Sarjakuvalehti 1/90: Daredevil

1. Enkelit eivät tanssi täällä

2. Paperijahti

3. Naulittu!

Tarina ja piirrokset: Frank Miller

Tussaus: Klaus Janson

Niin suosittuja olivat 1990-luvulle tultaessa Marvelin sarjakuvat Suomessa, että Semic perusti niille jo neljännen säännöllisesti ilmestyvän julkaisun. Latteahkosti nimetyn Sarjakuvalehden idea on sama kuin MARVELin, mutta tiukemmin rajoituksin: toistuvien hahmojen seikkailuja esitetään kyllä, mutta nyt "maanläheisempiin" ja siis enemmän tai vähemmän realistisiin hahmoihin keskittyen. Kosmisemmat ja muuten vain supersankarimmat tyypit saavat näin enemmän tilaa MARVELissa, ja ehkä tässä jaossa on vähän ajatustakin, sillä lukijakirjeistä on kyllä voinut huomioida, että näillä karummilla tyypeillä on ihan omanlaisensa fanikunta. Ensimmäisenä julkaisuvuonna Sarjakuvalehdessä on luvassa vain kahden protagonistin tarinoita: Daredeviliä ja Tuomaria, ja toisin kuin kaksi vuotta aiemmin MARVELin aloittaessa, nyt olen täysillä mukana alusta asti. Luulenpa että juuri Sarjakuvalehti on se julkaisu, jossa kirjeitäni seuraavien parin vuoden aikana eniten julkaistaan; ainakin kirjoittelin niitä sinne ehdottomasti eniten. Daredeviliä jo fanitinkin, ja vaikka Tuomarin tarinat alkoivat samanlaisina toistuessaan lopulta menettää impaktiaan, oli toistaiseksi Suomessa nähty vain Steven Grantin ja Mike Zeckin timanttinen Verinen kierre, joka sekin oli ja on yhä suosikkejani, joten odotukset olivat korkealla.

Daredevilin kanssa jatketaan nyt suunnilleen siitä, mihin päädyttiin vuotta aiemmin MARVELin numerossa 4/89. Vain suunnilleen, koska kyseisen julkaisun ja tämän lehden välissä on muutama alkuperäisnumero, jossa DD ja Elektra kisailevat niin ninjoja kuin ilmeisesti toisiaankin vastaan, sillä seurauksella, että Matt menettää tutka-aistinsa, missä tilanteessa ollaan tämän lehden alussa. Outo ratkaisu – nyt on lukijalle selvää, että jotain on jäänyt näkemättä, ja koko ensimmäinen tarina, jossa DD:n vanha opettaja Keppi nuijii oppilaansa takaisin jaloilleen, on lehden heikoin lenkki. Itsesäälinen Matt Murdock harhailee ja hallusinoi menneisyydensä traumojen keskellä... näitä "kummituksia menneisyydestä"-tarinoita on nähty paljon, eikä tämä ole kovin omaperäinen. Sivujuonissa sentään tapahtuu kiinnostavampaa: New Yorkin pormestarinvaalit lähestyvät, ja voittajehdokas on Kingpinin kanssa yhteispeliä tekevä niljakas Cherryh. Niin lakitoimisto Murdock & Nelson kuin Daily Buglekin ovat mukana kuvioissa. Kohtaus, jossa Kingpin ja Elektra kohtaavat, on vähäeleisen sarjakuvakerronnan juhlaa.

Paperijahti on sellainen kevyen humoristinen tarina, jollaista Milleriltä ei kukaan enää nykyään odota näkevänsä, mutta joka tässä vanhan DD:n yhteydessä toimii hyvin. Toiminnallista menoa, filmaattisia kuvakulmia ja vierailemassa Luke Cage ja Rautanyrkki. Lehden ehdoton huippuhetki on kuitenkin Naulittu! jossa Buglen rikostoimittaja Ben Urich on pääosassa. Hän on jälleen kerran uppoamassa syvemmälle juttunsa perässä kuin on tervettä seuratessaan Cherryhin ja Kingpinin yhteyksiä. Tarinassa on erittäin vahva film noir -vire, ja toisaalta läsnä on myös kylmänkolkko 80-luvun rikossarjat mieleen tuova synkkä vääjäämättömyys. Vaikka tarina sisältää Daredevilin ja Elektran hienosti koreografioidun taistelun, on eittämätön kliimaksi Ben Urichin ja tämän tietolähteen kohtaaminen elokuvateatterissa – jonne Elektra saapuu kuokkimaan. Todella ikimuistoinen kohtaus, jossa Miller / Jansonin kuvituskin on hienovaraisempaa ja harkitumpaa kuin muissa tarinoissa. Janson on jopa värittänyt tämän tarinan, ja senkin eron totisesti huomaa, kuten on laita aina kun piirtäjä tai tussaaja on laajentanut reviiriään värien puolelle. Tämä antaa toistuessaan vaikutelman, että Marvelin vakiopalkattu värittäjätiimi olisi jotenkin lahjatonta työssään, mutta luultavasti kyseessä on vain aikapula. Kun samat neljä-viisi henkilöä värittävät useita kymmeniä sivuja kuussa, ei siinä paljon sävytyksiä ehdi miettiä. Jos taas keskittyy vain yhteen lehteen, kuten oletan esim. Jansonin tässä tekevän, on tulos ihan eri tasoa.

