MARVEL 3/89: Ihmeneloset

1. Alaston totuus

Tarina & piirrokset: John Byrne

Tussaus: Al Gordon

2. Muistoja

Tarina: Mike Carlin

Piirrokset: Ron Wilson

Tussaus: Bob Layton

Vuosina 1988 ja 1989 John Byrne jyräsi kotimaisissa Marvel-julkaisuissa. Hänen sarjakuviaan julkaistiin näiden kahden vuoden aikana satoja sivuja; ennen kaikkea Ihmenelosia, mutta myös Hulkia, Hämähäkkimiestä, Alfa-Lentuetta ja Kapteeni Amerikkaa. Heti seuraavan vuosikymmenen puolella määrä pienenikin dramaattisesti lähinnä siksi, että Byrnen Ihmenelos-kausi saadaan tulevan vuodenvaihteen tienoilla päätökseen (joskaan ihan kaikkia hänen IN-tarinoitaan ei koskaan meillä julkaistu). Matskua Byrneltä olisi vielä riittänyt mm. West Coast Avengers -lehdestä, mutta toisaalta lieni ihan hyvä, ettei maamme rajallista Marvel-tarjontaa ihan ylenmäärin annettu yhden tekijän temmellyskentäksi. Niin hyvä ja suosittu kuin Byrne olikin, oli Marvelilla 80-luvulla paljon muutakin huippulaatuista tarjolla.

Tässä numerossa Ihmenelosia nähdäänkin vain yhden alkuperäistarinan verran, kun toinen stoori, joskin kronologisesti yhteensopiva, on Möykyn omasta lehdestä, jota ei sitten tätä enempää vissiin Suomessa nähtykään. Ja oikeastaan ykköstarinakin on lähinnä Hulktaren sooloseikkailu, johon Byrne sai innostuksen Kevin Nowlanin eroottis-sävyisestä Hulktaren pinup-kuvasta (joka muuten julkaistiin Suomessakin Hämiksessä 3/89!). Julkkiksen yksityisyyttä ja häikäilemättömän lehdistön toimintaa käsittelevässä tarinassa Hulktar ottaa Baxter Buildingin katolla yläosattomasti aurinkoa, kun paikalle saapuva helikopteri napsii hänestä kuvia. Kyseessä on tarkoituksellinen operaatio, josta vastaa härski (itse asiassa vähän Hartikaisen näköinenkin, eheh) pornolehtipamppu "Teejii". Hulktar koittaa estää kuvien julkaisun oikeusteitse, mutta se ei lopulta onnistu – yllärikäänne silti viimeisellä sivulla tapahtuu.

Koska Hulktar oli Ihmenelosissa juuri Byrnen kaudella, hän on minulle yksi tiimin keskeisiä jäseniä; juuri nämä tarinat ovat muokanneet minun käsitykseni Ihmenelosista. Eikä tietenkään haittaa, että Byrne osaa sekä kirjoittaa että piirtää hahmoa hyvin – hänhän sitten jatkoi Hulktaren soololehden puolella kohtalaisen pitkäänkin, missä tämän reipas asenne sai rinnalleen hämmentävän mutta toimivan metahuumorin ja jatkuvasti rikkuvan neljännen seinän. Kaverillani oli muutama She-Hulkin numero, ja tulipa ne luettua moneen kertaan kyllä.

Tätä lehteä nyt lukiessa mietin millainen merkitys Hulktarella on ollut minulle teini-ikäistyvänä pojannaskalina. Tämä amatsonimittainen kerrassaan rempseällä asenteella ja ekstrovertillä luonteella varustettu hahmo – joka varsinkin omassa lehdessään menetti jatkuvasti vaatetustaan suhtautuen siihenkin huumorilla – on niin lämmin muisto Marvel-nuoruudestani, että kävin pohtimaan olisiko hänessä ainesta sellaiseksi fiktio-ihastukseksi, jota monet tuntuvat nuoruudestaan muistelevan. En ole mieltänyt itselläni sellaisia koskaan olleen, mutta kenties on sittenkin, en ole vain asiaa pannut niin isosti merkille. Oli miten oli, Hulktar on hahmona yllättävän tärkeä minulle. Totta kai Marvelilta löytyy paljon varteenotettavia ehdokkaita hänen rinnalleen; esimerkiksi suosikkimutanttini Storm – mutta se mikä erottaa Hulktaren Marvelin muista hyvin kirjoitetuista naishahmoista on angstin puute. Hulktar lienee ainoa Marvelin ykkösluokan sankari, jonka elämästä pääosin puuttuvat niin traumat kuin kärsimyskin. Sellaista oli oikein kiva lukea välillä. Ja kun vielä olivat niin eroottinen vire kuin reippaan humoristinen asennekin kohdillaan.

No, Alaston totuus on ehkä juonellisesti heppoinen, mutta sisältää sentään niin paljon hyviä Hulktar-kohtauksia, että sen lukee mielellään. Kakkostarina taas on mukana lähinnä "tärkeän" käänteensä vuoksi – sitaateissa siksi, että vaikka paljon tunnetta ja dramatiikkaa pedataankin tähän lähinnä puhetta sisältävään juttuun jossa Möykky pakkaa tavaroitaan jättäessään Ihmeneloset taakseen – ei tämä status tietenkään ole pysyvä. Möykky palasi edelisessä Ihmenelosten numerossa Maahan, mutta varsinkin Johnnyn ja Alician välille kehittyneen suhteen vuoksi ei tunne enää halua jäädä Ihmenelosiin. Luonnollisesti hän palaa takaisin heti kun Byrne lähtee ja toiset tekijät astuvat tilalle, joten tämä tulehtuneita välejä ja katkeria muistoja sisältävä tarina on aika merkityksetön siinä mielessä. Pidin tätä kovin synkkänä aikoinaan, mutta nyt luettuna se oli lähinnä teennäisen sellainen. Kuvituspuoli tosin toimii: Ron Wilson on Suomessa varsin tuntematon mutta Marvelilla pitkän linjan puurtaja, joka piirsi mm. Möykkyä vuosien ajan. Laytonin tussaus on nättiä, ja monien ruutujen korostus paksulla reunuksella on hyvä ratkaisu, joka on jäänyt tästä tarinasta parhaiten mieleen. Se tekee tunnelmasta hautajaismaisen raskaan. Möykky tosiaan lähtee kaikki sillat polttaneena lätkimään ryhmästä, eikä näytä olevan ikinä tulossa takaisin. Ei mikään kaksinen tarina, mutta mielenkiintoinen näyte kuitenkin lehdestä, joka suomalaisille lukijoille oli uppo-outo.

Loppuun on vielä kommentoitava sisäkannelta löytyvää Action Force -lehden mainosta. Tosielämän tragedioiden käyttäminen mainonnassa lienee nykyään aikamoinen tabu. Enkä edes ihan tajua mitä tuolla ajetaan takaa. Karu kuitenkin.