Hämähäkkimies 12/87

1. Skorppioni löytää tytön! (Mutta ei niin kuin sinä luulet!)

Käsikirjoitus: Tom DeFalco (& Stan Lee?)

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Bob Layton & Jackson Guice

2. Tilanne: Toivoton!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Bob Layton

Tussaus: John Beatty

Normaalista Amazing Spider-Manin jatkumosta tehdään nyt varsin miellyttävä poikkeama jonkin verran vanhemman stoorin pariin, kun julkaisuohjelmassa on vuorossa kyseisen lehden annual numero 18. Näiden vuosijulkaisujen tarinathan tapasivat olla juonenkuljetukseltaan ohuita, mutta usein aika viihdyttäviä, monesti keskimääräistä paremmalla kuvituksellakin. Tällä kertaa ohjaksissa on normaali parivaljakko DeFalco / Frenz, mutta niin tarinan kuin kuvituksenkin puolella ollaan oikein hyvässä vedossa. Juonena on J. J. Jamesonin aikoinaan Hämis-vihassaan aikaansaama superrikollinen Skorpioni, joka pakenee vankimielisairaalasta, minkä seurauksena poliisit järjestävät Jamesonille tarkan vartioinnin.

Tarina ei siis itsessään ole kummoinenkaan, mutta pidän sen toteutuksesta. Annualin suuri sivumäärä mahdollistaa rauhallisen rakentelun, ja niin paljon sivuja onkin, ettei tässä suomennoksessa ehditä kuin tarinan puoliväliin, loput jäävät ensi numeroon. Skorpionin kanssa ei vielä oteta edes yhteen, vaan tarina jää mukavan kutkuttavaan cliffhangeriin, ja piinalliseen tunnelmaan kun kaikki odottavat mistä ja kenen kimppuun Skorpioni (en muuten millään osaa kirjoittaa nimeä Mail-Manin tapaan kahdella p-kirjaimella...) lopulta hyökkääkään.... Sivuhenkilöiden aikana ehditään tämän alkupuolen aikana kuljeskella kivasti; on Daily Buglen toimitus, Jamesonin poika John ja ennen kaikka Marla Madison, jonka kanssa JJJ on juuri julkaissut kihlauksensa ja Buglen toimituksessakin jo juhlistetaan  kustantajan tulevia häitä. Samaan aikaan Skorpioni onnistuu luikertelemaan ulos maksimiturvallisesta laitoksesta.

DeFalcolle poikkeuksellinen kerronnallinen ratkaisu on Hämiksen jutusteleva monologi kautta tarinan, ja se toimii todella hyvin. Sävy on lakonisen toteava, itseironinen, jälkiviisas – oikein onnistunut. Krediiteissä mainitaan myös, että Stan Lee "osallistuu juonenkehittelyyn" ensi kertaa kahteentoista vuoteen, mutta hänen roolinsa jää vähän Hämäräksi. Oikein onnistuneesti rakennettu kokonaisuus tämä kyllä on, pidän myös päästooriin liittymättömästä elokuvallisesta alkukohtauksesta, jossa Hämis pysäyttää helikopteria käyttävät pankkiryöstäjät keskellä Manhattania. Huikea kohtaus, jossa Frenzin villit kuvakulmat toimivat todella komeasti. Tussauskin muuten on tässä annualissa vahvaa – sekä Layton että Guice ovat alansa tunnustettuja tekijöitä, ja kummallakin on aika ohut ja, Mail-Manin sanoin, aistillinen jälki. Kelpaahan tätä katsella.

Salatuissa sodissa otetaan sen sijaan askel huonompaan. Ensinnäkin Mike Zeck astuu hetkeksi sivuun, ja edellämainittu Bob Layton kuvittaa tämän ja seuraavan jakson. Jälki on kammottavaa. Zeckin sulavalinjaisen ja tyylikkään kynänjälken tilalla on nyt Laytonin ahtaasti sommiteltu ja lattea mitäänsanomattomuus, jossa minua silti eniten häiritsee hänen tapansa piirtää ihmisten kasvot. Kaikki näyttävät niin kurttuisilta kuin lässähtäneiltäkin, eikä siinä Beattyn tussaus paljon auta. Laytonilla oli tuolloin kova maine tussaajana, mutta piirtäjänä hän oli tuolloin ja on minusta yhä aika onneton.

Sinällään harmi, sillä tämä neljäs jakso sisältää kuuluisan kohtauksen, jossa Molekyylimies isommitta ongelmitta pudottaa "Alppien kokoisen" (Shooter ja hänen alati kasvavat vertauksensa...) vuorijonon sankarien ylle, sen jälkeen kun näiden tukikohtakin on ensin räjäytetty taivaan tuuliin. Hulkin ja Reed Richardsin avulla tästäkin selvitään, ja lopulta haavoittuneet sankarit löytävät planeetalta alkuperäisasukkaiden kylän, jonne, Galactuksen jalkojen juureen, vetäytyvät nuolemaan haavojaan. Tilanne näyttää pahalta, mutta muistan kyllä hyvin, että tämä oli ensimmäinen sellainen Salattujen sotien jakso, joka jätti vähän pettyneen olon. Osasyy oli toki todella huolimaton kuvitus, mutta toisaalta tässä kohtaa alkaa tarina polkea jo huomattavan selvästi paikoillaan. Asioita tapahtuu, mutta tilanne ei muutu, ja kun kaikki henkilöhahmot ovat lähinnä paperinuken paksuisia kuvia omissa lehdissä esiintyvistä versioistaan, tämä jatkuva tappelun ja vetäytymisen kierre alkoi tuntua jo kertaalleen luetulta. Ehkä huono merkki, kun kuitenkin ollaan 12-osaisen sarjan nelosjaksossa vasta...

Arvio: Perustason supersankarisarjakuvana alun Skorpioni-tarina on täydellinen onnistuminen, jossa Hämiksen poikkeuksellisen rikas sivuhenkilögalleriakin hyödynnetään hyvin. Salatut sodat sen sijaan ei vakuuta. Jonnekin tarina kai on menossa, mutta varsinkin nykylukija aistii tahallisen pitkittelyn. Zeckin piirtämänä jakso olisi sentään ollut viihdyttävämpi.