1. Jotain vanhaa, jotain uutta...
2. Vaikka Hela olisi vastassa!
Tarina & kuvitus: Walt Simonson
Tammikuun MARVELissa Thor sai ensimmäisen oman julkaisunsa Suomessa, ja nyt Walt Simonsonin soolona luotsaama meno jatkuu. Ensimmäisestä numerosta pidin varauksella; kuvitus vaihteli cooleista yksittäisruuduista yleiseen tunkkaisuuteen tarinan ollessa juonellisesti aika kiinnostava, ja ennen kaikkea omaperäisiä ideoita oli tarjolla. Mutta mitenkäs nyt jatkossa sitten?
Ainakin on todettava, että Simonson ei turhia kuhnaile. Juoni etenee sellaista myrskynlaukkaa, että hitaampi tuntee koko ajan tulevansa pari sivua varsinaisia tapahtumia jäljessä. Viimeksi tavattu kovan luokan avaruussoturi Beta-Bill on voittanut Thoria vastaan käymänsä kaksinkamppailun, mutta kieltäytyy surmaamasta tätä jaloa soturia, minkä Odin palkitsee antamalla tälle oman vasaran ja Thor-voiman. Heitetäänpä tässä yhteydessä myös Thorin inhimillinen alter ego Donald Blake viimein romukoppaan, mikä onkin ehkä paras kaikista Simonsonin ukkosenjumalalle tekemistä uudistuksista; "salainen henkilöllisyys" on lähinnä 60-luvulta jäänyt supersankaritrooppi, joka ei Thorille ole koskaan istunut sitten millään.
Mutta tässä ei tietenkään ole Simonsonille tarpeeksi, vaan jo ensimmäisen tarinan puolella lähdetään vuohipukkien kiskomalla kärryllä jonnekin valovuosien päähän avaruuteen taistelemaan hyökkäävä demonilaumaa vastaan, millä varjolla Walt piirtää kyllä muutamia tyylikkään sinemaattisia kohtauksia, mutta juonellista pointtia en tästä merkitykseltään hämäräksi jäävästä meuhkaamisesta löytänyt.
Väliin leikataan kohtauksia erilaisista ikuisuuksien ikäisistä pedoista heräilemässä eri puolella Maata, ja tietenkin siitä sepänhommia takovasta paholaisesta. DOOM! raikuu halki avaruuksien edelleen. Ja Loki vilahtelee kuvioissa, ja Balder Uljas, ja Lorelei, ja ties keitä – on selvää että Simonsonilla on useita juonilinjoja jo käynnistymässä, mutta Beta-Bill ja demonitaistelut vievät lehden melkein kokonaan, eikä tämä mäiske ainakaan minua sytyttänyt. Kuten viimeksi totesin, huomaan pitäväni Simonsonin piirroksista enemmän kuin silloin aikoinaan, mutta toki edelleen varauksin. Kuvat menevät yhä suttuisen luonnosmaisiksi vähän väliä. Olisipa edes joku toinen tussaaja...
Ongelmani Thorin tarinoiden kanssa vaikuttaisi olevan nimenomaan henkilögalleria. Viikinkitarustojen jumalhahmot jumaltasoisine ongelmineen eivät herätä sanottavia tunteita, ja varsinkin nimihenkilö itse on melkein tyhjäpäisen persoonaton olento. Juuri mitään Thor (tai moni muukaan) ei tunnu osaavan sanoa kuin miten rohkea ja uljas hän on, ja miten demonit (tai ketä vastaan milloinkin taistellaankin) nyt saavat tuntea ukkosenjumalan raivon. Ok. Tätä dialogia on niin paljon, että pelkästään tämän numeron Thor-puhekuplista saisi aikaan kätevän Thor-jargonia suoltavan botin. Mieluummin kuitenkin lukisin hyvin kirjoitettua tarinaa. Ongelma on tietenkin, edelleen, myös suomennos, jonka parissa jatkaa nimimerkki Verlaine, joka valitettavasti tarjoaa täsmälleen yhtä tönkköä kieltä kuin edellisnumerossakin. En ole lukenut alkuperäistä Thoria, joten en tiedä kuinka kankeaa ja epäluontevaa asgardilaisten puheenparsi on, mutta se on suorastaan epämiellyttävän epäluettavaa ainakin käännöksessä.
Muutamista positiivisista seikoista huolimatta loppufiilis lehdestä jäi aika kauaskin negatiivisen puolelle. Yliampuvan mahtipontisten patsastelijoiden avaruusremellykset ovat kaukana siitä, mikä minua alkujaan Marvelin sarjakuvissa on viehättänyt – joskin tämä resepti on hyvin toteutettunakin tullut vastaan, joten ongelma ei ole yksin aihepiirin. Ilmeisesti minun ja Simonsonin mieltymykset eivät vain kohtaa.
No comments:
Post a Comment