Sarjakuvalehti 3/91: Daredevil

1. Boom

2. Pelastakaa planeetta!

3. Hyvää joulua, Kingpin!

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: John Romita JR

Tussaus: Al Williamson

Pidemmittä puheita faktat tiskiin heti aluksi: jumankauta mutta tämä Nocenti / JRJR / Williamson -tiimin Daredevil toimii. Huomasin nauttivani tästä lehdestä vilpittömästi ilman nostalgiafiltteriä. Jossain määrin tuntui jopa että se iski kovemmin kuin aikoinaan, vaikka toki tuolloinen yläasteikäinen minäkin näitä tarinoita piti tuolloisen Marvel-tarjonnan kovimpana settinä. Nocenti punoo niin mielenkiintoisia ja perus-supersankarikamasta poikkeavia tarinoita onnistuen kuitenkin pysymään tutussa Marvelin universumissa, että lopputulos kiehtoo. Tässäkään numerossa – joka on koostettu kolmesta alkuperäisen Daredevilin numerosta, viimeistä niistä rajusti leikellen – Daredevil, niin lehden nimikkosankari kuin onkin, on korkeintaan sivuosassa. Tarinat liikuskelevat enemmän realististen ongelmien äärellä, keskeisen tapahtumapaikan ollessa edellisessä DD-numerossa ensi kertaa nähty Matt Murdockin ja Karen Pagen lakineuvontaklinikka, joka on nyt kasvanut myös kodittomien majoituspaikaksi, huumeongelmaisten suojaksi ja ylipäätään New Yorkin Hell's Kitchenin (koska kyseessä on todellinen paikka, tuntuu vähän hölmöltä käyttää nimeä "Helvetin eteinen", vaikka sitä suomalaisissa Marvel-käännöksissä noin kutsuttiinkin) vähäosaisten turvasatamaksi. Matt on ehkä toistaiseksi menettänyt asianajajaoikeutensa, mutta maksutonta lakineuvontaa hän silti osaa antaa, ja tekemistä kyllä riittää, etenkin kun vastassa on jättikokoinen ja surutta saasteita levittävä kemiantehdas Kelco – Kingpin taustallaan, ja Kingpinin lakimiehenä Mattin entinen partneri ja ystävä Foggy Nelson.

Kelco-kuvion myötä tutustutaan myös uuteen kiinnostavaan hahmoon. Viime numerossa Nocenti toi näyttämölle Tyfoidin, nyt tutustutaan Luotiin, joka on hyvin mielenkiintoinen vihollinen. Hän on mm. hallituksen valoa kestämättömiä hommia hoiteleva moraaliton yksityisyrittäjä, jonka rooli Nocentin kudelmassa on olla konkreettinen muistuma siitä, mitä esimerkiksi juuri Kingpin yrittää toiminnallaan todistaa: että laki on pelkkä vitsi, eikä laki koske niitä, joilla on rahaa ja valtaa. Tämä äärimmäisen kyyninen näkökanta hallituksen ja rahan vallan yhteistyöstä on keskeinen teema koko Nocentin Daredevil-kaudelle, ja ehkä juuri realistisuus nostaa sen samankaltaisia käänteitä käsittelevien muiden Marvel-sarjakuvien yläpuolelle. Nocenti ei epäröi osoittaa järjestelmään pysyvästi juurtunutta läpimädännäisyyttä, mutta sentään hänenkin tarinoissaan on jäljellä pieni valonpiste. Ruohonjuuritason ja kansalaisaktivistien toiminta on muutakin kuin sitä hippien hommaa, mitä se amerikkalaisessa populaarikulttuurissa helposti on. Kuitenkaan Nocenti ei kaunistele: ympäristöaiheisia mielenosoituksia järjestävät "vihreiksi" tässä sarjakuvassa kutsutut kansalaisaktivistit eivät ole mitään ideaali-ihmisiä, vaan usein esimerkiksi väkivaltaan ja vihaan taantuvia taviksia. Eivät he sentään murhaa – tosin Kelco palkkaa Luodin murhaamaan heidän nimiinsä, jottei sentään kansan mielipide liikaa kallistu. Luoti jää osin Daredevilin avulla kiinni, nousee iloisesti hymyillen poliisin kyytiin, soittaa yhden puhelun sellistä ja on vapaa lähtemään. Kuten todettua, kyynistä on.

Luodin mukana kuvioihin tulee myös oma mielenkiintoinen lisänsä, tämän ala-asteikäinen poika Lance, joka asuu yksin ja jonka pään koulussa ydinpommista saarnaava opettaja pysyvästi sekoittaa. Lancen ja Luodin suhde on itse asiassa häkellyttävän mielenkiintoista luettavaa – ei näin realistista ja samaan aikaan ongelmallista lapsen ja vanhemman suhdetta tainnut muualla Marvelin lehdissä tulla vastaan. Nyt aikuisena luettuna juuri tämä osuus lehdestä kolahtikin selvimmin eri tavalla kuin teininä. Lance on lohduttoman surullinen hahmo, joka viettää suurimman osan ajastaan yksin isossa asunnossa, odotellen isäänsä jota palvoo, ja joka tulee käymään silloin kun tappohommiltaan ehtii. Isä on Lancelle esikuva ja valtavan tärkeä hahmo, ja vaikka Luoti pojastaan selvästi välittääkin, hänen pääasialliset intressinsä ovat muualla. Osin siksi, että vaikka hallituksen keikkahommat kyllä sujuvat, Luoti kokee isyyden haasteet niin pelottavan suuriksi, ettei uskalla niitä kohdata, tuskin edes ajatella.

Tämän tekijätiimin Daredevil on nyt päässyt lähtönykimisistään, ja rullaa eteenpäin täysillä. Romita / Williamson -kuvituskin on hioutunut huippuunsa, taloudellisen viivankäytön ja tunnelmallisen realismin välimaastossa syntyy kohtalokkaita kuvia ja hahmojen mielenliikkeet välittyvät. No, ehkä se on sanottava, että kuten olen ehkä joskus aiemminkin huomauttanut, niin muuten ykkössuosikkipiirtäjäni JRJR ei kummoisestikaan osaa piirtää lapsia. Lance-poloinenkin on kerrassaan omituinen animesilmäinen pallopää, mikä muuten realistisen piirrosjäljen keskeltä nousee vähän erikoisena tyylittelynä esiin. Mutta pääosin kuvitus on tietenkin henkeäsalpaavan tyylikästä. Kuten jo viimeksi Daredeviliä käsitellessä totesin, Nocentin kerronta, vaikka aihepiirit ovatkin realistisia, on usein korostetun "proosallista", tavallaan tietoisen kerronnallista tajunnanvirtaa, ja juuri Romitan vähäeleinen piirrosjälki on se, minkä myötä tuo valittu tyylilaji toimii. Ja ai perhana miten se toimiikaan.

