Ryhmä-X 8/90

1. Sielun pimeimmässä valossa

2. Uskonasia

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Jon Bogdanove

Tussaus: Terry Austin

3. Oikeudenkäyntikulut!

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis

Tussaus: Josef Rubinstein

Kehaisin edellisestä numerosta kirjoittaessani, että siinäpä taisi olla vuoden 1990 paras Ryhmä-X. No, ehkä ykkössijan voi jakaa tämän numeron kanssa, onhan kyseessä saman "Ryhmä-X vastaan Ihmeneloset"-tarinan jälkimmäinen puolisko. Aiemmat ylistykseni käyvät tähänkin osaan, totta puhuen, jos mahdollista, tämä on jopa rahtusen parempi. Panokset ovat korkeat: Kitty Pryde on pysyvään "liukumistilaan" juuttuneena enää hädintuskin koossa pysyvä haamu, jonka molekyylit ovat levähtämäisillään teillensä. Ihmeneloset eivät Reed Richardsin uskonpuutteen vuoksi kykene auttamaan, mutta Tohtori Doom on valmis, joten mutantit pakkaavat kimpsunsa ja siirtyvät Latveriaan, Doomin linnaan, minne tapahtumat sijoittuvat.

Vaikka asiat kasvavat suuriksi, tapahtumien mittakaavat ovat pienet. Doomin linnasta ei juuri poistuta, etenkään sen jälkeen kun Ihmeneloset saapuvat uudelleen paikalle. Kahakointiahan siitä ensin alkuun syntyy, etenkin kun mutanteista kukaan ei enää usko Richardsin olevan vilpittömästi avuliaalla asialla. Eipä sillä että he Doomiinkaan varauksetomasti luottaisivat, mutta tämä ainakin on tekemässä jotain.

Claremontin käsissä tarina kulkee, ennen kaikkea hahmot ovat eläviä. On suorastaan häkellyttävää, millaisella taidolla hän kuvaa tätä isoa henkilögalleriaa. Kaikki saavat osansa valokeilassa, mutanttien ohella myös Ihmenelosista ja jopa Victor von Doomista löytyy oivallisesti kirjoitettuja kohtauksia. Claremont ei kerro tarinaa tarinan vuoksi; jopa tavallista X-Menin numeroa voimakkaammin tässä kertomuksessa henkilöiden kasvu on etusijalla. Yllättäen keskeiseksi toimijaksi nousee Richardsien poika Franklin, joka astraalimuodossaan vaeltaa itsemurhaa hautovan Kittyn luokse ja estää tätä tekemästä lopullista päätöstä sillä välin kun ryhmien aikuiset säheltävät toisaalla keskenään. En tiedä onko tähän hetkeen Kittyn ja Franklinin välillä koskaan myöhemmin palattu, mutta se on merkittävä ja koskettava kohtaus ainakin tässä tarinassa.

Claremont viljelee huomattavan paljon kivan realistisia kohtauksia: Liekin supervoiman tuhoisa vaikutus tavalliseen ihmiseen ja Möykyn istuminen pilkkuun asti baarissa kittaamassa kaljaa ovat sellaisia supersankarielämän kääntöpuolia, joita esimerkiksi juuri Ihmenelosten omasta lehdestä en juuri muista löytäneeni. Ainoana tarinallisena miinuksena pidän loppuratkaisua, jossa Claremont heittäytyy ehkä vähän turhankin vahvasti ideatasolle henkilöhahmojen kustannuksella: Kittyn henki on kyseessä, mutta edes Rogue tai Tajunta eivät saa imeä itseään epäilevän Reed Richardsin päästä tietoa jolla tilanne ratkaistaisiin, vaan "Richardsin on tehtävä se itse". Ihan näin ideologisesti puhtaita eivät tosielämän ihmiset sentään ole, mutta kaipa tällaisen voi sallia supersankareille. Joka tapauksessa käy ilmi, että Reedin uskonpuute oli (tietenkin) Doomin masinoima, ja asiat päättyvät hyvin.

Bogdanove / Austin -parivaljakko kuvittaa edelleen hienosti, ehkäpä jopa alkuosaa reippaammin omalla tyylillään. Piirrosjälki on omaperäinen yhdistelmä realistista ja hienonhienoa sarjakuvamaista pyöreyttä, mikä varsinkin haamumaisen Kittyn ja pirpana-Franklinin kuvauksessa toimii. Juuri näiden kahden väliset kohtaukset ovatkin kuvituksellisesti lehden parasta antia.

Koska sivuja on suomalaisessa lehdessä ollut vähän ylimääräisiä, nähdään lopuksi lyhyt Hulktar-soolotarina, joka ei Ryhmä-X:ään liity sitten mitenkään, mutta tähän numeroon sentään siinä määrin, että olihan Hulktar päätarinankin kuvioissa mukana. Tekijät Claremont ja Alan Davis takaavat sen, että muutaman sivun juttu on mitä piristävin loppukaneetti: Jennifer Waltersin kovasti jännittämä esiintyminen lakimiehenä Yhdysvaltojen korkeimman oikeuden edessä katkeaa toistuvasti, kun Salatuista sodista tuttu tyhjäpäinen Titania tulee häiritsemään verivihollisekseen päättämäänsä Hulktarta. En tiedä miksi juuri Claremont on kirjoittanut tällaisen Hulktar-tarinan, mutta se on oikeastaan aika nappiin osuva kuvaus supersankariuden ja vakavassa ammatissa toimimisen yhteensovittamisen kipupisteistä. Erittäin hauskakin, itse asiassa.

