Hämähäkkimies 6/90

Muurin takana

Tarina: James Owsley

Piirrokset: Mark Bright

Tussaus: Al Williamson

Maailman nopea muuttuminen 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa on aiheuttanut sen, että tämä alunperin vuonna 1987 julkaistu tarina on Suomessa kolme vuotta myöhemmin ollut jo historiaan sijoittuva: Berliinin muuri oli jo murtunut ja Saksojen yhdistyminen parhaillaan käynnissä, kun saimme luettavaksemme tämän vanhaa maailmankuvaa vielä vahvasti huokuvan 60-sivuisen Hämiksen ja Wolverinen yhteistarinan. Oma makuni on ollut näihin aikoihin jo selvästi siirtymässä aikuisempiin (Marvelin mittapuulla) tarinoihin, mikä on saattanut olla osasyynä siihen, että harva Hämiksen numero on jaksanut enää kesään 1990 tultaessa aikoihin todella innostaa. Tämä kuitenkin kolahti, ja kolahti edelleen, joskin tarinan ongelmakohdat näen vuonna 2021 lukiessa huomattavasti paremmin.

Positiiviset puolet ensin: James Owsley (joka sittemmin on tehnyt monipuolisen uran kirjoittajana nimellä Christopher Priest) on taitava kirjoittaja, ja vaikka Suomessa tuikituntematon vielä tähän aikaan, niin teki vaikutuksen minuun. Hän käyttää tuolloin kovasti yleistymässä olleita kertojanäänilaatikoita niin Wolverinen kuin Hämiksenkin sisäisen monologin kuljettamiseen, ja ratkaisu toimii – tarinassa on heti vakavampi fiilis, kun tämänkaltainen kerronta on tuttua esimerkiksi Millerin Daredevilistä, Tuomarista ja muista tylymmän Marvel-puolen edustajista. Tunnelma onkin tarinan alkusivuilta asti synkkä; kylmä sota jyllää, ihmishenki on halpaa, Manhattanillakin vaanii murhaaja. Wolverine yrittää löytää entisiä KGB-kamujaan niittaavaa "parasta ystäväänsä" Charlieta, jonka jäljillä myös Daily Buglen reportteri Ned Leeds matkustaa Berliiniin, mukanaan valokuvaajana Peter Parker. Siellä sitten törmäillään erinäisin seurauksin. Tykkäsin kovasti kohtauksesta, jossa Wolverinelle selviää ohimennen Peterin henkilöllisyys Hämiksenä; vielä 80-luvulla monikaan Marvelin hahmoista ei tiennyt toisistaan paljon mitään, minkä varjossa näitä historiallisia hetkiä on minunkin lukemissani tarinoissa esiintynyt. Arkivaatteissaan, ilman naamiotakin, Berliinin kattojen yllä Wolverinen seurassa loikkiva Hämis on mainio näky.

Tarinan isoin käänne on tietenkin monta vuotta kuvioissa pysyneen ja Peterin ensimmäisen tyttöystävän Bettyn vihille vieneen Ned Leedsin kuolema Berliinissä. Tai oikeastaan sen jälkiseuraukset: itse tapahtumaa emme näe, Peter löytää surmatun Nedin hotellihuoneesta. Kohtauksessa on karua reaalimaailman kauhua, joka tihentyy paikoitellen tarinassa nautittavan intensiiviseksi muutenkin. Toisaalta juuri tämä on yksi stoorin ongelmista: Hämähäkkimies itse on liian keltanokkaiseksi kuvattu. Hän on kauhuissaan, paikoin lähes lamaantunut siitä tosielämän väkivallasta jota suurvaltojen välinen sota on täynnä, ikään kuin ei olisi niin tappajiin kuin kuolleisiinkin urallaan jo lukuisasti törmännyt. Hän tekee amatöörimäisiä, tottumattoman toimijan virheitä ja on jatkuvasti, tosin tahattomasti, Wolverinen oman agendan tiellä.

Owsley ymppää myös ihan liikaa isoa painolastia päähenkilöille: parhaana esimerkkinä Wolverinen paras ystävä Charlie (jonka – spoiler alert – sukupuoleksi paljastuukin tarinan loppupuolella nainen; nimi on lyhenne Charlemagnesta), jollaista ei ole kukaan koskaan aiemmin maininnut, eikä vissiin tämän tarinan jälkeenkään. Hän on lähinnä pelkkä juonikuvio, syy saada päähenkilöt Berliinin ja syy sille, että KGB on koko ajan itse kenenkin kannoilla. Lopullisesti tarina lässähtää kliimaksiksi tarkoitetussa lopputaistelussa berliiniläisellä hautausmalla, jossa Wolverine ja Hämis ottavat yhteen. Logan on juuri myöntynyt ystävänsä pyyntöön tulla otetuksi hengiltä ennen kuin KGB saa hänet käsiinsä, mutta kynsineenkin Wolverine epäonnistuu tässä teloituksessaan, joten Charlie "tekee itsemurhan" hiippailemalla Hämiksen taakse. Taistelusta vielä sekava Hämis lyö Charlien sitten vaistomaisesti hengiltä. Tämä vahingossa tehty surma on sitten Peterin taakkana ilmeisesti loppuelämän ajan? Eli lähinnä tämän tarinan loppusivujen ajan.

Pari pointtia:

– Jos Wolverine on iskenyt sinusta surmatarkoituksessa kyntensä läpi, tuskin hiippailet enää minnekään.

– Päähän kohdistuneeseen iskuun kuoleva Charlie elää kuitenkin vielä sopivan pitkään jättääkseen hempeät jäähyväiset ja nukkuen sitten rauhallisesti pois.

– Hämis pystyy nostamaan omin käsin tankkeja: hänen lyöntinsä olisi irrottanut Charlien pään harteilta, murskannut sen aivojen ja luunpalasten veriseksi massaksi. Mutta maahan kaatuva Charlie on yhtä kaunis kuin aina. Ei mustaa silmää, ei haljenneita huulia.

No niin, se saivartelusta. Muistiin on joka tapauksessa jäänyt, että jo aikoinaan tämän Charlien "itsemurhan" toteutus oli mielestäni niin kummallisen epäonnistunut kerronnallisesti, että se ravisti lukijan ikävästi ulos tarinan maailmasta. Charlie ei ehkä kuollut Wolverinen kynsiin, mutta ei häntä Hämiskään saanut hengiltä. Kaiken kaikkiaan voi kyseenalaistaa oliko Charlieta lainkaan olemassa. Ehkä Peter hallusinoi koko tarinan. Kenties Nedin kuolleena löytämisen trauma oli sen verran raju.

Owsley on tietenkin ollut Comics Coden valvonnan alainen, ja turhaanhan minä nipotan kun tarina on teknisesti hyvä ja juonellisestikin pääosin mainio. Se kuitenkin ottaa turhan isoja vapauksia heitellessään päähenkilöille traumaattisia asioita niin menneisyyteen kuin tulevaankin, mikä on sääli, koska ne muutamat oikeasti vaikuttavat hetket on kirjoitettu todella hyvin, esimerkiksi Peterin ja Mary Janen väkisin ihmissuhteeksi päätymässä oleva ystävyys:

Kaiken kaikkiaan tämä lehti oli ongelmineenkin paras Hämiksen numero aikoihin. Kuvituksesta en ole sanonut mitään, mutta ehkä vain siksi että se on hyvin perustasoa. Ei häiritsevän huonoa, ei mahdottoman hyvääkään. Bonuksena mainittakoon Mail-Manin palstallaan ilmoittamat suunnitelmat tulevaisuudestaan Marvel-toimittajan uran jälkeen: Hän aikoo ryhtyä joko osa-aikaisesti runoilevaksi kalastajaksi tai vapaaksi esseistiksi. Arvostan.

Hämähäkkimies 5/90

1. 102 tapaa käyttää kuollutta kissaa

2. Kissojen sota

Tarina: Peter David

Piirrokset: Rich Buckler

Tussaus: Bob McCleod

Ensimmäinen ärsytyksen aihe heti aluksi alta pois: koko lehdessä ei mainita tekijöiden nimiä. Tämä lienee ainoa sellainen omistamani Suomessa julkaistu Marvel-lehti (no, Kostajien pokkarissakaan ei ollut, mutta se tuntui muutenkin jotenkin vieraalta julkaisumuodolta), ja tämä seikka raivostutti minua suuresti aikoinaan. Ei ollut kontekstia johon verrata! Koko lehti tuntui häipyvän mielestä lukemisen jälkeen kun ei tiennyt keitä tekijät olivat ja miten se sijoittui näiden muuhun tuotantoon. Lehden yllä leijuvat kysymysmerkit haittasivat sen ajatteluakin.

Onneksi nykyään on internet, joten tekijät voi tsekata aika äkkiä, eivätkä ne totta puhuen yllätä, onhan mukana tuo Peter Davidin luoma ja väenväkisin Hämis-sarjoihin ymppäämä maailman paras ja upein palkkamurhaaja Muukalainen, jota vissiin kukaan muu käsikirjoittaja ei koskaan käyttänyt. Ei ihme, koska hahmo on tylsä ja tämän übercoolius on lähinnä rasittavaa. Ihan todellako Sapelihammas on joskus ollut Muukalaisen "oppilas"? Eipä liene tätä seikkaa liiemmin mainittu Sapelihampaan sittemmin noustua X-hahmojen keskiöön... Myös jatkuvat sanaleikit (jotka suomennoksesta välittyvät lähinnä olemalla suomentumatta) ja vitsit ovat tyypillistä Davidia, ja vaikka hän ja Rich Buckler vastasivat myös hienosta Synninpäästäjä-tarinasta edellisvuoden Hämiksissä, ollaan niistä tunnelmista nyt kaukana. McCleodin tussaus saa piirrosjäljenkin näyttämään jotenkin tusinatavarammalta.

