Ryhmä-X 3/90

1. Kolmas genesis

Tarina: Bob Layton

Piirrokset: Jackson Guice

Tussaus: Layton, Guice & Rubinstein

2. Jälleensyntyminen

Tarina: Chris Claremont

Kuvitus: John Bolton

Tämän lehden ilmestyessä oli suomalaista Marvel-yleisöä piinannut jo pari vuotta arvoitus nimeltä "Tekijä-X". Tähän mystiseen ryhmään oli viittailtu siellä täällä ohimennen, ja Mail-Man onnistui pitämään arvoituksen nimenomaan arvoituksena olemalla vastaamatta uteluihin palstallaan, luvaten että kun lehtien tarinoissa päästäisiin synkroniaan, salaisuus kyllä selviäisi. Ja joulukuun 1989 MARVELissahan tämä Tekijä-X:n mahdollistava kerrassaan valitettava Jean Greyn henkiinherääminen sitten tapahtui, ja nyt käsittelyssä olevan lehden enimmäkseen täyttävä X-Factorin ensimmäinen numero on melko suoraa jatkoa sille mitä tuolloin Ihmenelosten ja Kostajien käynnistämänä lähti liikkeelle.

Koko idea on lähtökohtaisesti kökkö. Ryhmä-X:n alkuperäinen viisikko (Kyklooppi, Enkeli, Jäämies, Peto ja nyt siis myös Jean Grey), joka on ollut enemmän tai vähemmän taustalla jo vuosien ajan, palaa paitsi yhteen, myös supersankaroimaan. Jonkinlaisena "omana juttunaan" he haluavat auttaa voimiensa kanssa ongelmiin joutuvia tai muuten vain kamppailevia mutantteja, mikä on ideana ihan hyvä – mutta he tekevät sen tekeytämällä varsin näyttävän julkisen mainoskampanjan myötä kovalla hinnalla palkattavaksi mutantinmetsästäjätiimiksi, mikä olisi ollut ehkä hyvä juoni yhden tarinan mittaisena erehdyksenä, mutta näyttävästi starttaavan uuden lehden – vieläpä Marvelin tuolloin suosituimman julkaisun seuraan lyöttäytyvän – kantavana ideana se ei toimi lainkaan, ja jo tämä ensimmäinen tarina osoittaa miten epälooginen ja kömpelö koko kuvio on. Ja suomalaiset lukijat ovat sentään päässeet vähän helpommalla:  Mail-Man kun on jättänyt pois tämän tiimin eri olomuodoistaan käyttämät eri nimet: originaalissahan viisikko kutsuu itseään nimillä "X-Factor" ja "X-Terminators" sen mukaan ovatko mutantinjahtaajien vai joka kerta paikalle yllättäen saapuvien mutantinpelastajien (joita kukaan ei tietenkään yhdistä toisiinsa, koska, ööh...) roolissa. Herra varjele että tämä on typerä konsepti.

Ehkä se olisi juuri ja juuri toiminut, jos tekijät olisivat olleet sellaisia, joilla on hallussa paitsi a) nämä hahmot, myös b) Marvelin mutanttimaailman tapahtumat noin yleensä. Mutta Bob Layton on tarinoitsijana ponneton. Katastrofaalisen huonon konseptin lisäksi tarinan perusjuoni on laimeaa puuroa ja dialogi kankeaa. Jackson Guice on parhaimmillaan oiva kuvittaja, mutta tällä kertaa piirrosjälki valitettavasti on tarinan tasalla. Paperinukeilta näyttävät jäykät hahmot kuljeksivat tasapaksusti sivulta (ja yleensä kokovartalorajauksella) kuvattuna oudon aukeissa sisätiloissa, jotka tuovat mieleen perspektiiviharjoitukset. Plussana todettakoon, että oli tahallista tai ei, nämä hahmot näyttävät keski-ikäisiltä, jollaisia 13-vuotiaan minun mielestäni näiden "vanhojen" X-miesten kuului jo ollakin. Myöhempien piirtäjien käsissä tosin heistä jokainen koki aika rajun nuorennusoperaation, joten se siitä...

Yksi Chris Claremontin onnistuneimmista ideoista oli nimenomaan alkuperäisten X-miesten jättäminen taustalle; ei kokonaan pois kuvioista, mutta ikään kuin jo eteenpäin siirtyneenä. En ole koskaan ollut suuri Kyklooppi-fani, mutta minusta oli onnistunut ja kiinnostava käänne, että tämä avioitui Madelyne Pryorin kanssa ja vetäytyi sitten Alaskaan viettämään perhe-elämää. No, tämähän pistetään tietysti nyt heti alussa romuksi. Ja se mitä seuraa on Kykloopin hahmon taantuminen suorastaan iljettävän vastenmieliseksi ruikuttajaksi, joka jättää vaimonsa ja lapsensa surutta juostakseen aiemman heilansa perään, jolle ei tosin tällekään kykene sanomaan avioituneensa niinä vuosina, kun exä on ollut "kuollut". Sitä itsesäälin määrää, joka X-Factorin sivuilta tihkuu jo tässä ensimmäisessä numerossa, on vaikea mitata. Se ampuu kaikin tavoin yli. Olen sittemmin ymmärtänyt, että Kyklooppi voi olla myös ihan hyvä hahmo kirjoittajasta riippuen, mutta tämä tarina leimasi hänet minulle lopullisesti ainakin niiden vuosien ajaksi, jotka alkujaan vietin Marvelin sarjakuvia lukien.

Kaikesta paistaa, että käsikirjoittaja on haukannut liian suuren palan kakkua, johon sitten välittömästi tukehtuu. Nämä hahmot eivät kiinnosta lukijaa – päinvastoin ne ärsyttävät. Jonkinlaisen kuvan tämän tarinan tasosta antaa se, että Jean Grey – jonka en olisi halunnut eläväksi palaavan – on kuitenkin viisikon ainoa jotenkin elävästi kirjoitettu henkilö. Hänessä on sittenkin potentiaalia, joskin lukija huomaa toivovansa, että Jean jättää nämä neljä luuseria ja etsii oikean Ryhmä-X:n käsiinsä.