Vähän tylsästi liikkeelle lähtevä lehti kohoaa siis huimaan nousuun ja loppuu klassikkotarinaan, joka saa odottamaan jatkoa. Hieno alku Sarjakuvalehdelle. Muutama toimituksellinen pointti vielä lopuksi: Kansi on taas kerran jostain ihan muusta julkaisusta. Ainakaan se ei ole yhdenkään lehteen sisältyvän kolmen alkuperäisnumeron kansi, eikä DD tosiaan aseen kanssa tässä (kuten ei yleensäkään) heilu. Suomentajana on uusi nimimerkki "M. Ahmed", joka on ihan eri tasoa kuin Thoria ja Ryhmä-X:ää kääntänyt Verlaine. Mail-Manin tietyt maneerit ovat hallussa siinä määrin, että kieli kuulostaa tutulta ja turvalliselta, paikoin dialogissa on jopa luontevuutta. Numeron kovin kritiikki meneekin sitten itse Mail-Manille, joka vastaa edelleen toimitustyöstä: on nimittäin kahden sivun levyinen splash-page onnistuttu kohdistamaan väärin, siten että jakaantuu kahdelle aukeamalle. Sama moka oli myös Ryhmä-X:n vuoden ykkösnumerossa. Aijai.

Ryhmä-X 1/90

1. Oikeutta kaikille!

2. Hankalat liittolaiset

Tarina: Roger Stern

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Josef Rubinstein

Ryhmä-X oli vielä 80-luvulla juonellisesti yhtenäisempi kokonaisuus kuin useisiin lehtiin ja jatkuviin vierasesiintymisiin jakaantunut Hämähäkkimies, ja tätä juonta oli Suomessakin seurattu asianmukaisesti jo pitkään, kunnes sitten etenemiselle tuli stoppi vuoden 1988 lopussa. Lupaus oli että pienen tauon jälkeen jatketaan, ja kyllä sen hampaita kirskutellen kesti, kun tiesi että jatkossa lehdessä olisi enemmän sivuja. Vuoden 1990 alkaessa kävi kuitenkin ilmi, että odottelu jatkui vielä toisenkin vuoden – sellainen alkaa teini-ikäisen mielestä olla jo pieni ikuisuus. Silti jotain valonpilkahduksia oli luvassa: lehti ilmestyisi sentään kuuden sijaan kahdeksan kertaa vuonna -90, eikä luvassa enää olisi epämääräisiä "klassikoita", vaan modernimpia ja jopa jollain tavoin tuoreisiin X-tapahtumiin liittyviä stooreja. Etenkin tuolloin kovin salaperäinen ja lukijoiden paljon kyselemä Tekijä-X nähtäisiin ensi kertaa (ja mikä lässähdys se sitten olikaan... no, siitä lisää myöhemmin).

