MARVEL 4/89: Daredevil

1. Gangwar!

2. Metsästys

Tarina & piirrokset: Frank Miller

Tussaus: Klaus Janson

Helmikuun numerossa alkanut Millerin laadukas DD jatkuu, tosin nyt hyppäillään muutaman sellaisen alkuperäisnumeron yli, jotka on jo aikoinaan esitetty Suomessa Hämiksen kakkossarjana silloin kun en vielä itse ollut näissä kuvioissa. Tästä pienestä loikasta huolimatta (Mail-Man on koonnut palstalleen ansiokkaan tiivistyksen väliin jääneiden numeroiden juonesta) lehden tunnelma on yhtenäinen. Aihepiiri tosin muuttuu: edellisnumeron jengisota ja Kingpinin paluu alamaailman pomoksi saadaan ensimmäisessä tarinassa (jolle on unohtunut alkuperäinen otsikko) päätökseen, toisessa ollaan sitten siinä puolessa Millerin tavaramerkkejä, joka ei ole itselleni kolahtanut niin kovaa kuin alamaailma ja kylmä realismi: ninjoissa. Daredevil on epäonnekseen sotkeutunut japanilaisen Käden (ninjoja käyttävä mafiajärjestö? no joku sellainen ainakin...) kuvioihin ja saanut peräänsä kuolemattoman Kirigin. Mutta Matt Murdockin opiskeluaikainen heila Elektra on myös ilmestynyt maisemiin ninjamaisena tappajana. Ja on Murdockin epäluuloinen ja vähän tasapainoton tyttöystävä Heather, DD:n muinainen opettaja Keppi ja ikiluuseri Turk... Tässä pelissä on paljon liikkuvia osia, jotka kuitenkin kaikki ovat matkalla kohti toisiaan. 

Tarinankuljetus toimii todella hyvin. Monia juonilinjoja edetään taidokkaasti niiden välillä harppoen ja kokonaisuus on sujuva, alusta loppuun omassa omaleimaisessa tunnelmassaan pysyvä. Tosin on myönnettävä, että ykköstarinan kerronta oli välillä hieman naiivia. Sinänsä Millerin Gangwar!issa toistuvasti käyttämä sivutaitto on mainio – vasemmassa reunassa kapea koko sivun korkuinen maisemakuva New Yorkista – mutta näiden välillä huikeita kuvakulmia käyttävien ruutujen päälle läiskitty korkealentoisia ajatuksia kaupunkielämästä maalaileva kertoja ei oikein sykähdytä. Annettakoon tämä kuitenkin Millerille anteeksi: hän oli kirjoittajana vasta aloittelija näitä tehdessään, mihin nähden varsinkin juonenkuljetus ja dialogi ovat hengästyttävän hyviä. Kerronnan ja kuvan yhteispeli on myös ensiluokkaista. Tarinat ovat hyvin rytmitettyjä ja kliimakseja kohti mennään tunnelman jatkuvasti tihentyessä. Suurille, tunteita herättäville kohtauksille Miller antaa tilaa, kun taas toisinaan hän täyttää sivun pienillä ruuduilla ja / tai valtavalla määrällä tekstiä. Näissä Daredevileissä on tarinointia huomattavasti enemmän kuin saman aikakauden Marvel-lehdissä keskimäärin.

Eipä tästä paljon sellaista sanottavaa ole, mitä en olisi Millerin DD:stä jo viimeksi maininnut. Jansonin tussaama kuvitus on huikeaa, ja Miller on jatkuvasti rohkeampi paitsi erilaisten kuvakulmien käytössä, myös ylipäätään kaikenlaisten outojen ideoidensa toteuttajana. Homma on taidokkaasti paketissa, cliffhangerit ovat kohdillaan, tarinat loppuvat ryskeellä, huumoria on yllättävän paljon mukana edelleen. Itselleni maistui enemmän lehden alkupuolen Kingpin-kuvio (vaikuttava epilogi siinä muuten), joskin kuvitus oli kakkostarinassa parempaa. Olen muuten aina ihmetellyt tämän lehden kantta. Nyt kävi nettiä selatessa ilmi, että kyse on näitä jonkin verran vanhemman alkuperäisnumeron kannesta, tarinasta jossa aivokasvaimesta kärsivä Napakymppi alkaa nähdä kaikki kaduntallaajat Daredevileinä. No sehän selittää kyllä. Kyseistä tarinaa ei kuitenkaan Suomessa nähty, joten tämä oudon surrealistinen kansi ja varsinkaan sen sopiminen tämän lehden yhteyteen ei koskaan ihan auennut...

MARVEL 4/89 on muuten yksi niistä harvoista irtonumeroista, joiden ostotilanteen muistan hyvin. Tämä on hankittu kotipaikkakuntani R-kioskilta, jossa ei silloin vielä ollut sisämyymälätilaa, vaan asioitiin luukun kautta. Piti sanoa myyjälle että haluan tuolta tuon MARVELin, ja osoittaa vielä varmuuden vuoksi. Ostaessani tätä lehteä oli jotain puolituttuja poitsuja koulusta paikalla, jotka irvivät hankintaani. Viimeiseksi irto-MARVELiksi sitten jäikin. Lehdestä on takakansi puoliksi leikattu pois, kun tilauskuponki on lähtenyt menemään. Vuoden 1989 alusta Hämähäkkimies sai kotiin tilattujen Marvel-julkaisujen joukkoon seuraukseen Ryhmä-X:n, ja tämän myötä alkaa sitten kolmaskin lehti kolahtaa postilaatikkoon. Inessä oltiin, ja syvällä.

MARVEL 3/89: Ihmeneloset

1. Alaston totuus

Tarina & piirrokset: John Byrne

Tussaus: Al Gordon

2. Muistoja

Tarina: Mike Carlin

Piirrokset: Ron Wilson

Tussaus: Bob Layton

Vuosina 1988 ja 1989 John Byrne jyräsi kotimaisissa Marvel-julkaisuissa. Hänen sarjakuviaan julkaistiin näiden kahden vuoden aikana satoja sivuja; ennen kaikkea Ihmenelosia, mutta myös Hulkia, Hämähäkkimiestä, Alfa-Lentuetta ja Kapteeni Amerikkaa. Heti seuraavan vuosikymmenen puolella määrä pienenikin dramaattisesti lähinnä siksi, että Byrnen Ihmenelos-kausi saadaan tulevan vuodenvaihteen tienoilla päätökseen (joskaan ihan kaikkia hänen IN-tarinoitaan ei koskaan meillä julkaistu). Matskua Byrneltä olisi vielä riittänyt mm. West Coast Avengers -lehdestä, mutta toisaalta lieni ihan hyvä, ettei maamme rajallista Marvel-tarjontaa ihan ylenmäärin annettu yhden tekijän temmellyskentäksi. Niin hyvä ja suosittu kuin Byrne olikin, oli Marvelilla 80-luvulla paljon muutakin huippulaatuista tarjolla.

Tässä numerossa Ihmenelosia nähdäänkin vain yhden alkuperäistarinan verran, kun toinen stoori, joskin kronologisesti yhteensopiva, on Möykyn omasta lehdestä, jota ei sitten tätä enempää vissiin Suomessa nähtykään. Ja oikeastaan ykköstarinakin on lähinnä Hulktaren sooloseikkailu, johon Byrne sai innostuksen Kevin Nowlanin eroottis-sävyisestä Hulktaren pinup-kuvasta (joka muuten julkaistiin Suomessakin Hämiksessä 3/89!). Julkkiksen yksityisyyttä ja häikäilemättömän lehdistön toimintaa käsittelevässä tarinassa Hulktar ottaa Baxter Buildingin katolla yläosattomasti aurinkoa, kun paikalle saapuva helikopteri napsii hänestä kuvia. Kyseessä on tarkoituksellinen operaatio, josta vastaa härski (itse asiassa vähän Hartikaisen näköinenkin, eheh) pornolehtipamppu "Teejii". Hulktar koittaa estää kuvien julkaisun oikeusteitse, mutta se ei lopulta onnistu – yllärikäänne silti viimeisellä sivulla tapahtuu.

Koska Hulktar oli Ihmenelosissa juuri Byrnen kaudella, hän on minulle yksi tiimin keskeisiä jäseniä; juuri nämä tarinat ovat muokanneet minun käsitykseni Ihmenelosista. Eikä tietenkään haittaa, että Byrne osaa sekä kirjoittaa että piirtää hahmoa hyvin – hänhän sitten jatkoi Hulktaren soololehden puolella kohtalaisen pitkäänkin, missä tämän reipas asenne sai rinnalleen hämmentävän mutta toimivan metahuumorin ja jatkuvasti rikkuvan neljännen seinän. Kaverillani oli muutama She-Hulkin numero, ja tulipa ne luettua moneen kertaan kyllä.

Tätä lehteä nyt lukiessa mietin millainen merkitys Hulktarella on ollut minulle teini-ikäistyvänä pojannaskalina. Tämä amatsonimittainen kerrassaan rempseällä asenteella ja ekstrovertillä luonteella varustettu hahmo – joka varsinkin omassa lehdessään menetti jatkuvasti vaatetustaan suhtautuen siihenkin huumorilla – on niin lämmin muisto Marvel-nuoruudestani, että kävin pohtimaan olisiko hänessä ainesta sellaiseksi fiktio-ihastukseksi, jota monet tuntuvat nuoruudestaan muistelevan. En ole mieltänyt itselläni sellaisia koskaan olleen, mutta kenties on sittenkin, en ole vain asiaa pannut niin isosti merkille. Oli miten oli, Hulktar on hahmona yllättävän tärkeä minulle. Totta kai Marvelilta löytyy paljon varteenotettavia ehdokkaita hänen rinnalleen; esimerkiksi suosikkimutanttini Storm – mutta se mikä erottaa Hulktaren Marvelin muista hyvin kirjoitetuista naishahmoista on angstin puute. Hulktar lienee ainoa Marvelin ykkösluokan sankari, jonka elämästä pääosin puuttuvat niin traumat kuin kärsimyskin. Sellaista oli oikein kiva lukea välillä. Ja kun vielä olivat niin eroottinen vire kuin reippaan humoristinen asennekin kohdillaan.