Annettakoon pisteitä myös siitä, että kohtaukset Scottin ja Madelynen rapautuvasta avioliitosta (missä vaiheessa se näin huonoksi on mennyt, tekee mieli kysyä) on toteutettu vähäpuheisesti, ja täten paljon luontevammin kuin itse Tekijä-X:n tönkkö sanailu. Etenkin loppukohtaus Madelynestä yksin isossa Alaskan kodissaan, tv-mainoksessa esiintyvän miehensä jättämänä, on todella hyvä. Semicillä on tosin päätetty että liika on liikaa tällaista draamaa, joten kotimaisessa julkaisussa tarina päättyykin hassunhauskaan Suomen MAD-iskulauseeseen.

Toinen tarina on lyhyt (ja tässä lehdessä ilman tekijätietoja julkaistu) taustatarina lehdestä Classic X-Men. Claremont tekee parhaansa mukautuakseen uuteen status quoon, ja kirjoittaa kohtauksen, joka nyt muuttaa aikoinaan Feenixin synnyttäneen tarinan toiseksi. Mitä Jean Greylle itse asiassa tapahtuikaan sen sukkulan ohjaamossa, jonka hän luotsasi takaisin Maan pinnalle? Jeanin kertojanääni on heti tuttua Claremontia, ja tarina sinällään harmiton muutaman sivun kuvaus Jeanin ja kosmisen Feenixin kohtaamisesta. John Boltonin kuvitustyyli ei välttämättä ole paras vaihtoehto tällaiseen kosmiseen tunnelmointiin, mutta säteilyn raastama Jean on toki sopivan karmea ilmestys. Ei mikään klassikkotarina, mutta saapa Jeanin paluu vähän lihaa luidensa ylle jonkun sellaisen kirjoittajan taholta, joka oikeasti hahmon tuntee.

Tämä lehti oli siis raju pettymys aikoinaan ilmestyessään. Tai koska odotuksia Tekijä-X:ää kohtaan oli jo ehtinyt syntyä, ei kyseessä ollut yksinomaan pettymys – tämä oli ensimmäisiä lukemiani Marvel-sarjakuvia, jotka totisesti ärsyttivät minua lukijana. Niin välinpitämätöntä kaikkea aiemmin luotua mytologiaa ja henkilöhistoriaa kohtaan tämän tusinatekeleen hahmonkäsittely oli. Vuonna 2021 luettuna ei enää herättänyt suuria tunnekuohuja; ennen kaikkea harmittelin kuvituksen heikkoa tasoa. Guice pystyisi paljon parempaankin, joskin on todettava (mikä selviää täällä monesti mainitsemastani Sean Howen hienosta Marvel-historiikista), että koko tarina tehtiin pikana uusiksi, kun Laytonin ja Guicen ensimmäinen versio ei kelvannut päätoimittaja Jim Shooterille. Olisipa Shooter vain hylännyt koko konseptin saman tien.

MARVEL 3/90: Thor

1. Jotain vanhaa, jotain uutta...

2. Vaikka Hela olisi vastassa!

Tarina & kuvitus: Walt Simonson

Tammikuun MARVELissa Thor sai ensimmäisen oman julkaisunsa Suomessa, ja nyt Walt Simonsonin soolona luotsaama meno jatkuu. Ensimmäisestä numerosta pidin varauksella; kuvitus vaihteli cooleista yksittäisruuduista yleiseen tunkkaisuuteen tarinan ollessa juonellisesti aika kiinnostava, ja ennen kaikkea omaperäisiä ideoita oli tarjolla. Mutta mitenkäs nyt jatkossa sitten?

Ainakin on todettava, että Simonson ei turhia kuhnaile. Juoni etenee sellaista myrskynlaukkaa, että hitaampi tuntee koko ajan tulevansa pari sivua varsinaisia tapahtumia jäljessä. Viimeksi tavattu kovan luokan avaruussoturi Beta-Bill on voittanut Thoria vastaan käymänsä kaksinkamppailun, mutta kieltäytyy surmaamasta tätä jaloa soturia, minkä Odin palkitsee antamalla tälle oman vasaran ja Thor-voiman. Heitetäänpä tässä yhteydessä myös Thorin inhimillinen alter ego Donald Blake viimein romukoppaan, mikä onkin ehkä paras kaikista Simonsonin ukkosenjumalalle tekemistä uudistuksista; "salainen henkilöllisyys" on lähinnä 60-luvulta jäänyt supersankaritrooppi, joka ei Thorille ole koskaan istunut sitten millään.

Mutta tässä ei tietenkään ole Simonsonille tarpeeksi, vaan jo ensimmäisen tarinan puolella lähdetään vuohipukkien kiskomalla kärryllä jonnekin valovuosien päähän avaruuteen taistelemaan hyökkäävä demonilaumaa vastaan, millä varjolla Walt piirtää kyllä muutamia tyylikkään sinemaattisia kohtauksia, mutta juonellista pointtia en tästä merkitykseltään hämäräksi jäävästä meuhkaamisesta löytänyt.

Väliin leikataan kohtauksia erilaisista ikuisuuksien ikäisistä pedoista heräilemässä eri puolella Maata, ja tietenkin siitä sepänhommia takovasta paholaisesta. DOOM! raikuu halki avaruuksien edelleen. Ja Loki vilahtelee kuvioissa, ja Balder Uljas, ja Lorelei, ja ties keitä – on selvää että Simonsonilla on useita juonilinjoja jo käynnistymässä, mutta Beta-Bill ja demonitaistelut vievät lehden melkein kokonaan, eikä tämä mäiske ainakaan minua sytyttänyt. Kuten viimeksi totesin, huomaan pitäväni Simonsonin piirroksista enemmän kuin silloin aikoinaan, mutta toki edelleen varauksin. Kuvat menevät yhä suttuisen luonnosmaisiksi vähän väliä. Olisipa edes joku toinen tussaaja...

