Hämähäkkimies 5/82

Murtovaras kiinni!

Käsikirjoitus: Marv Wolfman

Piirrokset: Keith Pollard

Tussaus: Jim Mooney
(tekijöiden nimiä ei mainita lehdessä)

Juuri kun pääsin viimeksi kehaisemaan Wolfman / Pollard -Hämistä, tulee eteen tämä Amazing Spider-Man lehden numero 200, johon, tyypilliseen Marvelin tapaan, on tasalukua juhlistamaan sisälletty suuria käänteitä. Ongelma on vain siinä, että Wolfman kajoaa Hämiksen kertakaikkisen myyttiseen syntytarinaan – pyrkimyksenä on ehkä ollut jonkinlainen sulkeuma, Peter Parkerin siirtyminen eteenpäin elämässään Hämähäkkimiehenä... Mutta lopputulos on totaalinen kyvyttömyys tavoittaa sitä, mikä Hämähäkkimiehen hahmossa on oleellista.

Kun ostin tämän lehden divarista silloin joskus, olin lähinnä pettynyt. Vastassa ei ollut ketään cooleja supervihollisia, vaan Hämis saa niin supersankarina kuin Parkerinakin vastaansa yhden ainoa kliseisen murtovaras/murhamiehen. Vaan ei sentään ketä tahansa: Wolfman on päättänyt tuoda tähän juhlanumeroon sen Hämäkkimiehen ensimmäisessä tarinassa vuonna 1962 esiintyneen murtovarkaan, jonka Peter ylpeydentuntonsa vuoksi jättää ottamatta kiinni, ja joka sitten tämän jälkeen surmaa Peterin kasvatti-isän Ben-sedän. Juuri tästä tapauksesta syntyy Hämähäkkimiestä hahmona määrittävä voiman ja vastuun periaate, ja toisaalta häntä alati kalvava hirvittävä syyllisyys ja pelko läheistensä vuoksi. Mihinkään muuhun tätä murtovarasta ei tietenkään tarvittu; hän jäi jo Stan Leen alkuperäisessä tarinassa nimettömäksi hahmoksi, jonka tehtävänä oli vain saattaa Peter Parker elämänsä alkuvaiheesta sen jälkipuoliskoon Hämähäkkimiehenä. Nyt tämä murtovaras palaa takaisin (itse asiassa jo lehden edellisessä numerossa, joten en tarkkaan tiedä miten tämä tarina alkaa), ja Hämiksen syntytarinaan ympätään kaikenlaista siihen huonosti sopivaa: Parkerien kotitalo ei ollutkaan mikään satunnaisen murtovarkaan kohde, vaan sinne on kätketty mafian saalis joskus kauan sitten, ja kohtaapa Peter sen saman vartijankin uudestaan, jonka avunpyynnön ensiesiintymisessään tylysti jättää huomiotta.

Murtovaras nappaa kiinni Peterin ja seuraa sivukaupalla väsynyttä (lukijan näkökulmasta) nujakointia: ensin murtovaras nuijii tuoliin sidottua Peteriä, sitten Peter paiskii sivukaupalla murtovarasta, niin siviileissään kuin Hämiksenäkin. Kenties tämän on tarkoitus olla katharttista. Lukijan tulisi kokea suurta tyydytystä siitä, että tämä kaiken pahan alku saa viimein ansionsa mukaan, mutta on vaikea kuvitella kenenkään kaivanneen tätä pelkkänä katalyyttinä toiminutta hahmoa takaisin – oikeastaan tätä hahmoa ei paria ruutua enempää koskaan ollut olemassakaan; vasta Wolfman tuo hänet esiin, kliseisenä alamaailman kovanaamana, joka ei arastele pahoinpidellä tai tappaa saadakseen haluamansa. Epätodellisen kauan miekkonen kyllä pysyy tolpillaan Hämiksen häntä nuijiessa. Viimeistään siinä vaiheessa kun yliampuvan vihansa sumentama Peter paljastaa henkilöllisyytensä tälle yhtäkkiselle arkkiviholliselleen, tietää lukija ettei tämä voi päättyä kuin yhdellä tavalla, millä se sitten päättyykin: murtovarkaan sydän pettää lopulta silkasta kauhusta, ja mies kuolee Hämähäkkimiehen käsivarsille. Koko lehden ajan pedattu kliimaksi jää siis lopulta kuitenkin tavallaan saavuttamatta; Peter saa kyllä kostonsa, muttei oikeastaan omalla toiminnallaan. Samalla tuli kuitenkin vesitettyä koko ikoninen syntytarina. Mitä tuhlausta.

Ai niin, ja tuossa edempänä olevaan otokseen liittyen: Peter kyllä luulee May-tädinkin olevan kuollut, mutta se paljastuu jo tämän lehden kuluessa huijaukseksi, ja jokainen vähänkään Marvelin sarjakuvia lukenut kyllä tietää, ettei näistä lehdistä löydy ketään toista, jonka henki olisi yhtä sitkeässä kuin May-tädin. Hänen mahdollinen kuolemansa varjostaa kyllä Hämiksen seikkailuita vähän väliä, mutta niin vaan May sinnittelee menemään. Se täytyy kyllä sanoa, että tämä tarina lienee huomattu virheeksi Marvelillakin jo melko varhain. Sen lukeminen silloin 80-luvun lopullakin tuntui oudolta; näihin tapahtumiin ei koskaan myöhemmin ollut viitattu edes ohimennen, vaan juhlanumeron eeppiseksi tarkoitettu lässähdys unohdettiin onnistuneesti. Hyvä niin. Viimeisellä sivulla Peter on löytänyt itsensä ihmisenä uudelleen, mikä tulee sekin vähän tyhjästä. Käsittääkseni muuten näiden viimeisten onnellisten ruutujen dialogin käväisi laatimassa itse Stan Lee.

Arvio: Tylsää, turhaa ja tarinallisesti tuhoisaa. Hämiksen yliampuva vihakin vaikuttaa jotenkin epäaidolta; Peter David kirjoitti saman paljon paremmin myöhemmin legendaarisessa Synninpäästäjä-tarinassa. Pollardin kuvitus (tämä oli muuten sitä aikaa, kun suomalaisissa lehdissä mainittiin tarinoiden tekijät lähinnä silloin kun satuttiin muistamaan) on yhä ok, mutta valitettavasti tussaajana on syvästi inhoamani Jim Mooney, jonka kykyyn vesittää piirtäjä kuin piirtäjä tulen vielä palaamaan.