Sapelihammas on joka tapauksessa lehden päävihollinen, joskin kyseessä taitaa olla Victor Creedin koko uran onnettomin esitys. Ensin tämä majesteettisella paranemisvoimalla ja eläimellisellä tappamisvimmalla varustettu kaveri joutuu pitkäksi aikaa sairaalaan repäistessään kasvoihinsa pari haavaa (mikä on vielä kuvituksessa toteutettu oudon epäonnistuneesti värityksellä), sitten hän ottaa pahasti turpaansa supervoimattomalta Mustalta kissalta. Ei pidä käsittää väärin: Musta kissa on hyvä hahmo. Mutta Sapelihammas on vuosikymmenten ajan pistänyt Wolverinea turpaan niin että soi ja ollut kova vastus koko X-tiimillekin useamman kerran. Tämä numero on sen tason rimanalta-suoritus häneltä, että vaikkei hahmo ollut minulle vielä kovin tuttu, tuntui jo silloin ettei tarina voi mitenkään mennä näin.

Negatiiveista huolimatta lehdessä on, etenkin nyt luettuna, myös hyviä puolia. Kuten aina, Peter David hallitsee dialogin, ja etenkin toisiaan ja entistä rakkaussuhdettaan kissojen (!) lailla kiertelevät Hämis ja Musta kissa on kirjoitettu hyvin. Jos vihollinen olisi ollut kuka tahansa muu kuin Sapelihammas, tämä tarina olisi toiminut mainiosti – mitään extraa ei tuon verenhimoisen mutantin läsnäolo lehdelle anna. Tykkään myös Peterin ja Mary Janen kotibileistä, ja ylipäätään kaikesta siitä ei-supersankari-matskusta, joka Hämiksen tarinoissa on toiminut hyvin jo Stan Leen ajoista alkaen. Mutta se Sapelihammas, voi voi...

Okei, lisämiinukset myös Mustan kissan uudesta puvusta. Hänen kokopeittävä musta asunsa 70-luvulta on käsittääkseni John Romitan suunnittelema, ja paitsi toimiva, myös hahmon luonteelle sopivan seksikäs. Uusi viritelmä on karmea yhdistelmä ysäriä, olkatoppauksia, niittejä ja kaula-aukkoa, ja originaalin viehko timantinmallinen kasvonaamiokin on vaihtunut geneeriseen Karhukopla-malliin. En muista säilyikö tämä puku Kissalla pitkään, mutta veikkaus on että ei.

Eli asiansa osaavien tekijöiden tasaisen hyvää perushämistä numeron verran, jos pääsee yli sen, että Sapelihammas on surkea heittopussi. Minkä sanottuani muistankin huomioida myös kanteen hippaisen häiritsevästi läiskäistyn mainoksen lehden mukana tulleesta kuvapussista: 6 jalkapallon MM-kisojen tarraa! Kerää ja vaihda! Lienen omani antanut pois jollekin aiheesta kiinnostuneelle. Jälki tosin on jäänyt: pussi oli niin tehokkaalla liimalla kiinni sisäsivulla, että kuvasta repeytyi leveä kaistale sen mukana.

Hämähäkkimies 4/90

1. Tekijä-X:n raivo

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Bob Layton

2. Joka puolella vihollisia

Tarina: Tom DeFalco

Taide: Ron Frenz

Hämiksen Suomessa ilmestymisen kymmenvuotisjuhlanumero ei näy muualla kuin mainintana kannessa, mitä nyt Mail-Man hetken palstallaan hehkuttelee. Tämä on ihan vaan sitä tuttua DeFalco-toimintaa, jossa ei toki sinällään mitään vikaa olekaan. Mutta maaliskuun numeron piristävän joukkotappelun jälkeen vuoden neljäs Hämppi on taas laimeammanpuoleinen kokonaisuus. Vierailevaksi tähdeksi ensimmäisessä tarinassa saadaan juuri äskettäin Ryhmä-X:n puolella virallisen ensiesiintymisensä tehnyt Tekijä-X, ja tarina haiskahtaa ikävästi tuoreen lehden promootiolta. Tosin vähän pidemmällä ryhmän historiassa nyt ollaan, koska Peto on ihmismuodossaan sinisen ja karvaisen sijasta, mitä seikkaa ei sen kummemmin selvitellä. Onneksi Hank McCoy palautui pian (ja pysyvästi) karvaturriuteen, koska ei hän tällaisena ole likimainkaan yhtä karismaattinen. Vaikea olisi kuvitella esim. Grant Morrisonin X-tarinoiden Petoa tässä isojalkaisessa painimatto-muodossa.

Tarinan lähtökohta on se, että Tekijä-X:n eeppisen epäonnistunut mainoskampanja (siis lukijan mielestä, ei niinkään ryhmän itsensä) saa J. Jonah Jamesonin palkkaamaan nämä jahtaamaan Hämähäkkimiestä. Ryhmä ottaa harkinnan jälkeen tehtävän vastaan, ja edelleen edellisnumerossa saamansa moukaroinnin jäljiltä tokkurainen Hämis jää nopeasti alakynteen. Itse tappelukohtaus on aika nopea ja mitäänsanomaton, ja tarina osoittaa jälleen kerran miten kömpelö koko Tekijä-X:n konsepti on: kun hahmot joutuvat jatkuvasti miettimään kumpana tiiminä milloinkin esiintyvät (ja vaihtavat sitten vaatteitaan eestaas vähän joka välissä), lukija toivoo nopeaa päätepistettä moiselle pelleilylle. No, olen tästä jo aiemmin marmattanut, joten eipä siitä enempiä...

Tekijä-X luonnollisesti toteaa, ettei Hämis ole mutantti, joten se siitä keikasta. Vierailevana kuvittajana on niin Hämis kuin X-kuvioihinkin tottunut Rick Leonardi, jonka jälki Laytonin tussauksella on ihan nättiä, mutta DeFalco ei saa näistä X-hahmoista irti yhtään enempää (jos nyt ei vähempääkään) kuin heidän oman lehtensä kirjoittaja (ja siis tämän tarinan tussaaja) Bob Layton. DeFalco onkin jälleen omimmillaan sivuhenkilöiden parissa. Pidän varsinkin Daily Buglen toimituksen työskentelyn ja sisäisten ristiriitojen kuvauksesta; tätä puolta ei minun nähdäkseni Hämiksessä ole koskaan ollut liikaa.

Kakkostarinan kuvittaa tutusti Ron Frenz, tällä kertaa jopa itse itseään tussaten, ja liekö sitten syynä viime aikojen lepsumpaan jälkeen ollutkin työhönsä leipääntynyt vakiotussaaja Rubinstein, koska tällä kertaa kuvitus on selvästi harkitumman näköistä kuin vähään aikaan. Tarinan keskiössä on suomalaisille lukijoille lähinnä Salatuista sodista tuttu sittemmin pariskunnaksi muodostunut kaksikko Titania ja Imijä, jotka ovat kumpikin voimatasoltaan ihan eri luokkaa Hämähäkkimiehen kanssa; Thorin tai Hulkin kanssahan näistä kumpikin voisi ottaa tasapäistä matsia. Heissä on kuitenkin vähän maalaista simppeliyttä, tietynlaista ehkä sympaattistakin kovaonnisuutta – erityisesti pidän siitä, että heidät kuvataan nimenomaan toisistaan välittävänä pariskuntana. Ei sellaisia roistopuolella ole Marvelilla koskaan ollut montaakaan.

Valitettavasti tarina itsessään on aika mjäh. Ei huono, mutta pääpahisten kiinnostavaa keskinäistä dynamiikkaa lukuunottamatta mitäänsanomaton. Muutama sivu sentään uhrataan vankilasta tahtomattaan paenneen Flash Thompsonin pakomatkasta New Yorkin kaduilla, mutta tässä vaiheessa on jo selvää, ettei hän oikeasti ole Mörkö, joten se juoni alkaa olla aika finaalissa.

Yleensä hyvin työnsä hoitavalla Hämis-suomentaja Kinnusella lienee muuten ollut vähän kiireitä, kun suomennoksessa on outoja lapsuksia. Pahimpana "Imijä" on monessa kohtaa jäänyt kääntämättä, eli onkin yhtäkkiä "Absorbing man", välillä jopa vuoronperään kummassakin muodossa samalla sivulla. Myös Hulktar alkaa olla jo niin tuttu hahmo meidänkin lehdissämme, ettei häntä enää pitäisi kutsua "She-Hulkiksi".

Ihan lukukelpoista perushämppiä tämä on, mutta ei millään tavoin ikimuistoista. DeFalcon meininki miellytti pitkään, mutta näillä main alkaa olla selvä, että Hämis kaipaisi tekijöikseen uusia räväköitä tyyppejä.