Ryhmä-X 3/91

Excalibur

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis

Tussaus: Paul Neary & Mark Farmer

Marvelin mutanttigalleria laajeni 80-luvulla samaa tahtia kuin itse X-miesten suosio kasvoi. Uusia tiimejä syntyi, mutta meillä Suomessa niitä ei juuri nähty, vaikka Mail-Manin palstalla ne herättivät keskustelua ja ohimennen joissakin tarinoissakin tyyppejä mainittiin, ehkä he vilahtaen esiintyivätkin. Ensin Uudet mutantit, sitten Tekijä-X ja nyt Excalibur, tuo Brittein saarten oma viehättävän eksentrinen porukkansa.

Hiukan muistan olleeni käärmeissäni tämän numeron ilmestyessä: olimme juuri kahden "ylimääräisiä" tarinoita esitelleen välivuoden jälkeen palanneet Ryhmä-X:n päälehden normaalijatkumoon, kun jo vuoden kolmas numero on taas jotain ihan muuta. Excaliburin syntytarina jos mikä on niitä "väliinjääneitä klassikoita", joita vuosien 1989 ja 1990 aikana oli tarkoitus näyttää, vaikka lopullinen tarjonta olikin sitten vähän sitä sun tätä. Toisaalta tämä tarina kyllä puolustaa paikkaansa solahtamalla varsin näppärästi juuri tähän kohtaan nimikkotiimin jatkumoa. Edellisessä RX:ssähän koko tiimin kuolema Dallasissa (he paranivat kyllä sittemmin) esitettiin suorana uutislähetyksenä koko maailmalle, ja nyt näemme miten tähän tietoon reagoivat Skotlannissa vammoistaan toipumassa olleet Kitty ja Painajainen, sekä muun muassa Brian Braddock alias Kapteeni Britannia, Ryhmä-X:n Tajunnan veli, joka ottaa tilanteen huonoimmin. Painajainen ei Kapteeni Britanniaa entuudestaan tunne, eikä kohtaaminen tämän itseään säälivän alkoholiin murheensa hukuttavan reppanan kanssa ole kauhean lämmin.

Claremontin totuttuun tapaan tässä koko lehden mittaisessa tarinassa on näennäisesti toisiinsa liittymättömiä juonenlankoja, jotka sotkeutuvat toisiinsa pahanlaisesti, kunnes vastassa on ylivoimaiselta näyttävä umpisolmu. On Mojon ulottuvuudesta Sotasudet perässään pakeneva Rachel Summers, on Brian Braddockin menneisyydestä esiin pulpahtava kajahtanut palkkionmetsästäjätiimi Technet, on Kittyn ja Painajaisen halu jatkaa jonkinnäköistä X-toimintaa paitsi menehtyneiden X-miesten muistoksi, myös Xavierin unelman ylläpitämiseksi. Eikä näiden kahden syyllisyydentunne selviämisestä hengissä ole vähäisin motivaattori.

Periaatteessa Excalibur ei sisällä mitään uutta ja erikoista, mutta se mitä tässä lukijalle tarjotaan, on niin sydämellä ja taiten tehtyä, ettei tästä voi olla pitämättä. Claremont tuntee nämä hahmot hyvin ja on heidän kanssaan kotonaan. Toisin kuin esimerkiksi edellisvuoden aikana nähdyissä Tekijä-X:n tarinoissa, lukija tunnistaa nämä hahmot oitis samoiksi joita on seurannut vuosien ajan; ympäristö saattaa olla uusi, mutta päähenkilöt ovat samat, vaikka ovatkin eläneet, kasvaneet, kokemuksistaan oppineetkin. Rachelin paluu on erityisen lämmin hetki. Hänen lyhyt aikansa Ryhmä-X:n parissa vuosina 1986-1987 oli monin tavoin ongelmallinen, ja hänen katoamisensa äkillinen ja selittämättä jäänyt. Oikeastaan vasta nyt Claremont ryhtyy kirjoittamaan oman potentiaalinsa saavuttanutta, traumoistaan vapaata Rachelia, joka, sen vähän mitä olen Excaliburia lukenut, onkin Rachel/Feeniks parhaimmillaan – ei sillä ettenkö olisi Rachelia jo aiemmin pitänyt varsin mielenkiintoisena. Aiemmin ulkoasultaan aika selkeää queer-estetiikkaa viestittänyt Rachel ja Kitty muuten "pariutuvat" Excaliburin aikana, tämän Claremont on myöhemmin itsekin myöntänyt, siis siten että subteksti on äärimmäiseen alleviivaava, vaikka Marvelin tuonaikainen sääntö olikin että samansukupuolisia suhteita ei saa esittää. Ei varmaan minulle olisi auennut vaikka näitä tarinoita olisin enemmänkin lukenut, sen verran maalaishöntti Marvelin sarjakuvien äärellä aikaa viettäessäni vielä olin.

Kuvitus on tietenkin mitä oivallisinta. Alan Davis oli jo tähänastisilla näytöillään Suomessa tehnyt vaikutuksen, mutta kyllä tämä lehti lyö aiemmat laudalta. Juuri Excaliburin pariin Davis sitten kotiutuikin niin hyvin, että vaikka lopetti lehden piirtämisen samoihin aikoihin kuin Claremontkin lähti, palasi myöhemmin uudestaan paitsi kuvittamaan, myös kirjoittamaan. Näitä molempia Davis-kausia pidetäänkin Excaliburina parhaimmillaan. Omanlaisensa ote toki näkyy jo tässä avaustarinassa. Tämä ei ole samanlaista supersankarimäiskettä kuin perinteisemmät tiimit, vaan hiukan epämääräisesti kokoonkyhätyn viisikon (Brianin tyttöystävä Meggan, Suomessa tähän asti tuntematon hahmo, viimeistelee kokoonpanon) lehti leimautuu erilaisten universumiharppailujen, koomisten tilanteiden, lievän surrealismin ja kaiken kaikkiaan brittiläisen eksentrismin kotipaikaksi. Huumori on alati läsnä, ja poloinen macho Brian Braddock on sen säännönmukaisin kohde, tosin esimerkiksi Mojon Sotasudet ja varsinkin yliampuvan kahjoilla supervoimilla varustettu Technet tässä numerossa ovat selviä esimakua siitä mihin suuntaan ollaan menossa. Ja näihin aikoihin suorastaan depressiivisen synkäksi ajautuneen Uncanny X-Menin kirjoittaja Claremont onkin selvästi onnellinen saadessaan näiden rakkaiden hahmojensa kanssa irrotella menemään siten kuin ei ykköslehdessään enää aikoihin. Lukija voi keskittyä ottamaan hyvän asennon sohvalla ja nauttimaan menosta, joka Alan Davisin piirtäessä on visuaalisestikin silmiähivelevää myös jatkossa.