Ongelmani Thorin tarinoiden kanssa vaikuttaisi olevan nimenomaan henkilögalleria. Viikinkitarustojen jumalhahmot jumaltasoisine ongelmineen eivät herätä sanottavia tunteita, ja varsinkin nimihenkilö itse on melkein tyhjäpäisen persoonaton olento. Juuri mitään Thor (tai moni muukaan) ei tunnu osaavan sanoa kuin miten rohkea ja uljas hän on, ja miten demonit (tai ketä vastaan milloinkin taistellaankin) nyt saavat tuntea ukkosenjumalan raivon. Ok. Tätä dialogia on niin paljon, että pelkästään tämän numeron Thor-puhekuplista saisi aikaan kätevän Thor-jargonia suoltavan botin. Mieluummin kuitenkin lukisin hyvin kirjoitettua tarinaa. Ongelma on tietenkin, edelleen, myös suomennos, jonka parissa jatkaa nimimerkki Verlaine, joka valitettavasti tarjoaa täsmälleen yhtä tönkköä kieltä kuin edellisnumerossakin. En ole lukenut alkuperäistä Thoria, joten en tiedä kuinka kankeaa ja epäluontevaa asgardilaisten puheenparsi on, mutta se on suorastaan epämiellyttävän epäluettavaa ainakin käännöksessä.

Muutamista positiivisista seikoista huolimatta loppufiilis lehdestä jäi aika kauaskin negatiivisen puolelle. Yliampuvan mahtipontisten patsastelijoiden avaruusremellykset ovat kaukana siitä, mikä minua alkujaan Marvelin sarjakuvissa on viehättänyt – joskin tämä resepti on hyvin toteutettunakin tullut vastaan, joten ongelma ei ole yksin aihepiirin. Ilmeisesti minun ja Simonsonin mieltymykset eivät vain kohtaa.

Hämähäkkimies 3/90

1. Syndikaatti!

2. Kun soturit kohtaavat

Tarina: Tom DeFalco

Luonnokset: Ron Frenz

Kuvitus: Brett Breeding

Juuri kun Hämiksen edellistä numeroa käsitellessäni jouduin toteamaan, että aikoinaan omana Marvel-kipinänäni toiminut DeFalcon ja Frenzin tuotanto ei oikein enää kolahda, iskee kaksikko takavasemmalta tarinan, jonka voi jo tässä vaiheessa sanoa olevan vuoden parhaita Hämähäkkimiehen numeroita. Tammi- ja helmikuun lehdet täyttänyt ylipitkäksi venytetty Mörkö-saaga saa nyt hetkeksi väistyä, kun DeFalco tuo keskiöön toisen suosikkihahmonsa Hopeasapelin, jonka jo viimeksi näimme tarjoavan Hämikselle rahakasta yhteistyötä. Ja kun Peter Parkerin ystävä Flash Thompson on nyt Möröksi luultuna vankilassa ja tarvitsee kunnollista (kovapalkkaista) lakimiestä, ei Peterin auta kuin etsiä Hopeasapeli ja tarjota palveluksiaan – vaikka hän Hämähäkkimiehenä olemisen onkin jälleen kerran päättänyt lopettaa, ihan niinku varppina ja aikuisten oikeesti tällä kertaa.

Tuskin kaksikko on ehtinyt tavata toisensa, kun he ovat jo Hopeasapelille asetetussa ansassa Coney Islandilla. Autiossa öisessä huvipuistossa nimittäin odottaa Syndikaatiksi itseään kutsuva enemmän tai vähemmän tutuista superpahiksista koostuva tiimi, joka pistää yllätetyksi tulevan kaksikon välittömästi koville.

Pahikset ovat jossain määrin tuttuja naamoja, jotka ovat satunnaisella menestyksellä ottaneet Hämistä vastaan matsia vuosien varrella: Sarvikuono, Bumerangi ja Vesimies olivat itselleni tuttuja tätä ensi kertaa lukiessa, mutta Vauhtipiru ja Kuoriainen eivät niinkään. Eihän näistä tyypeistä kukaan olisi Hämähäkkimiehelle yksin paha vastus, mutta kun kohtalaisen kovia jamppoja pistetään tarpeeksi monta yhteen kasaan, on kuvio kokonaan toinen. DeFalco onnistuu luomaan tilanteeseen aidon vaaran tunteen; niin huvipuistomiljöö kuin se, että Hämis kantaa huolta myös supervoimattomasta Hopeasapelista (ei sillä että tarvitsisi, tämä pärjää kyllä mainiosti itsekin) kallistavat vaakaa Syndikaatin puolelle, ja lopulta sankarit ovat oikeasti vaarassa heittää henkensä, kunnes apu tulee yllättävältä taholta: hiljalleen hyvisten puolelle siirtymää tekevä Hiekkamies sattuu kuulemaan ryskeen, ja saapuu paikalle katsomaan mikä meininki. Hän onnistuu paitsi ajamaan Syndikaatin lopulta haavojaan nuolemaan, myös tekemään siinä määrin Hopeasapeliin vaikutuksen, että päätyy Hämiksen sijasta tämän palkkasoturibisneksen leipiin.

Tykkään Hiekkamiehestä. Hän oli ensimmäisiä koskaan kohtaamiani Marvel-pahiksia (60-luvun Ihmenelos-klassikoita tarjonneessa erikoisjulkaisussa vuonna 1987), ja yksi niistä, jotka ovat sittemmin onnistuneesti vaihtaneet puolta – ja tarkoitan onnistuneella nimenomaan sitä, että tämä varovainen siirtyminen hyvisten joukkoon on ollut hahmolle johdonmukainen ja hyvin kirjoitettu polku.