Kympin arvoista tavaraa siis edelleen. Vuoden 1990 parhaan Ryhmä-X:n ykkössija jaetaan siis totisesti kahdelle numerolle. Mutta silti on mitä huojentavinta lukea Mail-Manin palstalta, että seuraavan vuoden alusta päästään viimein jatkamaan siitä, mihin lehti joulukuussa 1988 jäi. On tätä odotettu!

MARVEL 12/90: Hulk

1. Elämän laatu

2. Haudan vakavuus

3. ÄärimmäisyyXiä

4. Tienhaarassa

Tarina: Peter David

Piirrokset: Todd McFarlane

Tussaus: Pablo Marcos / Jim Sanders III

Ah, Hulk. Vaikka tämä aina rakastettava lihasmassa oli tullut siellä täällä Marvel-maailmassa vastaan, oli oikeastaan vasta kesän 1990 erikoisjulkaisu, jossa Peter David ryhtyy käsikirjoittajaksi, se milloin aloin itse tosissani kiinnostua hahmosta. Hulk oli yhtäkkiä monin verroin kompleksimpi tapaus kuin vain se vihreä lapsenmielinen "Hulk murskaa!"-jättiläinen, jollaisena hahmo oli remeltänyt menemään edeltäneet parikymmentä vuotta ja risat. Peter David teki Hulkista mielenkiintoisen muuttamalla hänen ja Bruce Bannerin elämän painajaismaiseksi Jekyll / Hyde -kuvioksi, jossa toinen on vallassa öisin, toinen päivisin, ja kumpikin ajaa ihan omia asioitaan, mutta kumpikin on myös siinä mielessä toisen armoilla, ettei voi koskaan tietää, mitä hänen päänsä menoksi on pimennossa vietetyn puolen vuorokauden aikana tehty. Tämän lisäksi Davidin kirjoittama uusi harmaa Hulk on avoimen vittumainen ja ilkeä hahmo, mistä isot pointsit myös.

Tämän lehden alussa pakka on vielä hajallaan, mutta tarinan osapuolet hakeutuvat toisiaan kohti, ja palat loksahtavat paikalleen viimeisessä tarinassa, jossa eräänlainen uusi status quo astuu voimaan: Bruce Banner, Rick Jones ja Shieldistä omille teilleen lähtenyt agentti Clay Quartermain lähtevät omanlaiselleen road tripille paitsi pakoon Shieldiä (anteeksi, YPKVV:tä – Mail-Manin pakkomielle nimien ja lyhenteiden suomentamiseen antoi meille tämän ihanan kirjainrykelmän, josta pidettiin sinnikkäästi kiinni), myös etsimään gammapommeja, joiden olemassaolo on heille vasta hiljakkoin selvinnyt, ja jotka ilmeisesti Hulkin vanha vihollinen Johtaja on tutkimuskeskus Gamma-asemalta nyysinyt jotain epäilyttävää tarkoitusta varten. Siinä sivussa David katkaisee aiemmilta käsikirjoittajilta ylijääneitä tylsiä juonilankoja: John Byrnen kehittelemät Hulkbustersit pistetään telakalle, ja koko Gamma-asema räjäytetään tuhannen silpuksi. Meneepä siinä Bruce ja Betty Bannerin avioliittokin vähän romuksi, kun miehensä hulkismiin kyllästynyt Betty lähtee latinorakastaja Ramonin matkaan.

Tämä kaikki toimii. Peter David on pirun pätevä kirjoittaja, jonka sarjakuva rullaa eteenpäin huomattavan luontevassa rytmissä, elokuvallisia leikkauksia toisaalla tapahtuviin kohtauksiin viljellään taidolla, ja dialogikin on sujuvaa, varsinkin kun ainakaan ihan vielä Davidin hahmot eivät ole niin pakkomielteisiä jatkuvien popkulttuuriin viittaavien vitsien heittelijöitä kuin joskus myöhemmin. Tavallaan tämä lehti (ja koko tuleva "road trip"-vaihe) ovat novellikokoelmaa muistuttavaa kerrontaa: päähenkilökolmikko ajelee halki Yhdysvaltojen ja kohtaa mitä kummallisempia pikkukaupunkeja ja hahmoja. Toisaalta itse juoni etenee koko ajan tipoittain, ja vaikka kaikki pyörii nimenomaan Hulkin ympärillä, ovat kaikki muutkin hahmot tässä tarinakokonaisuudessa oleellisia. No, ehkä Tekijä-X ei ole, mutta koska he olivat tuolloin uusi ja kuuma tiimi, niin pakkohan heidät on ollut tähän vierailijoiksi heittää. Suomentaja Mail-Man tosin on unohtanut, että hän on aiemmin yksinkertaistanut X-Factorin kuviota: alkuperäiskontekstissa ryhmällä oli kaksi identiteettiä, "X-Factor", ja "X-Terminators", joista jälkimmiseen viittaavat maininnat Mail-Man yksinkertaisesti jätti kotimaisista julkaisuista pois. Paitsi nyt ei jätetty, ja oli siinä tätä ensi kertaa lukiessa ihmettelemistä, että mistä X-terminaattoreista tässä puhutaan. Eipä silti, järkyttävän epäonnistunut tuo koko kuvio oli, ja se hylättiin X-Factorin alkuperäislehdessäkin nopeasti. Tuo mutanttien vierailu on joka tapauksessa lehden tyhjänpäiväisin tarina.