No, Alaston totuus on ehkä juonellisesti heppoinen, mutta sisältää sentään niin paljon hyviä Hulktar-kohtauksia, että sen lukee mielellään. Kakkostarina taas on mukana lähinnä "tärkeän" käänteensä vuoksi – sitaateissa siksi, että vaikka paljon tunnetta ja dramatiikkaa pedataankin tähän lähinnä puhetta sisältävään juttuun jossa Möykky pakkaa tavaroitaan jättäessään Ihmeneloset taakseen – ei tämä status tietenkään ole pysyvä. Möykky palasi edelisessä Ihmenelosten numerossa Maahan, mutta varsinkin Johnnyn ja Alician välille kehittyneen suhteen vuoksi ei tunne enää halua jäädä Ihmenelosiin. Luonnollisesti hän palaa takaisin heti kun Byrne lähtee ja toiset tekijät astuvat tilalle, joten tämä tulehtuneita välejä ja katkeria muistoja sisältävä tarina on aika merkityksetön siinä mielessä. Pidin tätä kovin synkkänä aikoinaan, mutta nyt luettuna se oli lähinnä teennäisen sellainen. Kuvituspuoli tosin toimii: Ron Wilson on Suomessa varsin tuntematon mutta Marvelilla pitkän linjan puurtaja, joka piirsi mm. Möykkyä vuosien ajan. Laytonin tussaus on nättiä, ja monien ruutujen korostus paksulla reunuksella on hyvä ratkaisu, joka on jäänyt tästä tarinasta parhaiten mieleen. Se tekee tunnelmasta hautajaismaisen raskaan. Möykky tosiaan lähtee kaikki sillat polttaneena lätkimään ryhmästä, eikä näytä olevan ikinä tulossa takaisin. Ei mikään kaksinen tarina, mutta mielenkiintoinen näyte kuitenkin lehdestä, joka suomalaisille lukijoille oli uppo-outo.

Loppuun on vielä kommentoitava sisäkannelta löytyvää Action Force -lehden mainosta. Tosielämän tragedioiden käyttäminen mainonnassa lienee nykyään aikamoinen tabu. Enkä edes ihan tajua mitä tuolla ajetaan takaa. Karu kuitenkin.

MARVEL 2/89: Daredevil

1. Kingpinin on kuoltava

2. Suden suuhun

Tarina & piirrokset: Frank Miller

Tussaus: Klaus Janson

Oma suhteeni Daredevil on siten nyrjähtänyt, että (poislukien yksi onneton Hämis-vierailu) ensimmäinen lukemani DD-tarina on Millerin ja Mazzuchellin dekonstruktiivinen mestariteos Born Again MARVELin numeroissa 2 ja 4/88. Sen tason nyrkinisku vaikutusikäisen nuoren miehen ajatusmaailmaan oli kyseessä, että kun sitten seuraavana vuonna saatiin MARVELiin lisää Daredeviliä, oli tietynlainen pettymys kai väistämätön – nämä kun ovat paljon vanhempaa Dartsua, Millerin tuotantoa hänen läpilyöntivuosiltaan, jolloin nuori tulokas teki itsestään ison nimen juuri tätä punaista paholaista uudistamalla.

Tämähän on tietenkin kerrassaan epäreilua näitä vanhempia sarjoja kohtaan. Ilmestyessään 80-luvun alussa Millerin Daredevil oli huikean omaperäinen sarja niin dynaamisen kuvituksensa (Klaus Jansonin tussausta ei tässä yhteydessä pidä väheksyä) kuin karun realistisen kerrontansa ansiosta. Nykyisinhän Daredevil mielletään nimenomaan "katutason" sankariksi, jolla on vastassaan huumekauppiaita, gangstereita, satunnaisia ninjoja, synkkiä kultteja ja niin edelleen. Hän liikkuu piireissä joissa elämä on rumaa ja kaikkia ahdistaa. Tuntuu hullulta, että vasta Miller teki hahmosta tällaisen – vielä 70-luvulla DD oli supersankari muiden joukossa, joka taisteli kerran kuussa kaikenlaisia korneja ja pöhköjä vihollisia (Marvelin 70-luvun vihollisgalleria on aika... psykedeelinen) vastaan, leukaili kuin Hämähäkkimies konsanaan ja oli lehtenä ilmeisesti aika persoonaton. Millerin jälkeen tämä meininki ei (ainakaan sinä aikana mitä itse DD:tä tunnen) palannut, se olisi tuntunut mahdottomalta, siinä määrin tämä synkkyys istui hahmolle.

Ja kun siis vuonna -89 kiinnostuneena aloin näitä tarinoita lukea, ei tiettyä pettymystä voinut välttää. Asiat olivat Daredevilillä liian hyvin. Hän oli toisinaan hilpeä. Hänellä oli ammattinsa menestyvänä lakimiehenä, ja tarinan kerrontakin oli paljon suoraviivaisempaa kuin Born Againin pirstaloitunut monen kertojaäänen yhtäaikainen pyörre. Tämä ei tarkoita ettenkö olisi pitänyt tästäkin. Millerin kuvitus, vaikkakin varsin erilaista kuin David Mazzuchellin, oli kiehtovan omintakeista kuitenkin, kuvakulmiltaan ja välillä sivutaitoltaankin paljon kekseliäämpää kuin Marvel-sarjakuva keskimäärin. Jansonin tussaamina välillä melkeinpä luonnosmaiseksi minimalisoituvat ääriviivat istuvat tämän karun maailman tunnelmaan, ja vaikka tosiaan etenkin erilaisten oman elämänsä sankarien törttöilystä ammentavaa huumoriakin löytyy, niin kyllä tässä pääosin rankoissa kuvioissa liikutaan.

Se täytyy kyllä tunnustaa, että juurikaan yksittäisiä tarinoita ei ole näistä Millerin vanhemmista jäänyt mieleen. Toisin kuin esim. Byrnen Ihmeneloset, koko tämä Millerin kausi hahmottuu mielessäni vain yhtenä monoliittina ilman erityisiä nousuja ja laskuja, tasaisen laadukkaana, mutta toisaalta yksittäisten tarinoiden osalta pelkkänä kysymysmerkkinä. Näitähän nähtiin vuonna 1990 läjäpäin lisää Sarjakuvalehdessä, joten valinnanvaraa kyllä riittäisi. Mutta mitään erityistä ei muistissani nytkään ole.

Tässä on se hyvä puoli, että nyt vuosikymmenten jälkeen huomasin lukevani esim. tätä lehteä melkein kuin ensi kertaa. Toki muistin kohtauksia sieltä täältä, mutta tuntui että vasta nyt hahmotin tarinan juonelliset hienoudet kunnolla. Tässä lehdessä on käsillä joitakin vuosia New Yorkista poissa olleen Kingpinin paluu järjestäytyneen rikollisuuden kuninkaaksi – ja yllättävää sinänsä, nähdään myös Daredevilin ja Kingpinin ensikohtaaminen. Luulenpa että ilman Milleriä myös Wilson Fisk, tuo nöyrä maustekauppias, olisi hänkin vain vähän koominen Hämiksen vastustaja eikä se myyttisen paha ja itsetunnostaan itsetuhoisestikin kiinnipitävä mafiapomo jollaiseksi Miller häntä muokkaa. Kingpinin paluuseen liittyy itse asiassa melko koskettavaa tragiikkaakin: hän on valmis jättämään rikollisuuden vaimonsa Vanessan takia, mutta kollegat ja alamaiset ovat kaikki väkisin vetämässä entistä mahtihahmoa takaisin vanhoihin kuvioihin.

Pidin tästä lehdestä siis nyt enemmän kuin silloin aikoinaan, vaikka silloinkin jo tykkäsin. Odotan tältä Miller-kaudelta toisin sanoen aika antoisia hetkiä.

MARVEL 1/89: Ihmeneloset

1. Epäluuloa ja ilkeyttä...

2. Takaisin tuonpuoleisesta

Tarina & Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Jerry Ordway (& Al Gordon)

MARVEL osoittautui siinä määrin suosituksi, että selvisi ensimmäisestä kokeiluluonteisesta vuodestaan kirkkaasti (vielä kesällä Mail-Man ei uskaltanut palstalla varmuudella sanoa lehden jatkuvan), ja ilmestymiskertojakin on lisätty kahteentoista, joskin pääsääntöisesti lehdet ovat Hämiksen mittaisia 52-sivuisia läpysköjä viimevuotisten tiiliskivien sijaan. Ihmeneloset saa jälleen kunnian aloittaa, ja tämä onkin parempi numero kuin MARVELIN vuoden -88 viimeinen, jossa nelikkon aikamatka oli hivenen laimea kokonaisuus. Tällä kertaa ollaan turvallisesti New Yorkissa, ennen kaikkea lähiössä, minne Richardsit ovat muuttaneet. Tarkoituksena oli alunperin tarjota Franklinille jonkinlainen mahdollisuus normaaliin elämään supersankaroinnin sijasta, mutta kuten tämäkin numero osoittaa, idea on tuhoon tuomittu.