Loppukaneetiksi taas kerran väritys, mutta tällä kertaa siksi että se on tehty oikein. Esimerkiksi juuri kuukausittaisen X-Menin väreistä vastaava Glynis Oliver osoittaa mihin kykenee kuin aikaa ja resursseja on ollut tarpeeksi: Excaliburin syntytarinan värit ovat aivan jumalaisen kauniit, jopa häkellyttävän modernit siinä mielessä, että ovat kaukana siitä mitä Marvelin 80-luvun tarinoiden väritys geneerisimmillään oli, mutta onneksi eivät myös lähelläkään sitä digi-gradientteihin katoavaa kaameaa ysäriväritystä, joka jatkui pitkälle 2000-luvun puolelle. Tämä on vain täysin tunnelmaan istuvaa käsinmaalatulta näyttävää värimaailmaa, joka Davisin pehmeänpyöreän kuvituksen kanssa tekee kyllä vaikutuksen.

Ei siis haitannut, että Excalibur sai oman numeronsa Ryhmä-X:stä. Se tosin sitten myöhemmin harmitti kyllä, ettei porukkaa kovin paljoa tämän jälkeen nähty. Muutama numero tuli sentään, ja joitakin päädyin ostamaan itse alkuperäiskielellä. Yksiin kansiin koottunahan näitä pitäisi hyllyyn hankkia, niin paljon tästä menosta huomasin yhä pitäväni.

MARVEL 3/91: Hopeasurffaaja

1. Pako vapaudesta

Tarina: Stan Lee

Kuvitus: Moebius

2. Pako kauhuun!

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Tom Palmer

Hopeasurffaaja voi hahmoa tuntemattomalle vaikuttaa maailman ysäreimmältä hahmolta: surffilaudalla kosmisilla aurinkoaalloilla seilaavan metallinhohtoisen kaverin sukunimikin on Radd! Mutta me Marvel-konkarit toki tiedämme, että tämä hopeanhohtoinen lainelautailija on oikeasti kotoisin tuolta vuosikymmenistä toiseksi radikaaleimmalta: 60-luvulta. Vaikka hahmo kaiketi olikin kokonaan Jack Kirbyn ideoima, Stan Lee mieltyi tähän siinä määrin, että kirjoitteli Surffaajan tarinoita vielä sittenkin, kun oli kaikki säännölliset kirjoitushommansa Marvelilla lopettanut. Tästä esimerkkinä nimenomaan tähän MARVELin numeroon kootut kaksi tarinaa, molemmat ajalta jolloin Lee oli jo vuosia aiemmin jättänyt aktiivisen luomisprosessin taakseen.

Ykköstarina on näistä se, jolla lehteä markkinoidaan, ja joka on kaiketi alkujaankin ollut iso tapaus: Moebius piirtämässä Marvelille! Pakkohan Leen oli tällaiseen tilaisuuteen tarttua, kuten hän lehden poikkeuksellisessa esipuheessa mainitsee. Itselleni Moebius ei ole mikään supersuosikki tai edes kauhean tuttu artisti sen paremmin nykyään kuin vuonna 1991, jolloin tämän laatimaa sarjakuvaa oli jonkin verran kuitenkin luettuna, olisiko jollakin kavereista ollut Luutnantti Blueberryä hyllyssään, en enää varmaksi sano. Ei tämä kyllä esimerkiksi juuri Blueberryyn verrattuna kovin kaksista piirrosjälkeä ole, todettakoon.

Lähinnä vaikuttaa siltä, ettei Moebiusta ole inspiroinut tarinan piirtäminen lainkaan. Kuvakerronta on laiskaa, taustoja on piirretty ruutuihin vain harvoin, ihmiset vaihtelevat muutamin viivoin piirretyistä luonnosmaisista hahmoista tarinaan sopimattomiin karikatyyreihin. Tosin mustavalkoisena tämä voisi toimia paremmin: jälleen kerran joudun ihmettelemään mitä tarinan värittäjillä oikein on ollut mielessä, koska jälki on totisesti luokatonta. Koko 50-sivuinen stoori velloo oudoissa keltaoranssin ja harmaan sävyissä. Tapahtumapaikan on tarkoitus olla normaali kaupunkimiljöö, Manhattan lähinnä, mutta väritys saa sen vaikuttamaan post-apokalyptiseltä planeetalta jossain toisessa galaksissa. Mitä Marvelin värityspuolella on 80-luvun lopulla oikein puuhailtu? Lopputulos on aivan kauhea, oli pyrkimys sitten mikä tahansa.

Toisaalta Leen tarinakin on aika köppelö. Kuvaavaa on, etten tätä lukiessa edes päässyt perille siitä, onko tämän tarkoitus olla osa Marvelin normaalia jatkumoa vai ei. Galactus saapuu Maahan ja hänen ympärilleen syntyy fundamentalistinen uskonto lähes sillä silmänräpäyksellä – vain Hopeasurffaaja näkee tämän planeetansyöjän todelliset aikeet. Menneisiin tapahtumiin kyllä viittaillaan, mutta toisaalta ketään toista Marvelin hahmoa ei näissä kohtalaisen eeppisissä käänteissä edes vilahda. Luulisi Galactuksen paluun sentään herättäneen ainakin Ihmenelosten huomion, joten voi olla että tämän on tarkoitus olla pikemminkin "What if"-tarina... Lee kirjoittaa sujuvaa dialogia, kuten tunnettua, mutta tarina on hukkua raskaasti alleviivatun konseptinsa alle. Ihmiset ovat lampaita, nimittäin, jotka sokeina tottelevat sitä jota milloinkin jumalana pitävät, ja niin edelleen. Hopeasurffaaja tietää paremmin, ja pelastaa ihmiskunnan paitsi Galactukselta, myös ihmiskunnalta itseltään, omat tarpeensa ja toiveensa kristusmaisesti uhraten, kuten Hopeasurffaajan hahmolle tavallista on.

Kakkostarina on 50-sivuinen ilmeisesti yksittäisenä julkaistu Leen kirjoittama stoori sekin, mutta monin tavoin perinteisempi. Kuvitus on ainakin silkkaa Marvel-priimaa, kun piirroksista vastaa John Byrne, tusseissta mm. John Busceman ja Neal Adamsin kanssa huikeita tuloksia aikaansaanut Tom Palmer – joka muuten myös on värittänyt tarinan, huomattavasti miellyttävämmin kuin ykköstarinan avantgardistiset väritaiteilijat. Byrne ja Palmer eivät ole sataprosenttisesti toisilleen sopiva kuvittajapari, mutta kyllä näiden työ silti on ainakin itselleni nautinnollisempaa seurattavaa kuin Moebiuksen. Valitettavasti tarinana tämä on jokseenkin läpäisemätön.