Tiettyä tuttuun palaamisen tunnetta oli kyllä ilmassa, kun vuoden tauon jälkeen näki jälleen Silvestrin kuvitusta. Hän ei ehtinyt montaa numeroa piirtää vuonna 1988 ennen kuin lehti meni Suomessa tauolle, mutta teki minuun todella rajun vaikutuksen. Ryhmä-X:n kokoonpanokin on suunnilleen sama kuin tuossa keskenjääneessä juonessa, eli ajallisesti tämä tarina lienee varsin lähellä sitä mihin jäätiin. Kyse on kuitenkin Jenkeissä omassa erikoisjulkaisussaan ilmestyneestä tarinasta, jossa Magneto käy jaakobinpainia oman terroristimenneisyytensä kanssa. Lukijoita pidetään jännityksessä sen suhteen palaako hän roistoksi vai eikö palaa; Kostajat olisivat pistämässä Magnuksen lukkojen taakse, ja X-miehet luonnollisesti ovat parannusen tehneestä ex-vihollisestaan eri mieltä. Säpinäähän siitä seuraa. Juonen itse asiassa käynnistää Maahan kiertoradalta putoava Asteroidi M, Magneton entinen avaruudessa sijainnut tukikohta (!). Sen palasten perässä mennään ympäri planeettaa ja otetaan vähän matsia. Jottei kävisi tylsäksi, ilmestyy soppaan vielä kolmas superjoukko, Superneuvostosotilaat suoraan itärajamme takaa. Sympaattinen ja perinteiseen Marvel-henkeen keskenään toraileva porukka, josta karhuksi muuntuva Ursa Major on ansaitusti lukijoiden suosikki. Näitä tyyppejä olisi voinut minun puolestani nähdä enemmänkin, mutta taisivat esiintyä aika harvoin missään.

Juttua ei ole kirjoittanut Claremont, mikä näkyy tavassa jolla itse lehden nimikkohenkilöt on kuvattu. Se ei ole huono, mutta erilainen kuitenkin, ja on jokseenkin selvää, että Stern on nimenomaan Kostajien vakiokirjoittaja. Heidän osuutensa tarinasta rullaavat jotenkin rennommin... ja tämä Kostajien kokoonpano on muuten aika veikeä, mukana on sellaisia epätavallisia sankareita Musta ritari, Tohtori Druid, ja tietenkin jo Salatuista sodista tuttu Kapteeni Marvel, alias Monica Rambeau, harvinainen musta naispuolinen supersankari. Kyseessä oli Roger Sternin luoma hahmo, jonka hän Kostajia kirjoittaessaan nopeasti nosti tiimin kapteeniksi, mikä herätti joissakin lukijoissa ja muutamissa muissa tekijöissäkin närää. Surullista sinänsä, mutta heti Sternin lähdettyä Kapteeni Marvel kirjoitettiin tiimistä ulos ja hän katosi lehdistä vuosikausiksi. Minusta hän on kiehtova hahmo.

Silvestrin kuvitus on lehdessä parasta. Tom DeFalcon kirjassa Comics Creators on X-Men Claremont mainitsee, että tämä oli ensimmäinen kerta kun hän näki Marc Silvestrin piirtämässä X-miehiä, ja päätti että tuo kaveri on saatava. Päätös oli onnistunut, sillä Silvestri piirsi paitsi loistavasti, myös pysytteli X-menin parissa vuosien ajan. Tarinan puolesta en oikein tiedä mitä mieltä tästä lehdestä olisi. Stern punoo ihan toimivan action-juonen, jossa konflikteja ja väärinymmärryksiä riittää, mutta kaikkea hosumista hallitsee jonkinasteinen tyhjänpäiväisyyden tunne. Panokset ovat olevinaan isot, mutta se ei lukijalle välity... Muistelen että tämä oli tunne aikoinaankin. Kyllähän lehden edelleen luki ihan viihtyen, mutta tyylikästä piirrosjälkeä lukuunottamatta mitään kovin kaksista ei ole menettänyt, vaikka tämä olisi välistä jäänytkin. Lisäksi on valittaen palattava samaan seikkaan, mitä kritisoin jo edellisessä MARVEL-päivityksessäni: Suomentajanimimerkki "Verlaine" on todella amatööritason tekijä. Kaukana ollaan Mail-Manin rennosta dialogista ja toimivista lauserakenteista (Mail-Man on merkitty kakkostarinan suomentajaksi, mutta kyseessä on pakko olla painovirhe, sillä lehden kieli on tyylillisesti yhtenäisen huono). Paikoitellen teksti on myötähävettävän kökköä. Juuri tämän nimimerkin tekemisiä muistan Mail-Manille kirjeessä myöhemmin kritisoineenikin; hän kun pyytää mm. tämän lehden palstalla palautetta uusista kääntäjistä. Muita ei ole vielä juuri nähty, mutta heitä on tulossa vuoden aikana runsaasti lisää.