Tämän tarinakaksikon pääjuoni sijoittuu siis omakotilähiöön, jossa utelias naapurikyttääjämummo sattuu näkemään vilauksen taviskulissia ylläpitävistä Richardseista käyttämässä voimiaan, ja olettaa näiden olevan noitia, mikä on vaikeasti nieltävä logiikka hyvin julkisia ja näkyviä superhahmoja vilisevässä Marvelin universumissa, mutta ok. Hän kutsuu paikalle pahuutta vastaan omaa ristiretkeään käyvän okkultisti Elspeth Cromwellin, joka vakuuttuu siitä että Richardsit ovat demoneja, ja jonka maagisille kyvyille Ihmeneloset eivät oikein pärjääkään. Cromwell päästää epähuomiossa pahuuden voimat valloilleen, ensin demonimuodossa, lopulta Mefisto pelmahtaa paikalle ja vie koko joukon sielut mennessään. Juuri Franklin tämän sitten voittaakin.

Tämä stoori on ihan ok. Se on suoraviivainen ja ilman turhia kommervenkkejä, Elspeth Cromwellin hahmo on erityisen onnistunut – kireän konttoristin tai luokanopettajan näköinen nuorehko nainen mustissa laseissaan, hurjat kyvyt, suuret luulot ja täysin väärin käsitetty tilanne on hyvä yhdistelmä. Harmi että hän ei tästä ensiesiintymisestään selviä hengissä... ainakaan sikäli kun tiedän. Silti parasta on lehden alku; Reedin ja Suen uusille naapureilleen järjestämät tuparit (Byrne on piirtänyt vieraat eri sanomalehtisarjakuvien hahmoiksi omalla tyylillään) ja ylipäätään näiden leppoisa kotielämä on sympaattista seurattavaa. Mitä mystisemmäksi meno muuttuu, sitä vähemmän huomaan olevani siinä mukana nyt. Tohtori Outokin saapuu paikalle, mutta loppujen lopuksi Mefisto on minulle lukijana se varsinainen ongelma – en koskaan oikein ole päässyt kiinni tähän hahmoon, jota Marvel kuitenkin käytti usein. Mefisto on liian abstrakti ja vertauskuvallinen ollakseen kauhean kiinnostava; hän ei ole mitään todellista, eikä täten oikein koskaan kasva tai muutu mihinkään suuntaan, ainakaan ennen kuin Ann Nocenti otti hänet käsittelyyn Daredevilissä.

Lehden loppupuolella parempi osuus on kuitenkin Möykyn paluu Salattujen sotien planeetalta. Siellähän Ben ehti viettää hyvän aikaa muiden palattua Maan pinnalle, mutta nyt hän pelmahtaa varoittamatta New Yorkiin, ja marssii tyttöystävänsä Alician luokse. Seuraa yllä nähty kohtaus, yksi lehden parhaista: kahden kaverin yllättävähkö jälleennäkeminen Alician asunnolla. Minähän pidin suuresti siitä tavasta, jolla Byrne hitaasti kuljetti Johnnyn ja Alician suhteeseen Benin poissaollessa, eikä suurella osalla muistakaan lukijoista ollut mitään tätä muutosta vastaan (tai jos olenkin väärässä, niin ajan kanssa se olisi kuitenkin hyväksytty statukseksi). Marvelin isopomoksi Jim Shooterin jälkeen noussut Tom DeFalco kuitenkin ilmeisesti vihasi tätä käännettä, ja retconnasi vuosikausia Alician historiasta skrulli-kaksoisolennoksi. Olen tässä blogissa aiemminkin puoltanut näkemystä, että tarinat pitäisi lukea sellaisina kuin ne on tehty. Siten tässäkin lehdessä on nimenomaan todellinen Alicia Masters, ei kaksoisolento, koska Byrne lehteä tehdessään näin tarkoitti. Marvelin kaltaiset vuosikymmeniä jatkuvat kronikat käyvät joka tapauksessa liian monimutkaisiksi ja absurdeiksi lopulta, etenkin kun copyright-syistä on tietyistä asioista aina pidettävä kiinni. No, se siitä. Minun Marvel-todellisuudessani Johnnyn ja Alician suhde oli siis todellinen, eikä siitä sen enempää nyt...

Möykky ei tietenkään ottanut tapahtunutta erityisen tyylikkäästi vastaan, eikä sitten Maahan palaamisesta huolimatta palannut Ihmenelosiin, mikä oli minusta myös hyvä ratkaisu – ei Möykyssä hahmona mitään vikaa ole, mutta olin oppinut pitämään Hulktaresta tämän korvaajana. Byrnehän tunnetusti osasi juuri Hulktarta kirjoittaakin erityisen hyvin.

Kuvituksen osalta on huomattavaa, että Byrne on vihdoin helpottanut työtaakkaansa, eikä enää hoida tussausta itse, minkä kyllä jäljestä heti huomaa, mutta oivallista työtä tämä lehti tietenkin on näinkin. Netistä alkuperäislehtien tietoja selatessa sain huomata, miten onnistunutta leikkaa-liimaa-tekniikkaa Mail-Man (vai joku muu?) on tätä numeroa kokoon kasatessaan käyttänyt; ensimmäisen tarinan alkuun kun on onnistuneesti yhdistetty monta sivua aiemmasta numerosta (jonka on tussanut Al Gordon), kun taas jälkimmäisestä on kokonaan saksittu pois isoon crossover-juoneen liittynyt Avaruushirviö-osuus, sekin varsin saumattomasti. Hyvin rullaava ja viihdyttävä lehti siis, vaikka Mefisto ei olekaan kaikkein sytyttävin hahmo. Byrnen usein käyttämät valokuvataustat muuten ovat tässä näyttävästi esillä Liekin sinkoillessa rakastuneena Manhattanin yllä. Muistan että efekti näytti minusta aikoinaan mielettömän hyvältä. No onhan se ihan omaperäinen ratkaisu ainakin.

MARVEL 8/88: Ihmeneloset

1. Hyvää syntymäpäivää, rakkaani!

2. Matkalla maailmojen sotaan

3. Historian kirot!

Tarina & taide: John Byrne

Vaikka MARVELin ensimmäinen vuosikerta jakaantui melko tasaisesti kolmen pääesiintyjä(jouko)n osalle (Ihmeneloset, Ryhmä-X, Daredevil), niin ainakin minulle tämä nelikko on vuoden -88 johtotähti. Osittain syynä saattoi olla vain heidän esiintymisensä ensimmäisessä numerossa, mutta taisivatpa Ihmeneloset ottaa sivumäärällisestikin niukan ykköstilan. Tätä päätöstähän ei mitenkään voi toimituksen osalta moittia. Vuonna 1988 Suomessa esitetyt Ihmenelosten seikkailut ovat yhdeltä joukkion arvostetuimmista kausista, jolloin John Byrne niin kirjoitti kuin piirsikin lehteä, ja nosti sen pitkästä aikaa takaisin Marvelin ykköskastiin.

On aika huikeaa miten kauan Byrne kykeni laatimaan kuukausittaista lehteä jopa ilman erillisen tussaajan apua – etenkin, kun hän ilmeisesti teki osittain samanaikaisesti ja yhtä omin päin mm. Kostajia! Ei varsinaisesti ihme, että Byrnellä on ilmeisesti ihan kevyesti taipumusta ylimielisyyteen. Vähemmästäkin nousisi hattuun – hänen 80-luvun työnsä kun olivat paitsi arvostettuja, myös varsin hyvin myyviä. Eikä näitä aikakaan ole syönyt; edelleen Byrnen ote supersankarisarjakuvaan on aika paljon luontevampi ja jotenkin, yhä vain, freesimpi kuin monen aikalaisensa.

Tosin heti tämän perään joudun toteamaan, että itselleni tämä on heikoin vuoden -88 Ihmenelosista. Aiempiin verrattuna sivumääräkin on vaivaiset 68, mikä siis sisältää vain kolme alkuperäislehden numeroa. Lähtötilanne on kyllä lupaava: oudoista muistissaan olevista aukoista kärsivä Reed Richards palaa vanhalle kotitilalleen palauttaakseen asioita lapsuusvuosista mieleensä, eikä kulu kauaakaan, kun löytyy hänen isänsä laatima aikakone (!), jolla neloset sitten ampaisevat sinne, minne Nathaniel Richards on jo vuosia sitten lähtenyt koskaan palaamatta. Marvelin aikamatkailulle tyypilliseen tapaan mennään ajassa paitsi eteenpäin, myös sivusuuntaan, eli jossain rinnakkaismaailmassa sitten lopulta ollaan, ja tämän maailman hahmottomuuteen tarina lopulta kaatuu. Ollakseen niinkin huikealla mielikuvituksella varustettu kuin on, Byrne on jättänyt tämän dystooppisen tulevaisuuden oudon hahmottomaksi. On kuollutta kraaterien täplittämää autiomaata, villin lännen meininkiä futuristisin asein, suunnattomia luolamiesten ohjaamia robotteja ja lentävillä lohikäärmeillä ratsatavia valkyrioita – sekä kaiken taustalla uhkaava ja pelottava Sotalordi, jonka nelikko (sekä mukana roikkuva Wyatt Wingfoot) nopeasti ymmärtää olevan juurikin Reedin isä.