Mielenkiintoisesti Pako kauhuun! on kuin lehden avaustarinan käänteisversio: irrallaan kaikesta Marvel-jatkumosta olevan kertomuksen jälkeen näemme tarinan, joka ei oikeastaan ole mitään muuta kuin viittauksia ties kuinka moniin ties kuinka pitkään jatkuneisiin tarinoihin. Ei tässä mitään järjellistä juonta ole, on vain loputtomien menneiden Hopeasurffaaja-tarinoiden juonenlankojen solmimista, päättelyä, uudelleenavaamistakin ehkä. Koska mitään näistä aiemmista tarinoista ei ole Suomessa nähty, tämän lukeminen on Marvel-veteraanillekin vähän samanlainen kokemus kuin voisin kuvitella satunnaisen Ryhmä-X:n numeron olevan ummikolle. Välillä ollaan Himalajan vuoristossa, välillä Ihmenelosten kanssa New Yorkissa, välillä Latveriassa Tohtori Doomia kurmottamassa, välillä Mefiston Helvetissä, välillä Surffaajan kotiplaneetalla Zenn-Lalla. Hopeasurffaajan rakastetun sielua pelastetaan ja Galactuskin vilahtaa kuvioissa, mutta päähenkilö on luonteenomaisen fatalistinen ja surkea koko tarinan ajan. Ei tämän luettuaan oikein ole sellainen olo että on lukenut "tarinan". Pikemminkin on lukenut kokoelman viittauksia aiempiin tarinoihin, enkä oikein tiedä miksi ihmeessä vaadittiin Stan Lee kursimaan tällainen kokoon. Halusiko hän ehdottomasti? En usko että hän on enää 80-luvulla ollut Hopeasurffaajan juonenkäänteistä perillä siinä määrin, että olisi halunnut tällaisen teelmyksen kirjoittaa, mutta koska, toisin kuin Moebius-tarinan yhteydessä, ei tästä ole tarjolla edes taustoittavaa esipuhetta, niin mysteeriksi jää.

Ikävä siis sanoa, mutta Hopeasurffaajan (haluan muuten huomauttaa, että käytän tätä muotoa nimestä tarkoituksellisesti, koska se on paitsi se, jolla hahmo on aiemminkin Suomessa tunnettu, myös tyylikkäämpi kuin tähän lehteen valittu turhan rento "Hopeasurffari") ensimmäinen oma julkaisu Suomessa ei oikein kolahtanut. Ei silloin, eikä nytkään, oikeastaan vielä vähemmän nyt. Muistan ainakin jossain määrin aikoinaan lehden välittämästä kosmisen tapauksen aurasta vaikuttuneeni. Oli fiilis että tässä on nyt jotain erikoista... mutta ei näistä tarinoista totta puhuen kumpikaan ole kovin kummoinen. Tosin Moebius on piirtämistuulella ollessaan saanut oikein tyylikkään Galactuksen aikaan. Kyllä tämän tekijöillä olisi ollut rahkeita parempaan.

Hämähäkkimies 3/91

1. Vaarallinen kohtaaminen

2. Selviytyjien säätiö!

Tarina: David Michelinie

Piirrokset: Todd McFarlane

Tussaus: Bob McLeod

"Lopultakin pääsimme tuosta alkuvuoden ihmissuhdepelleilystä", toteaa jopa Mail-Man itse tämän numeron lukijapalstan alussa. On kieltämättä ollut lukijoillakin ihmettelemistä, kun kaksi kokonaista numeroa, toinen normaalia paksumpi, on käytetty Peterin ja Mary Janen kosiomenoihin. Mutta vaikka Hämähäkkimies vaikuttikin taantuvan kehnoksi ihmissuhdesarjakuvaksi (en siis sano, että ihmissuhdesarjakuva on genrenä kehno, vaan että nämä tekijät eivät varsinaisesti olleet sen parissa ihan oman osaamisensa kukkuloilla), siinsi horisontissa jo pelastavana enkelinä eräs nuori kanadalainen: Todd McFarlanen saapumista Hämikseen oli lehden kirjepalstalla niin lukijoiden kuin Mail-Manin itsensä toimesta hehkutettu ylivoimaisesti enemmän kuin kenenkään toisen kuvittajan, ja nyt sitä sitten saadaan. Onko Hämähäkkimies pelastettu?

No, ei tämä McFarlanen esiinastuminen nyt ihan niin iso maailmankäänne sentään ollut. Hänen kuvitustaan oli Suomessa jo nähty Hulkissa pariinkin otteeseen, edelliskesänä oli Hämiksen välissä ollut hänen piirtämänsä juliste, ja toki suuri osa ahkerimmista lukijoista oli ostanut numeron tai pari The Amazing Spider-Mania, minullakin taisi nimenomaan kaksi numeroa jenkkiläistä alkuperäislehteä olla hyllyssä, joten tiesin mitä oli tulossa. Ja siksi niin kovasti inhosin jo etukäteen. On tosiaan vaikea enää kuvata sitä melkein raivokasta vastenmieltä, jota tunsin McFarlanen piirrosjälkeä kohtaan. Ne kaksi TASM:in numeroa olivat olleet todella häkellyttävää luettavaa realistiselta näyttävään Marvel-sarjakuvaan tottuneelle. Ihmiset muistuttivat enemmänkin MAD-lehden parodiahahmoja isoine, liioiteltuine piirteineen, Hämis itse oli suorastaan kummallinen jättiläissilmineen ja kiemuraisine asentoineen, kaikki oli jotenkin groteskin karrikoitua, ja tämän vuoksi esti ainakin minua lukijana pääsemään millään tavoin tarinaan sisälle. Kuvitus oli liian iso kynnys.

Kyseiset originaalilehdet olivat kuitenkin paljon nyt käsittelyssä olevaa Hämistä myöhemmältä ajalta, jolloin McFarlane oli jo noussut tähdeksi ja uskalsi tehdä asiat juuri täsmälleen omalla tavallaan. Kuten hänen Hulkissa nähty kuvituksensa, myös tämä Hämiksen numero, jossa tussaaja Bob McLeodin kädenjälkikin on vahvana läsnä, on vielä aika lähellä Marvelin peruskuvastoa, ja sellaisenaan korkeintaan ok. Ei loistokasta, muttei suinkaan huonoakaan. Mikään mestarillinen kuvakerronnan taitaja McFarlane ei ole, mutta ei hän tainnut sellaiseksi koskaan kehittyäkään, pääpaino oli näyttävillä yksittäisruuduilla.

Mutta entäs lehden tarinapuoli sitten? "Mukana Chance ja Elämän säätiö!" hehkuttelee numeron kansi, mihin lukijan reaktio lienee lähinnä ollut hämmennys. Keitä ne on? Jälkimmäinen lienee vain tätä tarinaa varten luotu ilkeämielinen survivalistisäätiö, Chance on ilmeisesti aiemminkin Hämiksen kohdannut (joskaan ei Suomessa nähty) palkkamurhaaja, joka kehittää omantunnon ja jonka kanssa Hämis sitten yhteisvoimin pistää yllämainitun säätiön kokoaman mittavan asevaraston päreiksi. Chance on jälleen näitä jokseenkin kömpelöön perusideaan pohjautuvia hahmoja: vedonlyöntipakkomielteinen palkkamurhaaja ei ota tavalliseen tapaan palkkaa niiltä, jotka tilaavat hänet ottamaan haluamiaan tahoja pois päiviltä, vaan lyö keikan onnistumisesta vetoa. Siinä sitä sarjakuvalogiikkaa.

