MARVEL 2/89: Daredevil

1. Kingpinin on kuoltava

2. Suden suuhun

Tarina & piirrokset: Frank Miller

Tussaus: Klaus Janson

Oma suhteeni Daredevil on siten nyrjähtänyt, että (poislukien yksi onneton Hämis-vierailu) ensimmäinen lukemani DD-tarina on Millerin ja Mazzuchellin dekonstruktiivinen mestariteos Born Again MARVELin numeroissa 2 ja 4/88. Sen tason nyrkinisku vaikutusikäisen nuoren miehen ajatusmaailmaan oli kyseessä, että kun sitten seuraavana vuonna saatiin MARVELiin lisää Daredeviliä, oli tietynlainen pettymys kai väistämätön – nämä kun ovat paljon vanhempaa Dartsua, Millerin tuotantoa hänen läpilyöntivuosiltaan, jolloin nuori tulokas teki itsestään ison nimen juuri tätä punaista paholaista uudistamalla.

Tämähän on tietenkin kerrassaan epäreilua näitä vanhempia sarjoja kohtaan. Ilmestyessään 80-luvun alussa Millerin Daredevil oli huikean omaperäinen sarja niin dynaamisen kuvituksensa (Klaus Jansonin tussausta ei tässä yhteydessä pidä väheksyä) kuin karun realistisen kerrontansa ansiosta. Nykyisinhän Daredevil mielletään nimenomaan "katutason" sankariksi, jolla on vastassaan huumekauppiaita, gangstereita, satunnaisia ninjoja, synkkiä kultteja ja niin edelleen. Hän liikkuu piireissä joissa elämä on rumaa ja kaikkia ahdistaa. Tuntuu hullulta, että vasta Miller teki hahmosta tällaisen – vielä 70-luvulla DD oli supersankari muiden joukossa, joka taisteli kerran kuussa kaikenlaisia korneja ja pöhköjä vihollisia (Marvelin 70-luvun vihollisgalleria on aika... psykedeelinen) vastaan, leukaili kuin Hämähäkkimies konsanaan ja oli lehtenä ilmeisesti aika persoonaton. Millerin jälkeen tämä meininki ei (ainakaan sinä aikana mitä itse DD:tä tunnen) palannut, se olisi tuntunut mahdottomalta, siinä määrin tämä synkkyys istui hahmolle.

Ja kun siis vuonna -89 kiinnostuneena aloin näitä tarinoita lukea, ei tiettyä pettymystä voinut välttää. Asiat olivat Daredevilillä liian hyvin. Hän oli toisinaan hilpeä. Hänellä oli ammattinsa menestyvänä lakimiehenä, ja tarinan kerrontakin oli paljon suoraviivaisempaa kuin Born Againin pirstaloitunut monen kertojaäänen yhtäaikainen pyörre. Tämä ei tarkoita ettenkö olisi pitänyt tästäkin. Millerin kuvitus, vaikkakin varsin erilaista kuin David Mazzuchellin, oli kiehtovan omintakeista kuitenkin, kuvakulmiltaan ja välillä sivutaitoltaankin paljon kekseliäämpää kuin Marvel-sarjakuva keskimäärin. Jansonin tussaamina välillä melkeinpä luonnosmaiseksi minimalisoituvat ääriviivat istuvat tämän karun maailman tunnelmaan, ja vaikka tosiaan etenkin erilaisten oman elämänsä sankarien törttöilystä ammentavaa huumoriakin löytyy, niin kyllä tässä pääosin rankoissa kuvioissa liikutaan.

Se täytyy kyllä tunnustaa, että juurikaan yksittäisiä tarinoita ei ole näistä Millerin vanhemmista jäänyt mieleen. Toisin kuin esim. Byrnen Ihmeneloset, koko tämä Millerin kausi hahmottuu mielessäni vain yhtenä monoliittina ilman erityisiä nousuja ja laskuja, tasaisen laadukkaana, mutta toisaalta yksittäisten tarinoiden osalta pelkkänä kysymysmerkkinä. Näitähän nähtiin vuonna 1990 läjäpäin lisää Sarjakuvalehdessä, joten valinnanvaraa kyllä riittäisi. Mutta mitään erityistä ei muistissani nytkään ole.

Tässä on se hyvä puoli, että nyt vuosikymmenten jälkeen huomasin lukevani esim. tätä lehteä melkein kuin ensi kertaa. Toki muistin kohtauksia sieltä täältä, mutta tuntui että vasta nyt hahmotin tarinan juonelliset hienoudet kunnolla. Tässä lehdessä on käsillä joitakin vuosia New Yorkista poissa olleen Kingpinin paluu järjestäytyneen rikollisuuden kuninkaaksi – ja yllättävää sinänsä, nähdään myös Daredevilin ja Kingpinin ensikohtaaminen. Luulenpa että ilman Milleriä myös Wilson Fisk, tuo nöyrä maustekauppias, olisi hänkin vain vähän koominen Hämiksen vastustaja eikä se myyttisen paha ja itsetunnostaan itsetuhoisestikin kiinnipitävä mafiapomo jollaiseksi Miller häntä muokkaa. Kingpinin paluuseen liittyy itse asiassa melko koskettavaa tragiikkaakin: hän on valmis jättämään rikollisuuden vaimonsa Vanessan takia, mutta kollegat ja alamaiset ovat kaikki väkisin vetämässä entistä mahtihahmoa takaisin vanhoihin kuvioihin.

Pidin tästä lehdestä siis nyt enemmän kuin silloin aikoinaan, vaikka silloinkin jo tykkäsin. Odotan tältä Miller-kaudelta toisin sanoen aika antoisia hetkiä.