Hyviä elementtejä, mutta huonosti toisiinsa sopivina paloina on homman nimi. Vielä alkuvaiheessa tarina on kutkuttava mysteeri, mutta lopulta se ei mene oikein mihinkään suuntaan; Reed ja hänen isänsä kohtaavat (plot twist: pappa-Richards ei ollutkaan pahis), mutta vuosien jälkeen tämä hetki on aika laimea, ja koko kuviosta jää vähän "tässäkö tämä oli?"-fiilis. Mennään outoon maailmaan, tapellaan vähän roboja vastaan, pelastetaan päivä. Hyviä yksittäisiä hetkiä mahtuu mukaan, mutta juoni on epämääräinen ja pointiton. Pidin myös turhana painolastina sitä yllättävää tietoa, että ilmeisesti jo Reed Richardsin isä on ollut käsittämätön ylinero, joka on noin vain laatinut aikakoneen oman kotitilansa (kieltämättä kovin modernin näköiseen) laboratorioon jo vuosia ennen Ihmeneloset synnyttänyttä surullisenkuuluisaa avaruuslentoa.

Tosin Byrnen ensimmäiseen tarinaan sisällyttämä muutaman sivun mittainen "muistelu" Reedin ja Susanin ennen Ihmenelos-aikojaan kohtaamasta hirviömäisestä alienista on viehättävä; sen lisäksi, että tarina on tyylipuhdas kunninaosoitus Marvelin supersankariaikaa edeltäneille hirviösarjakuville, on Byrne myös piirtänyt sen varhaisen Jack Kirbyn tyyliin. Hauska idea, ja osoitus siitä mielikuvituksesta ja kokeilunhalusta, jota olisin itse päästooriinkin kaivannut. Tosin ymmärrän, jos joku tätä massiivisen Gormuu-nimisen monsterin ymppäämistä Reedin ja Susanin henkilöhistoriaan pitää turhaan uusiksi vedettynä historiankirjoituksena myöskin... Tätähän Byrne kyllä harrasti, mikä on yksi tärkeimmistä syitä sille, miksi hänellä on fanien ohella myös inhoajansa.

Bonuksena Mail-Manin avulias infopaketti siitä, miten aikamatkustus Marvelin universumissa toimii. Nämä Mail-Manin polveilevat vastaukset olivat aina yhtä hämäriä ja kiehtovia. Ainakin hän yritti, vaikkemme me lukijat aina kärryillä pysyneetkään!

MARVEL 7/88: Ryhmä-X & Alfa-Lentue

Lahja

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith

Tussaus: Bob Wiacek

Ensimmäinen vuosi taisi olla samalla MARVELin laadullisesti paras. Vain kahdeksan numeroa, mutta  käsittämättömän korkea taso pysyi säilyi, alkaen Byrnen Ihmenelosista, kulkien Claremont / Smithin Ryhmä-X:n kautta Dardevilin majesteettiseen Born Againiin. Ja vähän unohdettuna helmenä siellä seassa tämä kaksiosaisena erikoisjulkaisuna alkujaan ilmestynyt Ryhmä-X:n ja Kanadan oman Alfa-Lentueen yhteisseikkailu, kivasti niputettuna yhdeksi satasivuiseksi lehdeksi meillä pohjolassa.

Lahja sijoittuu pohjoisen Kanadan arktisille lakeuksille, ja on paitsi sijainniltaan, myös henkilögallerialtaan aika irrallaan muusta Marvel-maailmasta. Lähtötilanteena on tiedemiehiä kuljettaneen pienlentokoneen putoaminen ja katoaminen. Kadonneita lähtevät etsimään X-miehistä ja Alfan jäsenistä koostuva yhdistelmäkokonaisuus – ennen kaikkea siksi, että koneen pilotteina toimivat Madelyne Pryor ja Scott "Kyklooppi" Summers, ja Alfa-Lentueen mukanaolo selittyy tietysti sijoittumisella Kanadaan. Tapahtumien kronologista sijaintia Marvelin aikajanalla ei ihan suoraan sanota, mutta päätellen Rachel Summersin mukanaolosta tässä ollaan jossakin vuoden -86 Ryhmä-X:n numeroiden loppupuolella.

Tällähän ei oikeastaan ole paljon merkitystä. Oikeastaan koko tarina toimisi melko hyvin kokonaan supersankareista irrallaankin; kyseessä on monin tavoin klassinen scifikertomus, jossa ollaan jonkin suuren ja mullistava äärellä, mutta joudutaan pohtimaan hintaa, joka siitä ollaan valmiita antamaan. Tällä kertaa tuo käänteentekevä ilmiö on taivaasta maahan ulottuva valopylväs, "lähde", joka antaa jokaiselle siihen astuvalle jonkin ihmiskunnan kannalta arvokkaan kyvyn, henkilön omiin ominaisuuksiin ja kiinnostuksenkohteisiin liittyvänkin vielä. Tiedemiehistä geologi kykenee muuttamaan maan muotoja, retkueen kokki taikoo loputtomasti ruokaa, Madelyne (hieman epäloogisesti) parantaa kaikki niin fyysiset kuin psyykkisetkin sairaudet pelkällä kosketuksellaan ja niin edespäin.

Tähän tiedemiesten ja heidän henkilökuntansa muodostamaan utooppisen paratiisiin asiaankuuluvine korskeine linnoineen ja prameine asusteineen saapuu sitten rähjäinen joukko eri tavoin ongelmaisia supersankareita, se "pelastajien" joukko, ulkopuoliset, joiden kautta lukijakin tätä tilannetta seuraa. Aika nopeasti käy (tietenkin) ilmi, ettei kaikki ole aivan auvoista. Millään tavoin magiikan kanssa tekemisissä olevat ihmiset voivat huonosti ja kärsivät, alkavat tehdä hidasta kuolemaa. Upean ja keskelle talvista tundraa nousseen kesäisen palatsin alta löytyy valheiden jumalalle Lokille omistetun viikinkikylän jäännökset...

Sillä Lokihan tässä taustalla on. Hän hakee itselleen arvostusta tarjoamalla ihmiskunnalle täydellisyyden lahjan. Hintana näyttäisi olevan taikuus ja magiaa käyttävät ihmiset, eikä tämä siis Marvelin universumissa ole mikään ihan pieni joukko. Kuitenkin ihmiskuntaan kokonaisuutena nähden vain vähemmistö – ja tämä asetelma on kutkuttava, koska sen hylkääminen tai hyväksyminen ei ole mikään suoraviivainen ratkaisu. Osa hahmoista, etenkin kurjemmista oloista kotoisin olevat kuten Pjotr Rasputin, on valmis uhraamaan muutamat jotta miljoonat saisivat onnellisen elämän. Toiset eivät kykene ottamaan vastaan viattomien hengen maksanutta lahjaa, mutta lopulta käy ilmi että maksu on itse asiassa suurempi: ihmiskunta saa kaiken minkä haluaa niin kauan kuin ei koskaan enää halua mitään sellaista, jota ei aikaisemmin ole ollut. Lähde vie kaikilta siihen koskeneilta mielikuvituksen. Tarjolla on siis maailma jossa elämänlaatu on korkea, jopa yltäkylläinen, mutta jossa ei enää ole mahdollista luoda. Tämä herättää kysymyksiä siitä, mikä oikeastaan on elämisen arvoista elämää. Mikä tekee ihmisestä ihmisen?

Tarina on siis oivallinen, ja sen sijoittuminen osapuilleen yhden vuorokauden ajanjaksolle ja yhteen melko rajattuun paikkaan on onnistunut. Tämä toimisi tosiaan ilmankin tuttuja Marvelin hahmoja, tai vaikkapa romaanina. Claremont on nauttinut päästessään irrottelemaan tämän suuren sivumäärän kanssa, kirjoittamaan lukuisien erilaisten hahmojen reaktioita tapahtumiin, heidän toiveitaan ja pelkojaan. Myös Paul Smith on tyypillinen taidokas itsensä; hänen X-Men -kaudestaan on tätä piirtäessä jo kulunut jonkin aikaa, joten on hyvä että hänet saatiin palaamaan tuttuihin kuvioihin vielä tämän spesiaalin verran.

Satun omistamaan tämän myös alkukielisenä versiona osana Essential X-Men -sarjaa, ja panin merkille Mail-Manin hieman erikoiset ratkaisut pimittää joitakin jenkkilehtien tapahtumia suomalaisilta lukijoilta, mikä parhaiten näkyy vaikkapa näissä ruuduissa:

Heather Hudsonin miehen kuolemaan ei millään tavoin viitata suomennetussa lehdessä, vaikka se on muutaman kerran oleellisesti esillä alkuteoksessa. James MacDonald Hudson on vain "poissa", ja siinä se... Eikä siinä kai muuten mitään, mutta kun kyseinen kuolema, vaikka tapahtumana onkin Suomessa näkemätön, on kuitenkin ollut ihan oleellisesti esillä esim. Kitty Pryde & Wolverine -erikoisjulkaisussa. No, Mail-Man tunnettin kyllä näistä hieman mutkia oikovista suomennoksistaan, joiden tarkoitus tuskin oli muu kuin säästää lukijoilta turhaa päänvaivaa viittaamalla lehtiin, joita meillä ei ollut mahdollista julkaista... Silti tämä menee jo vähän hätävarjelun puolelle.

Arvio: Klassikko ehdottomasti, ja yksi niistä Marvelin tarinoista, joiden ääreen olen useimmin vuosien varrella palannut. Hieno, ajatuksia herättelevä lähtötilanne, taidokasta kerrontaa ja iso henkilögalleria, jota Claremont pyörittää ammattilaisen ottein. Kuvituskin on Smithiä tyylikkäimmillään.