Peterin ja Mary Janen avioliitto taas näyttäytyy heti tässä ensimmäisessä häiden jälkeisessä lehdessä sellaisena, millaisena sen sitten muisten vastedeskin jatkuvan: pariskunta on kuin seurustelun kiihkeimmässä vaiheessa, kun heidän yhteiselämästään ei keksitä juuri muuta esitettävää kuin jatkuva kiihkeä sekstaaminen. No, toki Peter potee hienoista alemmuuskompleksia siitä, että on köyhä kuin kirkonrotta, kun taas hänen vaimonsa on kaikesta päätellen ökyrikas. Kuten jo aiemmin mainitsin, Mary Janen muuttuminen Hollywoodin supertähdeksi tuli ihan puskista, eikä totta puhuen sovi niin hahmolle itselleen, kuin etenkään tähän avioliittokuvioon oikein mitenkään. Tässäkin numerossa Peter viedään väkisin jetset-juhliin, jossa hänen vaimonsa moikkailee mm. Eddie Murphyn kanssa. Joku toinen julkimo saa peräti vuorosanoja – hänet on piirretty sen verran yksityiskohtaisesti, että joku todellinen henkilö lienee kyseessä, mutta kukapa 80-luvun lopun julkimoita enää tunnistaisi ellei suoraan nimeltä sanota. Oli miten oli, tästä kaikesta syntyy häiritsevän ristiriitainen vaikutelma. Jotenkin Peterin rahahuolet köyhyydessä puurtavana freelance-valokuvaajana eivät vakuuta, kun kotona odottelee Calvin Kleinin alusvaatemainoksissa poseeraava miljonäärimalli. Välillä käydään tappelemassa Hämiksenä, sitten äkkiä kotiin aviovuoteeseen.

Ei tämä numero herättänyt minussa isoja fiiliksiä suuntaan eikä toiseen. David Michelinie kirjoittaa tarkoitushakuisen simppelillä otteella – se vielä jatkossa korostuu, kun hän antaa McFarlanen isokokoisten ruutujen hallita kerrontaa – joka on sujuvaa luettavaa, vaikka mitään merkittävää ei tapahdukaan. Ja kuten tässä blogissa on tullut todetuksi, minä nykyään tykkään McFarlanen omintakeisesta kuvituksesta aika laillakin, mutta vielä hän ei uskalla irrotella kunnolla, joten aika vaisua on visuaalinenkin anti. Mutta sentään lehti loppuu kutkuttavaan kohtaukseen, jossa eräskin terävähampainen virnuilija tekee tyylikkään ensiesiintymisensä, jonka myötä jääkin sitten koko Marvelin vihollisgallerian yhdeksi keskeisimmistä hahmoista.

Sarjakuvalehti 2/91: Wolverine & Nick Fury

1. Scorpion suku

Tarina: Archie Goodwin

Kuvitus: Howard Chaykin

2. Hippa!

3. Älä katso sen silmiin!

Tarina: Chris Claremont / Ann Nocenti

Kuvitus: John Bolton

Toisen julkaisuvuotensa myötä Sarjakuvalehti laajentaa hahmogalleriaansa, Daredevilin ja Tuomarin oheen saadaan nyt myös yleisön pyynnöstä Wolverinea, jonka mukana tulee bonuksena Nick Fury, tuo yrmeä kapiainen. Totta puhuen yleisö olisi varmaan mieluummin nähnyt perinteisemmän Wolverine-tarinan, mutta syystä tai toisesta on päätetty mennä tällä. Kyseessä on pitkä tarina Marvelin 80-luvulla julkaisemasta Graphic Novel -sarjasta, jossa ilmestyi paljon mielenkiintoista, ja käsittääkseni yhtä paljon melkoisen mielenkiinnotonta, tavaraa ilman kovin spesifiä laatukontrollia. Riskejä noissa albumimuotoisissa teoksissa kuitenkin otettiin hiukan tavallista enemmän, joten mitenkäs tämän kaksikon seikkailu sitten?

Muistikuvia minulla ei tästä juuri ollut, mikä tarkoittaa että ainakaan tuoreeltaan ilmestyessään se ei tehnyt isoa vaikutusta. Nyt totesin tarinan ihan kelvolliseksi, mutta jokseenkin mitäänsanomattomaksi. Se kietoutuu paljon enemmän Nick Furyn kuin Wolverinen hahmon historiaan, mikä on suomalaisille lukijoille vähän ongelma siksi, ettei Furyn sooloja täällä ollut tuolloin julkaistu vielä lainkaan. Tarinan käynnistää Scorpio-niminen hyvin 60-lukuinen pahis, joka aiheuttaa tuhoja paitsi SHIELDin toimipisteille, myös joillekin satunnaisille eri puolille maailmaa sijoitetuille agenteille, mukana yksi Wolverinen sydänystävä – ja tämähän Loganin on tietenkin kostettava. Sivuhuomautuksena todettakoon, että "Wolverinen parhaat ystävät" on vähän samanlainen reservi kuin "Tuomarin Vietnam-yksikkö": tyhjästä ilmestyviä hahmoja löytyy kummastakin loputtomasti aina kulloisenkin tarinan niin vaatiessa.

Eniveis. Alkuperäinen Scorpio oli Nick Furyn vihollinen Jim Sterankon laatimissa psykedeelisissä stooreissa tripahtavalla 60-luvulla, ja paljastui tuolloin Furyn veljeksi, joka noissa tarinoissa myös kuoli. Nykyinen Scorpio on Nickiä isänsä kuolemasta syyttävä veljenpoika; aivopesevän äitinsä kanssa elelevä häiriintynyt nuorimies, joka tarinan lopussa paljastuukin itse asiassa Nickin pojaksi – molemmat Furyn veljekset seurustelivat aiemmin tämän femme fatalen, Amber D'Alexisin, kanssa. Saippuaoopperainen kuvio toimisi varmaan paremmin ilman Wolverinen läsnäoloa, koska koko tarina on jotenkin hyvin agenttimainen ja vähän tietoisen retro. Ei sillä etteikö Archie Goodwin osaisi kirjoittaa Wolverinea; hän itse asiassa hallitsee tämän sisäisen kertojanäänen oikein hyvin. Mutta vähän ulkopuoliselta Logan tässä tarinassa tuntuu.