Täytyy taas todeta, että vaikka DeFalco on käsikirjoittajana lähinnä keskitasoa (kun sain aikoinaan kuulla hänen kirjoittaneen ennen Marvelille siirtymistään pitkään Archie-sarjakuvia, ymmärsin yhtäkkiä hänen lähestymistapaansa tarinointiin ihan uudella tavalla), juuri tämänkaltainen toiminnallinen mäiske on se, mikä häneltä luontuu.

Toki kaikki puhua pälpättävät kiivaan taistelun keskellä koko ajan liikaa, mutta toisaalta jos ylinopeutta kulkeva ajatuksenjuoksu ja jatkuva hienoinen paniikki johonkin sopivat, niin tällaisiin tilanteisiin. Pointsit myös taistelun seurauksista, jollaisia DeFalco, toisin kuin moni muu, on muistanut ennenkin Hämikselle kirjoittaa: Sarvikuono nuijii Parker-poloista taistelun loppumetreillä niin pahasti, että tällä on ongelmia selvitä tajuissaan kotiin.

Kuvitus on terävintä Frenziä aikoihin, joskin tällä kertaa hän on laatinut vain sivujen luonnokset; yleensä tussaajana toimiva Brett Breeding vastaa kuvituksesta nyt kokonaan, mutta ei tätä ilman krediittien lukemista olisi huomannut. Lieneekö sitten ollut syynä aikatauluongelma vai mikä, mutta selvästi paria edellisnumeroa nätimpi lehti on kyseessä – Frenz on dynaamisen toiminnan taitaja, ja esittelee osaamistaan tässäkin muodossa. Oikein hyvä Hämppi siis kyseessä, ja ensi numerossa on luvassa... Tekijä-X! Jopas nyt.

Mutta kun jotain negatiivista pitää aina nipottamismielessä poimia, niin todettakoon, että vaikka tämän suomalaisen numeron kansi onkin suoraan toisesta tässä esitetystä alkuperäisnumerosta peräisin, on se silti aika onneton, eikä kuvaa sisäsivujen rapsakkaa toimintaa alkuunkaan. Pöh.

Ryhmä-X 2/90

1. Neuvostosotilaiden vastaisku

Tarina: Roger Stern

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Tuomion päivä!

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Keith Pollard

Tussaus: Josef Rubinstein

Mutanttilehden vuosi alkoi X-Men vs. Avengers -minisarjan ensimmäisellä puoliskolla, ja nyt nähdään siitä loput. Alku oli ihan mukiinmenevä. Marc Silvestrin kuvitus oli mitä miellyttävintä nähtävää pitkän tauon jälkeen, ja tarina, jos nyt ei kovin henkeviä teemoja sisältänytkään, oli menevää toimintaa. Valitettavasti tämänkin minisarjan kohdalla käy se, minkä tapahtumista Marvelin 80-luvun tarjonnassa olen täällä jo aiemmin ehtinyt ihmetellä: viimeisen osan kohdalla taso romahtaa. Tämä kävi mm. Tuomarin ensimmäiselle minisarjalle ja Hämiksen Synninpäästäjä-tarinalle, joskin siinä missä näiden kohdalla lähinnä kuvituksesta katosi kaikki terä, tällä kertaa romahdetaan oikein urakalla: piirtäjän ohella nimittäin myös kolme ensimmäistä lukua kirjoittanut Roger Stern menee vaihtoon, ja tyyliltään edeltävistä osista täysin poikkeavan loppunäytöksen onkin kirjoittanut Hämiksestä tuttu Tom DeFalco. Mitä peijakasta?

Sen verran olen tästä tapauksesta myöhemmin kuullut, että syynä on ilmeisesti ollut Roger Sternin suunnitelma palauttaa näihin aikoihin X-miesten liittolaisena ja Uusien mutanttien mentorina toimiva Magneto takaisin pahikseksi. Tämä ei ollut Chris Claremontin mieleen, joten suunnitelma meni uusiksi, ja DeFalco palkattiin kirjoittamaan pikavauhtia uusi tuskin ketään tyydyttänyt lopetus sarjalle. Tässä on montakin outoa seikkaa, mutta häkellyttävintä on, että Sternin ylipäätään annettiin lähteä säätämään Magneton kanssa omiaan huolimatta siitä, että tämä hahmo oli aivan keskeinen Claremontin kirjoittamassa mutanttimaailmassa – tosiaanko tällaisen minisarjan vuoksi olisi heitetty vuosia Marvelin suosituimmissa lehdissä jatkunut hienovarainen hahmoluonnostelu roskikseen kyseisten tarinoiden käsikirjoittajalta kysymättä? Ilmeisesti näin. Sentään Claremont on viime hetkillä saanut käyttää veto-oikeuttaan – eli vaikka tämä minisarja laadullisesti romahtaakin, on vahinko kuitenkin pienempi kuin mitä Magneton hahmon torpedoinnista olisi seurannut.

No, ensimmäinen tarina on kuitenkin hyvä. Menoa on kuin toimintaleffassa (en ole MCU-elokuvia nähnyt, joten niihin en ala verrata) konsanaan, ja "kaikkia kaikkia vastaan"-tyylinen kaoottisuus on tavanomaista hyvis/pahis-akselia omaperäisempää hutkintaa. Matsin pääasiallisena tapahtumapaikkana vietnamilainen rahtialus toimii hyvin, eikä siinä kauaa pinnalla pysytäkään, kun mäiske alkaa. Varsinkin hienovaraisemmista säännöistä ja yleisestä turvallisuudesta piittaamattomat Superneuvostosotilaat pistävät paattia kappaleiksi kiitettävän estoitta.