MARVEL 6/88: Ihmeneloset

Tarina ja taide: John Byrne

Vuoden toinen massiivinen paketti Byrnen Ihmenelosia sisältää muutamia isoja muutoksia ryhmän perusolemukseen. Salatut sodat tapahtuvat ohimennen tämän numeron aikana, ja Möykyn sijasta sieltä palaakin Reed Richardsin ja Johnny Stormin mukana Hulktar, joka liittyy joksikin aikaa Ihmenelosiin tämän numeron myötä. Tämä on hyvä käänne ennen kaikkea siksi, että Byrne hallitsee Hulktaren niin visuaalisesti kuin kirjoittajanakin todella hyvin; ei ihme, että hän myöhemmin jatkoi hahmon parissa pitkään tämän omassa lehdessä. Pidän kyllä siitäkin, että sellaisia perusasioita kuin mitä Ihmeneloset Marvelin universumissa ovat, välillä vähän ravistellaan. Tämä alkuperäinen supersankarinelikko on lopulta hyvin kuvioihinsa vakiintunut ja kaavamainen – aivan toisella tavalla kuin vaikka Kostajat tai Ryhmä-X. Ihmenelosissa on ollut aina kysymys enemmän perheyhteisön dynamiikasta kuin supersankariryhmästä, ja yhden keskeisen henkilön puuttuminen ja uuden astuminen kuvioon luo tietenkin uusia kiinnostavia heijastuspintoja.

Toinen iso asia on Susanin raskaus. Juuri kun Reed ja kumppanit palaavat Salatuista sodista maahan, Susan alkaa kärsiä voimakkaista säteilyoireista, joiden lähteeksi paljastuu vielä syntymätön lapsi. Ihmekös se sinällään, kun molemmat vanhemmat ovat aikoinaan läpikotaisin säteilytettyjä... Tilanne on kuitenkin vakava, eikä epätoivoisista pelastusyrityksistä ole apua, vaan raskaus päättyy keskenmenoon. On toki aika selvää, että kun yhdenkin lapsen pyörittäminen mukana tarinoissa vaatii käsikirjoittajilta aina luovia ratkaisuja, ei Marvel kai missään vaiheessa halunnut Richardseille enää enempää jälkikasvua – tässä mielessä tätä juonenkäännettä voi siis pitää tarkoitushakuisena shokkimateriaalina. Toisaalta Byrne käsittelee aihetta hyvin ja kunnioituksella, vellomatta draamassa liikaa, ja tämä on joka tapauksessa oleellinen askel siinä muutoksessa, jonka Susan Richards Byrnen kaudella käy läpi.

Elämä tämänkin tragedian jälkeen jatkuu. On uusia vastuksia, uusia asioita joihin reagoida; tällä kertaa esim. avaruudesta singahtava jättikokoinen tuhoaja Terminus, joka tylysti vaatii planeettaa itselleen ja alkaa saman tien tuhota ympäristöään ennennäkemättömällä vimmalla. Minut Terminus jätti vähän kylmäksi. Pidin jo nuorempana enemmän lehden inhimillisistä osuuksista, joihin Susanin ohella kuuluu myös Hulktar, jolle Liekki esittelee Ihmenelosten päämajaa Baxter Buildingia. Hulktaren asettummista uuteen ympäristöön ja uuteen rooliinsa Kostajissa vietetyn ajan jälkeen on kiinnostava seurata. Liekö sitten kyse Byrnen kerrontataidoista, mutta huomasin edelleen tätä lukiessani sympatiseeraavani tätä vihreää voimanaista kovasti. Hän on poikkeuksellisen inhimillinen ja maanläheinen hahmo kaiken Ihmenelosiin yleensä yhdistettävän scifi-jargonin keskellä.

Scifistä puheenollen – tapa, jolla Reed voittaa Terminuksen kyllä selitetään lehdessä juurta jaksain, mutta minun aivoillani en tätä keskinäisten taivaankappaleiden vetovoimakitkaa ihan tajunnut. Liekö Byrne niin tarkoittanutkaan?

Arvio: Laadukasta tavaraa, joskin (kannesta päätellen) jonkinlaiseksi lehden keskeisjuoneksi tarkoitettu Terminus jää melkein kuin loppukaneetiksi. Kaikki pienimuotoinen ja inhimillinen on kiinnostavampaa. Byrneä ylistettiin ainakin kotimaisten lehtien lukijakirjeissä estoitta maailman parhaaksi piirtäjäksi, mutta hänen tarinankerrontakykynsä usein unohdettiin. Itse huomaan nyt nauttivani ennen kaikkea Byrnen luontevan omapäisestä ja omaäänisestä tavasta tehdä tästä supersankariperheestä elävä ja uskottava.

MARVEL 5/88: Ryhmä-X

1. Romansseja

2. Feenix!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith / Paul Smith & John Romita Jr.

Tussaus: Bob Wiacek

3. Tokion tarina

4. Uhka... menneisyydestä

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Vuodenvaihteessa 1985/1986 ylihypättyjen Uncanny X-Menin numeroiden julkaisu saa päätepisteensä ja näissä vanhoissa tarinoissa saavutetaan vuoden 1986 kotimaisen Ryhmä-X:n tapahtumat. Tietenkin yli puolet tuon aikavälin lehdistä jäi täällä kokonaan julkaisematta, kiitos Cockrumin kuvituksen, jota Mail-Man tunnetusti inhosi. Mutta sentään tämä huipputasokas Paul Smithin kausi saatiin kokonaan Suomeen, mikä on huomattavan hieno juttu.

Näiden kahden tarinan (lehden lopussa on uusintana kaksi vuonna -86 julkaistua juttua, mikä kismitti lukijoita tuolloin, kun Mail-Man ei asiasta liikoja etukäteen maininnut... syynä ilmeisesti julkaisun yhteispainatus muiden Pohjoismaiden kanssa, missä Romitan kautta ei ollut aiemmin nähty) pääosassa on Madelyne Pryor, Scott Summersin tuore ihastus ja tämän lehden loppuun mennessä vaimokin, kun pari suorittaa sen mikä Wolverinelta ja Marikolta jäi muutamaa viikkoa aiemmin toteutumatta ja paukkaa avioon.

Minähän olen aina tykännyt Madelynestä – siis tästä hänen alkuperäisestä muodostaan, jollaiseksi Claremont hahmon tarkoitti. Ihminen vain, sattumalta Jean Greyn näköinen, mutta siinä kaikki yhteys Feenixiin. Ehkä oli väistämätöntä, että Marvelin universumin kaltaisessa keitoksessa poloisen Madelynen henkilöhistoria sakeutuisi ja sekoittuisi ajan mittaan, ja lopulta hän oli suurinpiirtein kaikkea muuta kuin tavallinen ihminen ja sattumaa. Mutta jälleen voi palata tekijöiden alkuperäiseen intentioon ja siihen miten tällaisia tarinoita kannattaa lukea: kaikki tuleva unohtaen. Madelyne on parhaimmillaan ollessaan kovapintainen alaskalainen pilotti, joka ihastuu Scott Summersiin ja ajautuu tämän kautta Ryhmä-X:n lähipiiriin. Suhteen alku on toki ongelmallinen; Scotthan nimenomaan huomioi Madelynen siksi, että tämä muistuttaa erehdyttävästi Scottin aiempaa rakastettua Jeania, joka kuoli jokin aika sitten Feenixinä. Kun Scottin vainoharha asian suhteen käy liialliseksi kestää, hän kysyy Madelyneltä suoraan onko tämä uudestisyntynyt Jean. Seuraa yksi kaikkien aikojen suosikkiruutujani:

Uncanny X-Menin tuplapaksu numero 175 käsittää suurimman osan lehdestä, ja on olevinaan juuri sitä mitä kaikki ovat pelänneet: Madelyne on kuin onkin uudestisyntynyt Pimeä Feenix, joka alkaa leikitellä X-miesten hengellä ja alkajaisiksi mm. räjäyttää Manhattanin kraateriksi. Voi olla että jos tämän olisi lukenut ajallisesti oikealla paikallaan, olisi tarina ollut kuumottava, mutta vuonna 1988 oltiin edetty näistä tapahtumista Ryhmä-X:n omassa lehdessä jo kauas eteenpäin, ja tiedettiin hyvin, että Jean oli ja pysyi kuolleena ja että Madelyne ei tosiaan ollut mitään sen kummempaa kuin ihminen. Eipä tämä tieto tarinan laatua heikennä: kuvitus on timanttisen kovaa, ja Claremontin trillerin ja mysteerin tavoin avautuva juoni toimii; ja kyllähän ensi kertaa lukiessa muistan miettineeni, vaikka lopputuloksen enimmäkseen tiesinkin, että miten tämä oikein ratkeaa.

No ratkeaahan se lopulta, kun kaiken takana on Aivo, tuo jo Jeania aikanaan manipuloinut illuusioita luova mutantti. Loppuratkaisu on mainio, ja oikeastaan pakottaa lukemaan tarinan saman tien uudestaan ja poimimaan vihjeitä sieltä täältä. No, ehkä kokeneemmalle lukijalle asia on avutunut jo varhain, mutta ei minulle aikoinaan.

Ykköstarinan otsikko Romansseja viittaa siihen, että muillakin kuin Scottilla ja Madelynellä on vipinää. Painajainen haikailee Amandansa perään, Scottin isä Corsair kuhertelee orava-alien-tyttöystävänsä (!) Hepzibahin kanssa ja tietenkin on Kitty ja Kolossi, tuo X-historian tässä vaiheessa mitä sympaattisin teinipari. Kitty on niin 13-vuotias kuin olla saattaa.

