Ryhmä-X 4/91

1. Eteläinen pallonpuolisko

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green

2. Tervetuloa Genoshaan

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: P. Craig Russell

Kuten ehkä muistamme, X-miehet uhrasivat taannoin henkensä Dallasissa voittaakseen Vastustajana tunnetun kaaoselementin, minkä jälkeen järjestyksen jumalatar Roma palautti heidät henkiin. Nyt ryhmä on paitsi koko maailman tietämän mukaan edesmennyt, myös kaikille elektronisille tai muuten keinotekoisille tarkkailulaitteille näkymätön: täydellinen iskuryhmä, ja sitähän Ryhmä-X:stä nimenomaan tämän käänteen myötä tulee.

Tämä nyt alkava "Outback-era" on nykyisin monen kaiholla muistelema lyhyt mutta hyvin omanlaisensa kausi X-historiassa. Ryhmä-X on coolimpi ja tylympi kuin ehkä koskaan ennen tai jälkeen (no, ehkä Grant Morrisonin kausi vuosituhannen alussa pääsee lähelle). Porukasta on tullut Australian takamailla futuristisessa hightech-kompleksissa (jonka he tässä numerossa ottavat Raatelijoiksi kutsutulta cyborgilaumalta käyttöönsä) majaileva ja mutanttiteleportteri Portin avulla maailman laidalta toiselle singahteleva oikeudenjakaja. Vieläpä Marc Silvestrin piirtämä sellainen! Kukapa ei tästä tykkäisi?

Minäkin tykkäsin aikoinaan kovasti. Claremont tuntui löytävän aina vain uusia kiinnostavia suuntia joita tutkia, uusia hahmoja heitettäväksi tähän X-myllytykseen, uusia ihmissuhteita solmittavaksi ja juonilankoja punottavaksi. Mutta kovaa tämä meno on. Heti lehden alussa edellämainitut Raatelijat iskevät Singaporessa sijaitsevaan pankkiin, jossa ruumiita kasaantuu kuin heinää. Ollaan saapumassa 90-luvulle, ja Marvelin sarjakuvillekin koittaa uusi, tylympi aika. X-miehet itse eivät toki vieläkään tapa, mutta Raatelijat talutetaan Romalta lainaksi saatuun "Vaarain ahjoon", porttiin jonka läpi kävellyt syntyy puhtaana pöytänä uudestaan. Aika rajulta rangaistukselta tuokin tuntuu, mutta ehkä siinä on kuitenkin hitunen armoakin mukana. Joka tapauksessa Ryhmä-X on nyt lähempänä omankädenoikeudella toimivaa lainsuojattomien ryhmää kuin koskaan ennen. He menevät sinne missä heitä kaivataan, jakavat tuomioita vastaamatta kenellekään. Maailma on muuttunut kovaksi, ja Claremont tuo sen esiin hienosti kakkostarinassa.

Tervetuloa Genoshaan on historiallisesti ehkä jopa merkittävämpi kuin lehden ykköstarina, koska tässä Marvelin maailmassa ensiesiintymisensä tekevä äärirasisitinen saarivaltio Genosha tuli jäädäkseen, ja on yksi keskeisiä Marvelin maailman paikkoja nykyisin. Genosha on varsin ohuesti verhoiltu kuva apartheidin aikaisesta Etelä-Afrikasta, jossa mutantit ovat orjaluokka ja muilla pyyhkii hyvin. Omissa oloissaan Intian valtameren reunamilla elellyt valtio kaappaa paitsi Australiaan muuttaneen kansalaisensa, myös tämän seurassa olleen Madelyne Pryorin, ja koska Maddie on nykyään osa X-tiimiä, lähtee joukko häntä pelastamaan, ja Genoshan syrjintään perustuvat valtionkoneistot paljastuvat näppärästi lukijalle samaa tahtia kuin tarinan päähenkilöillekin. Rogue ja Wolverine jäävät Genoshan militantin poliisin, magistraattien, haaviin, mutta muu ryhmä vetäytyy suunnittelemaan pelastusoperaatiota. Jatkoa seuraa...

Kakkostarinan on piirtänyt Rick Leonardi, jonka jäljestä olen oppinut nyt ikäännyttyäni pitämään, ja ihan hyvä niin: Uncanny X-Menin tahti oli näihin aikoihin Silvestrille sen verran raju, että Leonardista tuli ikään kuin vakituinen kakkoskuvittaja, jonka jälkeä nähdään tämän tästä. Eihän hän Silvestrille pärjää, mutta hoitaa homman kotiin, ja on varsinkin joihinkin hiljaisempiin hetkiin mitä sopivin piirtäjä. Claremontin tarinointi on kyllä näihin aikoihin paitsi kiinnostavaa ja monipuolista edelleen, niin myös pahuksen täyteenahdettua, ja sivut meinaavat hukkua puhekupliin ja tapahtumiin. Juonet eivät melkein mahdu lehden mittaan, mutta mieluustihan tätä silti lukee. Ei silloin keväällä -91 tajunnut miten keskeisiä konsepteja X-historiaan tässä numerossa aseteltiin: Genosha, Australia, Raatelijat, jopa ensiesiintyvä teleporttaava aboriginaali Porttikin on sittemmin asettunut osaksi X-mytologiaa. Hyvää kamaa. Rakkaudella tehtyä, ja ajatuksella.

MARVEL 4/91: Tekijä-X

1. Naamioita

2. Tuomiopäivä!

Tarina: Louise Simonson

Piirrokset: Walt Simonson

Tussaus: Bob Wiacek

Huoh. Tekijä-X, se ankeampi mutanttitiimi, oli tämän ilmestyessä nähty omissa paljon ennakkoon odotetuissa tarinoissaan noin vuoden verran, ja oli ollut suorastaan majesteettinen antikliimaksi. Yksi suurimmista mysteereistä minulle henkilökohtaisesti Marvel-sarjakuvien historian suhteen onkin se, miksi tätä aviopari Simonsonin kautta X-Factorin ohjaimissa muistellaan lämmöllä – ei sitä nyt sentään ihan klassikoksi luokitella, mutta moni kuitenkin kovasti pitää, ja kun itse rankkaan nämä sarjakuvat lähinnä kömpelöiksi yritelmiksi, niin onhan suhtautumisessa eroa.