Tietynlaisena jenkkipropagandana voisi pitää sitä, että Kostajat ja Ryhmä-X esitetään kaikin tavoin kyvykkäämpinä kuin neuvostokollegansa, mutta siitä ei oikeastaan ole kyse – itäsankarit ovat loppujen lopuksi aika sympaattisia tyyppejä, jotka ovat pääosin vain hommassaan niin uusia, että virheitä sattuu. Tuhovoimassa tai taistelutahdossa neuvostotilaat ovat vähintäänkin amerikkalaisten kollegoidensa veroisia.

Mutta se päätösjakso sitten. Ensinnäkin Neuvostosotilaat katoavat kuvasta ajatusta nopeammin, eikä heitä kukaan enää edes mainitse. Pääosin katoavat myös X-miehet ja Kostajat, vain pari keskeistä tyyppiä kummastakin joukkiosta jää jäljelle fokuksen ollessa Magnetossa ja tämän oikeudenkäynnissä, toisin sanoen jo Ryhmä-X:n numerossa 7/87 tapahtuneen oikeudenkäynnin vesittyneessä toisinnossa. Poissa on Claremontin kirjoittama älykäs tuomiosalidraama, sen tilalla on DeFalcon infantiilisia latteuksia laukovat karikatyyrit. Pariisin oikeuspalatsissa ollaan tälläkin kertaa. Pääosa tarinasta odotellaan varsinaisen istunnon alkamista ilman että mitään merkittävää tapahtuu. On yhtäkkiä tyhjästä ilmestyvä singaporelaisten mutanttien alamaailma, joka pitää Magnetoa messiaanaan ja joka yhtä yhtäkkisesti ihmisten toimesta otetaan hengiltä. On maailmanherruudesta haaveileva Magneto – hän ilmeisesti kykenisi tämän toteuttamaan milloin tahansa kypäränsä avulla. Ok. Myös Magneton henkiset voimat ovat ihan toista kuin koskaan aiemmin tai koskaan myöhemmin. Onko DeFalco ollut ihan selvillä millaista hahmoa hänen ylipäätään on määrä kirjoittaa?

Tuomion julistavan tuomarin logiikka on varsinaisen kansainvälisen oikeuden irvikuva: koska terrorismista syytetty Magneto on ilmoittanut olevansa sodassa ihmiskuntaa vastaan, on hänet luokiteltava valtioksi; onhan vain valtioiden mahdollista julistaa sotatila. Ja koska Magneto ei muiden valtioiden tapaan ole allekirjoittanut Geneven sopimusta, ei häntä voi kansainvälisistä rikoksistakaan tuomita. Terroristit kautta Marvelin universumin kiittänevät tästä päätöksestä. Magneto saa jatkaa vapaana miehenä.

Koko tarina on farssi. Henkilöhahmot muistuttavat vain etäisesti niitä joita yrittävät olla, juoni on ikään kuin pienemmille lukijoille suunnattu pikkukakkosversio aiemmasta Magneton oikeudenkäynnistä, ja dialogi on karmeaa tönkköä, mitä ei nimimerkki Verlainen suomennos juuri auta. En tiedä onko suomentajan vai DeFalcon ongelma, mutta esimerkkinä vaikkapa tämä: Kapteeni Amerikan kanssa puhuessaan Magneto lausuu kahden sivun aikana repliikit "Tarkkaavaisuutesi on hyvä, Kapteeni!", "Käytän kypärää sinuun, Kapteeni!", "Puhu, Kapteeni!", "Häpäisit minut, Kapteeni!".

Lukukokemus on piinallinen. (, Kapteeni!) Teitittelyt ja sinuttelutkin vaihtuvat sujuvasti lennossa kesken keskustelun. Huoh. Silvestrin kuvitusta jää lehden loppupuolella kaipaamaan, mutta vaikka Pollard on yksi perus-Marvelin tylsimpiä työjuhtia ulosanniltaan, on kuvitus silti tämän lopetusjakson ongelmista pienin.

Kolme neljäsosaa Ryhmä-X vastaan Kostajat -kokonaisuudesta oli siis suhteellisen viihdyttävää toimintamelskettä, se viimeinen neljännes hävettävän huonoa muka-syvällistä oikeussalidraamaa. Parempaa mutanttikamaa odotellaan yhä.

MARVEL 2/90: Ihmeneloset

1. Kehon vangit

2. Täältä ikuisuuteen!

Tarina & piirrokset: John Byrne

Tussaus: Joe Sinnott

Ihmeneloset hallitsivat MARVELin ensimmäisiä julkaisuvuosia, mutta vuoden 1990 jälkeen, kun John Byrnen kausi päättyi ja pari numeroa Lee / Kirby -klassikoita oli heitetty siihen jatkoksi, joukkio katosi taustalle pitkäksi aikaa. Eikä sinänsä ihme – Byrnen jälkeen Fantastic Four oli Jenkeissä aikamoista kuraa, kunnes Walt Simonson sen ojanpohjalta nosti. Ja vaikkei Simonsonin tavasta tehdä välttämättä välittäisikään, jokainen myöntänee, että ainakin hänen kautensa Ihmenelosten ohjaimissa oli jotain tavallisesta poikkeavaa. Näitä tarinoita Suomessakin sitten lopulta nähtiin, mutta palataan niihin paljon myöhemmin; nyt on vuorossa viimeinen Byrne-vetoinen numero.

Olen tullut maininneeksi, että Byrnen Ihmeneloset on yksi omista suosikeistani Marvelin moninaisen tarjonnan joukosta, mutta MARVEL 2/90 – joka ei taida sisältää ihan tekijänsä viimeisiä FF-tarinoita, mutta melkein – ei enää ole mitään erityistä priimaa. Jollain tavalla tästä numerosta jo aistii pyrkimyksen saada homma siistiin pakettiin ennen poistumista muihin kuvioihin, eikä siinä mitään, tavoite on kunnioitettava, sillä olisihan kaikki juonenlangat voinut jättää seuraavankin käsikirjoittajan päänvaivaksi, mihin ratkaisuun moni noihin aikoihin päätyi. Enkä siis sano, että tämä olisi huono tarina, vaikka juonellisesti mennänkin vapaavaihteella alamäkeen. Muistiin lehti on jäänyt pettymyksenä, mutta nyt huomasin lukevani sen ihan sujuvasti ja ihan viihtyenkin. Kenties aiempaa vaisumpi esitys Byrneltä on aikoinaan ollut kovempi pala nieltäväksi kuin mitä se olisi ansainnut.