Todd McFarlane on kuvittajana löytämässä itseään. Verrattuna yllä mainitsemaani Hulkin erikoisjulkaisuun, kuvitus on nyt itsevarmempaa ja riskejä ottavampaa, ei enää niin vahvasti perinteiseen Marvel-tyyliin mukautuvaa. Tussaajat ovat vähän tuota erikoisjulkaisua paremmin McFarlanen tyylille sopivia, mutta silti tuntuu että he edelleen lähinnä jarruttavat nuoren kuvittalupauksen esiinmarssia. Mutta tämän lehden myötä aloin itsekin ymmärtää, miksi niin moni oli McFarlanea jo pitkään Mail-Manin palstalla kaivannut ja hehkuttanut. Kyllä tässä potentiaalia on, ja varsinkin hänen versionsa Hulkista itsestään on todella hyvä ja ilmeikäs. Itse asiassa jo tämän lehden ensimmäisen ja viimeisen tarinan ero on hurja: neljästä kuukauden välein ilmestyneestä alkuperäisnumerosta kootussa julkaisussa näkee, miten nopeasti McFarlane on kasvanut kohti supertähteyttä, ja varmasti myös käsikirjoittajan kanssa on alkanut näillä main synkata hyvin yhteen. David on todennut mitä hänen kuvittajansa vahvuudet ovat, ja käsikirjoittanut näitä silmällä pitäen.

Tykkäsin tästä numerosta kovasti aikoinaan, ja se on huippukamaa yhä. Mutta onneksi Hulkin huippukaman suhteen ollaan vasta alussa; lisää on tulossa seuraavien parin vuoden aikana MARVELissa paljon. Ai niin, ja olenhan minä Mail-Manin palstallakin taas. Johan näitä julkaistuja kirjeitä alkaa tässä kohdin olla.

Hämähäkkimies 12/90

1. Ääniä äidin päässä!

2. Hullut koirat

3. ?

Tarina: Ann Nocenti

Piirrokset: Cindy Martin

Tussaus: Steve Leialoha / Kyle Baker / Josef Rubinstein

Hämiksen kolme edellistä numeroa käsittänyt Kraven-saaga ei ollut toteutukseltaan tavanomaisinta supersankarisarjakuvaa, eikä niitä nyt seuraava lehti sekään ihan normimeiningistä mene. Toteutus on DeMatteisin ja Zeckin klassikkostatuksensa ansainnutta kokonaisuutta perinteisempi, mutta tarinallisesti ollaan oikeastaan kauempana siitä, mitä Hämähäkkimiehen tai Marvel-sarjakuvan voisi olettaa olevan.

Kuten olen maininnut, Ann Nocenti lukeutuu suosikkikirjoittajiini. Hänen töitään ei vielä tämän numeron ilmestyessäkään ollut Suomessa esitetty liiemmin, Hurjapään puhelinluettelon paksuinen esiintyminen MARVELin heinäkuun 1990 numerossa oli tähän mennessä Nocentin ehdoton huippuhetki. Sen tasolle ei nyt ylletä, eikä ehkä samanlaisiin sfääreihin kurkotellakaan; tämä on loppujen lopuksi aika pienieleinen kertomus, joka osin toimii, osin ei.

Premissinä on hyvin epämääräinen mielisairaala, "Pleasant Valley", johon näemme tarinan alussa perheenäidin pakkosijoitettavan. Hänen miehensä työskentely Kingpinille on ajanut naisparan hermoraunioksi, joten rikollisjärjestö hoitelee ongelman totuttuun tapaansa, ja bonuksena tässä pakkolaitoksessa on hullu tohtori, joka tekee suljetun osaston potilaillaan epämääräisiä kokeita. Todellakin epämääräisiä, sillä koko tämä aspekti tarinasta jää kerrassaan mitättömälle huomiolle, ja on oikeastaan lähinnä häiriöksi. Hämis saadaan mukaan kuvioihin, kun Peter Parker kohtaa yöllä kadulla äitiään kuljettavaa ambulanssia seuraavat lapset ja kiinnostuu tilanteesta, menee Hämiksenä paikalle ja ajautuu samantien ongelmiin, kun ei ymmärtänyt kuinka ison luokan kuvioissa nyt liikutaan. Hämähäkkimies saadaan kiinni, pistetään paareille ja Pleasant Valley kutsuu häntäkin.

Ideana suljetulle osastolle lukittu ja lääkkeillä turraksi mykistetty Hämähäkkimies on hyvä idea, mutta edes tässä mitassa (kolme Spider-Manin alkuperäisnumeroa) ei tarinasta irtoa ihan niin paljon kuin voisi toivoa. Nocentin tajunnanvirtamaisen dialogin kuljettama juoni toimii parhaiten silloin kun keskiössä ovat muut kuin Hämis – esimerkiksi lehden avaava pitkä kohtaus ongelmaisen perheen parissa on toimiva.

Ja pitkästä kohtauksesta nyt puhutaan: lehden nimikkosankari nähdään ensi kerran siviilihenkilönä sivulla 12, varsinaisesti Hämähäkkimiehenä sivulla 17. Painopiste on onnistuneesti muualla, mutta Nocenti on jo aiemmin osoittanut osaavansa kirjoittaa Hämistä hyvin, joten sekin puoli kyllä toimii sitten kun vauhtiin päästään. Valitettavasti itse pakkolaitos jää sitten vähän valjummaksi. Sen vaatima ahdistava tunnelma ei välity, potilaat koostuvat enemmän tai vähemmän kaikista koskaan tehtyjen mielisaaraan sijoittuvien leffojen kliseistä, ja kun Hämis saa tolkkunsa takaisin, tarina ratkeaakin sitten nopsasti. Välillä nähdyt kohtaukset pakkohoitoon joutuneen perheenäidin lapsista ja näiden yrityksistä pakottaa isäänsä kohtaamaan toimintansa seuraukset ovat totta puhuen aika tavalla kiinnostavampaa luettavaa.