Mutta mitä tässä numerossa sitten tapahtuu? "Tuhon ratsumiehet iskevät New Yorkiin", lupaa kansi, mikä kuulostaa ihan sopivan eeppiseltä, mutta missä on silti vähän eri vivahde kuin originaalissa: "The Horsemen of Apocalypse". Onpa raamatullisen maailmanlopullinen otsikko jengillä, mutta kun hahmo nimeltä Apocalypse on aiemmin suomennettu Tuhoksi, niin tällä sitten mennään. Monet hahmojen fennonimet ovat ihan toimivia, mutta Tuho on kyllä harvinaisen laiska suoritus, kuka nimen sitten alunperin onkaan kääntänyt.

"Tuho" on hahmonakin huono. Minua varsinkin mutanttitarinoissa on miellyttänyt niihin sisältyvä arkipäivä ja maanläheisyys, ja Tuhon kaltaiset kaikin tavoin jumalankaltaiset hahmot ovat  tässä kontekstissa mielenkiinnottomia. Saamme tietää, että tämä darwinistista "vahvin voittaa"-kamppailua aina silloin tällöin läpi ihmiskunnan historian lietsonut hemmo on varhainen mutantti, tuhansia vuosia vanha, joka on esiintynyt vähän yhden sun toisenkin historiallisen kansan jumalana eri puolilla maailmaa. Hän voi muuttaa muotoaan, teleportata, antaa supervoimia kenelle haluaa jne jne ilman mitään varsinaisia rajoituksia. Hän pitää yliampuvia puheita mutanttien ylivoimasta, lausahtaa toistuvasti "Hah hah haa!" (Tuhon yleisimmin käyttämä fraasi tässä lehdessä) ja on kaiken kaikkiaan niin tylsä, että vain lehden päähenkilöt hänelle ankeudessa pärjäävät.

Tekijä-X on tosiaan juuri niin aneeminen kuin Louise Simonsonin kirjoittamana tähänkin asti. Koko lehti perustuu tähän toisteiseen kaavaan:

1. Tuho pitää suurieleisen puheen, jossa nauraa aiheuttamalleen hävitykselle ja sille miten avuttomia hänen vastustajansa ovat.

2. Tekijä-X kuuntelee puhetta suu apposen auki pöyristyneenä.

3. Joku heistä, yleensä Kyklooppi, pitää vastineeksi oman puheensa, ytimenä se, että sinä se Tuho olet sitten ILKEÄ. Me uskomme Xavierin UNELMAAN. Emme ikinä LUOVUTA.

4. Siirry kohtaan 1.

Ymmärrän hyvin, ettei Marvelin sarjakuvien ole tarkoitus olla suurta taidetta (ne voivat sitä tietenkin olla), tai edes laadukasta sarjakuvaa (sitä ne ovat onneksi aika useinkin). Simonsonin Tekijä-X on kuitenkin niin infantiilia luettavaa, että sen kohderyhmän iäksi voisi äkkiä arvioida noin kuusi vuotta – henkilöhahmot käyttäytyvätkin pitkälti tämänikäisesti. He huutavat "Lattia!" kun lattia sortuu, he kertovat vuolassanaisesti koskaan vaikenematta kaiken mitä ajattelevat, mitä näkevät, mitä ympärillään tapahtuu tai mitä siihen asti on tapahtunut (jos uutta kerrottavaa ei sillä hetkellä ole), he ovat pateettisia ruikuttajia, tekevät saappaantyhmiä ratkaisuja ja ovat kaiken kaikkiaan niin epätodellisen tuntuisia paperinukkehahmoja, ettei ole ihme, etten Tekijä-X:ää halunnut enää tässä vaiheessa lukea sivuakaan enempää. Mutta lisää oli luvassa.

"Tuho" on ajan myötä hahmona hitusen parantunut. Hän oli parhaimmillaan 90-luvun puolivälin massiivisessa Age of Apocalypse -tarinakokonaisuudessa, ja tuollaiseen vaihtoehtomaailmaan hän parhaiten sopiikin. Nykyäänhän Apocalypse hengaa yhtenä mutanttimaailman perusjampoista hyvien puolella. Ei suosikkihahmoni edelleenkään, mutta nyky-Marvel ainakin on osannut asettaa hänet sopivan arkitodellisuudesta ulkopuoliseen muottiin, ja geneeriset supervihollisuudet ovat jääneet taakse.

Oliko tässä numerossa mitään hyvää siis? No, Walt Simonson piirtää halutessaan ihan nättejä dynaamisia kuvia, joskin sellaisille on varsin vähän tilaisuuksia tässä lähinnä suu auki huutamiseen keskittyvässä tarinassa. En minä tästä tykännyt silloin, ja jotenkin tuntui että tykkäsin nyt vielä vähemmän. Ihmisikä on sen verran lyhyt että harmittaa käyttää sitä tällaisen tuuban lukemiseen. Masentaa.

Hämähäkkimies 4/91

Venom

Tarina: David Michelinie

Kuvitus: Todd McFarlane

Nykyään Marvel käynnistää kaikki julkaisunsa uudelleen numerosta #1 keskimäärin joka toinen vuosi, mutta tämän lehden ilmestymisaikaan mentiin vielä alkuperäisen numeroinnin mukaan, ja tasaluvun saavuttava lehti tarjosi aina jotain isoa ja käänteentekevää. Tässä mielessä tämä Amazing Spider-Manin numero #300 ei petä: Venom jysähtää laakista Hämiksen veriviholliseksi, sankarin "ilkeäksi" versioksi, jollainen Hämikseltä vielä näinkin pitkän ajan jälkeen vielä puuttui.