Pääosassa on Tohtori Doom, jonka Byrne aikoja sitten (Suomessa MARVEL 1/88) "tappoi", mutta jonka paluusta elävien kirjoihin on nähty jo aavemaisia enteitä. Tämä on alun perin ollut hyvä juonikuvio, mutta Salatut sodat sotki sen ikävästi: Doom kun oli "kuolemansa" jälkeen tuossa kosmisessa matsissa mukana, jopa tavallaan sen pääroolissa. Tätä ei Byrne ollut osannut ennakoida Doomia tappaessaan, joten ilmeisesti tämä comeback on sitten mennyt vähän uusiksi, mukaan kun änkeytyy nyt väkisin Tuonpuoleinen. Lopulta Doomin oleminen elossa/kuolleena/whatever on niin himmeän timey-wimey -logiikan avulla selitetty, että tuo kaikkivoipainen jumalhahmokin joutuu toteamaan, ettei ole enää ihan kärryillä. Lukijasta puhumattakaan. Vaan väliäkö tuolla, ajasta ja ruumistaan irtaantunut Doom on siihen mennessä jo pyöritellyt Ihmenelosia sata-nolla Latverian suurlähetystössä ihan kuin ennen vanhaan. Good times, vaikkei tosiaan mitään erityisen uutta.

Kuvitus on yksi lehden isoimmista pettymyksistä, ja lienee tarinaa suurempi syy siihen, miksi tämä lehti ilmestyessään jätti niin katkeran maun. Joe Sinnott on toki legendaarinen tussaaja, ja ehkäpä juuri se tekijä, joka aikoinaan nosti Jack Kirbyn kuvituksen lopullisesti massan yläpuolelle. Mutta kun hän nyt ensi kertaa esiintyy Byrnen parina, on pakko todeta, ettei yhdistelmä toimi. Lopputulos on lattea, syvyys puuttuu, yksityiskohdat myös, kaikki on liian sileää ja pyöreää, jotenkin tusinatavaran näköistä. Ihan äkkiä ei jälkeä olisi Byrneksi edes tunnistanut.

Palaan vielä edellä mainitsemaani juonelliseen alamäkeen, jota pitkin rymistellään kovaa, ja sillä fiiliksellä että kunhan nyt paperille jotain tarinantynkää syntyy. Henkilöhahmojen logiikka nimittäin ontuu. Käy ilmi, että "kuollessaan" Doom siirsi tajuntansa lähistöllä seisoskelleen Norm McArthurin kehoon, ja on tämän kellarissa rakennellut kuukausien kuluessa omaa haarniskaansa uusiksi. Tämän ymmärränkin – varsin doom-mainen tempaus. Hän ei kuitenkaan tyydy valmistuneeseen haarniskaansa, vaan pukee sen ylle kummallisen pinkin haalarin, johon pukeutuneena hyökkää Latverian suurlähetystöön saadakseen Ihmenelosten huomion. Susan Richards tunnistaa tämän asun: kyseessä on Voittaja, "Superskrulli, joka esiintyi isänäni!"

"Ok", toteaa lukija, "tämäpä todella kummallista. Mutta kaipa yhteys Doomiin kohta selviää!"

Ei selviä. Miksi Doom pukeutuu tähän asuun, kuka hitto on "Voittaja", miksi Superskrulli – joka on vakiintunut Ihmenelosten vihollinen – olisi joskus käyttänyt kyseistä asua ja nimeä, ja miksi oi miksi hän olisi koskaan esiintynyt Sue ja Johnny Stormin isänä? Kaikki tämä unohtuu noin kahden ruudun kuluttua siitä, kun Sue on tuon yllä siteeraamani lausunut. Lukija ei voi kuin kummastella mitä Byrnellä oli  tässä mielessään. Mihin Doom tarvitsee tuota "Voittajan" asua? Joka siis onkin ehkä Superskrullin asu? Mitä tapahtuu? Miksi kaikki on niin kajahtanutta?!

En tiedä onko suomennoksesta jäänyt jotain kriittisiä sivuja pois vai mistä on kyse, mutta koko kuvio on siinä määrin uhka mielenterveydelle, etten uskalla sitä laajemmin pohtia. Pysyn silti kannassani, että lehti on pääosin ihan kelvollista luettavaa, kunhan ei mittapuuna käytä Byrnen parhaita IN-tarinoita. Eikä edes toiseksi tai kolmanneksi parhaita.

