Hämähäkkimies 12/90

1. Ääniä äidin päässä!

2. Hullut koirat

3. ?

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: Cindy Martin

Tussaus: Steve Leialoha / Kyle Baker / Josef Rubinstein

Hämiksen kolme edellistä numeroa käsittänyt Kraven-saaga ei ollut toteutukseltaan tavanomaisinta supersankarisarjakuvaa, eikä niitä nyt seuraava lehti sekään ihan normimeiningistä mene. Toteutus on DeMatteisin ja Zeckin klassikkostatuksensa ansainnutta kokonaisuutta perinteisempi, mutta tarinallisesti ollaan oikeastaan kauempana siitä, mitä Hämähäkkimiehen tai Marvel-sarjakuvan voisi olettaa olevan.

Kuten olen maininnut, Ann Nocenti lukeutuu suosikkikirjoittajiini. Hänen töitään ei vielä tämän numeron ilmestyessäkään ollut Suomessa esitetty liiemmin, Hurjapään puhelinluettelon paksuinen esiintyminen MARVELin heinäkuun 1990 numerossa oli tähän mennessä Nocentin ehdoton huippuhetki. Sen tasolle ei nyt ylletä, eikä ehkä samanlaisiin sfääreihin kurkotellakaan; tämä on loppujen lopuksi aika pienieleinen kertomus, joka osin toimii, osin ei.

Premissinä on hyvin epämääräinen mielisairaala, "Pleasant Valley", johon näemme tarinan alussa perheenäidin pakkosijoitettavan. Hänen miehensä työskentely Kingpinille on ajanut naisparan hermoraunioksi, joten rikollisjärjestö hoitelee ongelman totuttuun tapaansa, ja bonuksena tässä pakkolaitoksessa on hullu tohtori, joka tekee suljetun osaston potilaillaan epämääräisiä kokeita. Todellakin epämääräisiä, sillä koko tämä aspekti tarinasta jää kerrassaan mitättömälle huomiolle, ja on oikeastaan lähinnä häiriöksi. Hämis saadaan mukaan kuvioihin, kun Peter Parker kohtaa yöllä kadulla äitiään kuljettavaa ambulanssia seuraavat lapset ja kiinnostuu tilanteesta, menee Hämiksenä paikalle ja ajautuu samantien ongelmiin, kun ei ymmärtänyt kuinka ison luokan kuvioissa nyt liikutaan. Hämähäkkimies saadaan kiinni, pistetään paareille ja Pleasant Valley kutsuu häntäkin.

Ideana suljetulle osastolle lukittu ja lääkkeillä turraksi mykistetty Hämähäkkimies on hyvä idea, mutta edes tässä mitassa (kolme Spider-Manin alkuperäisnumeroa) ei tarinasta irtoa ihan niin paljon kuin voisi toivoa. Nocentin tajunnanvirtamaisen dialogin kuljettama juoni toimii parhaiten silloin kun keskiössä ovat muut kuin Hämis – esimerkiksi lehden avaava pitkä kohtaus ongelmaisen perheen parissa on toimiva.

Ja pitkästä kohtauksesta nyt puhutaan: lehden nimikkosankari nähdään ensi kerran siviilihenkilönä sivulla 12, varsinaisesti Hämähäkkimiehenä sivulla 17. Painopiste on onnistuneesti muualla, mutta Nocenti on jo aiemmin osoittanut osaavansa kirjoittaa Hämistä hyvin, joten sekin puoli kyllä toimii sitten kun vauhtiin päästään. Valitettavasti itse pakkolaitos jää sitten vähän valjummaksi. Sen vaatima ahdistava tunnelma ei välity, potilaat koostuvat enemmän tai vähemmän kaikista koskaan tehtyjen mielisaaraan sijoittuvien leffojen kliseistä, ja kun Hämis saa tolkkunsa takaisin, tarina ratkeaakin sitten nopsasti. Välillä nähdyt kohtaukset pakkohoitoon joutuneen perheenäidin lapsista ja näiden yrityksistä pakottaa isäänsä kohtaamaan toimintansa seuraukset ovat totta puhuen aika tavalla kiinnostavampaa luettavaa.

Kuvituksesta vastaava Cindy Martin ei ole minulle juuri muualta kuin tästä lehdestä tuttu nimi. Jälki on kelvollista, paikoin tunnelmallista. Tulee tunne, että Martin olisi oivallinen piirtäjä ihmissuhde- tai agenttisarjakuvaan, mutta esimerkiksi mielisairaalakohtaukset kärsivät juuri siitä, että kuvitus on jotenkin arkipäiväistä; tilanteen synkkyys ei välity. Tussaajan merkitystä kuvitukselle on tämän numeron avulla helppo havainnoida, kun jokaisella kolmella tarinalla on eri viimeistelijä. Leialohan kliinisen jäykkä tussaus korostaa nimenomaan kuvakerronnan arkisia elementtejä, kakkostarinan Kyle Baker tussaa melko kokeellisesti ja tuo roimasti niin syvyyttä kuin varjoakin kuvitukseen (ei silti riittävästi), ja kolmannesta osasta vastaava Rubinstein on Hämiksestä sun muualtakin tuttu luottotussaaja, jonka jälki on aina hyvää, nytkin lehden taide on hänen jäljiltään parhaimmillaan. Mutta jos nyt hypoteettisesti ajatellaan vaikka sitä, millainen tämä sama tarina olisi huikeasta kannesta (joka oikeastikin on tämän lehden ykköstarinan alkuperäinen kansi) vastaavan Bill Sienkiewiczin kuvittamana, niin huh huh.

Yhden vähän ärsyttävän pikkujutun muuten olen pannut tämän aikakauden Hämiksiä lukiessani merkille. Kautta tämänkin lehden, jokainen, siis todella jokainen, jokaisessa mahdollisessa kontekstissa, käyttää hänestä nimeä Hämähäkki. Ymmärrän että suomenkielinen nimi on pitkä ja kömpelö, ja että puhekuplissa tilaa on vähän, mutta pidemmän päälle tuosta tulee todella outo vaikutelma. Onko hahmon nimi Hämähäkki vai Hämähäkkimies? Pidempi muoto ei esiinny kertaakaan muualla kuin lehden otsikossa. Hämähäkkimies itsekin pitää itseään "Hämähäkkinä".

No niin, se siitä, nipotusta nipotuksen vuoksihan tällainen vain. Kaiken kaikkiaan tämä oli positiivisen erikoinen numero, vaikkei kaikin tavoin onnistunut. Mutta Nocenti on Suomessa vasta pääsemässä vauhtiin: hänen kirjoittamansa Daredevil on jo aivan nurkan takana odottamassa.