Hahmon kehityskaari on vähintäänkin häkellyttävä. Vieraalta planeetalta mukaan tarttunut "elävä" puku (koska Hämis erehtyi vaatteidenkorjauskoneesta) osoittautui loiseksi, joka oli viemässä isäntänsä terveyde ja hengen, kunnes onnistuttiin karkottamaan – minkä jälkeen otus fuusioitui sattumalta Peter Parkeria vihaavan Eddie Brockin kanssa, ja niinpä vastassa on olento, joka inhoaa niin Hämistä kuin tämän siviiliminääkin yhtälaisella hengenpalolla, tietää tämän kaikki salaisuudet, on varustettu samanlaisin voimin, ja johon edes päähenkilön hämähäkkivaisto (tm) ei reagoi.

Kyllähän Venom tuoreelta ja kiinnostavaltakin tuttavuudelta tuntui aikoinaan, mutta hänestä huolimatta oma Hämis-innostukseni oli tämän lehden ilmestyessä jo aika alhaisissa lukemissa, ja viimeisiä minulle kotiin tilattuna tulleita Hämiksen numeroita tämä alkaa jo olla. Vaikka Venomista hahmona pidinkin, en päässyt yli McFarlanen kuvituksesta, joka on nyt on täydessä kukoistuksessaan. Koomisesti sävyttynyt ja välillä melkein groteskilla tavalla liioiteltu tyyli on raju poikkeama perinteisestä Marvel-taiteesta, mutta kyllä tämä nykyään minuun uppoaa. Silti täytyy sanoa, että ainakin toistaiseksi pidän McFarlanen työstä enemmän Hulkin puolella, toki ehkä parempi käsikirjoitus vaikuttaa: David Michelinien Hämis-tarinointi jatkaa äärimmilleen pelkistettyä linjaansa, eikä edes tämä sivumäärältään tuplakokoinen juhlanumero ole juuri muuta kuin pitkä tappelukohtaus Venomin kanssa. Sellaisena toki kelpo rymistelyä; Hämähäkkimies on totisesti alakynnessä, ja vaikka lopulta matsin voittaakin, niin jatkoa on ilmiselvästi luvassa.

Venom on visuaalisesti tyylikäs hahmo, mikä ei ole yllätys, koska perustuu semi-legendaariseen mustaan pukuun, jossa Hämis itse hengasi suuren osan 80-lukua, ja josta itse olen aina pitänyt enemmän kuin siitä perinteisestä (johon hän tämän lehden lopussa pysyvästi palaa). Se, ettei tälle pahis-versiolle ole tehty muita muutoksia kuin raudanpumppaajan ruumiinrakenne ja keskelle naamion peittämiä kasvoja avautuva terävähampainen suu, on silkkaa hahmonluonnin neroutta: vähäeleisyydessä on voimaa! Merkillepantavaa on sekin, että vielä tässä McFarlanen versiossa ei Venomilla ole lainkaan sitä pitkää käärmemäistä kieltä tai sitä jatkuvaa massiivista vihreän liman eritystä, jotka pikapuoliin vakiintuivat osaksi hahmon ulkoasua. Mahtoivatko tulla jo Erik Larsenin Hämis-kauden aikana? Joka tapauksessa molemmat heikensivät Venomin visuaalista impaktia merkittävästi, mutta kaipa kansa tykkäsi, koska sellaisena hahmo on sittemmin nähty. Itse Eddie Brock on vähän väkisinväännetty hahmo, eikä, vaikka Peter tämän muka entuudestaan tunteekin, ole ennen tätä numeroa koskaan missään esiintynyt. En tiedä kuinka suurelta osin David Michelinie vastasi Venomin hahmonkehittelystä, mutta pohjatyöhän oli jo pitkälti olemassa aiempien kirjoittajien tekemänä, kenties hän ei tuonut mukaan kuin juurikin Eddie Brockin, Venomin mitäänsanomattoman ihmispuolen.

Kuten todettu, mäiskeen lisäksi ei tarinaan juuri muuta mahdu, mitä nyt aiempien numeroiden kuvioita toistetaan melkein sellaisenaan: Peter kokee alemmuudentunnetta miljoonapalkatun julkkisvaimonsa rinnalla, mutta onneksi aviopari sentään edelleen sekstaa kuin pupujussit konsaan. Avioliitto tosiaan sai niin Peterin kuin Mary Janenkin himokkaammaksi kuin millaisina näitä hahmoja on koskaan nähty. Lukija on vähän että jahah, tätä taas.

Lehden lopussa tarjotaan bonus-matskua luultavasti jostakin annualista. On sarjakuvamuotoinen infopaketti hämisvaiston toiminnasta, ja lisää Fred Hembeckin humoristisia listoja, Peterin elämän tärkeimpien naisten jälkeen nyt ovat vuorossa Hämiksen 30 pahinta vastustajaa. Venom kiilaa tuoreeltaan sijalle kahdeksan.