Kuvituksesta vastaava Cindy Martin ei ole minulle juuri muualta kuin tästä lehdestä tuttu nimi. Jälki on kelvollista, paikoin tunnelmallista. Tulee tunne, että Martin olisi oivallinen piirtäjä ihmissuhde- tai agenttisarjakuvaan, mutta esimerkiksi mielisairaalakohtaukset kärsivät juuri siitä, että kuvitus on jotenkin arkipäiväistä; tilanteen synkkyys ei välity. Tussaajan merkitystä kuvitukselle on tämän numeron avulla helppo havainnoida, kun jokaisella kolmella tarinalla on eri viimeistelijä. Leialohan kliinisen jäykkä tussaus korostaa nimenomaan kuvakerronnan arkisia elementtejä, kakkostarinan Kyle Baker tussaa melko kokeellisesti ja tuo roimasti niin syvyyttä kuin varjoakin kuvitukseen (ei silti riittävästi), ja kolmannesta osasta vastaava Rubinstein on Hämiksestä sun muualtakin tuttu luottotussaaja, jonka jälki on aina hyvää, nytkin lehden taide on hänen jäljiltään parhaimmillaan. Mutta jos nyt hypoteettisesti ajatellaan vaikka sitä, millainen tämä sama tarina olisi huikeasta kannesta (joka oikeastikin on tämän lehden ykköstarinan alkuperäinen kansi) vastaavan Bill Sienkiewiczin kuvittamana, niin huh huh.

Yhden vähän ärsyttävän pikkujutun muuten olen pannut tämän aikakauden Hämiksiä lukiessani merkille. Kautta tämänkin lehden, jokainen, siis todella jokainen, jokaisessa mahdollisessa kontekstissa, käyttää hänestä nimeä Hämähäkki. Ymmärrän että suomenkielinen nimi on pitkä ja kömpelö, ja että puhekuplissa tilaa on vähän, mutta pidemmän päälle tuosta tulee todella outo vaikutelma. Onko hahmon nimi Hämähäkki vai Hämähäkkimies? Pidempi muoto ei esiinny kertaakaan muualla kuin lehden otsikossa. Hämähäkkimies itsekin pitää itseään "Hämähäkkinä".

No niin, se siitä, nipotusta nipotuksen vuoksihan tällainen vain. Kaiken kaikkiaan tämä oli positiivisen erikoinen numero, vaikkei kaikin tavoin onnistunut. Mutta Nocenti on Suomessa vasta pääsemässä vauhtiin: hänen kirjoittamansa Daredevil on jo aivan nurkan takana odottamassa.

MARVEL 11/90: Uudet mutantit

Isänpäivä

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Jackson Guice & Rick Leonardi

Tussaus: John Beatty

Mitä enemmän on kasarinostalgisessa Marvel-fandomissa viettänyt aikaa (itse olen varsin vähän, mutta silti), sitä useammin on törmännyt mielipiteeseen, että Chris Claremontin mutanttisarjakuvista New Mutants on itse asiassa se kirkkain kruunu. Tämä on suomalaisen lukijan näkökulmasta vähän harmittavaa, koska kyseistä lehteä ei meillä julkaistu juuri lainkaan. Vuosina 1989 ja 1990 Ryhmä-X:ssä sentään jonkin verran, mutta rippeitähän nämä vain olivat siitä tarinakokonaisuudesta, jota Claremont mutanttien junioriliigalle rakensi. Sitä ajatellen on toisaalta kiva että kyseistä ryhmää nähdään nyt MARVELissakin yhden numeron verran, mutta toisaalta tämä tuntuu niin irralliselta ja kokonaisuudesta väkisin repäistyltä näytepalalta, että lukijalle jää vähän ärtynyt olo. Tässäkö tämä oli? Tarina on täynnä kontekstittomia kohtauksia ja viittauksia Suomessa esittämättömiin tarinoihin, ja vaikka Marvelin historiassa tässä merkittäviä tulevia tapahtumia pohjataankin (INFERNO on tulossa... no, tässä vaiheessa vielä aika kaukana tulevaisuudessa), niin siltä ei lukiessa oikein tunnu.

Keskeinen hahmo tässä numerossa on aina yhtä ihastuttava Illyana Rasputin, joka on menettänyt demoniulottuvuus Limbon hallinnan, kun hänen tiimitoverinsa Sotakoneen isä Magus on istuttanut sinne tekno-orgaanisen viruksen, minkä myötä Limbon asukkaat sikaria pureksivan S'ymin johdolla ovat ryhtyneet kapinoimaan. (supersankarisarjakuvien juonia tiivistäessä tulee joskus kirjoittaneeksi aika häkellyttäviä virkkeitä, toim. huom.) Limbon kapina on vasta alussa, mutta kasvaa koko Marvelin universumin pyörteisiinsä kiskaisevaksi megatapahtumaksi aikanaan. Toinen pitkään ratkaisemattomana roikkunut juonikuvio on juuri Magus. Hänen ja Sotakoneen fataali kohtaaminen on vihdoin vuosien väistelyn jälkeen tosiasia, ja Uudet mutantit ovat avaruudesta löytyneen Xavierin (taistelu käydään jollakin tuntemattomalla planeetalla, koska Uudet mutantit ovat olleet... jossain? Tilanne jatkuu suoraan meillä esittämättömästä tarinasta) kanssa urheasti käymässä taistoon. Mutta Magus on ihmisten mittakaavassa aivan ylivoimainen tappokone, joten eeppinen taistelu käydään enemmänkin oveluuden kuin brutaalin voiman tasolla.