Hämähäkkimies 3/90

1. Syndikaatti!

2. Kun soturit kohtaavat

Tarina: Tom DeFalco

Luonnokset: Ron Frenz

Kuvitus: Brett Breeding

Juuri kun Hämiksen edellistä numeroa käsitellessäni jouduin toteamaan, että aikoinaan omana Marvel-kipinänäni toiminut DeFalcon ja Frenzin tuotanto ei oikein enää kolahda, iskee kaksikko takavasemmalta tarinan, jonka voi jo tässä vaiheessa sanoa olevan vuoden parhaita Hämähäkkimiehen numeroita. Tammi- ja helmikuun lehdet täyttänyt ylipitkäksi venytetty Mörkö-saaga saa nyt hetkeksi väistyä, kun DeFalco tuo keskiöön toisen suosikkihahmonsa Hopeasapelin, jonka jo viimeksi näimme tarjoavan Hämikselle rahakasta yhteistyötä. Ja kun Peter Parkerin ystävä Flash Thompson on nyt Möröksi luultuna vankilassa ja tarvitsee kunnollista (kovapalkkaista) lakimiestä, ei Peterin auta kuin etsiä Hopeasapeli ja tarjota palveluksiaan – vaikka hän Hämähäkkimiehenä olemisen onkin jälleen kerran päättänyt lopettaa, ihan niinku varppina ja aikuisten oikeesti tällä kertaa.

Tuskin kaksikko on ehtinyt tavata toisensa, kun he ovat jo Hopeasapelille asetetussa ansassa Coney Islandilla. Autiossa öisessä huvipuistossa nimittäin odottaa Syndikaatiksi itseään kutsuva enemmän tai vähemmän tutuista superpahiksista koostuva tiimi, joka pistää yllätetyksi tulevan kaksikon välittömästi koville.

Pahikset ovat jossain määrin tuttuja naamoja, jotka ovat satunnaisella menestyksellä ottaneet Hämistä vastaan matsia vuosien varrella: Sarvikuono, Bumerangi ja Vesimies olivat itselleni tuttuja tätä ensi kertaa lukiessa, mutta Vauhtipiru ja Kuoriainen eivät niinkään. Eihän näistä tyypeistä kukaan olisi Hämähäkkimiehelle yksin paha vastus, mutta kun kohtalaisen kovia jamppoja pistetään tarpeeksi monta yhteen kasaan, on kuvio kokonaan toinen. DeFalco onnistuu luomaan tilanteeseen aidon vaaran tunteen; niin huvipuistomiljöö kuin se, että Hämis kantaa huolta myös supervoimattomasta Hopeasapelista (ei sillä että tarvitsisi, tämä pärjää kyllä mainiosti itsekin) kallistavat vaakaa Syndikaatin puolelle, ja lopulta sankarit ovat oikeasti vaarassa heittää henkensä, kunnes apu tulee yllättävältä taholta: hiljalleen hyvisten puolelle siirtymää tekevä Hiekkamies sattuu kuulemaan ryskeen, ja saapuu paikalle katsomaan mikä meininki. Hän onnistuu paitsi ajamaan Syndikaatin lopulta haavojaan nuolemaan, myös tekemään siinä määrin Hopeasapeliin vaikutuksen, että päätyy Hämiksen sijasta tämän palkkasoturibisneksen leipiin.

Tykkään Hiekkamiehestä. Hän oli ensimmäisiä koskaan kohtaamiani Marvel-pahiksia (60-luvun Ihmenelos-klassikoita tarjonneessa erikoisjulkaisussa vuonna 1987), ja yksi niistä, jotka ovat sittemmin onnistuneesti vaihtaneet puolta – ja tarkoitan onnistuneella nimenomaan sitä, että tämä varovainen siirtyminen hyvisten joukkoon on ollut hahmolle johdonmukainen ja hyvin kirjoitettu polku.

Täytyy taas todeta, että vaikka DeFalco on käsikirjoittajana lähinnä keskitasoa (kun sain aikoinaan kuulla hänen kirjoittaneen ennen Marvelille siirtymistään pitkään Archie-sarjakuvia, ymmärsin yhtäkkiä hänen lähestymistapaansa tarinointiin ihan uudella tavalla), juuri tämänkaltainen toiminnallinen mäiske on se, mikä häneltä luontuu.

Toki kaikki puhua pälpättävät kiivaan taistelun keskellä koko ajan liikaa, mutta toisaalta jos ylinopeutta kulkeva ajatuksenjuoksu ja jatkuva hienoinen paniikki johonkin sopivat, niin tällaisiin tilanteisiin. Pointsit myös taistelun seurauksista, jollaisia DeFalco, toisin kuin moni muu, on muistanut ennenkin Hämikselle kirjoittaa: Sarvikuono nuijii Parker-poloista taistelun loppumetreillä niin pahasti, että tällä on ongelmia selvitä tajuissaan kotiin.

Kuvitus on terävintä Frenziä aikoihin, joskin tällä kertaa hän on laatinut vain sivujen luonnokset; yleensä tussaajana toimiva Brett Breeding vastaa kuvituksesta nyt kokonaan, mutta ei tätä ilman krediittien lukemista olisi huomannut. Lieneekö sitten ollut syynä aikatauluongelma vai mikä, mutta selvästi paria edellisnumeroa nätimpi lehti on kyseessä – Frenz on dynaamisen toiminnan taitaja, ja esittelee osaamistaan tässäkin muodossa. Oikein hyvä Hämppi siis kyseessä, ja ensi numerossa on luvassa... Tekijä-X! Jopas nyt.

Mutta kun jotain negatiivista pitää aina nipottamismielessä poimia, niin todettakoon, että vaikka tämän suomalaisen numeron kansi onkin suoraan toisesta tässä esitetystä alkuperäisnumerosta peräisin, on se silti aika onneton, eikä kuvaa sisäsivujen rapsakkaa toimintaa alkuunkaan. Pöh.

Hämähäkkimies 2/90

1. Ilman naamiota

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Brett Breeding

2. Arvaamaton sapeli 

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Vince Colletta

Vuoden 1990 kaikkien neljän kotimaisen Marvel-julkaisun ensinumerot ovat takanapäin, ja niistä selkeäksi ykköseksi omalla kohdallani nousi niin tuoreeltaan kuin nytteminkin luettuna upouusi Sarjakuvalehti Millerin Daredevilin kera. Hämähäkkimies 1/90 oli lähinnä "mjäh", vaikka Mail-Man jälleen kerran mainosti alkamassa olevan kaikkien aikojen Hämis-vuosi. Blogini lukijat saattavat muistaa, että olen täällä useasti maininnut pitäväni DeFalco / Frenzin Hämiksestä, ja sitä julkaistiinkin Suomessa pitkään. Edelleen samojen tekijöiden materiaalia on tarjolla, joskin herrojen kausi alkaa olla lopuillaan, ja joko sen huomaa tekijöiden väsähtämisestä, tai sitten oma mieltymykseni on kasvanut näiden tarinoiden ohi. En oikein enää syty tälle perus-Hämpille. Parhaat DeFalco / Frenz -tarinat, kuten edelliskesäinen Tulilordi-matsi, ovat näin nelikymppisellekin edelleen kelvanneet, mutta jonkinlaista väsymystä aistin jo vuoden ykkösnumeron Mörkö-tarinassa, ja sen parissa jatketaan. Edellisnumero – ja totisesti myös tämän numeron kansi – lupaili, että Mörön (siirryn käyttämään tätä genetiivimuotoa, jota myös Hämiksen uusi vakiosuomentaja Kinnunen käyttää Mail-Manin "Mörkön" sijaan) salaisuus selviäisi, mutta kun Peter Parkerin vanha kaveri Flash Thompson sieltä naamarin alta paljastuu, niin on lukijalle turhankin osoitellusti selvää, että tämä on huijausta, ja että Flash on lavastuksen uhri. Koko ykköstarinan Mörkö-matsi on nähty jo niin moneen kertaan, ettei edes Frenzin kuvitus jaksa innostaa; kenties kynänjäljessä on jopa havaittavissa tiettyä urautumista. Tussaajan nimi piti muuten käydä tsekkaamassa Marvel-tietokannasta, kun puuttui tästä julkaisusta. Ikävää lepsuilua moinen, ärsytti minua jo teininä – silloin ei asiaa voinut mistään tarkistaakaan.

Suomentajasta puheen ollen, heitähän on vuoden 1990 alusta nähty vaihtelevin laatutasoin kaikissa Marvel-lehdissä, mutta Hämikseen on tämä Kinnunen asettunut jo vähän aiemmin, ja oikein pätevää Mail-Manin hengessä etenevää suomenkieltä hän suoltaakin. Mutta tämänkaltaiset ruutuihin lisätyt ilmeisen sisäpiiriset vitsit eivät lukijaa naurata sitten alkuunkaan:

On muuten myös mainio esimerkki DeFalcon yleensä ihan hyvin toimivasta dialogista heikoimmillaan: "Kuten miehet yleensä". Yäh.

Kakkostarinassa pääosassa on Hopeasapeli, tuo silloin tällöin Hämiksessä esiintyvä omaperäinen hahmo. Rahan perään oleva kansainvälisiä tehtäviä hoitava omaa kaupallista sotilasorganisaatiotaan johtava naispuolinen palkkasoturi (jonka johtama järjestö on alun perin perustettu natsien metsästykseen) ei ole sieltä ihan tavallisimmasta päästä Marvel-sankareita. Nyt hän kaipaa Hämähäkkimiestä avuksi bisneksiinsä, ja tätä etsiessään mm. ostaa koko sivun ilmoituksen Daily Buglesta ja sotkeutuu Mörkö-vyyhtiin. Tarina on valitettavan mitäänsanomaton, etenkin kun Sapeli ja Hämis eivät lopulta kohtaa – Hämähäkkimies ei esiinny tarinassa ollenkaan, vaan hänen yhtäkkisestä katoamisestaan tehdään jonkinasteinen mysteeri. Taustalla lienee jokin Suomessa näkemätön tarina, en ainakaan muista, että tähän olisi mitään sen kummempaa liittynyt. Enimmäkseen näkemättömiä ovat myös Peter Davidin ja Bob McCleodin Spectacular Spider-Manit tältä aikakaudelta, joskin tähän lehteen on muutama sivu näitäkin ympätty mukaan – lähinnä ne esittelevät Davidin omaa Mary Sue -hahmoa Muukalaista, joka on supercool ja kaikkeen kykenevä uusi pahis, jota kukaan muu käsikirjoittaja ei Davidin lähdettyä viitsinyt käyttää enää lainkaan. Hahmo onkin lähinnä rasittava, mutta tulee esiintymään vuoden 1990 kuluessa vähintäänkin tarpeeksi.