Sarjakuvalehti 3/91: Daredevil

1. Boom

2. Pelastakaa planeetta!

3. Hyvää joulua, Kingpin!

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: John Romita JR

Tussaus: Al Williamson

Pidemmittä puheita faktat tiskiin heti aluksi: jumankauta mutta tämä Nocenti / JRJR / Williamson -tiimin Daredevil toimii. Huomasin nauttivani tästä lehdestä vilpittömästi ilman nostalgiafiltteriä. Jossain määrin tuntui jopa että se iski kovemmin kuin aikoinaan, vaikka toki tuolloinen yläasteikäinen minäkin näitä tarinoita piti tuolloisen Marvel-tarjonnan kovimpana settinä. Nocenti punoo niin mielenkiintoisia ja perus-supersankarikamasta poikkeavia tarinoita onnistuen kuitenkin pysymään tutussa Marvelin universumissa, että lopputulos kiehtoo. Tässäkään numerossa – joka on koostettu kolmesta alkuperäisen Daredevilin numerosta, viimeistä niistä rajusti leikellen – Daredevil, niin lehden nimikkosankari kuin onkin, on korkeintaan sivuosassa. Tarinat liikuskelevat enemmän realististen ongelmien äärellä, keskeisen tapahtumapaikan ollessa edellisessä DD-numerossa ensi kertaa nähty Matt Murdockin ja Karen Pagen lakineuvontaklinikka, joka on nyt kasvanut myös kodittomien majoituspaikaksi, huumeongelmaisten suojaksi ja ylipäätään New Yorkin Hell's Kitchenin (koska kyseessä on todellinen paikka, tuntuu vähän hölmöltä käyttää nimeä "Helvetin eteinen", vaikka sitä suomalaisissa Marvel-käännöksissä noin kutsuttiinkin) vähäosaisten turvasatamaksi. Matt on ehkä toistaiseksi menettänyt asianajajaoikeutensa, mutta maksutonta lakineuvontaa hän silti osaa antaa, ja tekemistä kyllä riittää, etenkin kun vastassa on jättikokoinen ja surutta saasteita levittävä kemiantehdas Kelco – Kingpin taustallaan, ja Kingpinin lakimiehenä Mattin entinen partneri ja ystävä Foggy Nelson.

Kelco-kuvion myötä tutustutaan myös uuteen kiinnostavaan hahmoon. Viime numerossa Nocenti toi näyttämölle Tyfoidin, nyt tutustutaan Luotiin, joka on hyvin mielenkiintoinen vihollinen. Hän on mm. hallituksen valoa kestämättömiä hommia hoiteleva moraaliton yksityisyrittäjä, jonka rooli Nocentin kudelmassa on olla konkreettinen muistuma siitä, mitä esimerkiksi juuri Kingpin yrittää toiminnallaan todistaa: että laki on pelkkä vitsi, eikä laki koske niitä, joilla on rahaa ja valtaa. Tämä äärimmäisen kyyninen näkökanta hallituksen ja rahan vallan yhteistyöstä on keskeinen teema koko Nocentin Daredevil-kaudelle, ja ehkä juuri realistisuus nostaa sen samankaltaisia käänteitä käsittelevien muiden Marvel-sarjakuvien yläpuolelle. Nocenti ei epäröi osoittaa järjestelmään pysyvästi juurtunutta läpimädännäisyyttä, mutta sentään hänenkin tarinoissaan on jäljellä pieni valonpiste. Ruohonjuuritason ja kansalaisaktivistien toiminta on muutakin kuin sitä hippien hommaa, mitä se amerikkalaisessa populaarikulttuurissa helposti on. Kuitenkaan Nocenti ei kaunistele: ympäristöaiheisia mielenosoituksia järjestävät "vihreiksi" tässä sarjakuvassa kutsutut kansalaisaktivistit eivät ole mitään ideaali-ihmisiä, vaan usein esimerkiksi väkivaltaan ja vihaan taantuvia taviksia. Eivät he sentään murhaa – tosin Kelco palkkaa Luodin murhaamaan heidän nimiinsä, jottei sentään kansan mielipide liikaa kallistu. Luoti jää osin Daredevilin avulla kiinni, nousee iloisesti hymyillen poliisin kyytiin, soittaa yhden puhelun sellistä ja on vapaa lähtemään. Kuten todettua, kyynistä on.

Luodin mukana kuvioihin tulee myös oma mielenkiintoinen lisänsä, tämän ala-asteikäinen poika Lance, joka asuu yksin ja jonka pään koulussa ydinpommista saarnaava opettaja pysyvästi sekoittaa. Lancen ja Luodin suhde on itse asiassa häkellyttävän mielenkiintoista luettavaa – ei näin realistista ja samaan aikaan ongelmallista lapsen ja vanhemman suhdetta tainnut muualla Marvelin lehdissä tulla vastaan. Nyt aikuisena luettuna juuri tämä osuus lehdestä kolahtikin selvimmin eri tavalla kuin teininä. Lance on lohduttoman surullinen hahmo, joka viettää suurimman osan ajastaan yksin isossa asunnossa, odotellen isäänsä jota palvoo, ja joka tulee käymään silloin kun tappohommiltaan ehtii. Isä on Lancelle esikuva ja valtavan tärkeä hahmo, ja vaikka Luoti pojastaan selvästi välittääkin, hänen pääasialliset intressinsä ovat muualla. Osin siksi, että vaikka hallituksen keikkahommat kyllä sujuvat, Luoti kokee isyyden haasteet niin pelottavan suuriksi, ettei uskalla niitä kohdata, tuskin edes ajatella.

Tämän tekijätiimin Daredevil on nyt päässyt lähtönykimisistään, ja rullaa eteenpäin täysillä. Romita / Williamson -kuvituskin on hioutunut huippuunsa, taloudellisen viivankäytön ja tunnelmallisen realismin välimaastossa syntyy kohtalokkaita kuvia ja hahmojen mielenliikkeet välittyvät. No, ehkä se on sanottava, että kuten olen ehkä joskus aiemminkin huomauttanut, niin muuten ykkössuosikkipiirtäjäni JRJR ei kummoisestikaan osaa piirtää lapsia. Lance-poloinenkin on kerrassaan omituinen animesilmäinen pallopää, mikä muuten realistisen piirrosjäljen keskeltä nousee vähän erikoisena tyylittelynä esiin. Mutta pääosin kuvitus on tietenkin henkeäsalpaavan tyylikästä. Kuten jo viimeksi Daredeviliä käsitellessä totesin, Nocentin kerronta, vaikka aihepiirit ovatkin realistisia, on usein korostetun "proosallista", tavallaan tietoisen kerronnallista tajunnanvirtaa, ja juuri Romitan vähäeleinen piirrosjälki on se, minkä myötä tuo valittu tyylilaji toimii. Ja ai perhana miten se toimiikaan.