Ja kuten todettu, lehden ennen julkaisematon osuus päättyy häihin. Pimeän Feenixin valheellinen paluu huipentuu melko huikeaan toimintajaksoon, jossa Kyklooppi (jonka muut X-miehet näkevät Aivon vuoksi Feenixinä) joutuu taistelemaan muuta ryhmää vastaan ja jossa Madelyne ei ole muuta kuin räsynukke häntä isompien voimien heiteltävänä. Tarinan viimeiset sivut piirtää Romita, joka astuu Smithin tilalle uudeksi X-kuvittajaksi hieman omalaatuisesti kesken stoorin. Tässä vaiheessa kaikki näyttää vielä tulevalle avioparille hyvältä. Scott ja Madelyne olisivat ansainneet paljon parempaa kuin sen mitä heille sitten tapahtui.

Arvio: Hyvä kokonaisuus, joka tosin pelaa siinä määrin juonen yllätyksellisyydellä, että myöhempien lukukertojen impakti vähän laskee. Lehden lopun uusinnat ärsyttivät aikoinaan minuakin, mutta kuten Mail-Man taisi myöhemmin todeta, olisi lehti ollut ilman näitä ja yksin Suomea varten painettuna suunnilleen saman hintainen. Mutta eihän penskana kulissientakaisia kuvioita ajatellut.

MARVEL 4/88: Daredevil

Käsikirjoitus: Frank Miller

Taide: David Mazzuchelli

MARVELin kakkosnumerossa alkaneen Born Again -tarinan loppupuoli on tässä, ja onpa tosiaan ollut Suomen toimituskunnalta kulttuuriteko tuoda tämä monumentaalinen teos syrjäseutujenkin lukijakunnalle. Ehkä ainoa tyylirikko on kokonaisuuden jakaminen kahteen osaan; kakkos-MARVELissa kun on täistä seitsenosaisesta tarinasta vain kaksi ensimmäistä lukua, loput viisi tässä. Toki nelosnumero on jo tällaisena paksuimpia Suomessa julkaistuja Marvel-lehtiä, joten ehkä jakaminen oli pakon sanelema juttu. Kenties vähän tasaväkisempi jako olisi kuitenkin ollut otollisempi, olisi voinut samalla jättää ne kakkosnumerossa olleet tähän kuulumattomat täytekamat pois.

Mutta nipotus sikseen – kunhan nyt piti jotain negatiivista väenväkisin keksiä ettei pelkäksi ylistykseksi mene. Born Again on tietenkin klassikko ja kanonisoitu sinne Marvelin julkaisujen legendaarisimpaan kärkijoukkoon, enkä minä sitä sieltä ole tiputtamassa. Jo naskalina tämä jyräsi ylitseni kuin fiktion keinoilla täytetty tavarajuna. En minä mitään ymmärtänyt sankarikuvan dekonstruktiosta, kerronnan fragmentaarisuudesta tai korroputoituneen valtajärjestelmän kritiikistä, mutta eihän se tietenkään estänyt imeytymästä tarinaan mukaan, ja näin jälkiviisaana kyllä huomaan miten monumentaalinen vaikutus tällä teoksella on ollut omaan tapaani niin lukea kuin kirjoittaakin fiktiota.

Tämän numeron alussa Matt Murdock on pohjalla. Rikollispomo Kingpin (joka muuten oli sattumoisin keskeisessä osassa myös saman kuun Hämiksessä, jota käsittelin edellisessä päivityksessä – huomattavasti tyypillisempänä supervihollishahmona) on saanut selville hänen olevan Daredevil, ja murskannut Murdockin elämän pala kerrallaan. Nyt Matt on koditon, melkein hengiltä pahoinpidelty, vainoharhainen, työnsä ja ystävänsä menettänyt. Hän nukkuu kujalla talvisessa New Yorkissa, on toppatakissaan kääriytynyt sikiöasentoon sanomalehtiin kietoutuneiden pultsareiden viereen.

Murdockin rinnalle ja lehden ensimmäisellä puoliskolla ohikin nousee Daily Buglen rikostoimittaja Ben Urich, joka yhtenä harvoista tietää Daredevilin henkilöllisyyden, ja lähtee tekemään juttua niistä syytteistä, joiden perusteella Murdock menetti asianajolupansa. Nopeasti Urich löytää Kingpinin lahjoman poliisin, joka sydänsairaan lapsensa hoidon maksaakseen on luvannut tekaista todistajanlausunnon Murdockia vastaan. Vyyhti alkaa avautua, mutta hitaasti, ja ennen sitä väkivalta ja vainoharha iskevät Urichin keskiluokkaiseen maailmaankin kuin ruosteinen nyrkki. Tämä ei ole sitä siloiteltua väkivaltaa, jota Marvelinkin lehdet pääosin tuohon aikaan esittivät. Nyrkiniskun jälkeen vuotaa veri. Ammutut poliisit eivät haavoitu vaan kuolevat. Ja ennen kaikkea väkivallan uhka on koko ajan vahvana kaikkien tarinan hahmojen yllä. Se saa heidät toimimaan hermostuneesti, irrationaalisesti, se saa ympäristön näyttämään ahdistavalta, se kutistaa näiden ihmisten maailman aina yhdeksi rumaksi pisteeksi kerrallaan.

David Mazzuchellin kuvitusta ei tässä yhteydessä voi liikaa kehua. Hänen pääosin realistinen piirrostyylinsä alkaa varsinkin Urichin osuuksissa tarinaa muuttua sitä kulmikkaammaksi ja stilisoidummaksi, mitä pahemmin toimittaja tuntee oman ja vaimonsa elämän olevan uhattuna. Pehmeät linjat katoavat, maailma muuttuu sahalaitaiseksi, varjojen reunustamaksi kuiluksi. Miller ja Mazzuchelli käyttävät paljon elokuvamaisia kerrontatapoja: suosikkejani on kolmen sivun kohtaus, jossa "kamera" zoomaa Urichin hetki hetkeltä järkyttyneemmäksi käyviin kasvoihin tämän kuunnellessa puhelimesta hengiltä kuristettavan poliisin kuolinkorinaa. Urichin ympärillä Daily Buglen toimitus jatkaa kuumeista hyörinäänsä, lehti on menossa painoon, kaikki huutavat ja juoksevat. Uskomattoman mieleenpainuva hetki.

Kerronnan leikkaukset ovat läpi teoksen erittäin filmaattisia. Toisaalla Kingpin alaisineen käy dialogia kokouspöydän ääressä, lauseiden välissä nähdään nopeita otoksia Matt Murdockista hakkaamassa nyrkkeilysäkkiä. Melkein voi kuulla kohtauksen takana soivan musiikin.

Se, että tapahtumat sijoittuvat jouluun ja sen ympäristöön tuo oman surrealistisen lisänsä lumisateineen ja jouluvaloineen, jotka eivät kuitenkaan kumpikaan onnistu valaisemaan tai kaunistamaan tätä eksyneiden ja yksinäisten ihmisten kansoittamaa miljoonakaupunkia. Talvisilta kujilta siirrytään hetkeksi sanomalehden toimitukseen, baarinpöytään tai ostoskeskuksen stressaavaan vilinään. Miller pyörittää monista henkilöistä koostuvia juonia limittäin, dialogi kulkee näiden siirtymien rinnalla ja niistä piittamatta, välillä ristiriitaisuuksia ja samanaikaisuuksia korostaen. Kerronta on hajautettu todella pieniksi paloiksi, mutta pysyy loppuun asti mestarillisesti tekijöiden hallinnassa.

Mutta kun olen aina tottunut pitämään Born Againia nimenomaan sankarin uudelleensyntymistarinana, huomasin taas tämänkin luennan yhteydessä, että loppuosuus, viimeiset kaksi lukua, ottaa aika tiukan kaarteen korruptoituneen valtiokoneiston kritiikin suuntaan. Kingpin käy epätoivoiseksi ja palkkaa armeijan kouluttaman supersotilaan savustamaan Murdock esiin Helvetin eteisestä (luulin aikoinaan, että tämä on Marvelin keksimä paikka, mutta New Yorkin kaupunginosa Hell's Kitchen on tosiaan olemassa, joskin Mail-Manin suomennos taitaa olla melko epävirallinen). Tilanne lipeää täysin käsistä. Käytännössä Kingpin on tuonut Nicaraguan ja Kolumbian sissisodan Manhattanille, ja tarinan loppu ravistaa Daredevilin lopullisesti takaisin esiin, takaisin pinnalle niistä syvyyksistä joihin hän on uskonut ikuisesti jäävänsä. Kaikki se tuho ja kuolema, mutta vaikka Murdock on sen kohde, syyllinen on itsestäänselvästi Kingpin, mies joka kuvittelee olevansa kaiken yläpuolella.

Tavallaan hän onkin, ja Miller tuo tähän viimeiseen osioon tarinaan raskasta symboliikkaa, kun Kostajat saapuvat rauhoittamaan tilannetta. Perinteisten supersankarien esiintyminen tällaisessa tarinassa voi tuntua ajatuksena häiritsevältä, mutta Kostajat on esitetty poikkeuksellisen hyvin; he ovat Daredevilillekin etäisiä, yli-ihmisen kaltaisia hahmoja, jotka tulevat, rauhoittavat tilanteen, poistuvat taas. Vain Kapteeni Amerikka jää tarinaan. Hän näkee selvän yhteyden itsensä ja koodinimellä Nuke tunnetun modernin supersotilaan välillä; kumpikin on armeijan yritys laatia täydellinen taistelija, mutta siinä missä Kapteeni on viattoman 40-luvun tuote, Nuke on 80-luvun kasinotalouden ja äärimmäisen kulttuuri-imperialismin mistään piittaamaton tuhokone. Kertoo paljon Millerin kirjoittajankyvystä, että vaikka Kapteeni Amerikka on tässä tarinassa vain lyhyen ajan kuvioissa pysyvä sivuhenkilö, en ole hahmoa paremmin kirjoitettuna nähnyt missään. Amerikkalaisen patriotismin symbolin isänmaanusko ei ole monesti ollut näin kovalla koetuksella, kun Miller näyttää miten valta on aina jollain muulla kuin niillä joilla se näyttää olevan. Valta lipuu näennäisesti kontrollissa olevien käsistä kuin neste ja valuu varjoihin, kulissien taakse.