Hämähäkkimies 2/90

1. Ilman naamiota

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Brett Breeding

2. Arvaamaton sapeli 

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Vince Colletta

Vuoden 1990 kaikkien neljän kotimaisen Marvel-julkaisun ensinumerot ovat takanapäin, ja niistä selkeäksi ykköseksi omalla kohdallani nousi niin tuoreeltaan kuin nytteminkin luettuna upouusi Sarjakuvalehti Millerin Daredevilin kera. Hämähäkkimies 1/90 oli lähinnä "mjäh", vaikka Mail-Man jälleen kerran mainosti alkamassa olevan kaikkien aikojen Hämis-vuosi. Blogini lukijat saattavat muistaa, että olen täällä useasti maininnut pitäväni DeFalco / Frenzin Hämiksestä, ja sitä julkaistiinkin Suomessa pitkään. Edelleen samojen tekijöiden materiaalia on tarjolla, joskin herrojen kausi alkaa olla lopuillaan, ja joko sen huomaa tekijöiden väsähtämisestä, tai sitten oma mieltymykseni on kasvanut näiden tarinoiden ohi. En oikein enää syty tälle perus-Hämpille. Parhaat DeFalco / Frenz -tarinat, kuten edelliskesäinen Tulilordi-matsi, ovat näin nelikymppisellekin edelleen kelvanneet, mutta jonkinlaista väsymystä aistin jo vuoden ykkösnumeron Mörkö-tarinassa, ja sen parissa jatketaan. Edellisnumero – ja totisesti myös tämän numeron kansi – lupaili, että Mörön (siirryn käyttämään tätä genetiivimuotoa, jota myös Hämiksen uusi vakiosuomentaja Kinnunen käyttää Mail-Manin "Mörkön" sijaan) salaisuus selviäisi, mutta kun Peter Parkerin vanha kaveri Flash Thompson sieltä naamarin alta paljastuu, niin on lukijalle turhankin osoitellusti selvää, että tämä on huijausta, ja että Flash on lavastuksen uhri. Koko ykköstarinan Mörkö-matsi on nähty jo niin moneen kertaan, ettei edes Frenzin kuvitus jaksa innostaa; kenties kynänjäljessä on jopa havaittavissa tiettyä urautumista. Tussaajan nimi piti muuten käydä tsekkaamassa Marvel-tietokannasta, kun puuttui tästä julkaisusta. Ikävää lepsuilua moinen, ärsytti minua jo teininä – silloin ei asiaa voinut mistään tarkistaakaan.

Suomentajasta puheen ollen, heitähän on vuoden 1990 alusta nähty vaihtelevin laatutasoin kaikissa Marvel-lehdissä, mutta Hämikseen on tämä Kinnunen asettunut jo vähän aiemmin, ja oikein pätevää Mail-Manin hengessä etenevää suomenkieltä hän suoltaakin. Mutta tämänkaltaiset ruutuihin lisätyt ilmeisen sisäpiiriset vitsit eivät lukijaa naurata sitten alkuunkaan:

On muuten myös mainio esimerkki DeFalcon yleensä ihan hyvin toimivasta dialogista heikoimmillaan: "Kuten miehet yleensä". Yäh.

Kakkostarinassa pääosassa on Hopeasapeli, tuo silloin tällöin Hämiksessä esiintyvä omaperäinen hahmo. Rahan perään oleva kansainvälisiä tehtäviä hoitava omaa kaupallista sotilasorganisaatiotaan johtava naispuolinen palkkasoturi (jonka johtama järjestö on alun perin perustettu natsien metsästykseen) ei ole sieltä ihan tavallisimmasta päästä Marvel-sankareita. Nyt hän kaipaa Hämähäkkimiestä avuksi bisneksiinsä, ja tätä etsiessään mm. ostaa koko sivun ilmoituksen Daily Buglesta ja sotkeutuu Mörkö-vyyhtiin. Tarina on valitettavan mitäänsanomaton, etenkin kun Sapeli ja Hämis eivät lopulta kohtaa – Hämähäkkimies ei esiinny tarinassa ollenkaan, vaan hänen yhtäkkisestä katoamisestaan tehdään jonkinasteinen mysteeri. Taustalla lienee jokin Suomessa näkemätön tarina, en ainakaan muista, että tähän olisi mitään sen kummempaa liittynyt. Enimmäkseen näkemättömiä ovat myös Peter Davidin ja Bob McCleodin Spectacular Spider-Manit tältä aikakaudelta, joskin tähän lehteen on muutama sivu näitäkin ympätty mukaan – lähinnä ne esittelevät Davidin omaa Mary Sue -hahmoa Muukalaista, joka on supercool ja kaikkeen kykenevä uusi pahis, jota kukaan muu käsikirjoittaja ei Davidin lähdettyä viitsinyt käyttää enää lainkaan. Hahmo onkin lähinnä rasittava, mutta tulee esiintymään vuoden 1990 kuluessa vähintäänkin tarpeeksi.

Hopeasapeli-tarinan kuvitus on Rick Leonardin ja paljon parjatun tussaaja Vince Collettan, ja on jollain oudolla tavalla miellyttävää. Leonardin yleensä varsin vapaasti soljuva tyyli ja Collettan "tussaan vain sen mikä on aivan välttämätöntä"-perussuoritus saavat aikaan etäisesti art deco -vaikutteisen lopputuloksen. Huomattavasti huonompaakin jälkeä on Hämiksessä nähty.

Ja Marvel-Sagaa meille jälleen tuputetaan lehden välissä. Tunnen itseni vähän kiittämättömäksi, kun tällaisesta ilmaisesta bonuksesta nillitän, mutta minun nähdäkseni Saga ei toimi. Idea kronologisesta Marvel-universumin historiasta on toki mainio, mutta näiden vanhojen tarinoiden pätkiminen muutamiksi ruuduiksi on ikävän kömpelö ratkaisu. Lisäksi näiden 60-luvun tarinoiden kuvitus ei oikein kolahtanut minuun – eikä totta puhuen kovin paljon vieläkään. Kirbykin on varhaisimmissa Marvel-tarinoissaan vielä kaukana loistonsa päivistä.