Ryhmä-X 3/91

Excalibur

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis

Tussaus: Paul Neary & Mark Farmer

Marvelin mutanttigalleria laajeni 80-luvulla samaa tahtia kuin itse X-miesten suosio kasvoi. Uusia tiimejä syntyi, mutta meillä Suomessa niitä ei juuri nähty, vaikka Mail-Manin palstalla ne herättivät keskustelua ja ohimennen joissakin tarinoissakin tyyppejä mainittiin, ehkä he vilahtaen esiintyivätkin. Ensin Uudet mutantit, sitten Tekijä-X ja nyt Excalibur, tuo Brittein saarten oma viehättävän eksentrinen porukkansa.

Hiukan muistan olleeni käärmeissäni tämän numeron ilmestyessä: olimme juuri kahden "ylimääräisiä" tarinoita esitelleen välivuoden jälkeen palanneet Ryhmä-X:n päälehden normaalijatkumoon, kun jo vuoden kolmas numero on taas jotain ihan muuta. Excaliburin syntytarina jos mikä on niitä "väliinjääneitä klassikoita", joita vuosien 1989 ja 1990 aikana oli tarkoitus näyttää, vaikka lopullinen tarjonta olikin sitten vähän sitä sun tätä. Toisaalta tämä tarina kyllä puolustaa paikkaansa solahtamalla varsin näppärästi juuri tähän kohtaan nimikkotiimin jatkumoa. Edellisessä RX:ssähän koko tiimin kuolema Dallasissa (he paranivat kyllä sittemmin) esitettiin suorana uutislähetyksenä koko maailmalle, ja nyt näemme miten tähän tietoon reagoivat Skotlannissa vammoistaan toipumassa olleet Kitty ja Painajainen, sekä muun muassa Brian Braddock alias Kapteeni Britannia, Ryhmä-X:n Tajunnan veli, joka ottaa tilanteen huonoimmin. Painajainen ei Kapteeni Britanniaa entuudestaan tunne, eikä kohtaaminen tämän itseään säälivän alkoholiin murheensa hukuttavan reppanan kanssa ole kauhean lämmin.

Claremontin totuttuun tapaan tässä koko lehden mittaisessa tarinassa on näennäisesti toisiinsa liittymättömiä juonenlankoja, jotka sotkeutuvat toisiinsa pahanlaisesti, kunnes vastassa on ylivoimaiselta näyttävä umpisolmu. On Mojon ulottuvuudesta Sotasudet perässään pakeneva Rachel Summers, on Brian Braddockin menneisyydestä esiin pulpahtava kajahtanut palkkionmetsästäjätiimi Technet, on Kittyn ja Painajaisen halu jatkaa jonkinnäköistä X-toimintaa paitsi menehtyneiden X-miesten muistoksi, myös Xavierin unelman ylläpitämiseksi. Eikä näiden kahden syyllisyydentunne selviämisestä hengissä ole vähäisin motivaattori.

Periaatteessa Excalibur ei sisällä mitään uutta ja erikoista, mutta se mitä tässä lukijalle tarjotaan, on niin sydämellä ja taiten tehtyä, ettei tästä voi olla pitämättä. Claremont tuntee nämä hahmot hyvin ja on heidän kanssaan kotonaan. Toisin kuin esimerkiksi edellisvuoden aikana nähdyissä Tekijä-X:n tarinoissa, lukija tunnistaa nämä hahmot oitis samoiksi joita on seurannut vuosien ajan; ympäristö saattaa olla uusi, mutta päähenkilöt ovat samat, vaikka ovatkin eläneet, kasvaneet, kokemuksistaan oppineetkin. Rachelin paluu on erityisen lämmin hetki. Hänen lyhyt aikansa Ryhmä-X:n parissa vuosina 1986-1987 oli monin tavoin ongelmallinen, ja hänen katoamisensa äkillinen ja selittämättä jäänyt. Oikeastaan vasta nyt Claremont ryhtyy kirjoittamaan oman potentiaalinsa saavuttanutta, traumoistaan vapaata Rachelia, joka, sen vähän mitä olen Excaliburia lukenut, onkin Rachel/Feeniks parhaimmillaan – ei sillä ettenkö olisi Rachelia jo aiemmin pitänyt varsin mielenkiintoisena. Aiemmin ulkoasultaan aika selkeää queer-estetiikkaa viestittänyt Rachel ja Kitty muuten "pariutuvat" Excaliburin aikana, tämän Claremont on myöhemmin itsekin myöntänyt, siis siten että subteksti on äärimmäiseen alleviivaava, vaikka Marvelin tuonaikainen sääntö olikin että samansukupuolisia suhteita ei saa esittää. Ei varmaan minulle olisi auennut vaikka näitä tarinoita olisin enemmänkin lukenut, sen verran maalaishöntti Marvelin sarjakuvien äärellä aikaa viettäessäni vielä olin.

Kuvitus on tietenkin mitä oivallisinta. Alan Davis oli jo tähänastisilla näytöillään Suomessa tehnyt vaikutuksen, mutta kyllä tämä lehti lyö aiemmat laudalta. Juuri Excaliburin pariin Davis sitten kotiutuikin niin hyvin, että vaikka lopetti lehden piirtämisen samoihin aikoihin kuin Claremontkin lähti, palasi myöhemmin uudestaan paitsi kuvittamaan, myös kirjoittamaan. Näitä molempia Davis-kausia pidetäänkin Excaliburina parhaimmillaan. Omanlaisensa ote toki näkyy jo tässä avaustarinassa. Tämä ei ole samanlaista supersankarimäiskettä kuin perinteisemmät tiimit, vaan hiukan epämääräisesti kokoonkyhätyn viisikon (Brianin tyttöystävä Meggan, Suomessa tähän asti tuntematon hahmo, viimeistelee kokoonpanon) lehti leimautuu erilaisten universumiharppailujen, koomisten tilanteiden, lievän surrealismin ja kaiken kaikkiaan brittiläisen eksentrismin kotipaikaksi. Huumori on alati läsnä, ja poloinen macho Brian Braddock on sen säännönmukaisin kohde, tosin esimerkiksi Mojon Sotasudet ja varsinkin yliampuvan kahjoilla supervoimilla varustettu Technet tässä numerossa ovat selviä esimakua siitä mihin suuntaan ollaan menossa. Ja näihin aikoihin suorastaan depressiivisen synkäksi ajautuneen Uncanny X-Menin kirjoittaja Claremont onkin selvästi onnellinen saadessaan näiden rakkaiden hahmojensa kanssa irrotella menemään siten kuin ei ykköslehdessään enää aikoihin. Lukija voi keskittyä ottamaan hyvän asennon sohvalla ja nauttimaan menosta, joka Alan Davisin piirtäessä on visuaalisestikin silmiähivelevää myös jatkossa.