Arvio: Kuten jo viimeksi sanoin, tämä oli aktiivisina Marvel-vuosinani mielestäni paras yksittäinen näissä lehdissä julkaistu stoori. Ja vaikka Claremontin Ryhmä-X kokonaisuutena meneekin ehkä ykkössuosikiksi, niin täytyy todeta että kertaluontoisena impaktina Born Again taitaa edelleen pitää sitä kirkkainta kruunua. Todella kaikin tavoin vaikuttava teos.

MARVEL 3/88: Wolverine

1. Tokion punaiset yöt

2. Omistaa ja ei omistaa

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith

Tussaus: Bob Wiacek

3. Kittyn satu

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Dave Cockrum

Tussaus: Josef Rubinstein

(tekijöiden nimiä ei mainita lehdessä)

Kenties lisätäkseen vaikutelmaa hahmodiversiteetistä MARVELin kolmas numero on saanut otsikokseen "Wolverine", mutta Ryhmä-X:n seikkailujahan nämä ovat; suoraa jatkoa edellisvuoden lopulla julkaistulle Erikoisjulkaisu kakkoselle. Tämähän lupaa tietenkin pelkkää hyvää; Claremont ja Smith ovat ehtineet saada narratiivisen koneensa täydelliseen iskukuntoon ja niin juonen kuin kuvituksenkin osalta mennään eteenpäin tyylipuhtaasti ja sulavasti – totisesti luotijunan tavoin. Osaltaan tämä tarina on jatkoa myös Claremont / Millerin klassiselle Wolverine-soolojulkaisulle (jota häpeäkseni en ole koskaan lukenut), ja sen jäljiltä Wolverine sijaitsee nyt Tokiossa, menossa Mariko Yashidan kanssa naimisiin, ja X-miehet saapuvat tapausta juhlistamaan.

Pieleenhän siinä sitten rupeavat asiat menemään.

Mielenkiintoisin osuus tarinasta on Stormin harteilla. Hän on jo jonkin aikaa kapinoinut henkisesti vastaan omaa imagoaan eteerisenä jumalattarena, ja viimein Tokiossa kamelin selän katkaisee maaninen Yukio, miljoonakaupungin kattojen yllä villisti kirmaava yksinäinen ronin; Loganin vanhoja tuttuja. Hän on juuri sitä mitä Ororo elämäänsä kaipaa, ja tämän estottoman ja maailmaa syleilevän nuoren naisen seurassa myös Storm tuntuu löytävän itsestään jotain kadotettua. Mitään ei tietenkään suoraan edes vihjata, mutta nyt tätä lukiessani panen merkille, että satama-altaaseen tehdyn pulahduksen jälkeen Storm ja Yukio vetäytyvät jonnekin levähtämään, vaatteetkin siinä vaihtuvat ja kampaukset sotkeutuvat. Jotain on tapahtunut... Myöhemminhän näiden kahden hahmon välit on kuvattu kovinkin fyysisesti läheisiksi. Tai kuten Scott Lobdell asian ilmaisi jossain 90-luvun Uncanny X-Menin numerossa: "They are more than friends... less than sisters." Se oli sitä aikaa kun mainstream-sarjakuvissa piti vielä kierrellä.

Wolverinella on tietenkin tarinassa iso rooli, ja hän pistää lopulta Yashidan suvun sisäisille valtataisteluille ainakin toistaisen stopin. Valitettavasti siinä sivussa menee myös morsmaikku, kun Mariko tylysti jättää Loganin tarinan viimeisellä sivulla alttarille. Hetken aikaa onneaan hehkunut Wolverine romahtaa.

Mutta toimintaahan tänne on tultu seuraamaan, ja sitä riittää mitä uljaimmin koreografioituna. Paul Smith on tunnetusti huikea juuri näiden akrobaattisten taistelujen kuvaajana, ja kuten jo aiemmin erikoisjulkaisuista kirjoittaessani totesin, Claremont on tämän myös huomannut, ja tajuaa jättää kyseisiltä sivuilta kerronnan kokonaan turhana pois. Piirrosjälki kyllä puhuu puolestaan.

Se mitä en silloin aikoinaan huomannut, mutta jonka nyt panin merkille, ovat tämän tarinakokonaisuuden sivutaitot. Paljon kapeita vertikaalisia ruutuja, ylipäätään paljon tyhjää tilaa, jolla tapahtumia korostetaan tehokkaasti. Todella näppäriä layoutteja Smithiltä läpi tarinan.

Lehden loppuun on heitetty ilman näkyvää syytä pari vuotta vanhempi stoori (myös ilman krediittejä, eikä Mail-Man tästä palstallaankaan mitään sano), Dave Cockrumin piirtämä Kittyn Illyanalle kertoma iltasatu, vertauskuvallinen kertomus Pimeän Feenixin tarinasta, jossa kaikilla X-miehillä on omat vinkeät alter egonsa. Viihdyttävää huttua, ja vaikka Cockrumin jälki 80-luvulla oli selvästi jäykempää ja kömpelömpää kuin hänen minusta (mutta ei Mail-Manista, kuten monesti saimme kuulla) mainio 70-luvun tuotantonsa, niin tällaiseen koomiseen ja liioittelevaan tarinaan hän istuu oivallisesti. Ihan hauska bonusjuttu.

Arvio: Nautinnollisen toimivaa japanilaisesti vaikuttunutta kerrontaa. Isoja tunteita ja isoja käänteitä: Wolverinen (epäonniset) häät, Stormin tyylinmuutos irokeesiin ja nahkapukuun, Roguen uhrautuvuudellaan integroituminen mukaan ryhmään. Loistokasta.

MARVEL 2/88: Daredevil

1. Kaikella on hintansa

Käsikirjoitus: Dennis O'Neil & Jim Shooter

Piirrokset: David Mazzuchelli

Tussaus: Kim DeMulder

2. Ilmestyskirja

3. Kiirastuli

Käsikirjoitus: Frank Miller

Taide: David Mazzuchelli

Välittömästi sen jälkeen kun olin ehtinyt pettyä maaliskuun Hämikseen jossa tutustuin Daredeviliin, putkahti MARVELin kakkosnumero kaupanhyllylle. Tällä kertaa ovat tekijämiehet asialla: Frank Miller kirjoittaa ja sittemmin arthouse-sarjakuvan isoksi nimeksi noussut David Mazzuchelli piirtää. Kyseessä on mittavan "Born Again"-kokonaisuuden kaksi ensimmäistä lukua; loput, suurin osa, on luvassa MARVELin numerossa 4/88, joten ehkä tarinasta kokonaisuutena silloin enemmän. Todettakoon että tämä teki siinä määrin vaikutuksen, että kun Mail-Man järjesti vuosittain kyselyn kotimaisten Marvel-lehtien lukijoille, minun vastaukseni kohtaan "Kaikkien aikojen paras Marvel-tarina" oli tästä eteenpäin aina sama: Daredevil ja "Born Again".

Niin että en minä tätä nytkään osaa lähteä kovin neutraalista näkövinkkelistä katsomaan. Todettakoon kuitenkin että on ollut aika kiinnostavaa tulla tämänkaltaisen tarinan ääreen käytännössä ilman mitään pohjatietoa hahmosta. En ollut lukenut niitä kuuluisia Millerin kirjoittamia ja piirtämiä tarinoita, joilla Daredevil nousi Marvelin hahmogallerian eliittiin ryvettyään pitkään pohjamudissa; tämä tarinahan on Millerin paluu muutaman vuoden tauon jälkeen DD:n pariin. Kiinnostavaa siis sikäli, että tämä tarinahan on nimenomaisesti Daredevilin, ja ennen kaikkea hänen alter egonsa, asianajaja Matt Murdockin, täydellinen hajottaminen, henkinen ja fyysinen romuttaminen, irrottaminen yhteiskunnan rattaista, saavutuksistaan, maineestaan, läheisistään. Ja vaikkei hahmoa sanottavammin etukäteen tunnekaan, tämä silti toimii.

Kaikki alkaa pienestä: Murdockin entinen tyttöystävä Karen Page myy heroiinintarpeessaan DD:n salaisen henkilöllisyyden, mikä tieto päätyy Kingpinin käsiin, ja tämä alamaailman johtohahmo käyttää seuraavat kuukaudet hitaasti hajottaen Murdockin elämää. Hänen lainanmaksueränsä katoavat, hänen laskunsa jäävät maksamatta, häntä syytetään todistajan lahjomisesta; lopulta hän menettää asianajo-oikeutensa, ja alati vainoharhaisemmaksi käydessään ajaa myös tyttöystävänsä Glorin etsimään seuraa muualta. Lopulta, siinä vaiheessa kun Kingpin loppusilaukseksi räjäyttää Murdockin kotitalon, tämä on jo epäluulon hajottama ja syömä, koditon ja omaisuutensa menettänyt, kostonhimoinen ja hullu.