Hopeasapeli-tarinan kuvitus on Rick Leonardin ja paljon parjatun tussaaja Vince Collettan, ja on jollain oudolla tavalla miellyttävää. Leonardin yleensä varsin vapaasti soljuva tyyli ja Collettan "tussaan vain sen mikä on aivan välttämätöntä"-perussuoritus saavat aikaan etäisesti art deco -vaikutteisen lopputuloksen. Huomattavasti huonompaakin jälkeä on Hämiksessä nähty.

Ja Marvel-Sagaa meille jälleen tuputetaan lehden välissä. Tunnen itseni vähän kiittämättömäksi, kun tällaisesta ilmaisesta bonuksesta nillitän, mutta minun nähdäkseni Saga ei toimi. Idea kronologisesta Marvel-universumin historiasta on toki mainio, mutta näiden vanhojen tarinoiden pätkiminen muutamiksi ruuduiksi on ikävän kömpelö ratkaisu. Lisäksi näiden 60-luvun tarinoiden kuvitus ei oikein kolahtanut minuun – eikä totta puhuen kovin paljon vieläkään. Kirbykin on varhaisimmissa Marvel-tarinoissaan vielä kaukana loistonsa päivistä.

Hämähäkkimies 1/90

1. Laki ja järjestys

Tarina: Peter David

Piirrokset: Sal Buscema

Tussaus: Bob McCleod

2. Kosto on suloinen

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

"Nyt on tosiaankin luvassa kaikkien aikojen Hämis-vuosi!" lupaa Mail-Man tämän numeron palstallaan, mutta ei lehden varsinainen sarjakuvasisältö siltä oikein vaikuta. Kaikki on suurinpiirtein ennallaan, jopa hippaisen puuduttavissa määrin; kanteen nostettu "Mörkön paluu" kun ei ainakaan itsessäni saa erityisiä riemunkiljahduksia aikaan, eikä saanut lehden ilmestyessäkään, sen muistan. Toki Mörkö on minulle merkittävä hahmo sikäli, että esiintyi siinä ensimmäisessä lukemassani Hämiksessä, joka sai Marvel-faniuden syttymään, mutta siitä on tässä vaiheessa jo kauan, ja vaikka tämän numeron tarinasta vastaa sama DeFalco / Frenz -kaksikko kuin tuosta ensikosketuksesta, tuntuu meininki jo vähän väsähtäneeltä. Onko Mörkö tosiaan ollut niin kauan poissa, että hänen paluunsa olisi jollain tavoin merkittävä tapahtuma? Tuntuu että hän on palaillut suht säännöllisesti lehden sivuille.

Mutta otetaan aluksi numeron aloittava Laki ja järjestys, joka on jatkoa joulukuussa alkaneelle omituiselle tarinalle, jossa Peter Parker joutuu huligaanikolmikon tähtäimeen. Vaikka kyseessä on kaksiosaisen tarinan jälkimmäinen puolisko, on kirjoittaja mystisesti vaihtunut: Mantlon ja Fingerothin aloittaman jokseenkin ponnettoman juonen joutuu pistämään pakettiin Peter David, joka tekee outoja tarinallisia ratkaisuja. Kuten muistamme, edellisessä osassa nuorisorikollisista koostuva kolmikko häiriköi Peteriä ja tuhopoltti lopulta tämän asunnonkin (jossa ei tulipalon ja sammutustöiden jälkeen näy muuta vahinkoa kuin kärähtänyt irtaimisto ja mustuneet seinät). Tällä kertaa Peter lopulta tekee sen minkä kuka tahansa muu olisi jo ajat sitten tehnyt, ja pidätyttää kolmikon, jonka henkilöllisyys onkin koko ajan ollut tiedossa. Yhdellä heistä on palkkamurhaajana työskentelevä veli (!) joka maksaa poikien takuut, minkä jälkeen nämä delegoivat samaisen velipojan ottamaan Parkerin lopullisesti pois päiviltä.

Tähtäimeen on päätymässä lopulta vahingossa Mary Jane, mutta kun assassinaatio on epäonnistunut ja Peter kohtaa kolmikon palaneessa asunnossaan häntä ihailevien Parker-ryhmän katupartiolaisten ympäröimänä, on lopulta tilaisuus pistää tälle sekasotkulle piste... missä vaiheessa Peter päättää luopua kaikista syytteistä kolmikkoa kohtaan. "Uusi tilaisuus on heille vankilaa parempi vaihtoehto", hän rationalisoi, enkä suoraan sanottuna ole varma, mikä tämän tarinan pointti on. Kannattaa muistaa, että tähän mennessä tämä kolmikko on ollut aikeissa joukkoraiskata pesulatyöntekijän keskellä päivää, sytyttänyt Manhattanilla sijaitsevan kerrostalon tuleen ja pistänyt palkkamurhaajan liikkeelle. Ei tosiaan ole kyse mistään omenavarkaista. Peterin ratkaisu näyttää jalomielisen sijasta harhaiselta, kertakaikkiaan vastuuttomaltakin sikäli, että juuri hänellä olisi syytteet nostamalla ollut mahdollisuus laittaa nämä taparikolliset telkien taakse. Hämähäkkimiehen ylikorostunut suhde oikeudentuntoon ja voiman ja vastuuden käyttöön on toki osa hahmoa, mutta jos tämänkin tarinallisen ratkaisun on tarkoitus osoittaa Parkerin "hyvä sydän", se menee metsään. Päinvastoin lopetus saa lehden päähenkilön näyttämään hyväuskoiselta hölmöltä, joka on kykenemätön näkemään syitä ja seurauksia. Mutta koska Peter David on normaalisti osaava kirjoittaja, haluan uskoa, että häntä itseäänkin ärsytti tämä tarina, ja että hän halusi vain saada sen äkkiä pois käsistään. Näin päästiin ainakin Parker-ryhmistä eroon, eikä tätä oman käden oikeutta juhlistanutta kansanliikettä varmaan enää koskaan mainita, vaikka se näiden tapahtumien yhteydessä nousee mediassa isostikin esiin. Ehkä on parasta sopia että koko sotku tapahtui jossain pöljässä rinnakkaistodellisuudessa. Kuvitus on sentään ihan jees, joskaan Sal Busceman tyyliä ei tyypilliseen tapaansa piirrosjäljen alleen jyräävän McCleodin tussauksen alta tunnista. Pidin kuitenkin tästä kohtauksesta, jossa Daily Buglen päätoimittaja ja kustantaja ottavat yhteen lehden linjasta:

Ja se Mörkö sitten. Onhan hänkin tosiaan läsnä, mutta tarina tuntuu keskittyvän pikemminkin Parkerin elämän sivuhenkilöiden draamaan, ja tätä ihmissuhdevyyhteä sitten setvitäänkin niin että heikompaa hirvittää.

Melodramatiikalla on toki osittainen tarkoituksensa. DeFalco nimittäin on alkanut kutoa Mörön ympärille tämän henkilöllisyyttä arvuuttelevaa mysteeriä, ja satunnaiset vihjeet viittaavat siihen, että naamion takana on joku Peter Parkerin tuntema henkilö. Niin Ned Leeds, Flash Thompson kuin Buglessa valokuuvajana toimiva Lance Bannon ovat kaikki potentiaalisia ehdokkaita, ja loppuupa tarina kunnon cliffhangeriinkin, jossa luvataan salaisuuden paljastuvan seuraavassa numerossa (spoileri: ei paljastu). Tässä on se harmillinen seikka, että itselleni lukijana oli täysin yhdentekevää, kuka Mörkö oli. En ollut ajatellut, että tämän olisi tarvinnut olla joku tuttu – loogisempaahan se olisi ollut, että tämä Vihreän Menninkäisen perintöä jatkava rikollinen olisi ollut joku satunnainen psykopaatti. Mutta tälle linjalle on lähdetty, joten sillä mennään karuun loppuun asti, jonne ei ihan äkkiä päästäkään, kun juonikuvio venyy ja venyy.

Hämähäkkimies 12/89

1. Kuka onkaan ovella?

Tarina: Peter David

Piirrokset: Mark Beachum

Tussaus: Pat Redding

2. Oletko nähnyt... sitä naamiomiestä?!

Idea: Danny Fingerroth

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Taide: Bob McCLeod

Lieneekö tämän numeron kanteen isolla painettu "JOULUPUKKI tulee kylään!" nostanut kovastikin irtonumeromyyntiä? Vaikutus itseeni on tietenkin vain spekulointia koska olin kestotilaaja, mutta kun Hämiksen laatutaso heittelehti muutenkin aika rajusti, epäilen ettei tämä geneerinen kansi ja lupaus joulumeingistä olisi saanut viikkorahoja (9 markkaa 70 penniä on näköjään tuohon maailmanaikaan lehti maksanut) kilahtamaan R-kiskan tiskiin.