Loppukaneetiksi taas kerran väritys, mutta tällä kertaa siksi että se on tehty oikein. Esimerkiksi juuri kuukausittaisen X-Menin väreistä vastaava Glynis Oliver osoittaa mihin kykenee kuin aikaa ja resursseja on ollut tarpeeksi: Excaliburin syntytarinan värit ovat aivan jumalaisen kauniit, jopa häkellyttävän modernit siinä mielessä, että ovat kaukana siitä mitä Marvelin 80-luvun tarinoiden väritys geneerisimmillään oli, mutta onneksi eivät myös lähelläkään sitä digi-gradientteihin katoavaa kaameaa ysäriväritystä, joka jatkui pitkälle 2000-luvun puolelle. Tämä on vain täysin tunnelmaan istuvaa käsinmaalatulta näyttävää värimaailmaa, joka Davisin pehmeänpyöreän kuvituksen kanssa tekee kyllä vaikutuksen.

Ei siis haitannut, että Excalibur sai oman numeronsa Ryhmä-X:stä. Se tosin sitten myöhemmin harmitti kyllä, ettei porukkaa kovin paljoa tämän jälkeen nähty. Muutama numero tuli sentään, ja joitakin päädyin ostamaan itse alkuperäiskielellä. Yksiin kansiin koottunahan näitä pitäisi hyllyyn hankkia, niin paljon tästä menosta huomasin yhä pitäväni.

MARVEL 3/91: Hopeasurffaaja

1. Pako vapaudesta

Tarina: Stan Lee

Kuvitus: Moebius

2. Pako kauhuun!

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Tom Palmer

Hopeasurffaaja voi hahmoa tuntemattomalle vaikuttaa maailman ysäreimmältä hahmolta: surffilaudalla kosmisilla aurinkoaalloilla seilaavan metallinhohtoisen kaverin sukunimikin on Radd! Mutta me Marvel-konkarit toki tiedämme, että tämä hopeanhohtoinen lainelautailija on oikeasti kotoisin tuolta vuosikymmenistä toiseksi radikaaleimmalta: 60-luvulta. Vaikka hahmo kaiketi olikin kokonaan Jack Kirbyn ideoima, Stan Lee mieltyi tähän siinä määrin, että kirjoitteli Surffaajan tarinoita vielä sittenkin, kun oli kaikki säännölliset kirjoitushommansa Marvelilla lopettanut. Tästä esimerkkinä nimenomaan tähän MARVELin numeroon kootut kaksi tarinaa, molemmat ajalta jolloin Lee oli jo vuosia aiemmin jättänyt aktiivisen luomisprosessin taakseen.

Ykköstarina on näistä se, jolla lehteä markkinoidaan, ja joka on kaiketi alkujaankin ollut iso tapaus: Moebius piirtämässä Marvelille! Pakkohan Leen oli tällaiseen tilaisuuteen tarttua, kuten hän lehden poikkeuksellisessa esipuheessa mainitsee. Itselleni Moebius ei ole mikään supersuosikki tai edes kauhean tuttu artisti sen paremmin nykyään kuin vuonna 1991, jolloin tämän laatimaa sarjakuvaa oli jonkin verran kuitenkin luettuna, olisiko jollakin kavereista ollut Luutnantti Blueberryä hyllyssään, en enää varmaksi sano. Ei tämä kyllä esimerkiksi juuri Blueberryyn verrattuna kovin kaksista piirrosjälkeä ole, todettakoon.

Lähinnä vaikuttaa siltä, ettei Moebiusta ole inspiroinut tarinan piirtäminen lainkaan. Kuvakerronta on laiskaa, taustoja on piirretty ruutuihin vain harvoin, ihmiset vaihtelevat muutamin viivoin piirretyistä luonnosmaisista hahmoista tarinaan sopimattomiin karikatyyreihin. Tosin mustavalkoisena tämä voisi toimia paremmin: jälleen kerran joudun ihmettelemään mitä tarinan värittäjillä oikein on ollut mielessä, koska jälki on totisesti luokatonta. Koko 50-sivuinen stoori velloo oudoissa keltaoranssin ja harmaan sävyissä. Tapahtumapaikan on tarkoitus olla normaali kaupunkimiljöö, Manhattan lähinnä, mutta väritys saa sen vaikuttamaan post-apokalyptiseltä planeetalta jossain toisessa galaksissa. Mitä Marvelin värityspuolella on 80-luvun lopulla oikein puuhailtu? Lopputulos on aivan kauhea, oli pyrkimys sitten mikä tahansa.