Useita näkökulmia ja kertojanääniä ja nopeita leikkauksia paikasta toiseen käyttävä tarina on kuin ammattitaitoisesti ohjattua elokuvaa, tai poikkeuksellisen karua tv-sarjaa. Maailma on armoton ja näkökulma on kyyninen (joskaan ei vielä tässä ensimmäisessä osassa kumpaakaan vielä täysillä). Pitää todeta vähän kauhistuneena että olen tosiaan ollut 11-vuotias lukiessani tätä ensimmäisen kerran. Ei ihme että vaikutuin. Niin Mazzuchellin painostavan realistinen kuvitus kuin Millerin pyörteenä vainoharhan hulluuteen käyvä näkemys sankaruudesta tuuliajolla iskevät syvälle alitajuntaan edelleen. Mutta kuten todettua, ehkä kokonaisuudesta enempi sitten kun teos on kokonaan taas luettuna.

Paitsi että niin – kuten yllä krediiteistäkin huomaa, tämän lehden alkuosaan on koottu "Born Again"iin kuulumatonta matskua. On yksi kokonainen tarina ajalta hieman ennen tätä tarinaa, itse asiassa sellaisenaan jopa aika hyvä – mutta joka tietenkin kalpenee verratessa Milleriin. On myös epämääräisiä sivun tai parin katkelmia Daredevilistä ja tämän eri tyttöystävistä vuosien varrelta. Hieman hämäräksi jäi näiden tarkoitus, mutta ne voi huoletta ohittaa kun harppaa lukemaan lehden varsinaista sisältöä.

Arvio: Taisi tulla jo sanottua tarpeeksi. Tähän lehteen sisältyvät kaksi ensimmäistä lukua kuvaavat Matt Murdockin putoamista pohjalle, ja sieltä jatketaan sitten MARVELin numerossa neljä.

MARVEL 1/88: Ihmeneloset

Tarina ja taide: John Byrne

Minulla on voimakas muistikuva siitä, että kolmannen säännöllisesti ilmestyvän Marvel-lehden alkaminen Suomessa oli kova juttu, jota odotettiin malttamattomana kutkuttavia ennakkomainoksia katsellen. No, tämän blogin kirjoittaminen on osoittanut ainakin sen, miten vähän muistiinsa voi luottaa: tuleva lehti mainitaan vasta vuodenvaihteessa kahdella palstalla, sitten helmikuussa tämä ykkösnumero oli jo kaupoissa. Ja koska itse en noista maininnoista ensimmäistä aikanaan nähnyt, oli koko ennakkohype tammikuun Hämiksen mainosten luomaa. Kaipa yksitoistavuotiaana aika vielä kulkee sen verran hitaasti, että tuo väliin jäänyt odottelu tuntui pitkältä ja piinalliselta, ja ehtihän siinä tosiaan jo kaikenlaisia mielikuviakin luoda.

Mikä onni että lehti oli odotuksen arvoinen. Valikoitujen sankarien parhaista seikkailuista koostuvan MARVELin (noudatan edelleen Mail-Manin palstoillaan antamaa ohjetta, eli että tämän lehden nimi kirjoitetaan aina kokonaan isolla erotukseksi sanan "Marvel" muusta käytöstä) ensimmäinen numero on alusta loppuun John Byrnen Ihmenelosia miehen kovimmalta luomiskaudelta – 116 sivua pelkkää pirun toimivaa sarjakuvaa. Byrne on tässä vaiheessa ollut Ihmenelosten ohjaimissa jo jonkin aikaa, ja ammattitaito on ilmeinen. Hän kirjoittaa hyviä juonia, terävää dialogia, visuaalinen kerronta soljuu ja taide on hengästyttävän kaunista; niin pikkutarkkaakin, että tuntuu hurjalta että Byrne vielä tässä vaiheessa tussaakin omat piirroksensa. Miten hän on ehtinyt kuukausittaiset 22 sivua täyttämään, sitä pitää kyllä hämmästellä. Mutta onneksi on, sillä Byrnen Ihmeneloset kuuluu omien Marvel-suosikkieni kärkipäähän, ja tämä lehti on vieläpä ensimmäisiä lukemani IN-juttuja; vain edelliskesäinen Lee / Kirby -matskua tarjonnut erikoisjulkaisu oli tätä aiemmin tahkottu moneen kertaan läpi.

Tämä massiivinen paketti sisältää oikeastaan kaksi aika erillistä juonta: ensimmäisellä puoliskolla Tohtori Doom valjastaa avukseen Ihmenelosia vastaan entisen Galactuksen apulaisen Terraxin, joka pistelee varsinkin Möykkyä päihin niin että tuntuu. Reed Richards kuitenkin on hukanteillä eikä osallistu taisteluun, minkä vuoksi Doom estää Terraxia viemästä höykytystä loppuun asti ("Richardsin on tultava! Hänen on nähtävä rakkaittensa kärsimys ennen kuin itse kuolee!") ja näyttävässä loppurytinässä vaikuttaisi itsekin menehtyvän – tästä kertoo lehden todella ikoninen kansi. Ikoninen siis ennen kaikkea Suomessa tullessaan käytetyksi MARVELin ykkösnumerossa, mutta on tuo minusta muutenkin yksi hienoimmista Marvel-kansista kautta historian. Suotta ei Byrneä myöhemmin palkattu piirtämään kansia paljonkin eri lehtiin.

Lehden loppupuolella kolmikko lähtee sitten etsimään Reediä, joka on kaapattu jonnekin kaukaiseen galaksiin – Ihmenelosille tyypillistä ison kaliiperin scifimeininkiä siis luvassa. Reed on taannoin pelastanut Galactuksen hengen, ja nyt kaikki tämän miljardeja elämiä vieneen planeetansyöjän uhrit ovat järjestäneet oikeudenkäynnin, jossa Reediä ollaan tuomitsemassa. Meininki on sopivan kosmista. Mukana on Seuraaja, Odin, Ikuisuus, itsepä Galactuskin piipahtaa – ja myös John Byrne, joka siis itse itsensä tähän seikkailuun sijoittaa, Seuraaja kun katsoo sarjakuvantekijän tärkeäksi suurten tapahtumien muistiinpanijaksi. En oikein penskana tiennyt miten tähän suhtautua. Tuntui vähän oudolta... Mutta pakkohan tällaista on nyttemmin arvostaa. Ei olisi monella tekijällä ollut pokkaa samaan!

Kaiken kaikkiaan, nytkin luettuna, Byrnen Ihmenelosissa on mukavan raikas ja tuore tuntu verrattuna moneen muuhun aikakauden sarjakuvaan. Tarinat eivät ole turboahdettuja eivätkä raskaita, vaan yhteen keskeiseen tapahtumaan tai tilanteeseen vuorollaan keskittyviä. Supersankarit ovat myös harvoin näin inhimillisiä: Ihmenelosetkin ovat parhaillaan muuttamassa vuosia yhteisenä kotina toimineesta päämajastaan kuka minnekin; Sue ja Reed esimerkiksi etsivät asuntoa lähiöstä. Lehden ensimmäisessä tarinassa inhimillistetään jopa Tohtori Doom; kyseessä on käytännössä Latverian itsevaltiaan monologi, mutta miten kiehtova ja nyanssein ladattu se onkaan. Aika kaukana ollaan perinteisistä yksiulotteisista maailmanvalloitus-vihollisista jo tässä kohtaa, kun pienen eurooppalaisvaltion monarkki kuuntelee alamaistensa ongelmia ja niitä viisaasti ja ymmärtäen ratkoo.  Onpa muuten 60-luvun Ihmenelosiin verrattuna myös huomioitava eräs tärkeä muutos: Susan Richards ei enää ole se avuton painolasti, joka vielä kesäisessä erikoisjulkaisussa nähtiin, vaan ottaa aktiivisesti tiimin johtajuuden haltuunsa, eikä raskaudestaan huolimatta kuuntele Johnnyn ja Benin vastaväitteitä vaan toteaa kylmästi miten asiat ovat. En tiedä minkä verran Sue on 70-luvun tarinoissa noussut tuosta varhaisesta roolistaan, mutta paljon krediittiä hänen uudistamisestaan on tavattu Byrnelle antaa joten nostan minäkin hattua. Ihmenelosten mitäänsanomattomin jäsen kohosi näihin aikoihin hyvin nopeasti kaikkein kiinnostavimmaksi.

Jep, hyvin alkaa MARVELin taival. Sinänsä tämä ei ole ihme: materiaalia valittavaksi lehteen olisi ollut vaikka miten; siinä määrin huippulaatuista kamaa Marvel tuuttasi 80-luvulla ulos. Yllättävintä kai onkin, että Suomen markkinat mahdollistivat tällaisen lehden perustamisen. Mutta Marvelin sarjakuvat tekivät meillä tuolloin kauppansa. Ensimmäisenä vuonna MARVELia tuli ulos kahdeksan numeroa, seuraavana tahti oli jo kuukausittainen. Kaksi vuotta myöhemmin alkoi vielä neljäskin lehti.

Arvio: Kotimaisen Marvel-historian merkkipaalu, ja omia ensikosketuksiani Ihmenelosiin. Oli ihan huikean hyvä silloin joskus, ja huojentuneena huomasin tämän parissa viihtyväni todella hyvin edelleen. Oli alunperin määrä lukea tämä usealla eri istumalla kun on sen verran paksu, mutta eihän hyvää malttanut kesken jättää. Hienon tekijän parasta jälkeä, sanoisin.