Eipä kyllä mitään merkittävää olisi jäänyt lukematta. Ensimmäinen tarina on se pakollinen jouluosuus, jossa ei nähdä supervihollisia eikä juuri muutakaan toiminnallista, vaan pääpaino on Peter Parkerin elämässä ja siinä, miten hän velloo ajatuksissaan surkutellan tulevaa yksinäistä jouluaan niin pahasti, ettei huomaa ihmisiä arkipäivän tohinoissa tavatessaan olevansa tervetullut vähän jokaisen lähipiirissään olevan luokse. Onhan tarinassa sentään joulupukiksi pukeutunut murtovaras, joka kohtaa ilmeisesti oikean joulupukin ja löytää antamisen ilon sydämestään; lähellä on ettei mene siirapiksi, mutta Peter David osaa sentään pitää oikeassa määrin kielen poskessa. Parhaiten tästä tarinasta kuitenkin jää mieleen vierailevan Mark Beachumin kuvitus. Mies ei ole kaksinen tekijä (ilmeisesti on kyllä myöhemmin kehittynyt), vaan kuvakerronta on jotenkin lepsua ja "innovatiiviset" ruutujatot usein sekavia. Mutta se mikä käy selväksi, on, että naiskauneudesta ja varsinkin takamuksista Mark Beachum pitää. Naishahmot ovat Manaran henkeen tyyliteltyjä ja varsinkin pakaroiden hahmotteluun on käytetty aikaa enemmän kuin esim. ruutujen taustoihin tai ylipäätään asetelmien toimivuuteen. Sittemmin enemmän eroottisen sarjakuvan parissa viihtynyt Beachum on nykyään ihan kohtuullisen iso nimi. Aika oudolta tämä kuvitus kyllä Marvel-sarjakuvassa näyttää.

Kakkostarinassakin vastassa on tavallisia katurikollisia, jollaiset tarinat ovat usein niitä tylsemmänpuoleisia. Eivät toki aina, mistä muistumana timanttinen Synninpäästäjä-stoori vuoden 1989 alkupuolelta; mutta vaikka tässäkin ollaan vakavan aiheen parissa, lopputulos on jotenkin pinnallista ja eettisesti kyseenalaista möhnää. Teemana on omankädenoikeus. Peter Parker sattuu tulemaan paikalle kun kolmen hulttioteinin jengi on ilmeisesti aikeissa raiskata korealaisen pesulatyöntekijän. Hän pistää jengin pinoon siviileissään ja saa naapurustossa aikaan liikehdinnän: kansalaiset riemastuvat ajatuksesta että rikollisia vastaan noustaan omin voimin. Pian jo perustetaan Peter Parker -ryhmiä, jotka partioivat katuja ja niin edelleen... Mistä seuraa että Parker joutuu tämän kolmikon silmätikuksi; lopulta he tuikkaavat Peterin asunnonkin tuleen. Bob McCleodin kuvitus on pikkutarkkaa mutta aina vähän sarjakuvamaista, ja sopii paremmin humoristisiin stooreihin. Juonellisesti tämä kakkostarina on huomattavan kyseenalainen, mutta palaan asiaan tarkemmin sitten kun käsittelen Hämiksen seuraavan numeron ja tämän päätösosan. Sanottavaa löytyy.

Vuoden 1989 Hämikset tulivat siis tämän myötä pakettiin, ja vaikka vuosi olikin huikeasti parempi kuin edellinen, oli se silti aika epätasapainoinen. Muutamia helmiä toki joukossa, kuten Synninpäästäjä ja heinäkuussa nähty Ann Nocenti / Arthur Adams -kohellus. Nyt uudelleenlukiessa vasta panin merkille sen yllättävän seikan, että Peter David on ollut ylivoimaisesti vuoden ahkerin käsikirjoittaja Hämiksessä. Jotenkin olin jäänyt siihen käsitykseen, että David oli pikemminkin yksittäisten erikoisjuttujen laatija, mutta hänellähän oli ilmeisen pitkä vakiopesti seittiveikon parissa, joten Davidin tarinoita riittää vissiin vielä pitkälle seuraavankin vuoden puolelle. Toiveita tason säilymisestä siis on.

Loppuun vielä näyte Mark Beachumin taidetta lehden ykköstarinasta. Äkkiä ei arvaisi, että on Hämähäkkimiehen kuvitusta.

Hämähäkkimies 11/89

1. Mitä tapahtui Murskaaja Hoganille?

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Uhkavaatimuksia

Tarina: Bill Mantlo

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Terry Austin

Minut aikoinaan Marvelin maailmaan tutustuttaneen DeFalco / Frenz -kaksikon töitä ei vuonna 1989 enää Hämiksessä paljoa julkaistu. Edellinen, kesäinen Tulilordi-matsi, oli taatun viihdyttävää tavaraa, mutta nyt nämä osaavat tekijät kyllä huitaisevat ohi. Tunnettuna nostagikkona DeFalco palailee jälleen menneisyyteen tarinantynkää etsiessään, mutta hamuilee turhankin kauas: Hämähäkkimiehen ensiesiintymiseen itse asiassa, ja siihen painijaan, jonka kanssa Peter Parker testaa juuri saamiaan voimia. Ei näihin vuosikausien takaisiin hahmojen peruspilareiksi vakiintuneisiin tarinoihin koskaan pitäisi palata.  Mitä tapahtui Murskaaja Hoganille? kysyy tämänkertainen otsikko, ja lukijalla on mielessä vain jatkokysymykset "Jaa että kenelle?" ja "Who cares?" Kukaan ei taatusti ole kaivannut "Murskaaja Hogania", joka esiintyi ehkä kahdessa ruudussa siinä alkuperäistarinassa, ja hänen ankeiden nykyvaiheittensa seuraaminen korruptoituneen painimogulin kiusaamana ("Teurastaja Marsdale", eihh) on juuri niin koukuttavaa kuin tästä innostuneesta esittelystäni voi päätellä.

Kiinnostavinta tarinassa ovat taas kerran Peter Parkerin ja tämän elämää sivuavien henkilöiden vaiheet; onpa mukana jopa pian alkavaa Mörön salaisuus -tarinaa petaava aukeama, jossa Peterin lähellä vähän jokainen vuorollaan käyttäytyy epäilyttävästi. No myönnetään, että tästäkin huolimatta tarina on harvinaisen ponnetonta täytettä ja tyhjänpoljentaa. Ei edes Frenzin kuvitus ole kummoista, jos nyt ei huonoakaaan; tarina ei liene antanut kauheasti aihetta visuaaliseen räiskähtelyyn. Erityismaininta kumminkin Mary Janen huikealle asukokonaisuudelle. Mitenköhän moinen olisi Hämppi-leffoissa sopinut Kirsten Dunstille?

Kakkossarjana nähdään ikävä kyllä lisää Salatut sodat II:ta. Tällä kertaa Mail-Man vastaa samalla lukijoiden pitkään jatkuneeseen rutinaan, ja antaa näytepalan Viittaa ja Tikaria kaksikon omasta lehdestä, jota kirjoitti Hämiksessä tasapaksua mutta ihan kelvollista perustarinaa pitkään tarjonnut Bill Mantlo, jonka luomus kyseinen kaksikko alunperin kai onkin. Piirtäjänä kunnostautuu Rick Leonardi, jota inhosin nuorempana, mutta nyt tavallaan pidän tämän ekspressiivisestä muotokielestä.

Tarinassa on pääosassa Tuonpuoleinen, joka on siis saapunut Maahan kokeakseen ihmiselämää, ja tällä kertaa, koska ollaan Viitan ja Tikarin kadunläheisessä arjessa, eksyy huumediilerien pariin ja saa suoniinsa aimo annoksen heroiinia. Todettuaan kokemuksen kauheaksi hän tappaa kaikki New Yorkin huumevälittäjät yhdellä kädenheilautuksella – joskin palauttaa heidät sitten henkiin sankarikaksikon toiveesta. Aiemmin hyvinkin suoraviivaisesti tappamiseen suhtautuneet V&T saavat opetuksen moraalista ja vastuusta tajutessaan ettei tällainen kertateurastus ole oikea tapa ratkoa asioita. Eihän lehteen enää riittäisi tarinoitakaan.

Mitäänsanomatonta moralistista diibadaabaa tämä on, mutta silti parempi kuin Hämis-tarina sikäli, että edes jotain tapahtuu. Mietityttää kyllä voiko kokonaisen oman todellisuutensa personoituma kokea heroiinipiikkiä samoin kuin ihminen... Oli miten oli, Tuonpuoleinen alkaa näillä main kyllästyttää jo pahan kerran. Salatut sodat II oli täsmälleen niin tyhmä kuin mitä Mail-Man etukäteen varoitteli, ja pitänee huomioida, että myös Viitan & Tikarin seikkailuja Suomeen toivoneiden pyynnöt loppuivat laakista tämän yhden näytepalan jälkeen. En tainnut olla ainoa johon ei oikein kolahtanut.

Mutta vaikka lehti oli ankeuden huipentuma, on Mail-Manilla sentään iloisia uutisia palstallaan: vuoden 1990 alusta starttaa Suomessa neljäs Marvel-julkaisu! Tarkempia tietoja tulevilta palstoilta, kuulemma, mutta ei kai niitä enää hirveästi ole tulossa, kun jo marraskuussa mennään. Ysikytluku vaikuttaa kuitenkin alkavan suomalaisen Marvel-tarjonnan osalta oikein hyvin.