Toisaalta Leen tarinakin on aika köppelö. Kuvaavaa on, etten tätä lukiessa edes päässyt perille siitä, onko tämän tarkoitus olla osa Marvelin normaalia jatkumoa vai ei. Galactus saapuu Maahan ja hänen ympärilleen syntyy fundamentalistinen uskonto lähes sillä silmänräpäyksellä – vain Hopeasurffaaja näkee tämän planeetansyöjän todelliset aikeet. Menneisiin tapahtumiin kyllä viittaillaan, mutta toisaalta ketään toista Marvelin hahmoa ei näissä kohtalaisen eeppisissä käänteissä edes vilahda. Luulisi Galactuksen paluun sentään herättäneen ainakin Ihmenelosten huomion, joten voi olla että tämän on tarkoitus olla pikemminkin "What if"-tarina... Lee kirjoittaa sujuvaa dialogia, kuten tunnettua, mutta tarina on hukkua raskaasti alleviivatun konseptinsa alle. Ihmiset ovat lampaita, nimittäin, jotka sokeina tottelevat sitä jota milloinkin jumalana pitävät, ja niin edelleen. Hopeasurffaaja tietää paremmin, ja pelastaa ihmiskunnan paitsi Galactukselta, myös ihmiskunnalta itseltään, omat tarpeensa ja toiveensa kristusmaisesti uhraten, kuten Hopeasurffaajan hahmolle tavallista on.

Kakkostarina on 50-sivuinen ilmeisesti yksittäisenä julkaistu Leen kirjoittama stoori sekin, mutta monin tavoin perinteisempi. Kuvitus on ainakin silkkaa Marvel-priimaa, kun piirroksista vastaa John Byrne, tusseissta mm. John Busceman ja Neal Adamsin kanssa huikeita tuloksia aikaansaanut Tom Palmer – joka muuten myös on värittänyt tarinan, huomattavasti miellyttävämmin kuin ykköstarinan avantgardistiset väritaiteilijat. Byrne ja Palmer eivät ole sataprosenttisesti toisilleen sopiva kuvittajapari, mutta kyllä näiden työ silti on ainakin itselleni nautinnollisempaa seurattavaa kuin Moebiuksen. Valitettavasti tarinana tämä on jokseenkin läpäisemätön.

Mielenkiintoisesti Pako kauhuun! on kuin lehden avaustarinan käänteisversio: irrallaan kaikesta Marvel-jatkumosta olevan kertomuksen jälkeen näemme tarinan, joka ei oikeastaan ole mitään muuta kuin viittauksia ties kuinka moniin ties kuinka pitkään jatkuneisiin tarinoihin. Ei tässä mitään järjellistä juonta ole, on vain loputtomien menneiden Hopeasurffaaja-tarinoiden juonenlankojen solmimista, päättelyä, uudelleenavaamistakin ehkä. Koska mitään näistä aiemmista tarinoista ei ole Suomessa nähty, tämän lukeminen on Marvel-veteraanillekin vähän samanlainen kokemus kuin voisin kuvitella satunnaisen Ryhmä-X:n numeron olevan ummikolle. Välillä ollaan Himalajan vuoristossa, välillä Ihmenelosten kanssa New Yorkissa, välillä Latveriassa Tohtori Doomia kurmottamassa, välillä Mefiston Helvetissä, välillä Surffaajan kotiplaneetalla Zenn-Lalla. Hopeasurffaajan rakastetun sielua pelastetaan ja Galactuskin vilahtaa kuvioissa, mutta päähenkilö on luonteenomaisen fatalistinen ja surkea koko tarinan ajan. Ei tämän luettuaan oikein ole sellainen olo että on lukenut "tarinan". Pikemminkin on lukenut kokoelman viittauksia aiempiin tarinoihin, enkä oikein tiedä miksi ihmeessä vaadittiin Stan Lee kursimaan tällainen kokoon. Halusiko hän ehdottomasti? En usko että hän on enää 80-luvulla ollut Hopeasurffaajan juonenkäänteistä perillä siinä määrin, että olisi halunnut tällaisen teelmyksen kirjoittaa, mutta koska, toisin kuin Moebius-tarinan yhteydessä, ei tästä ole tarjolla edes taustoittavaa esipuhetta, niin mysteeriksi jää.

Ikävä siis sanoa, mutta Hopeasurffaajan (haluan muuten huomauttaa, että käytän tätä muotoa nimestä tarkoituksellisesti, koska se on paitsi se, jolla hahmo on aiemminkin Suomessa tunnettu, myös tyylikkäämpi kuin tähän lehteen valittu turhan rento "Hopeasurffari") ensimmäinen oma julkaisu Suomessa ei oikein kolahtanut. Ei silloin, eikä nytkään, oikeastaan vielä vähemmän nyt. Muistan ainakin jossain määrin aikoinaan lehden välittämästä kosmisen tapauksen aurasta vaikuttuneeni. Oli fiilis että tässä on nyt jotain erikoista... mutta ei näistä tarinoista totta puhuen kumpikaan ole kovin kummoinen. Tosin Moebius on piirtämistuulella ollessaan saanut oikein tyylikkään Galactuksen aikaan. Kyllä tämän tekijöillä olisi ollut rahkeita parempaan.

Hämähäkkimies 3/91

1. Vaarallinen kohtaaminen

2. Selviytyjien säätiö!

Tarina: David Michelinie

Piirrokset: Todd McFarlane

Tussaus: Bob McLeod

"Lopultakin pääsimme tuosta alkuvuoden ihmissuhdepelleilystä", toteaa jopa Mail-Man itse tämän numeron lukijapalstan alussa. On kieltämättä ollut lukijoillakin ihmettelemistä, kun kaksi kokonaista numeroa, toinen normaalia paksumpi, on käytetty Peterin ja Mary Janen kosiomenoihin. Mutta vaikka Hämähäkkimies vaikuttikin taantuvan kehnoksi ihmissuhdesarjakuvaksi (en siis sano, että ihmissuhdesarjakuva on genrenä kehno, vaan että nämä tekijät eivät varsinaisesti olleet sen parissa ihan oman osaamisensa kukkuloilla), siinsi horisontissa jo pelastavana enkelinä eräs nuori kanadalainen: Todd McFarlanen saapumista Hämikseen oli lehden kirjepalstalla niin lukijoiden kuin Mail-Manin itsensä toimesta hehkutettu ylivoimaisesti enemmän kuin kenenkään toisen kuvittajan, ja nyt sitä sitten saadaan. Onko Hämähäkkimies pelastettu?