Kuvitus on koko paketin mielenkiintoisin osuus. Howard Chaykin oli minulle tuttu Semicin pari vuotta tätä aiemmin julkaisemasta DC:n aikuisempaa sarjakuvaa esittäneestä antologialehdestä nimeltä Thriller, jossa hänen kirjoittamansa ja piirtämänsä sotasarjakuva Blackhawk oli opuksen tylsin, ehkä osin siksi, että oli aika vaikeaselkoinen, ja toisaalta koska kaikki hahmot olivat jotenkin ällöjä: hedonistisia, epämiellyttäviä, irstaita ja outoja. Piirrosjälkeä pidin tuolloin aika kiinnostavana, joskin toki erikoisena, ja sitä Chaykinin kynänjälki on tässäkin. Hän on luonnollisesti taitava piirtäjä, joka hallitsee sarjakuvan kerrontakeinot – mutta hän on supersankarien parissa selvästi vierailla vesillä. Tämä käy hyvin ilmi takaumasta, jossa Fury muistelee ensitapaamistaa Amber D'Alexisin kanssa: film noir -henkinen menneiden vuosikymmenten agenttimiljöö on ikuistettu upeasti. Sen sijaan esim. Wolverine on Chaykinin kuvaamana lähinnä vähän pölhön näköinen trikoissaan.

Olen maininnut värityksen jo useammassa päivityksessä, mutta taas se on nostettava esiin, sen verran outoa se tässäkin teoksessa on. Ei ihmekään, kun krediiteissäkin kerrotaan, että väreistä ja erikoistehosteista vastaavat Richard Ory ja Barb Rausch. Keitä lienevät, en muista kyseisten nimien tulleen pahemmin näissä lehdissä vastaan. Väritys onkin tavanomaisesta kovin poikkeavaa; paikoitellen oivallisen maalatun näköistä ja takaumien harmaansävy toimii erityisen hyvin. Enimmäkseen näyttää kuitenkin siltä kuin sivulle olisi asetettu jokin yksivärinen (yleensä punainen) kalvo, jonka läpi kaikki muut värit sumeina näkyvät, jos näkyvät. On siinä erikoistehostetta kerrakseen. Mutta, toisin kuin ihan normilehdessä, ainakin värityksen panee merkille – en tosin tiedä onko se tälläkään kertaa niin kauhean hyvä asia.

Lehden loppuun on lätkäisty kaksi lyhyttä tarinaa Classic X-Men -lehdestä, jälleen kerran ilman tekijätietoja. Luulin molempia Claremont / Bolton -tuotannoksi, kuten noilla Classicin taustatarinoilla on ollut tapana olla, mutta äsken netistä selvisi että jälkimmäinen, ja parempi, niistä onkin itse asiassa Ann Nocentin kirjoittama. Muutaman sivun kohtaukset Wolverinen menneisyydestä ovat kelpo kamaa. Eivät mitään merkittävää, mutta pidän tosiaan etenkin tarinasta Älä katso sen silmiin!, jossa haavoittunut Wolverine kahlaa lumimyrskyssä, saa peräänsä metsästäjän joka luulee seuraavansa riisteläintä ja vielä vihaisen karhunkin kimppuunsa. Paljon huonommallakin kamalla olisi lehteä voinut täyttää, ja onhan John Boltonin maalauksellinen kuvitus oikein uljasta.

Ei siis mikään ikimuistoinen numero, mutta tiettyä kuriositeettiarvoa tällä toki on; Howard Chaykin on sarjakuvalegenda, joka taisi aika vähän mitään tehdä Marvelille. Kirjoittaja Archie Goodwin oli hänkin kokenut tekijä jo tässä vaiheessa, oli hetken aikaa toiminut Marvelin päätoimittajanakin 70-luvulla. Oikeastaan yllätys, että tämä on Goodwinin ensiesiintyminen tässä blogissa. On sellainen käsitys, että olisin jotain hänen kirjoittamaansa jo lukenut tämän vuonna 1991 ilmestyessä, mutta missäköhän yhteydessä?

Ryhmä-X 2/91

1. Kertokaa se spartalaisille

2. Pedon vatsassa!

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green

Jatketaan ilman hengähdystaukoa siitä mihin edellisnumerossa jäätiin. Todellisuus on revennyt Dallasissa, yötaivaalle on avautunut kirkas aukko, ja lähistölle ilmestyy niin luolamiehiä ja dinosauruksia kuin futuristsia rakennuksiakin, kun ajan ja paikan sotkeva Vastustaja pistää todellisuutta tehosekoittimeen. Homman keskipiste on mutanttikeksijä Forgen pilvenpiirtäjä, jonne myös Ryhmä-X ja hallituksen palkkalistoilla oleva mutanttitiimi Vapausvoima ovat saapuneet.

Tämähän voisi helposti mennä geneeriseksi toimintamöhinäksi, mutta Claremont luo tilanteeseen pikemminkin sotatilan tunnelmaa. Satunnaiset ihmisetkin ajautuvat rintamalinjoille, kun tuntuu että kaikki ovat vähän kaikkia vastaan – kaaoksesta ei Dallasiin suinkaan ilmesty mitään leppoisaa jengiä, vaan pikemminkin kaaos on saanut kaikilta aikakausilta tänne pulpahtavien mielentilankin sekaisin. Yhtenä lehden parhaista käänteistä monivuotiset viholliset Ryhmä-X ja Vapausvoima tekevät aselevon ja käyvät yhteisvoimin turvaamaan porisevan kaaoskattilan liemeen jääneitä siviilejä. Sinänsä täysin looginen ratkaisu: näillä hahmoilla on paljon historiaa ja monin tavoin samankaltainen elämäntilanne, minkä vuoksi on sympaattista nähdä heidän kaikkien olevan yhtäkkiä samalla puolella. Mm. Blob ja Pyro tuntuvat suorastaan nauttivat saadessaan välillä olla estoitta hyviksiä. Nytemminhän (viitaan nyt 2020-luvun mutanttikuvioihin) tämä onkin Marvelin hahmojen arkipäivää: mutantit pitävät yhtä, vaikka keskinäisiä skismoja eri yksilöiden välillä tietenkin on. Claremont oli tyyppejä tähän suuntaan jo viemässä, mikä teki juuri Vapausvoimasta perin kiinnostavan tiimin kaikessa ristiriitaisuudessaan: pitkän linjan X-antagonisteista koostuva mutta hallitukselle työskentelevä ryhmä, jonka jäsenet eivät kuitenkaan olleet yksiulotteisia pahiksia, vaan pikemminkin vähän osa-aikaisella moraliteetilla varustettuja periaatteessa ok tyyppejä. Ryhmä ei kuitenkaan tainnut olla kovin pitkäikäinen, vaan katosi kuvioista pian sen jälkeen kun Claremont jätti lehden.