Tai siis taistelun pitäisi olla eeppinen, mistä pääsemme lehden keskeisimpään ongelmaan. Kuvitus on aivan anteeksiantamattoman tylsää. Kritisoin Jackson Guicen piirrosjälkeä jo Tekijä-X:n syntytarinassa, ja pitkälti samat kommentit sopivat tähänkin. Kuvitus on kuivakkaan mitäänsanomatonta, kuvakerronta on jäykkien paperinukkien seisoskelua, mikä vesittää varsinkin potentiaalisesti räväkän Magus-taistelun. Itse Uudet mutantit näyttävät myös noin nelikymppisiltä bodybuildereilta, mikä saa jatkuvasti unohtamaan että heidän olisi tarkoitus olla teini-ikäisiä. Onkin mielenkiintoista, että kun (ilmeisesti pian tämän jälkeen?) Louise Simonson ja Brett Blevins hyppäsivät New Mutantsin suitsiin, hahmoja tarkoituksella nuorennettiin niin kerronnallisesti kuin visuaalisestikin ihan kunnolla. Tällaisenaan ryhmää ei oikein mikään erota Ryhmä-X:stä, "aikuisemmista" mutanteista.

Lehden loppuun on poimittu muutama sivu jostain toisesta numerosta, jonka kuvittaja (kuten myös numeron kannen) on tunnistettavalla tyylillään Rick Leonardi, vaikkei hänen nimeään lehdessä mainitakaan. Tämä näytepala keskittyy Illyanaan ja Limboon, ja petaa Infernoa oikein lupaavasti. Ihan kiva näyte, mutta saa toivomaan kokonaista numeroa samaa tavaraa. Tai itse asiassa enemmän New Mutantsia ylipäätään! Lukijalle jää käsitys, että näiden hahmojen tarinakudelmat ovat ihan yhtä rikkaita ja monipolvisia kuin Ryhmä-X:n, eikä tällainen näyte oikein riitä. Muistan että jo tämän tuoreeltaan lukiessa jäi vähän ärsyyntynyt fiilis. Kuin olisi katsonut jonkun pitkän tv-sarjan eeppisen tuotantokauden jaksot neljä ja viisi eikä ollut mitään tietoa siitä koska näkisi enempää vai näkisikö koskaan.

Liekö Mail-Manille tullut myös suomentaessa kiire, sillä kehon vasta-aineista (antibody) puhuttaessa hahmot käyttävät kieltämättä räväkämpää ilmaisua "epäkeho". Ehkä Marvelin maailmassa asioilla on vaan vähän coolimmat nimet.

Hämähäkkimies 11/90

1. Myrsky

2. Ylösnousemus

Tarina: J. M. DeMatteis

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: Bob McLeod

Hämiksen vuoden 1990 – ja itse asiassa koko Hämiksen tähänastisen historian – kohokohtiin lukeutuva Kraven-trilogia saa päätöksensä. Pitkälti edellisten osien tunnelmissa mennään; DeMatteis ja Zeck ovat tyylinsä valinneet, ja pysyvät siinä horjumatta koko moniosaisen saagan ajan ("trilogia" tämä on vain Suomessa, alkuperäisnumeroita on kuusi). Tämähän ei mitenkään itsestäänselvyys ole Marvelilla ollut 80-luvulla. Kuten olen tässä blogissa jo aiemminkin todennut, niin useampi "limited series" tai muuten vain merkittävä tarinakokonaisuus on lässähtänyt, kun ilmeisesti deadlinen paukkuessa on loppupuolella häthätää haalittu ihan muita tekijöitä paikalle kuin ne, jotka ovat aloittaneet. Kun ottaa huomioon, että Zeck oli (käsittääkseni) tunnettu hieman enempi aikaa ottavana piirtäjänä, tämä on erityisen merkittävää. Toimituspuolellakin on siis tsempattu; aikaa on varattu riittävästi.

Mutta mitäs tässä päätösosassa sitten tapahtuu? No, lopultahan tähän mennessä sotkeutuneet vyyhdit tietenkin selviävät. Hämähäkkimies saa elämänsä takaisin, kummallisen rottamiehen Löyhkän aiheuttama uhka neutraloidaan ja niin edespäin, mutta eihän tämä toisaalta ole niinkään Hämähäkkimiehen kuin Kravenin tarina – hänen nimeäänkin se kantaa, ja Kravenin henkilökuvaus on ilman muuta tarinan hedelmällisintä antia. Hänen pakkomielteensä Hämähäkkimiehen kaltaista ultimaattista "suurriistaa" kohtaan ei ole yksiulotteisen sarjakuvapahiksen monomaniaa, vaan DeMatteis on kietonut siihen taidokkaasti kokonaisen menneen maailman; Venäjän aatelisten kadonneet suuruusvuodet, kolonialistiset herruuspyrkimykset, perinteisen alfamiehen menneisyyteen juuttuneen maailmankuvan. Sergei Kravinoff saavuttaa itse asettamansa tavoitteet, ja on sen jälkeen "valmis", hän on onnellisimmillaan, eikä hänellä ole enää jäljellä mitään sellaista mitä kohti mennä, joten se oli sitten hänen osaltaan siinä.

