Hämähäkkimies 1/82

1. Musta kissa tietää vaaraa

2. Mustan kissan yhdeksän henkeä

Käsikirjoitus: Marv Wolfman

Piirrokset: Keith Pollard

Tussaus: Frank Giacoia / "M. Hands"

Löysin Marvelin sarjakuvat vuonna 1987, ja tätä kohtaamista seurasi hyvin nopeasti paitsi kaiken Suomessa julkaistun hankkiminen tuoreeltaan, myös satunnainen divareissa kiertely. Nyt nähtynä kokoelmassani ei kuitenkaan ole hirveän paljon tuota vuotta -87 vanhempaa tavaraa; varsinkaan näitä Hämähäkkimiehen muinaisia numeroita en kauheasti hankkinut. Ne tuntuivat tuolloin jokseenkin vanhanaikaisilta, tarinoissa ei koskaan ollut sellaista imua kuin vaikkapa Ryhmä-X:ssä, jonka vanhoja numeroita metsästin tosissani. Tämän näkyy esim. siinä, että tässä kohtaa Hämiksissäni on vuoden harppaus eteenpäin. Lehden tekijät ovat vaihtuneet (käsikirjoittaja Marv Wolfman on muuten kreditoitu tässä suomenkielisessä lehdessä nimellä Mary), Peter Parkerin siviilielämäkin heittänyt häränpyllyä – Mary Jane on kokonaan kadonnut kuvioista, ja Peter on kärttyisä ja ystäviensäkin karttama. Hämiksenä hän saa vastaansa mielenkiintoisen hahmon nimeltä Musta kissa, joka on ehkä sinällään melko tyypillinen tapaus – mies-sankari ja tämän naispuolinen vastustaja, jotka myöhemmin päätyvät yhteen. Mutta Felicia Hardy ei koskaan ollut varsinaisesti vihollinen. Hän on kyllä murtovaras ja taidokas akrobaatti, mutta (toistaiseksi) ilman supervoimia, ja toisaalta tämän ensiesiintymisen motiivitkin ovat jalot: Musta kissa kaappaa kuolemansairaan isänsä vankilasta antaakseen tälle mahdollisuuden kuolla kotonaan. Isä on nuorempana ollut legendaarinen kissavaras (käsitteen "cat burglar" suomennos kuulostaa varkaalta joka anastaa kissoja...) ja näistä rikoksistaan istuu nyt tuomiotaan. Isäänsä jumaloiva Felicia on halunnut tulla tämän kaltaiseksi, ja näitä taitojaan käyttää sitten osapuilleen samoin kuin esikuvansakin. Mutta hän sattuu törmäämään öillisillä retkillään Hämähäkkimieheen, ja vaikkei mitään romanttista vielä ilmassa olekaan, niin kyllä tässä ensikohtaamisessa jo jonkinlaiset kipinät sinkoavat.

Musta kissa on hyvä hahmo, ja tämä ensiesiintyminen varsinkin on onnistunut. Kun itse aloin kerätä Hämistä, oli näillä kahdella jo pitkä rakkaussuhde takanapäin, hiipumassakin, ja tätä eroavatko-vai-eivätkö -debattia käytiin lehdessä tuolloin kymmenvuotiaan mielestä piinallisen pitkään. Mustan kissan juonikaarta kokonaisuutena katsoen tuo myöhempikin vaihe kyllä toimii; Felicia Hardy on pääsääntöisesti hyvin käsitelty hahmo, joka on rämäpäisempi, fyysisesti ja seksuaalisesti aktiivisempi osapuoli suhteessa, ronski ja riskejä ottava, lievästi hullu mutta rakastettava. Pakko myös todeta, että tämä hänen alkuperäinen asunsa, jonka käsittääkseni suunnitteli itse John Romita, on todella tyylikäs; 90-luvulla hahmolle yritettiin pukea uusia aikakauden tyylin mukaisia erittäin paljastavia asuja, mutta tämä yksinkertainen peittävä musta on silti aina se, mistä Musta kissa muistetaan, ja johon hänet ilmeisesti myöhemmin palautettiinkin.

Lehdessä on, kuten kansikin lupailee, myös kiva kilpa. Aika hupaisaa, että Marvel-sarjakuvan kilpailusta voi voittaa Teräsmies-pyyhkeen. Ei ollut niin tarkkaa tuolloin.

Arvio: Kiinnostavan hahmon ensiesiintyminen on hyvä, ja varsinkin retroaktiivisesti luettuna mielenkiintoinen. Keith Pollard on kuvittajana ok – kenties modernimpi kuin edeltäjänsä Ross Andru, mutta varsinkin toisen tarinan sotkuinen tussaus ("M. Hands" on lyhennys Marvelin käyttämästä käsitteestä "Many Hands" ja tarkoittaa aina sitä, että lehti on ollut vaarassa myöhästyä, joten kynänjälkeä on haalittu tussaamaan kaikki ja naapurit, yleensä piirrosjäljelle tuhoisin seurauksin) haittaa. Ei Pollard kyllä koskaan lukeutunut suosikkeihini, mutta Mustan kissan hän hahmottelee mainiosti.