääntyminen – aikuiset voivat pysyä epämääräisessä aikuisiässään vuodesta toiseen, mutta lasten kohdalla tämä on hankalampi tila, ja ehkä tämän vuoksi lapsia on Marvelin sarjakuvien protagonisteilla varsin vähän. Kuuluisin heistä lienee Ihmenelosten Susan ja Reed Richardsin poika Franklin, joka syntyi 60-luvun lopulla, kasvoi pian vauvasta noin viisivuotiaaksi, minkä ikäisenä sitten pysyttelikin vuosikymmenet, kunnes (ja tämä on tapahtunut vasta kauan oman Marvel-kauteni jälkeen) katosi tulevaisuuteen ja palasi sieltä aikuisena ratkaisten vihdoin tämän ikuisen lapsuuden ongelman. Samaa metodiahan käytettiin myös Kykloopin ja Madelyne Pryorin pojan kanssa Ryhmä-X:n puolella, tosin huomattavasti ripeämmin kääntein.

Tämä Ihmenelosten oman suomenkielisen lehden viimeinen numero jatkaa tutun laadukkaan Byrne-materiaalin parissa. Byrnehän otti nimikkonelikosta erityisesti kohteekseen Susan Richardsin, Näkymättömän tytön, jonka persoonaa, voimia ja ylipäätään asemaa tämän supersankari/perheyhteisön jäsenenä hän uudisti huolella. Tämä tarina (jonka nimi on jäänyt suomennoksesta pois) alkaa Susanin ollessa kärkevän talkshow-emännän vieraana televisiossa, ja tämä juontaja hyökkää vieraansa kimppuun esittämällä oletuksia, jotka lienevät pitkälti Marvelin lukijoiden näkemyksiä tästä usein Ihmenelosten heikompana lenkkinä nähdystä hahmosta. Paljon nähnyt Susan suhtautuu itseensä kohdistuviin syytöksiin kypsästi, hivenen huvittuneestikin. Hän on aikuinen ihminen, ei mikään tyttö enää – eikä vielä erityisen vihainenkaan, minne Byrne hänen hahmoaan lehden parissa viettäminä vuosinaan koko ajan pidemmälle vei.

Palattuaan kotiin Sue löytää muun tiiminsä nujerrettuna, ja kukapa muu tämä salaperäinen ja ilmeisen kaikkivoipainen (Jeesuksen näköinenkin) hahmo on, kuin hänen äkisti aikuiseksi vanhentunut poikansa. Syy vanhenemiseen on vähän epämääräinen, mutta seuraukset ovat rajut: Franklinissa on tosiaan voimaa kuin pienessä jumalhahmossa, ja hänen mielensä on kuitenkin hätääntyneen lapsen. Vasta Sue onnistuu rauhoittamaan poikansa, joka lopussa palaa ennalleen käytettyään voimansa, toistaiseksi, loppuun. Tämä tarina on ennen kaikkea Suen näytös. Byrne jatkaa hänen voimiensa käyttöä onnistuneen omaperäisin tavoin, ja Sue pysyy näkökulmahenkilönäkin koko tarinan keston ajan ilman taukoja – talkshown alusta tarinan viimeiselle sivulle kaikki tapahtuu yhden illan aikana. Yleisön edessä itsevarma perheenäiti kohtaa kotiin palattuaan ensin hämmennyksen, sitten epätoivon, mutta tajuttuaan perheensä kimppuun hyökänneen muukalaisen olevan hänen poikansa (Reed ei aikuista Franklinia tunnista ennen kuin Sue asian sanoo ääneen), hän onnistuu rauhoittamaan tämän olemalla läsnä.

Toisessakin tarinassa ollaan sattumalta äitiyden parissa. X-miehet jatkuvat kakkossarjana edelleen muutaman sivun voimin per lehti, ja tällä kertaa ollaan Skotlannissa, jossa Moira MacTaggertin poika Proteus on murhavoittoisella amok-juoksullaan. Tätä tarinaa ei tosiaan esitetä kuin muutama sivu, mutta asetelma on silti aika paljon rajumpi kuin edellä: Proteuksen mutanttivoimien ilmaannuttua (eli puberteetin alettua, mikäli haluaa lukea vertauskuvin) äiti on lukinnut hirviöksi muuttuneen poikansa vankikoppiin, josta tämä vasta aikuisena pääsee pakoon. Moira on valmis tappamaan lapsensa estääkseen tätä jatkamasta terroriaan. Tämä oli heviä settiä aikoinaan, mutta taisi tehdä kunnolla vaikutuksen vasta kun sain käsiini lehden, jossa tarina esitettiin kokonaisena. Ei tämmöisestä pätkimisestä oikein ole mihinkään.

Arvio: Byrne jatkaa epätyypillisten supersankaritarinoidensa parissa ja saa aikaan hyvää jälkeä. Hänen kuvituksensakin on ehdottomasti kympin arvoista. Tämä teki nuoreen minuun vaikutuksen olemalla jotenkin paljon intiimimpi ja tätä kautta rajumpi kuin pelkkä tyypillisempi Marvel-mäiske. X-miesten tarina on klassikko sekin, mutta lisää siitä sitten myöhemmin.