Hämähäkkimies special II

1. Saammeko esitellä: Kapteeni Britannia!

2. Murder World

3. Miehen mitta!

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Dave Hunt / Bob Wiacek

Hämiksen vuoden 1989 julkaisutulva jatkuu. Tuskin on selvitty kolme perättäistä MARVELin numeroa täyttäneestä klassikkosarjojen putkesta, kun edelliskeväinen erikoisnumerokin saa jatkoa. Paitsi että oikeastaanhan tämä on jatkoa vuoden 1988 Maximum Marvel -albumille, jossa myös esitettiin näitä Claremontin ja Byrnen varhaisen yhteistyön hedelmiä 70-luvulta. Vuosi sitten totesin tuosta albumista, että se sisältää hyvin tehtyä, muttei millään tavoin oleellista sarjakuvaa, ja kyseinen arvio kelvannee tällekin julkaisulle. Paitsi että nyt ollaan kyllä ihan pikkuisen historiallisemman tapahtuman äärellä sentään: ensiesiintymisensä nimittäin saa sittemmin enempi mutanttiympyröissä liikkunut palkkamurhaaja Armoton ja hänen Murhamaailmansa.

Armottomasta kertoo paljon se, että hahmo on kehitetty 70-luvulla. Tämä yliampuva, korni ja tavallaan naiivin sarjakuvamainen psykopaatti on vähän liikaa kaikkea, ja toisaalta myös täysin mahdoton ja jopa Marvelin todellisuudessa vaikeasti kuviteltavissa oleva hahmo. Miljonääri ja vähintäänkin Tony Starkin veroinen teknologinen nero on rakentanut lähinnä omaksi viihdykkeekseen Murhamaailman – jättimäisen maanalaisen huvipuiston, jossa häneltä tilattujen tappotöiden kohteet joutuvat pakenemaan isoja flipperinkuulia, robotteja, sirkkelinteriä, mitä nyt ikinä. Kukaan ei kuulemma selviä Murhamaailmasta hengissä, paitsi että kaikki ovat aina selvinneet niissä tarinoissa jotka olen lukenut. Yhdenkään en tosiaan ole nähnyt siellä kuolleen.

En enää muista kumman luin ensin, tämän lehden vain Ryhmä-X:n numeron 1/85, jossa samat tekijät heittävät Murhamaailmaan X-miehet. Jo näiden kahden stoorin vertaaminen tuo hyvin esiin Armottoman perusongelman: tarinat ovat juoneltaan identtiset, eivätkä Armottoman esiintymiset taida tästä pahemmin muuksi koskaan muuttua. Mielikuvituksella on sijaa lähinnä siinä, millaisia hilpeän huvipuistomaisia tappovälineitä tekijät keksivät, muuten nämä ovat tätä samaa aina... Hämähäkkimiehen ja Suomessa tässä vaiheessa vielä tuntemattoman Kapteeni Britannian yhteisseikkailu tässä Special II:ssa on kuitenkin Murhamaailman esiintulo Marvelin universumiin, joten pisteet siitä.

Läpyskän kolmas tarina on varsin turha bonus, mikä on harmi, koska siinä sentään on vieraana tuo sympaattinen suoasukki Man-Thing (suomeksi tylsästi Otus), joka on kiehtova hahmo, ja olisi ansainnut parempaa. Miehen mitta! on ilmeisesti jatkoa jollekin aivan muualla alkaneelle tarinakokonaisuudelle, ja niin täynnä mystistä jargonia ja maagisia hahmoja ja toisia ulottuvuuksia ja diibadaabaa että ajatus harhautui lukiessa milloin mihinkin. Byrnen kynänjälki on toki kaunista katsottavaa, mutta muuten tarina edustaa sitä puolta Marvelin sarjakuvista joka ei ole minua koskaan sytyttänyt.

Kuten aluksi totesin: laatutekijöiden takuutyötä, perustasaista Marvelia vahvasti 70-lukuisin fiiliksin. Jos nyt sattuu jostain kumman syystä olemaan kova Armoton-fani, niin tämä ensiesiintyminen saattaa kiinnostaa, muten Special II:sta ei kyllä jää oikein mitään mieleen.

Hämähäkkimies 10/89

1. Kultaryntäys

Tarina: Peter David

Lay-out: Mike Harris

Viimeistely: Mike Zeck, Bob Layton, Dave Simons & Jim Mooney

2. Tämä kulta on minun!

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

Hämiksen viime numerossa nähtiin Salatut sodat II:n alkupuolelle sijoittuva kohtaus, jossa Tuonpuoleinen muuttaa keskellä Manhattania sijaitsevan toimistorakennuksen kaikkine sisältöineen (ihmisiä lukuunottamatta) kullaksi. Tästä tilanteesta jatketaan suoraan koko lehden mitalla, mikä on ihan plussaa – turhan usein suomalaisen Hämiksen ykkös- ja kakkostarinat on vain lätkäisty yhteen ilman kronologiaa tai temaattista yhteyttä. Harmillisempaa on sitten se, että tästä kultatarinasta ei oikeastaan riitä mielenkiintoista juonentynkää koko lehden mitalle.

Huolimatta heikommasta kuvituksestaan (mitä enemmän tekijöitä, sitä kiireempi on tullut lehden valmistumisessa, ja jälki on aina sen mukaista) ensimmäinen tarina on kuitenkin parempi. Kullaksi muuttuneen ja oman painonsa alla romahtaneen pilvenpiirtäjän sisuksista eloonjäneitä etsivä Hämähäkkimies on hyvä lähtökohta tarinalle, joka ei valitettavasti kuitenkaan pysy alkuasetelmansa tasalla, vaan mene vähän jaanailuksi. Hämiksen hiippaillessa romahtaneissa kultakäytävissä on katutasolla ihan oma vipinänsä, kun hallitus ja asevoimat yrittävät epätoivoisesti estää tämän miljoonien tonnien kultamäärän leviämistä maailman markkinoille. Kaikille (Hämähäkkimiestä myöten) tuntuu olevan autommaattisesti selvää, että "maailman talous romahtaisi" jos näin kävisi, mutta sen enemmän ei lukijoille selitetä syytä. Muistelen jo penskana epäilleeni josko nyt ihan näin kuitenkaan kävisi. Ainakaan mikään merkittävä talousalue ei enää 80-luvulla ollut sidottu kultakantaan, mitä tarinan tekijät lienevät ajatelleet... Noh, apuun värvätään Kingpin, joka saa palkkioksi rakennuksen sisältä muutaman kultaisen kirjoituskoneen, kun kaikki muu mikä kiiltää päätyy kuutioiksi pilkottuna kontteihin, laivoihin ja upotettavaksi valtameren syvyyksiin.

Kakkostarinassa Hämis lähtee yhden tällaisen laivan mukaan, mistä seuraa jonkinasteista kohellusta avomerellä... Enpä tiedä. Niin paljon kuin olen DeFalco / Frenz -Hämiksestä aiemmin pitänyt, on todettava että tällä kertaa ei kolahtanut. Joko aihe oli kuiva, nämä jo pitkään seittisepon parissa jatkaneet tekijät alkavat väsyä, tai sitten minä itse olen kasvanut näillä main jo tämän kaksikon tekemistä tarinoista ulos, minkä vuoksi ei nostalgiakaan enää auta.

Koko lehteä vaivaa hiukan väsynyt ote. Se voi toki johtua siitä, että käsikirjoittajat eivät ole tekemässä omaa tarinaansa, vaan joutuvat jatkamaan Jim Shooterin Salatut sodat II:ssa aloittamaa juonta, jossa kaluttavaa ei loppujen lopuksi ole hirveästi. Parasta tässä lehdessä silloin joskus oli Byrnen piirtämä oikein nätti kansi (kaksisivuinen, eli kuva jatkuu takakannen puolelle), ja täytyy myöntää että se on edelleen parasta. Paitsi että Mail-Manin palstalla julkaistu serkkupojan piirtämä näkemys Rick Leonardin tuotannosta on kyllä legendaarinen.

Hämähäkkimies itsekin jotenkin ärsytti minua tällä kertaa. Hän on toki syystäkin pöyristynyt siitä, että hallitus tekee yhteistyötä Kingpinin kanssa, mutta miten hirveä omantunnon taistelu seuraakaan siitä, onko hänellä oikeus ottaa roskiksesta yksi kultainen muistilehtiö mukaansa. Se tuntui 12-vuotiaana minusta oudon tekopyhältä, eikä tätä lehtiötä edes nähdä läheskään viimeistä kertaa. Tuntui silloin vain että jatkuvassa köyhyydessä riutuva Parker on pahuksenmoinen idiootti edes miettiessään onko hänellä oikeus tuohon kultaiseen roskaan.

Nyt lukiessa osaan nähdä Hämähäkkimiehen hahmon vähän toisin. Hänen oikeuden- ja velvollisuudentuntonsa nimenomaan ovat sairaalloisen yliherkät. Se, että Peter Parkerin omatunto ei meinaa antaa hänen ottaa edes useiden ihmisten hengen pelastettuaan itselleen kullaksi muuttunutta jätettä palkkioksi, ei suinkaan ole tarkoitettu esimerkiksi ylihyveellisestä sankaruudesta – kuten lehteä tuoreeltaan lukiessa arvelin – vaan osoitus siitä, miten nyrjähtänyt Peterin maailmankuva on. Kertakaikkiaan oivallinen luotaus lehden päähenkilön vaikeasti vääristyneeseen ajatusmalliin siis. Ainakin toivon että tekijät ovat näin järkeilleet.

Äh, ei tästä paljon sanottavaa keksi. Ei ehkä vuoden huonoin numero, mutta tähän mennessä tylsin.