Koska en ole Hämähäkkimiehen vaiheita juurikaan omien nuoruuden Marvel-vuosieni jälkeen seurannut, en tiedä palaako Kraven vielä takaisin, mutta olettaisin näin – hahmojen kuolema kun on Marvelin kaltaisessa korporaatiosarjakuvassa jo kauan sitten menettänyt kaiken merkityksensä. Mutta ainakin jonkin aikaa hän lienee pysynyt poissa kuvioista, ja on selvää, ettei DeMatteisilla tässä ole ollut mielessä avoin ja epävarma lopetus: tapahtuu juuri niin kuin tapahtuu, ja Kravenin kaltaiselle ehdottomasti mennen ajan hahmolle, kovin yksipuoliselle vieläpä, tämä on hieno päätös, tavallaan kunniakaskin, hänelle sopivalla nyrjähtäneellä tavalla. Mielenkiintoisena lisänä Kravenin laskee haudan lepoon yksinomaan mustaihoisista koostuva saattojoukko. Ratkaisu on Marvelin kaltaisessa enimmäkseen valkoihoisessa todellisuudessa osoitteleva, mutta en keksi tarkkaa syytä sille. Viittaus Kravenin Afrikka-fiksaatioon? Tunnelmallinen kohtaus tämäkin joka tapauksessa on.

Kokonaisuutena pidin Kraven-trilogiasta yhä, joskaan ihan niin kovaa se ei kolahtanut (paitsi tylyimmin iskevä ykkösosa) kuin aikoinaan. Kenties olisin kaivannut varsinkin Hämähäkkimiehen itsensä osalta voimakkaampaa psykologisointia, toisaalta hän oli koko tarinan ajan hieman sivuhenkilön asemassa, mikä toki toimikin. Samanlainen hengästyttävän hyväätekevä palleaisku tämä ei nyt kuitenkaan ollut kuin vaikkapa Miller & Mazzuchellin Born Again. Mutta mikäpä olisi.

Huomautettakoon lopuksi, että kuten tämän päätösosion, myös trilogian kesikimmäisen lehden toinen tarina oli nimeltään Ylösnousemus. Suomentajan sanavarasto kaivannee laajennusta.

Ryhmä-X 7/90

1. Vanhoja sotilaita (osa)

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis

Tussaus: Dan Green

2. Oletko varma?!

3. Totuuksia ja seurauksia

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Jon Bogdanove

Tussaus: Terry Austin

Kuten jo totuttua, Ryhmä-X oli vuodet 1989 ja 1990 epämääräisellä tauolla, jossa odotettiin muiden Pohjoismaiden pääsevän siihen pisteeseen asti, johon lehteä oli jo Suomessa julkaistu, ja aikaa tappaessa näytettiin vuosien saatossa väliin jääneitä tarinoita. Ehkä osa niistä oli näyttämisen arvoisia, kaikki suinkaan eivät. Näiden paikallaanpolkemisvuosien viimeiset kaksi numeroa täyttää alkujaan nelinumeroinen "Ryhmä-X vastaan Ihmeneloset"-minisarja, joka on jo suhteelisen tuoretta tavaraa; se sijoittuu Marauderien verilöylyn jälkeiseen aikaan, solahtaa siis Suomessa kesällä 1988 nähtyjen R-X:n numeroiden väliin. Selvennykseksi (tai vain sivuntäytteeksi) mukana onkin uusintana numerosta 6/88 tarinan "Vanhoja sotilaita" ensimmäiset yhdeksän sivua, peräti lehden nykyisen suomentajan Topi Ylis... anteeksi Nenily Apotin uutena käännöksenä. Ei kovin tarpeellinen bonus, mutta jatkumon kannalta kiva: Ryhmä pakkaa haavoittuneet jäsenensä Mustalintuun, ja suuntaa koneen kohti Muirin saarta Skotlannissa; tämän minisarjan aluksi näemme paitsi koneen laskeutumisen sinne, myös koko eeppisen tapahtumasarjan Ihmenelosten ja Tohtori Doomin kanssa, josta ei vuoden 1988 Ryhmä-X:iä lukiessa ollut hajuakaan; se vain tapahtui jossain numeroiden 6 ja 7 välissä.

Konfliktin juoni pyörii Kitty Pryden ympärillä. Ryhmän otettua Maraudereilta turpaan keväällä 1988 Kitty jäi pysyvään hitaasti pois haihtuvaan tilaan, eikä kukaan tunnu tietävän miten kauan hänen molekyylinsä vielä pysyvät kasassa. Koska ollaan Marvelin universumissa, on Reed Richardsin pyytäminen apuun luonnollinen askel, mutta Ryhmä-X ei ole varsinaisesti luottamusta herättävä hengaillessaan Magneton kanssa, minkä lisäksi Richards itse on pahan luokan itseluottamuskriisin kourissa, mikä saa alkunsa päiväkirjasta, jonka Sue Richards löytää – ja jonka mukaan Reed tiesi täsmälleen mitä hänelle ja hänen ystävilleen tapahtuisi sillä kuuluisalla avaruuslennolla, joka koko Marvel-maailman käynnisti. Mutta onko päiväkirja totta vai ei? Onko Reed hirvittävä ystävänsä tieteelle uhraava manipulaattori vai onko tässä jotain muuta taustalla?

Reed ei kykene Kittyä auttamaan, mutta lehden lopulla Ryhmä-X saa tarjouksen Tohtori Doomilta, ja tämän tuntienkin on valmis Kittyn pelastaakseen suostumaan. Mainio cliffhanger, joka saa odottamaan seuraavaa numeroa. Pidän muuten siitä, ettei kukaan usko hetkeäkään Doomin pelaavan muualle kuin omaan pussiinsa, mutta minkäs teet, nero se on julma despoottinerokin.