Lehti päättyy cliffhangeriin, tarinan loppuosa on luvassa seuraavassa numerossa. Ei huono, mutta silti korkeintaan varovaisen lupaava alku uudelle mutanttivuodelle. Mainittakoon myös Mail-Manin palstalla  julkaistu serkkupojan kirje. Itse en koskaan päässyt X-lehden sivuille, vaikka muualla raapustuksiani julkaistiinkin. Olin vähän kade.

MARVEL 1/90: Thor

1. Doom!

2. Typerys ja hänen vasaransa

Tarina & kuvitus: Walt Simonson

Oma suhteeni Thoriin oli tämän lehden ilmestyessä jokseenkin neutraali. En ollut Marvelin tulkintaa muinaisnorjalaisten ukkosenjumalasta tavannut juuri muualla kuin Hämiksen Salatuissa sodissa pari vuotta aiemmin, eikä hän kyseisen saagan massiivisesta henkilögalleriasta noussut erityisenä persoonana esiin, joskin Mike Zeckin piirtämänä oli sentään vaikuttavan komea ilmestys. Thor esiintyi myös ikivanhoja Kostajia edelliskesänä esittäneessä erikoisjulkaisussa, siinäkin etäiseksi jääden. Piipahduksia siellä täällä muuallakin oli tietenkin tähän mennessä ollut, mutta tämän uuden vuosikymmenen ensimmäisen MARVELin ilmestyessä en ollut yhtään Thorin omaa tarinaa lukenut. Sen sijaan olin kyllä huomannut niille olevan kysyntää: melkein koko sen ajan kun olin Marvelin sarjakuvia seurannut, oli Mail-Manin palstaa pommitettu kirjeillä, joissa vaadittiin Thoria, ja nimenomaan Walt Simonsonin tekemänä, Suomeen julkaistavaksi. Aikansa epäröityään Mail-Man vihdoin toi Thorin Suomeen, ja myönnän että olin aika jännittynyt. Niin moni jenkkioriginaaleja lukenut näytti pitävän tätä Simonsonin Thor-kautta suorastaan jumalallisen kovana juttuna, että odotin kovasti itsekin. Vaan miltä Thor tuntui hiljakkoin 13 vuotta täyttäneen meikäläisen mielestä?

"Ihan ookoolta", lienee osuvin vastaus. Ei tämä ensimmäinen numero tehnyt minusta fanaattista fania, mutta ei se mikään kitkerä pettymyskään ollut kuin joiltain osin. Sittemminhän on otettu tavaksi todeta, että Simonson pelasti latteaksi hiipuneen lehden tarttuessaan ukkosenjumalan ohjaimiin, mutta kun ei niitä vanhoja seikkailuja ollut koskaan lukenut, tämä oli vähän vaikeasti todennettavissa. Stoori lähtee kuitenkin liikkeelle vauhdikkaasti ja ilman tyhjänjauhantaa. Päähenkilö on tuskin sivun verran ehtinyt esiintyä (vielä toistaiseksi olemassaolevassa Don Blaken siviilihahmossaan), kun Nick Fury jo kaappaa hänet ja ilmoittaa että avaruudesta on syöksymässä kohti Maan tuhoa enteilevä tuntematon alus. Thor lähtee ottamaan sitä vastaan, ja sitten mennä rytistellään.

Aluksestahan ilmaantuu tuo lehden kanteenkin päässyt ensiesiintymisensä tekevä Beta-Ray-Bill (suomeksi lyhyemmin vain Beta-Bill), mainio demonin näköinen alien, joka osoittautuu Thorin vasaran arvoiseksi. Simonson pamauttaa heti ensi töikseen siis Thorille alien-kaksoisolennon, ja näiden kaksinkamppailuun ukkosenjumaluudesta Odinin silmäin alla tämä lehti huipentuukin. Beta-Bill on sympaattinen hahmo; ei missään nimessä pahis, vaan omaa agendaansa ajava ja lopulta hyväsydäminen olento, vaikka ensin alkuun toki matsia nimikkosankarin kanssa ottaakin huolella.