No, ei tämä McFarlanen esiinastuminen nyt ihan niin iso maailmankäänne sentään ollut. Hänen kuvitustaan oli Suomessa jo nähty Hulkissa pariinkin otteeseen, edelliskesänä oli Hämiksen välissä ollut hänen piirtämänsä juliste, ja toki suuri osa ahkerimmista lukijoista oli ostanut numeron tai pari The Amazing Spider-Mania, minullakin taisi nimenomaan kaksi numeroa jenkkiläistä alkuperäislehteä olla hyllyssä, joten tiesin mitä oli tulossa. Ja siksi niin kovasti inhosin jo etukäteen. On tosiaan vaikea enää kuvata sitä melkein raivokasta vastenmieltä, jota tunsin McFarlanen piirrosjälkeä kohtaan. Ne kaksi TASM:in numeroa olivat olleet todella häkellyttävää luettavaa realistiselta näyttävään Marvel-sarjakuvaan tottuneelle. Ihmiset muistuttivat enemmänkin MAD-lehden parodiahahmoja isoine, liioiteltuine piirteineen, Hämis itse oli suorastaan kummallinen jättiläissilmineen ja kiemuraisine asentoineen, kaikki oli jotenkin groteskin karrikoitua, ja tämän vuoksi esti ainakin minua lukijana pääsemään millään tavoin tarinaan sisälle. Kuvitus oli liian iso kynnys.

Kyseiset originaalilehdet olivat kuitenkin paljon nyt käsittelyssä olevaa Hämistä myöhemmältä ajalta, jolloin McFarlane oli jo noussut tähdeksi ja uskalsi tehdä asiat juuri täsmälleen omalla tavallaan. Kuten hänen Hulkissa nähty kuvituksensa, myös tämä Hämiksen numero, jossa tussaaja Bob McLeodin kädenjälkikin on vahvana läsnä, on vielä aika lähellä Marvelin peruskuvastoa, ja sellaisenaan korkeintaan ok. Ei loistokasta, muttei suinkaan huonoakaan. Mikään mestarillinen kuvakerronnan taitaja McFarlane ei ole, mutta ei hän tainnut sellaiseksi koskaan kehittyäkään, pääpaino oli näyttävillä yksittäisruuduilla.

Mutta entäs lehden tarinapuoli sitten? "Mukana Chance ja Elämän säätiö!" hehkuttelee numeron kansi, mihin lukijan reaktio lienee lähinnä ollut hämmennys. Keitä ne on? Jälkimmäinen lienee vain tätä tarinaa varten luotu ilkeämielinen survivalistisäätiö, Chance on ilmeisesti aiemminkin Hämiksen kohdannut (joskaan ei Suomessa nähty) palkkamurhaaja, joka kehittää omantunnon ja jonka kanssa Hämis sitten yhteisvoimin pistää yllämainitun säätiön kokoaman mittavan asevaraston päreiksi. Chance on jälleen näitä jokseenkin kömpelöön perusideaan pohjautuvia hahmoja: vedonlyöntipakkomielteinen palkkamurhaaja ei ota tavalliseen tapaan palkkaa niiltä, jotka tilaavat hänet ottamaan haluamiaan tahoja pois päiviltä, vaan lyö keikan onnistumisesta vetoa. Siinä sitä sarjakuvalogiikkaa.

Peterin ja Mary Janen avioliitto taas näyttäytyy heti tässä ensimmäisessä häiden jälkeisessä lehdessä sellaisena, millaisena sen sitten muisten vastedeskin jatkuvan: pariskunta on kuin seurustelun kiihkeimmässä vaiheessa, kun heidän yhteiselämästään ei keksitä juuri muuta esitettävää kuin jatkuva kiihkeä sekstaaminen. No, toki Peter potee hienoista alemmuuskompleksia siitä, että on köyhä kuin kirkonrotta, kun taas hänen vaimonsa on kaikesta päätellen ökyrikas. Kuten jo aiemmin mainitsin, Mary Janen muuttuminen Hollywoodin supertähdeksi tuli ihan puskista, eikä totta puhuen sovi niin hahmolle itselleen, kuin etenkään tähän avioliittokuvioon oikein mitenkään. Tässäkin numerossa Peter viedään väkisin jetset-juhliin, jossa hänen vaimonsa moikkailee mm. Eddie Murphyn kanssa. Joku toinen julkimo saa peräti vuorosanoja – hänet on piirretty sen verran yksityiskohtaisesti, että joku todellinen henkilö lienee kyseessä, mutta kukapa 80-luvun lopun julkimoita enää tunnistaisi ellei suoraan nimeltä sanota. Oli miten oli, tästä kaikesta syntyy häiritsevän ristiriitainen vaikutelma. Jotenkin Peterin rahahuolet köyhyydessä puurtavana freelance-valokuvaajana eivät vakuuta, kun kotona odottelee Calvin Kleinin alusvaatemainoksissa poseeraava miljonäärimalli. Välillä käydään tappelemassa Hämiksenä, sitten äkkiä kotiin aviovuoteeseen.

Ei tämä numero herättänyt minussa isoja fiiliksiä suuntaan eikä toiseen. David Michelinie kirjoittaa tarkoitushakuisen simppelillä otteella – se vielä jatkossa korostuu, kun hän antaa McFarlanen isokokoisten ruutujen hallita kerrontaa – joka on sujuvaa luettavaa, vaikka mitään merkittävää ei tapahdukaan. Ja kuten tässä blogissa on tullut todetuksi, minä nykyään tykkään McFarlanen omintakeisesta kuvituksesta aika laillakin, mutta vielä hän ei uskalla irrotella kunnolla, joten aika vaisua on visuaalinenkin anti. Mutta sentään lehti loppuu kutkuttavaan kohtaukseen, jossa eräskin terävähampainen virnuilija tekee tyylikkään ensiesiintymisensä, jonka myötä jääkin sitten koko Marvelin vihollisgallerian yhdeksi keskeisimmistä hahmoista.