MARVEL 9/89: Hämähäkkimies

1. Vihreä menninkäinen iskee jälleen!

2. Menninkäisen viimeinen isku!

3. Päivä elämästäni...

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Gil Kane

Tussaus: Frank Giacoia

4. Kuinka Peter ja Gwen tutustuivat

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: John Romita

En tiedä olenko vain saanut yliannoksen Hämis-klassikoita, mutta kolmas perättäinen MARVELin numero näitä seittisepon vanhoja tarinoita alkaa totisesti jo riittää. En lehden sisältöä missään nimessä huonoksi sano, mutta jotain tästä puuttuu pariin edellisnumeroon verrattuna. Ehkä Vihreän menninkäisen juonikuviot alkavat toistaa itseään. Vihollinen joka tietää Hämähäkkimiehen henkilöllisyyden – ja on lisäksi Peter Parkerin siviilielämään keskeisesti kuuluva hahmo – on kieltämättä ongelma käsikirjoittajalle, ja nämä muistinmenetyksellä ratkeavat juonet alkavat menettää uskottavuuttaan. Menninkäinen toki on psykoottisuudessaan autenttisen uhkaava vihollinen, mutta jotain lopullista on hänen voittamisekseen selvästi kehitettävä... ja aika pian tämän jälkeen sitten kehiteltiinkin, Peterin elämän kannalta tuhoisin ja (Marvel-sarjakuvan kyseessä ollessa) hämmästyttävän pysyvin seurauksin. Mutta ihan vielä ei olla siellä; jälleen kerran Vihreä menninkäinen on Hämähäkkimiestä voimakkaampi jo yksinomaan siksikin, että Peter varoo vahingoittamasta parhaan ystävänsä Harryn isää liiaksi.

Harry Osborn onkin sivujuonessa keskeisenä, tämä kun on näillä main lopullisesti muuttumassa siksi neuroottiseksi epävarmuuden ja pelkotilojen leimaamaksi hissukaksi, jollaisena hänet opin itse myöhemmistä tarinoista tuntemaan. Tämä on itse asiassa hyvin mielenkiintoinen muutos, sillä Harry oli aluksi lehteen ilmestyessään itseään täynnä oleva ja isänsä menestyksellä kehuskeleva snobbaileva yliopistopenska... mutta viimeistään näillä main hänen mielenterveytensä alkaa hajota, ja kun Stan Lee käyttää juuri Harry Osbornia myös ennenkuulumattoman rohkean (Comics Code kieltäytyi antamasta tälle numerolle hyväksyntäänsä, joten Marvel julkaisi sen ilman tuota sensorimerkintää kannessa) huumejuonensa keskiönä, niin onhan siinä poikaparalla kestämistä. Vielä kun pikapuoliin on paljastumassa Harryn isän kaksoiselämä superrikollisena, katkeaa kamelin selkä, eikä Harry ole koskaan enää entisensä. Olen ennenkin tämän sanonut, mutta Hämähäkkimies oli ainoa näistä varhaiskauden Marvel-lehdistä, jolla oli toimiva ja elävä sivuhenkilögalleria, ja Lee taisi tästä joukosta itsekin pitää; hänen tarinointinsa oli Hämiksessä loppuun asti muutaman pykälän korkeammalla tasolla kuin muualla.

Osbornien edesottamukset ovat toistuvuudestaan huolimatta ihan ok luettavaa, mutta kolmas tarina on kyllä aika tönkkö. Ilmeisesti ajankohtaisiin tapahtumiin viittaava vankilakapina on harvinaisen mitäänsanomaton ja mielikuvitukseton, mutta onneksi Peterin ja Lontoosta palaavan Gwen Stacyn riemukkaan onnellista rakkautta on sympaattista seurata. Tämä suhde on jotenkin luonnollisempi kuin Peterin ja Mary Janen suhde myöhemmin – toimihan sekin omalla tavallaan, mutta tuo kaksikko tuntui pysähtyneen ikuisen flirttailun tilaan, kun taas Gwen ja Peter olivat rennon onnellisia ja niin mahdottoman rakastuneita. Suunnitteleepa Peter jo kosivansakin. Onhan tämä pian koittavat käänteet ennalta tietäen kieltämättä karuakin luettavaa...

Gwenistä puheen ollen Mail-Man on jälleen lehden loppuun kerännyt muutaman sivun koosteen juuri tästä saippuaoopperaosiosta, ja kun kerran mennään vuosissa muutama taaksepäin, on kyseisessä koosteessa kuvittaja John Romita, ja Gwen (ynnä kaikki muut naispuoliset hahmot) hohtaa sitäkin kauniimpana. Lehden päätarinoiden kuvitus taas on suhteellisen tuttua laadultaan. "Suhteellisen" siksi, että vaikka Gil Kane on edelleen piirtäjänä oma dynaaminen itsensä, on Giacoian tussaus kovin ohutta ja vähän lepsua, minkä vuoksi kuvitus näyttää pliisummalta pariin edellisnumeroon verrattuna.

Lukihan tämänkin lehden siis ihan tyytyväisenä vielä, mutta kun Hämistä saa muutenkin lehden verran kerran kuussa (ja erikoisjulkaisujakin on tulossa lisää vielä vuoden -89 aikana) niin mielellään tässä vaiheessa näkee jo MARVELissa muita tyyppejä. Hämähäkkimiehen historian kannalta näiden tarinoiden lukeminen on joka tapauksessa ollut varsin sivistävää.

Hämähäkkimies 9/89

1. Tervetuloa... painajaiseeni!

Tarina: Peter David

Piirrokset: Sal Buscema

Tussaus: Armando Gil

2. Revanssi!

Tarina: Jim Shooter

Piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Steve Leialoha

Hämiksen vuosi on ollut melkoista vuoristorataa. Parhaat hetket – Synninpäästäjän stoori vuoden alussa ja kesä- heinäkuun numerot – ovat vastapainokseen saaneet jos nyt eivät suorastaan huonoja (no keväinen Juggernaut-sähellys oli kyllä onneton) niin kuitenkin mitäänsanomattomia numeroita. Nyt ollaan skaalan matalammassa päässä taas. Ihan nätin Byrnen piirtämän kannen alta paljastuu taas Peter Davidia; enpä muistanutkaan miten hallitseva kirjoittaja hän oli Hämiksessä tähän aikaan. Muistiin on jäänyt lähinnä että Davidin usein outoja yksittäistarinoita nähtiin silloin tällöin, mutta syyskuuhun tultaessa hän on ylivoimaisesti julkaistuin käsikirjoittaja Hämähäkkimiessä vuonna -89. Toki hän on Marvelin kirjoittajien kärkikastia, joten asiassa ei ole valittamista, siltikään, vaikka esim. tämänkertainen on aikamoinen välityö.

Tapaamme yhden Marvelin monista mystisten ulottuvuuksien hallitsijoista, tällä kertaa Painajaisen (josta Mail-Man joutuu palstallaan selventämään, että juu, tietenkin on eri hahmo kyseessä kuin Ryhmä-X:n Painajainen... no ehkä olisi sitten voinut suomentaa nimen toisin, kun kerran originaaleillakin on eri nimet?), unitodellisuuden hallitsijan. Tai "hallitsijan", koska ainkain tämän tarinan perusteella tyyppi on lähinnä uhoa ja pauhua, mutta on pitkälti oman todellisuutensa myriadien uhkien armoilla siinä missä sinne tupsahtavat vieraatkin. Neil Gaimanin Morpheus pudistelisi päätään moiselle amatöörille.

Viimeistä sivua lukuunottamatta koko tarina tapahtuu siis Peter Parkerin unessa, joka taas tapahtuu Painajaisen unimaailmassa, jonne Hulk on jossain oman lehtensä tarinassa jäänyt vangiksi ja pistää paikkoja palasiksi. Painajainen on kutsunut Hämähäkkimiehen avukseen, joten ei muuta kuin matsia ottamaan. Pidän tarinan alun unesta, jossa alaston Peter haahuilee superroistoja ja -sankareita täynnä olevassa Daily Buglen toimistossa. Unimaisuus välittyy mainiosti, joskin Sal Buscema ampuu vähän yli nyrjähtäneiden ja mutkittelevien taustojen kanssa – muuten piirrostyö on Salin tuttuun tyyliin oikein mainiota, vaikka todennäköisesti tämä on ollut aika nopea työ; taustat kun katoavat tarinan edetessä melkein kokonaan. Toisaalta on siinäkin oma unimainen tunnelmansa, joten kyseessä voi olla tarkoituksellinenkin tehokeino. Joka tapauksessa yhden idean tarina kantaa about siihen asti kun itse Painajainen lopulta paljastaa olemassaolonsa, ja Peter siirtyy unen surrealismista tietoisemman unimaailman pariin sivulla 13. Sen jälkeen on vain Hulk-matsia, mikä on muutamista uniominaisuuksistaan huolimatta aika tylsää luettavaa. Hauskoja jippoja tarina on kuitenkin täynnä, kuten pakollinen "herään-mutta-olenkin-vielä-unessa"-kohtaus, ja Hämiksen puku, joka vaihtuu joka ruudussa punasinisestä mustaan ja takaisin.