Priimaahan tämä on huolimatta vähän kornista "joku vastaan joku"-asetelmastaan, ei voi kieltää. Claremont oli näihin aikoihin X-Meniä kirjoittaessaan oman luomiskautensa huipulla, ja että hän on kaiken muun tekemänsä ohella rysäyttänyt näin intensiivisen ja paljon sisältävän minisarjan on aika häkellyttävää. Tätä ei ole heitetty vasemmalla kädellä hutaisten, vaan dialogi on harkittua, juoni monimutkaistuu esimerkillisesti, tarinan painotukset ovat sinemaattisen tarkasti kohdillaan ja mikä parasta, henkilöhahmoilla on silti tilaa hengittää. Ryhmä-X:n epätoivoinen tilanne välittyy hyvin. He ovat altavastaajia, mutta ylpeitä sellaisia, eivätkä alistu kukkulan kuninkaina itseään pitävien Ihmenelosten oikkuihin sen enempää kuin anna periksi Kittyn suhteen.

Claremont kirjoittaa myös Ihemenelosia pirun hyvin – on sääli ettei hän kultaisella kaudellaan 80-luvulla koskaan kirjoittanut näiden omaa lehteä, mutta ei hänen aikansa sentään ihan kaikkialle venynyt. Muutamalla sivulla Claremont kuitenkin osoittaa tuntevansa nämä hahmot ja tietävänsä heistä jokaisen olennaiset piirteet. Erityisesti pidän Ihmenelosten arkielämästä, jonka kuvaamisessa Jon Bogdanoven vähän sarjakuvamainen piirrostyylikin osuu parhaiten kohdilleen.

Tämä on Bogdanoven ensiesiintyminen ainakin minun Marvel-kronologiassani, mutta jonkun verran hänen taidettaan nähtiin vielä jatkossa, ainakin Infernon yhteydessä vuotta myöhemmin. En ole varma etteikö joku muukin aikakakauden piirtäjistä olisi tähän minisarjaan sopinut – kenties toiminnan kuvaajia olisi löytynyt parempiakin – mutta ainakin hiukan humorististen ja lämminhenkisten kohtausten kuvittajana Bogdanove on huipputasoa. Terry Austinin tussaus tuskin haittaa. Bogdanove & Austin onnistuvat myös Ihmenelosten Möykyn suhteen hyvin, mistä annan kuvittajille aina pluspisteet. Ja mikä muuten parasta, Claremont ilmeisesti piti Hulktaren jäsenyydestä Ihmenelosissa (kuten minäkin!), koska vaikka tämä ei enää tässä vaiheessa tiimiin kuulunutkaan, niin what the hell – tarinassa hän on mukana silti. Great!

Niin että eipä tästä numerosta paljon kritiikkiä irtoa. Ihan toista maata tämä on kuin alkuvuodesta 1990 nähty "Ryhmä-X vastaan Kostajat", joka alkoi lähinnä siedettävänä ja lässähti lopuksi pohjamutiin. Totta puhuen tämä numero oli selvästi vuoden 1990 paras R-X. Loppuosaa odotellaan siis hyvissä merkeissä.

MARVEL 10/90: Hämähäkkimies

1. Gwen Stacyn viimeinen yö

2. Menninkäisen hirmuteko

Tarina: Gerry Conway

Piirrokset: Gil Kane

Tussaus: John Romita & Tony Mortarello

3. Vihreä menninkäinen 

Tarina: Stan Lee

Kuvitus: Steve Ditko

Olen aiemmin vähän jupissut tästä MARVELin alkuvuosien julkaisupolitiikasta. Hämähäkkimiehellä on sentään tuolloin ollut oma kuukausittainen lehtensä, joten tuntui vähän ylitarjonnalta, että näillä historiallisilla klassikkotarinoilla täytettiin sitten vielä MARVELinkin varsin rajallista julkaisutilaa. Lukijoiden enemmistökin tuntuu olleen Mail-Manin palstan kirjeiden perusteella samaa mieltä. Ei näitä inhottu, mutta kukaan ei näiden julkaisun puolesta ihan innolla liputtanutkaan paitsi Mail-Man itse, jolla kehua ja hehkutusta riitti. Nyt jälkikäteen lukiessa olen osannut arvostaa tarinoiden historiallista merkitystä ja ajankuvaa paljon enemmän kuin nuorempana, eivätkä nämä julkaisut ole vanhenneet ollenkaan niin pahasti kuin sanotaanko vaikka monet 1990-luvun tuotokset. Pari kuukautta tätä lehteä aiemmin julkaistu Hämähäkkimiehen ja Hulkin kohtaaminen oli kuitenkin jo selkeästi turha julkaisu; mitään merkittävää ei tapahtunut, eikä Stan Lee enää edes ollut kirjoittamassa.

Nyt isketään kuitenkin notkahduksen jälkeen lukijan silmille kovan luokan klassikkoa: se paljon (hyvin, hyvin paljon) uudemmissa tarinoissa viitattu tarina, jossa niin Peter Parkerin tyttöystävä Gwen Stacy kuin tämän kidnapannut hullu Vihreä menninkäinen kuolevat. Jos MARVELista on numeroita täytynyt irrottaa tuolloisestakin näkökulmasta ikivanhojen seikkailujen julkaisuun, niin tässä on täydellinen esimerkki onnistumisesta: tapahtumat ovat olleet kaikkien uudempien lukijoiden mielessä myyttisenä hetkenä historiasta, mutta varsin harvapa tätä kai oli etenkään Suomessa koskaan nähnyt. Nyt tarina on tarjolla laadukkaasti painettuna ja väreissä, ja vielä kun samaan aikaan Hämiksen omassa lehdessä on julkaistu Kraven-trilogiaa, on ollut legendaarista seittimatskua tarjolla kahmalokaupoin.