Ihan koko aikaa tässä numerossa ei olla Dallasissa. Sivujuoni seuraa Stormia ja Forgea, jotka ovat Vastustajan luomassa rinnakkaismaailmassa, meidän todellisuutemme kopiossa, josta ihmiset puuttuvat. Näiden kahden yhteiselo siellä tapahtuu pikemminkin vihjein ja viittauksin kuin suoraan kertomalla, mutta hyvin se tuntuu toimivan. Varsinkin nyt iäkkäämpänä lukiessa nämä olivat tervetulleita hengähdyksiä aoottisten Dallas-kohtausten välissä. Stormin ja Forgen keskinäinen kemia toimii, ja lukija pitää siitä, että nämä epäonniset rakastuneet saavat tilaisuuden elää yksinomaan toisilleen. Heidän on tehtävä valintansa: on joko palattava meidän maailmaamme ja epävarmuuteen tai jäätävä tänne onnelliseen paratiisiin. No, eiväthän nämä velvollisuudentuntoiset hahmot sentään asiaa pitkään mieti, vaikka ymmärtävätkin riskin. Ja saahan Storm voimansa viimein takaisin. Vähän katkeransuloinen kohtaus minulle lukijana – supervoimaton Storm oli minulle se tutuin ja tärkein versio hahmosta, mutta onhan tämä toisaalta myös eeppisen komea ja historiallinenkin hetki.

Kaksikko saapuu siis muun tiimin seuraksi Dallasiin, missä käy ilmi (kiitos sekoittuvan ajan ja paikan), että se on nimenomaan Forge, joka aikoinaan Vietnamin sotatantereella (vielä 80-luvun lopulla on voitu kytke Forgen historia Vietnamin sotaan, nykyään se ei enää ajallisesti onnistu...) manasi Vastustajan maan päälle, mistä koko tämä kaaos ja ihan hilkulla oleva maailmanloppu on seurausta. Hän käytti loitsuun kuolleiden sotilastovereidensa sieluja, joten vastaloitsuun tarvitaan saman verran eläviä: kuinka ollakaan, Ryhmä-X:ssä on tällä hetkellä jäseniä juuri sopiva määrä. Niinpä jo toivottamalta näyttänyt tilanne korjataan, kun X-miehet uhraavat vapaaehtoisesti henkensä, Forge loitsii heidän elinvoimallaan Vastustajan teilleen, ja maailma palaa mallilleen.

No, Ryhmä-X ei pysy kuolleena kauaa, vaan universaalin järjestyksen vartija, jumalatar nimeltä Roma, palauttaa nämä henkiin, selityksellä että Vastustaja on liian suuri tekijä maailmanjärjestyksessä lukittavaksi ikuisesti pois. Tapahtunut kuitenkin varmistetaan: X-miehet ihan todella heittivät henkensä, ja saavat täten nyt uuden alun. Mikä parasta: tapahtuman lähetti suorana kaikkialle maailmaan mukana pyörinyt TV-reportteri Neal Conan, joten Ryhmä-X päätää käyttää tilaisuuden hyväkseen, ja "pysyä" kuolleena maailman silmissä. "Meillä on kalavelkoja, nyt voimma alkaa maksella koron kera", toteaa Havok tarinan viimeisellä sivulla. Roma kuittaa: "Olitte sankareita, nyt teistä on tullut LEGENDOJA." Claremont tiesi hyvin kirjoittavansa Marvelin tuolloin ylivoimaisesti suosituinta lehteä, eikä arastellut tehdä tiettäväksi että hänen hahmonsa olivat elämää suurempia.

Laatutyötähän tämä on. Mukana on niin paljon näennäisesti toisiinsa sopimattomia elementtejä että ei voi kuin ihmetellä Claremontin kykyä hämmentää tämä sopaa toimivaksi, mutta kyllä se yhä vain hyvältä maistuu. Silvestri ja Green ovat hekin iskussa, mutta jos jotain negativista lehdestä pitää sanoa, niin väritys. Varsinkin lehden loppupuolella mietin toistuvasti ovatko värit menneet painossa sekaisin vai mistä on kyse: ihmiset ovat harmaita, violetteja, epämääräisen tummanrusehtavia tai kelmeitä. Taustojen yksityiskohdat katoavat violettiin tai harmaankeltaiseen värimassaan. Krediittien mukaan väreistä vastaavat se tuttu Glynis Oliver, sekä suurimmassa osassa lehteä tuntematon nimi Bill Wray. Ehkä herra Wrayssä on ollut vähän avantgardistin vikaa. Varsin väärä paikka tuollaisten taipumusten toteuttamiseen tämä kuitenkin on.

Lisähuomautus vielä Dallasin kaaosta seuraavasta toimittajaparista. Neal Conan ja Manoli Wetherell toimivat mainiosti lukijan samaistumiskohteena, joka parhaansa yrittäen välittää tätä järjenvastaista tapahtumaa kotikatsomoihin. Tämä kaksikkohan oli monesta Claremontin tarinasta tuttu, ja olen vasta internet-aikana saanut tietää, että he ovat ihan todellisia ihmisiä, National Public Radion toimittajia ja Claremontin kavereita, jotka hän lisäsi X-tarinoihinsa niin usein, että he lukeutuvat nykyään jo klassisten X-sivuhenkilöiden joukkoon.

Hämähäkkimies 2/91

Häät!

Tarina: David Michelinie

Piirrokset: Paul Ryan

Tussaus: Vince Colletta

Vuoden ensimmäisessä numerossa seurattiin Hämiksen sijasta lähinnä Peter Parkerin elämänvaiheita mm. kotibileiden ja aikuistumisajatusten jännittävissä merkeissä lehden huipentuessa kosintaan. Tästä jatketaankin sitten suoraan häihin, joskin lukija saa eteensä melkein 50 sivua kutkuttavaa "pitäiskö vai eikö sittenkään pitäis"-pohdintaa, kun Peter miettii onko hänestä aviomiehen vastuulliseen asemaan. Edesmennyt nuoruuden tosirakkaus Gwen Stacy palaa hänkin mieleen. Tuleva morsian Mary Jane Watson on myös kaikenlaisten kiusausten äärellä, kun toinen toistaan rikkaammat ja komeammat ex-sulhaset tai muuten vain seurapiirikuvioista tutut playboyt koittavat saada häntä luopumaan avioaikeista. Jännitystä kerrakseen siis.