Jos päätarina olikin lähinnä harmitonta hömppää, niin lehden jälkipuoliskolla ollaan ongelmallisemmissa sfääreissä. Lukijat ovat kirjeissään anoneet vuoden ajan, että myös Salatut sodat II nähtäisiin Suomessa, ja vaikka Mail-Man on varoitellut että a) tarina on muihin lehtiin rönsyillessään paljon pidempi kuin ykkösosa, myös b) laadultaan huomattavan heikkotasoinen, niin nyt tämän eeppisen katastrofin äärellä ollaan. Onneksi itse Secret Wars II -lehdestä nähdään vain ykkösnumero (ja vissiin vähän kakkosta, koska parilla viime sivulla tussaaja selvästi vaihtuu) – tämä on nimittäin aikamoinen rimanalitus. Mistään "sodista" ei enää ole kyse, vaan tuon originaalin tarinan myyttinen jumalhahmo Tuonpuoleinen saapuu Maapallolle "oppimaan" elämää ihmisen hahmossa ja ajautuu vähän kaikkien pariin vuorollaan ja typeristä tilanteista toisiin. Jim Shooter, tuolloinen Marvelin päätoimittaja, on niin oman ideansa pauloissa, että logiikka, juoni ja dialogi ovat toisarvoisia. Tai näin olen käsittänyt – en ole tämän tylsän ykkösosan jälkeen lukenut jatkosta kuin referaatteja, mutta niden perusteella tämä homma kokonaisuutena tosiaan ampaisee naurettaviin sfääreihin.

Mutta vaikkei itse tapahtuman päälehteä enempää nähdäkään, niin esim. Hämiksen seuraava numero jatkaa suoraan siitä mihin täsää päästään, eli Tuonpuoleinen on muuttanut kerrostalon keskellä Manhattania kullaksi ja jatkanut sitten taas toisaalle. Tästä lisää Hämiksen seuraavaa numeroa käsiteltäessä, mutta todettakoon vielä, että Tuonpuoleisen vaiheita planeetallamme nähtiin Ryhmä-X:ssä jo vuonna 1987, niin paljon edellä lehti oli tuohon aikaan Hämistä. Rachelin ja Tuonpuoleisen matsi numerossa 9/87 lukeutuukin omiin suosikkitarinoihini. Aika tyylikästä, että vaikka Claremont joutui päätoimittajan komennolla ymppäämään tämän kaikkivoipaisen idioottineron mukaan oman lehtensä tarinaan, hän ei hutaissut mitään vasemmalla kädellä, vaan kirjoitti visiitin ympärille oikeasti varsin vaikuttavan juonikuvion. Samaan aikaan Shooter itse tuuttasi Secret Wars II -lehteen lähinnä nolostuttavan kornia filosofiapyörittelyä... Jota ei muuten Milgrom-Leialoha-kaksikon piirrosjälki ainakaan paranna. Milgrom on toisinaan onnistuva mutta yleensä tönkkö kuvittaja, jonka kynänjäljelle ei Leialohan aika jäykkä tussinjälki sovi alkuunkaan. Lopputulos on todella ruma, mutta ei tämä tarina parempaa ansaitsekaan.

Vaan todettakoon lopuksi se mikä lehdessä on parasta: meikäläinen. Tai siltä se ainakin tuoreeltaan tuntui, kun näki ensi kertaa oman lukijakirjeensä palstalla. Vielä Mail-Manin (runsaasti) suorittaman kielenkorjailun jälkeenkin lopputulos on aika kömpelö, mutta onpa pää nyt auki. Kehaisen lähinnä Synninpäästäjää, mitään erityistä kysyttävääkään en oikein ole keksinyt. Tästä se nyt sitten kuitenkin lähtee; seuraavan parin vuoden kuluessa esiinnyin palstalla melko taajaan niin yksin kuin serkun kanssa yhteisvoimin tehdyin kirjeinkin. Pysyvää nimmaria en monen muun tavoin valitettavasti käyttänyt, vaan vaihtelin muutaman vakion välillä ilman sanottavaa logiikkaa. Lisäänpä nyt itseni kuitenkin tuonne tägeihin jotta voin seurata julkaistujen kirjeitteni määrän vauhdilla kasvavan.

MARVEL 8/89: Hämähäkkimies

1. Jäämies iskee!

2. Ansa terroristille!

3. ...ja vielä menninkäisiä...

4. Kuinka Gwenistä ja Peteristä tuli rakastavaiset osa 2

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Gil Kane / John Romita

Tussaus: John Romita / Sal Buscema

Hämiksen klassikoiden MARVEL-putki jatkuu. Edellisnumerosta tykkäsin kovasti, ja meno säilyy melkein yhtä tasokkaana. Tekijät ovat pitkälti samat, ja vaikka muutama alkuperäisnumero välillä taidetaan yli hypätäkin, niin siitä kuitenkin aluksi jatketaan mihin viimeksi jäätiin. Ensimmäinen tarina on silti lehden heikko kohta. Ryhmä-X:n Jäämies, hahmo joka on aina ollut jotenkin persoonaton ja tylsä, tulee vierailulle – käsittääkseni tarkoitus oli kokeilla vieläkö tuolloin jo lakkautetun X-Menin hahmoilla olisi faneja. Ei tainnut olla, koska X-Men pysyi jäähyllä vielä vuosia tämän jälkeen... Eikä tämä tarina kauhean kovaa iskekään. Ei se huono ole; Stan Lee kirjoittaa letkeää Hämis-läppää vaikka vasemmalla kädellä ja nukkuessaan, mutta juoni, viime numerossa nähdyn korruptoituneen poliitikon nappaaminen Hämpyn ja Jäämiehen yhteisvoimin, on aika tylsä päätös kiinnostavasti alkaneelle poliittisen pelin saagalle. Myös toisessa tarinassa poiketaan totutusta. Gwen Stacy on isänsä kuoleman jälkeen (viime numerossa) lähtenyt sukulaisiin Lontooseen, ja kun köyhänä opiskelijana yleensä kärvistellyt Peter saa Daily Buglelta kuvapalkkion, hän päättää yllättää tyttönsä lähtemällä itsekin kohti Brittein saarta. Mutta tuskin on lentokone Heathrow'lle laskeutunut, kun terroristit jo iskevät, Peter sonnustautuu Hämikseksi ja pelastaa päivän. Eikä tietenkään enää voi tavata Gweniä, ylipäätään näyttäytyä juuri missään Lontoossa, vähemmästäkin kun heräisi epäilykset Hämiksen henkilöllisyyttä kohtaan.

Juoneltaan tämäkin osio on ehkä vähän kömpelö, mutta kuitenkin hyvin kirjoitettu. Sanon sen taas: Stan Leen kirjoittama Peter Parker on pahuksen elävä ja realistinen. Leen käsissä myös Gwen Stacy ja koko Daily Buglen väki toimivat hyvin – ja kun Parker palattuaan tuo Robbie Robertsonille Hämiksen kuvia Lontoosta, ei ole mikään ihme, että tuo varsin terävänä pidetty Buglen myöhempi päätoimittaja yhdistää asioita toisiinsa. En tiedä onko hänen koskaan virallisesti kerrottu tietävän Peterin olevan Hämähäkkimies, mutta muistan että 80-luvun lehdissä siihen jo varsin vihjaillen viitattiin. Kakkostarina on muuten poikkeuksellisesti Romitan piirtämä Sal Busceman tussauksella. Yllättävä mutta tiomiva yhdistelmä, joka ei lopulta paljon poikkea Kane / Romita -kombosta.

Kolmannessa tarinassa hengataan viimein tutummassa opiskelijajengissä New Yorkin hektisillä kaduilla, on huumeita ja deittailua, svengaavaa 70-lukua (nämä tarinat ovat vuodelta 1970), vakuuttavaa vainoharhaakin, kun muistinsa menettänyt Norman Osborn alkaa saada fläsäreitä Vihreästä menninkäisestä, on hippivaatteita ja May-tätikin ryhtyy swingeriksi. Erityishuomion ansaitsee tähän stooriin ikuistettu vaatetus. Peterin hapsutakki etenkin on klassikko, tekee noiden leveälahkeisten housujen kanssa totisesti vaikutuksen.

Tiettyä aitoutta näissä tarinoissa on. Jollain tavalla nämä tuntuvat vielä olevan kiinni Hämiksen synnyssä ja vuodessa 1962; aika on kulunut, henkilöt ovat kasvaneet ja ikääntyneet. 80-luvulle tultaessa tarinoiden ajallinen skaala oli jo lakannut olemasta, kronologia oli muuttunut "Marvel-ajaksi", jossa nuo vanhat tarinat siirtyivät koko ajan vuosissa edemmäs ja hahmot pysähtyivät tiettyyn määrittelemättömään nuoren aikuisuuden ikään. Se on vähän sääli, vaikka toki ymmärrettävää bisneksen jatkuvuuden kannalta. Silti se tunne näissä tarinoissa on, että kaikki tähänastinen on todella elettyä historiaa ilman mitään ajan keinotekoisia kutistamisia. Tapahtumiin tämä tuo oman realismilisänsä, ja vaikutelman siitä, että asioilla on merkitystä, että ihmiskohtalot eivät ole vain copyright-merkattuja nimiä ja kuvia joille ei koskaan tapahdu mitään sellaista, mikä muuttaisi status quota liiaksi.

Edellisnumeron tapaan Mail-Man on koonnut loppuun muutaman sivun verran vanhempaa matskua koosteeksi Peterin ja Gwenin ihmissuhdekuvioista. Ditkon piirtämistä tarinoista on nyt edetty Romitaan, ja naisväki näyttää heti kerrassaan hemaisevalta (Romitallahan oli ennen Marvel-pestiään vuosien kokemus romanssi-sarjakuvien parista). Hauska huomio tästä historiallisesta osiosta muuten, kun on lukenut joitakin moderneja Marvel-julkaisuja viime aikoina: nykylehdessä saattaa olla aukeamalla pari isoa kuvaa ja muutama sana, ehkei tekstiä lainkaan. Ja sitten vertaa näihin varhaisen 60-luvun puhetulviin: jestas. Tekstiä on kuin kirjansivulla konsanaan.