Sarjakuvalehti 1/90: Daredevil

1. Enkelit eivät tanssi täällä

2. Paperijahti

3. Naulittu!

Tarina ja piirrokset: Frank Miller

Tussaus: Klaus Janson

Niin suosittuja olivat 1990-luvulle tultaessa Marvelin sarjakuvat Suomessa, että Semic perusti niille jo neljännen säännöllisesti ilmestyvän julkaisun. Latteahkosti nimetyn Sarjakuvalehden idea on sama kuin MARVELin, mutta tiukemmin rajoituksin: toistuvien hahmojen seikkailuja esitetään kyllä, mutta nyt "maanläheisempiin" ja siis enemmän tai vähemmän realistisiin hahmoihin keskittyen. Kosmisemmat ja muuten vain supersankarimmat tyypit saavat näin enemmän tilaa MARVELissa, ja ehkä tässä jaossa on vähän ajatustakin, sillä lukijakirjeistä on kyllä voinut huomioida, että näillä karummilla tyypeillä on ihan omanlaisensa fanikunta. Ensimmäisenä julkaisuvuonna Sarjakuvalehdessä on luvassa vain kahden protagonistin tarinoita: Daredeviliä ja Tuomaria, ja toisin kuin kaksi vuotta aiemmin MARVELin aloittaessa, nyt olen täysillä mukana alusta asti. Luulenpa että juuri Sarjakuvalehti on se julkaisu, jossa kirjeitäni seuraavien parin vuoden aikana eniten julkaistaan; ainakin kirjoittelin niitä sinne ehdottomasti eniten. Daredeviliä jo fanitinkin, ja vaikka Tuomarin tarinat alkoivat samanlaisina toistuessaan lopulta menettää impaktiaan, oli toistaiseksi Suomessa nähty vain Steven Grantin ja Mike Zeckin timanttinen Verinen kierre, joka sekin oli ja on yhä suosikkejani, joten odotukset olivat korkealla.

Daredevilin kanssa jatketaan nyt suunnilleen siitä, mihin päädyttiin vuotta aiemmin MARVELin numerossa 4/89. Vain suunnilleen, koska kyseisen julkaisun ja tämän lehden välissä on muutama alkuperäisnumero, jossa DD ja Elektra kisailevat niin ninjoja kuin ilmeisesti toisiaankin vastaan, sillä seurauksella, että Matt menettää tutka-aistinsa, missä tilanteessa ollaan tämän lehden alussa. Outo ratkaisu – nyt on lukijalle selvää, että jotain on jäänyt näkemättä, ja koko ensimmäinen tarina, jossa DD:n vanha opettaja Keppi nuijii oppilaansa takaisin jaloilleen, on lehden heikoin lenkki. Itsesäälinen Matt Murdock harhailee ja hallusinoi menneisyydensä traumojen keskellä... näitä "kummituksia menneisyydestä"-tarinoita on nähty paljon, eikä tämä ole kovin omaperäinen. Sivujuonissa sentään tapahtuu kiinnostavampaa: New Yorkin pormestarinvaalit lähestyvät, ja voittajehdokas on Kingpinin kanssa yhteispeliä tekevä niljakas Cherryh. Niin lakitoimisto Murdock & Nelson kuin Daily Buglekin ovat mukana kuvioissa. Kohtaus, jossa Kingpin ja Elektra kohtaavat, on vähäeleisen sarjakuvakerronnan juhlaa.

Paperijahti on sellainen kevyen humoristinen tarina, jollaista Milleriltä ei kukaan enää nykyään odota näkevänsä, mutta joka tässä vanhan DD:n yhteydessä toimii hyvin. Toiminnallista menoa, filmaattisia kuvakulmia ja vierailemassa Luke Cage ja Rautanyrkki. Lehden ehdoton huippuhetki on kuitenkin Naulittu! jossa Buglen rikostoimittaja Ben Urich on pääosassa. Hän on jälleen kerran uppoamassa syvemmälle juttunsa perässä kuin on tervettä seuratessaan Cherryhin ja Kingpinin yhteyksiä. Tarinassa on erittäin vahva film noir -vire, ja toisaalta läsnä on myös kylmänkolkko 80-luvun rikossarjat mieleen tuova synkkä vääjäämättömyys. Vaikka tarina sisältää Daredevilin ja Elektran hienosti koreografioidun taistelun, on eittämätön kliimaksi Ben Urichin ja tämän tietolähteen kohtaaminen elokuvateatterissa – jonne Elektra saapuu kuokkimaan. Todella ikimuistoinen kohtaus, jossa Miller / Jansonin kuvituskin on hienovaraisempaa ja harkitumpaa kuin muissa tarinoissa. Janson on jopa värittänyt tämän tarinan, ja senkin eron totisesti huomaa, kuten on laita aina kun piirtäjä tai tussaaja on laajentanut reviiriään värien puolelle. Tämä antaa toistuessaan vaikutelman, että Marvelin vakiopalkattu värittäjätiimi olisi jotenkin lahjatonta työssään, mutta luultavasti kyseessä on vain aikapula. Kun samat neljä-viisi henkilöä värittävät useita kymmeniä sivuja kuussa, ei siinä paljon sävytyksiä ehdi miettiä. Jos taas keskittyy vain yhteen lehteen, kuten oletan esim. Jansonin tässä tekevän, on tulos ihan eri tasoa.

Vähän tylsästi liikkeelle lähtevä lehti kohoaa siis huimaan nousuun ja loppuu klassikkotarinaan, joka saa odottamaan jatkoa. Hieno alku Sarjakuvalehdelle. Muutama toimituksellinen pointti vielä lopuksi: Kansi on taas kerran jostain ihan muusta julkaisusta. Ainakaan se ei ole yhdenkään lehteen sisältyvän kolmen alkuperäisnumeron kansi, eikä DD tosiaan aseen kanssa tässä (kuten ei yleensäkään) heilu. Suomentajana on uusi nimimerkki "M. Ahmed", joka on ihan eri tasoa kuin Thoria ja Ryhmä-X:ää kääntänyt Verlaine. Mail-Manin tietyt maneerit ovat hallussa siinä määrin, että kieli kuulostaa tutulta ja turvalliselta, paikoin dialogissa on jopa luontevuutta. Numeron kovin kritiikki meneekin sitten itse Mail-Manille, joka vastaa edelleen toimitustyöstä: on nimittäin kahden sivun levyinen splash-page onnistuttu kohdistamaan väärin, siten että jakaantuu kahdelle aukeamalle. Sama moka oli myös Ryhmä-X:n vuoden ykkösnumerossa. Aijai.