En enää muista miten suhtauduin tähän käänteeseen Hämähäkkimiehen elämässä tuoreeltaan. Voi olla että Hämis hahmona oli lipunut jo aika kauas oman suosikkilistani kärjestä, joten ei tapahtuma tainnut minussa herättää mitään erityistä reaktiota. En ainakaan sitä vihannut tai pitänyt virheenä, Mary Janestakin tykkäsin, joten sikäli avioituminen tuntui kai ihan loogiselta jatkeelta näiden kahden pitkään jatkuneelle kuviolle. Jostain käsittämättömästä syystä Marvelilla on kuitenkin päätetty, että tähän mennessä tähteydestä niin mallina kuin näyttelijänä lähinnä haaveillut Mary Jane onkin jossain vaiheessa saavuttanut sen mihin on urallaan tähdännyt, ja on yhtäkkiä maailmankuulu supermalli. Tämä muutos hänen henkilöhistoriassaan tulee tosiaan melkoisen puskasta, eikä istu siihen kovia kokeneen mutta sisulla eteenpäin yrittävän puurtajan rooliin, missä hänet on totuttu näkemään. Tässä tarinassa Mary Jane on kotonaan Hollywood-piireissä, hänelle järjestetään jetset-polttarit täynnä tähtiä, Calvin Klein soittelee häntä kuvauksiin ja heilastelevat mijonäärit lahjoittelevat hänelle ohimennen mm. Ferrarin ja matkaliput Pariisiin. Kai tätä voi jollain tavalla pitää Peterin naistenmieskehityksen päätepisteenä: alkujaan tyttöjen nauramana high schoolin nörteimpänä luuserina aloittanut Parker on vuosien mittaan tapaillut toinen toistaan upeampia naisia ja ollut lopulta varsin tavoiteltu poikamies. Nyt on sitten miljonäärihuippumalli plakkarissa, hääseremoniakin järjestetään New Yorkin kaupungintalon portailla. Sen muistan, että tätä tarinaa lukiessa Mary Jane tuntui vieraalta. Ei tämä superjulkkis ollut se, johon lukijat olivat tottuneet, mutta jostain syystä tällä mentiin, ja se teki koko avioasetelmasta heti kättelyssä hiukan oudon. Lukijat olivat tottuneet siihenkin, että Peter Parker on köyhyysrajalla elelevä freelance-valokuvaaja. Tarkoittaisiko tämä sitä, että rahahuolet ovat Hämikseltä jatkossa pois pyyhkäistyt?

Sarjakuvana lehti on luonnollisesti aivan tyhjänpäiväinen. Peterin jo edellisnumerossa alkanut itsensä epäily sen kuin jatkuu, jopa aiempaa vähemmin toimintakohtauksin, ja kun sivumäärä on tuplaantunut, niin huh huh. Ovathan nämä kaksi toki kahdestaan ollessaan söpö pari, ja heidän keskinäinen kemiansa toimii, mutta ei tämä kyllä mitään sarjakuvan korkeaa taidetta ole. Tyhjää jauhetaan ja epämääräisiä epäilyksiä muka kasataan niin paljon, että lukijan ilmeisesti pitäisi jännittää kumpi, vaiko kenties kumpikin, osapuoli viime hetkellä peruu häät. Mutta eihän niin tietenkään käy. Kuvitus tuo mieleen sanomalehtisarjakuvan geneeriydessään, lopun kokosivun hääkohtauskin on vähän blah. Mutta sentään lehden kannen on piirtänyt itse John Romita vanhempi.

Ihan hyväähän tästä lopulta Hämikselle seurasi. Avioliitto tarjosi paljon uudenlaista tarinapotentiaalia sitten kun tekijät pääsivät tapahtuneen kanssa sinuiksi, mutta sikäli kun muistan, se ei tapahtunut heti. Peterin ja Mary Janen avioliitto kesti lopulta 20 vuotta, missä vaiheessa Marvelin silloinen johtoporras päätti että nyt riittää, ei nuoriso tykkää lukea ukkomiehen seikkailuja. Peterin ja Mary Janen avioliitto kadotettiin Mefiston avulla tarinassa, joka on sittemmin rankattu yhdeksi Marvelin historian surkeimmista. Johtoporras ei ottanut huomioon sitä, että kaksi vuosikymmentä jatkuttuaan Hämähäkkimiehen avioliitto oli nimenomaan se status quo, johon jo useampi sukupolvi lukijoita oli tottunut, ja joille tämä Mefisto-tarina oli märän rätin läjäys. Lukijat eivät kaivanneet poikamies-Peteriä, mutta heitä vanhemmat, oman nuoruutensa Marvel-sarjakuvia nostalgisoineet tekijät sen sijaan kaipasivat. Itse en ole tuota avioliiton päättänyttä tarinaa koskaan lukenut, mutta tyhmältähän tuollainen ratkaisu tuntuu, etenkin kun jo silloin oli olemassa paljon "vaihtoehto"-Hämiksiä, kuten Miles Morales sun muut. Se alkuperäinen Peter Parker olisi ansainnut elää onnellisesti Mary Janen kanssa.

Bonusmateriaaliakin on lukijoille tarjolla. Ensimmäistä kertaa koko kotimaisen julkaisuhistoriansa aikana lisälehti Marvel-Saga tuntuu mielekkäältä, kun se kytkeytyy suoraan päälehtensä sisältöön: Peter Parkerin naissuhdehistoriaa luotaava läpyskä istuu tähän yhteyteen kuin nakutettu, ja onpa pappa-Romita piirtänyt paitsi tämänkin kannen, myös (sikäli kun tyylin tunnistan) oman paljon paremman versionsa tuosta ylle laittamastani hääruudusta. Vaikken kansikuvataiteilijoita olekaan ottanut tavaksi tägätä, niin kyllä Romitan panos tähän lämiskään on sen verran merkittävä, että vahvistakoon poikkeus nyt säännön. En sano, että Marvel-Saga on nytkään mikään superkiinnostava lukukokemus, mutta ainakin se taustoittaa tämän lehden tarinoita onnistuneesti.

Lehden lopussa on vielä Fred Hembeckin kolmeisvuinen Hämähäkki paljastaa: 25 tärkeintä naista elämässäni. Omituinen listamuotoinen artikkeli, jonka kuvitus on Hembeckin tyypillistä pilakuva-osastoa, mutta tekstisisältö kuivakkaan asiallista. Hiukan epäkorrektilta tällainen listaus kyllä vaikuttaa. Ymmärtäisin, jos kyseessä olisi vain romanttisten naissuhteiden listaus, mutta kun mukana ovat niin sukulaiset, kollegat kuin vihollisetkin, on luokittelu vähän kyseenalainen. Meinaan vaan, että eipä ole ainakaan itselle tullut vastaan Hämiksen "25 tärkeintä miestä elämässäni"-listaa, vaikka kriteerit olisivat pitkälti samat.

Se siitä. Varsin mielenkiintoinen ja tärkeä hetki Marvelin historiassa tämä avioituminen tietenkin oli, mutta kaikki taiteelliset meriitit siitä puuttuvat. Kuriositeettina kuitenkin edelleen ihan luettavaa tavaraa. Yksi asia tosin jaksaa hämmentää. Marvel-Sagan esipuheessa Hämis-toimittaja M. Kinnunen kirjoittaa:

Hämähäkkivoimat auttanevat monessa asiassa, mutta ikävä kyllä niidenkään avulla ei voi suojautua erästä ilmiötä vastaan, joka on suistanut monen nuoren miehen turmion tielle. Tätä ilmiötä kutsutaan kansanomaisesti "tennariksi". Varttuneemmat lukijat tietänevät, mitä sillä tarkoitetaan, ja nuoremmat ovat varmasti nopeita oppimaan.

Olen nyttemmin aika tavalla varttuneempi kuin vuonna 1991, mutta ei vieläkään ole mitään hajua, mistä "tennarista" Kinnunen tuossa tarinoi.