Tarinan perusidea on yksinkertainen: muun muassa poikansa huumeongelmien vuoksi stressaantuneen Norman Osbornin muisti palailee pätkittäin; hän tajuaa paitsi olevansa Vihreä menninkäinen, myös poikansa parhaan ystävän Peter Parkerin olevan Hämähäkkimies. Osborn päättää kostaa syyllisenä vähän kaikkeen pitämälleen Parkerille kidnappaamalla tämän tyttöystävän Gwen Stacyn, ja Peter lähtee perään. Menninkäinen heittää tajuttoman Gwenin Brooklyn Bridgen kannatinpylvään laelta, ja lopputuloksen tiedämmekin. Gwen ei selviä hengissä, mutta mikä järkyttävintä, tuo pieni kuvaan lisätty "SNAP" kertoo hyytävän totuuden: Hämiksen pelastusyrityksen aiheuttama äkkinykäys on itse asiassa se, mikä katkaisee Gwenin niskan.

Tätä aiemmin ei amerikkalaisessa supersankarisarjakuvassa ollut tapettu ketään niin keskeistä hahmoa kuin mitä Gwen Stacy tuolloin oli. Vaikka jo 80- ja 90-luvulla lehtiä lukeneille (ja varmaan myös Hämiksen lähinnä elokuvista tunteville?) Mary Jane Watson on ollut Peterin oletusarvoinen tyttöystävä, oli 70-luvun alku Gwen Stacyn aikaa, ja tämä pari oli silloin totisesti vakavissaan. Isku on ollut todella tyly ja tullut lukijoille ilmeisen puskista. Sen verran monumentaalinen tapaus oli paitsi metatasolla, myös tarinan hahmoille itselleen, että käsittääkseni Gwen ei ole koskaan palannut elävien kirjoihin, vaikka esim. Vihreä menninkäinenkin pitkän ajan jälkeen niin teki.

Tosiaan lehden kakkostarinassa surun ja raivon sekoittama Hämähäkkimies lähtee Menninkäisen perään, ja tämä tarina päättyy Hämiksen arkkivihollisen kuolemaan; ei sentään Peterin itsensä toimesta, vaan kyseessä on loppujen lopuksi onnettomuus, jossa Menninkäisen oma epäkuntoinen lentolaite niittaa hänet seinää vasten. Kohtauksen kerronta toimii hyvin: katharttiseksi toivottu kosto on lopulta merkityksetön, se ei tuo Gwen Stacyä takaisin, eivätkä Peterin tuska ja turhautuminen katoa minnekään. 

Täytyy sanoa että nautin tästä lehdestä tavattomasti. Tarinalla on syvyyttä triplasti enemmän kuin 70-luvun alun Marveleilla keskimäärin, ja sen tunnelma on alun pahaenteisyydestä lopun epätoivon kurimukseen asti armoton, vereslihainen. Gerry Conway on tätä kirjoittaessaan juuri täyttänyt 20, ja vaikka hän vaikuttaa alalla edelleen (ja on kirjoittanut paljon hyvää kamaa sittemminkin), on selvää että tämä tarina on se mistä hänet muistetaan; kun Marvel vuonna 2001 äänestytti yleisöllä 100 parasta yksittäistä lehteään, nämä tarinat sijoittuivat molemmat top kahteenkymppiin.

Jälkimmäinen päättyy kokonaisuuden hienoimpaan yksittäiseen sivuun, jossa Peter yrittää ajaa häntä lohduttamaan saapuneen Mary Janen tiehensä, mutta tämä päättää jäädä. Kerrontaa enemmän Gil Kanen piirroksiin luottava hiljainen kuvien sarja on raskas ja upea, ja kertoo näistä hahmoista paljon. Jälleen yksi pieni ääniefekti on merkittävä, kun pois lähtemisen sijasta Mary Jane sulkee muun maailman ulkopuolelle ja päättää jäädä Peterin tueksi. Näiden kahden äänen väliin mahtuu paljon. Elämä päättyy, mutta jotain uutta on hitaasti alkamassa. Hämähäkkimies on aikuistumassa.

No, meinaan ihan unohtaa että lehti ei pääty tähän. 70-luvun sarjikset olivat lyhyempiä kuin myöhemmät, joten suomalaisen julkaisun standardikoko ei ihan näistä kahdesta originaalinumerosta täyty. Mukaan on otettu jälleen vielä vanhempaa matskua täytteeksi, eli suoraan edellisestä Hämis-MARVELista jatkuva Leen ja Ditkon käsialaa oleva Vihreän menninkäisen ensiesiintyminen. Tämä rikkoo tunnelmaa olemalla ihan eri aikakauden (kymmenisen vuotta on supersankarisarjakuvassa ikuisuus) tavaraa, ja ylipäätään tällainen muutamiin sivuihin pätkiminen on aika epäkunnioittavaa laadukasta sarjakuvaa kohtaan. Sillä vaikka kovin erilaista, niin hyvää tavaraahan tämäkin on: edellä mainitsemassani äänestyksessä sijoittui nimittäin tämä ensiesiintyminen myös hyvin korkealle.

Joka tapauksessa ehdoton klassikkolehti, ja niitä Marvelin tarinoita, joiden tunteminen melkeinpä populaarikulttuurin yleissivistykseen kuuluu. Taisipa muuten tämä Hämiksen klassikoiden julkaisu ainakin MARVELin sivuilla tähän lehteen loppua, ellen nyt ihan omiani muistele. Hyvin päättyi, jos näin.