Pidin siitä miten Simonson kirjoitti Thoria, ja pidin Beta-Billistä. Sen sijaan ongelmani on edelleen (ja oli jo silloin aikoinaan, luulen, vaikken sitä niin tiedostanutkaan) itse sarjan konsepti. Minulle Marvel on omimmillaan arkipäiväisen ihmisyyden ja supersankariuden välillä tasapainoilua. Se tulee onnistuneesti esiin niin Ryhmä-X:n kuin Hämähäkkimiehenkin tarinoissa, se on oleellinen osa Daredevilin persoonaa, jopa Ihmeneloset ovat lopulta kuitenkin ihmisiä, ja perheenjäseniä. Mutta Thor on autenttinen ukkosenjumala, jonka kotipaikka on muiden mytologisten olentojen asuttama Asgard. Tämä oli niin kaukana muusta Marvel-tarjonnasta, että jätti minut pidemmän päälle kylmäksi Thorin suhteen. Jo tässäkin lehdessä esiintyy Balder, Heimdall, Volstagg ja ties keitä muita eri tavoin tarinallisesti tärkeitä Asgardin asukkaita, joita en tunne, ja joita en koskaan oppinut tuntemaan. Heitä kohtaan ei syttynyt mielenkiintoa millään, eikä tilannetta auttanut se, että juuri edellisvuoden lopulla oli esitetty Uusien mutanttien ja X-miesten eeppinen Asgard-trilogia, jossa Chris Claremont ja Arthur Adams esittivät Asgardin oikeasti kiehtovana ja myyttisen kaaoksen partaalla jatkuvasti poreilevana fantasiamaailmana. Simonsonin versio tästä tarumaailmasta ja sen asukkaista on Claremont / Adamsin vastaavaan verrattuna yksinkertaisesti tylsä.

Simonsonin kuvitus olikin sitten se, mikä vuonna 1990 oli minulle lähimpänä pettymystä. Etukäteishehkutus oli ollut kovaa, mutta jälki ei lopulta minua juurikaan miellyttänyt. Toki Simonson hallitsee isojen ja dynaamisten ruutujen luomisen, joista tyylikkäimpinä esimerkkeinä ovat tarinoita edeltävät kohtaukset jossain avaruudessa alasinta lyövästä demonista.

Mutta koska sarjakuva on muutakin kuin makeita yksittäisruutuja, Simonson ei saanut minulta pisteitä kotiin. Nyttemmin tulen tämän piirrosjäljen kanssa toimeen paremmin, joskin edelleen pidän esim. Waltin tapaa piirtää kasvot ikävän sutaistuna. Hahmot näyttävät liian usein viimeistelemättömiltä luonnoksilta, mikä lyö koko lehden ylle jotenkin etäisen ja vaikeasti lähestyttävän tunnun. Toisen piirtäjän toteuttamana tämä tarina voisi iskeä huomattavasti kovemmin.

Osasyyllinen vaikeaan lähestyttävyyteen voi toki olla myös suomennos. Mail-Man on jo useammalla palstallaan varoitellut, että lopettaa lehtien suomentamisen, ja työ delegoituu usealle eri kääntäjälle, kaikki nimimerkin suojassa toimivia. Thorin käännöksestä vastaa eräskin Verlaine, jonka kieli on tönkömpää kuin Mail-Manin, ja erityisesti yritys pitää yllä asgardilaisten arkaaista englantia on jokseenkin epäonnistunut. Muutenkin käännöstä leimaa amatöörimäisyys – lienee toki selvää, että amatööri on kyseessä ollutkin, mutta monia kankeita anglismeja ja ylipäätään mielikuvituksetonta suomenkieltä tämä lehti on täynnä. Valitettavasti Verlaine, sikäli kun muistan, jatkaa Thorin parissa, joten tällaisen kieliasun kanssa sitten ollaan jumissa.

Loppukaneetti: suhtauduin tähän Thorin ensinumeroon aikoinaan varovaisen kiinnostuneesti, joskin moni seikka siinä jätti toiveen asioiden paranemisesta jatkossa. Toisin kävi – muutaman Thorin numeron jälkeen olin jo niin tympääntynyt hahmoon, että hädin tuskin jaksoin lukea lehdet kertaalleen, kun  ne postilaatikkoon kolahtivat. Nyt MARVEL 1/90:n luenta jätti vähän samanlaisen tunteen, mutta samalla toiveen, että osaisin tämän kehutun Simonson-kauden ottaa tällä kertaa paremmin vastaan. Aika näyttää; Thoria on luvassa todella monta numeroa seuraavien parin vuoden aikana MARVELissa.

Hämähäkkimies 1/90

1. Laki ja järjestys

Tarina: Peter David

Piirrokset: Sal Buscema

Tussaus: Bob McCleod

2. Kosto on suloinen

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

"Nyt on tosiaankin luvassa kaikkien aikojen Hämis-vuosi!" lupaa Mail-Man tämän numeron palstallaan, mutta ei lehden varsinainen sarjakuvasisältö siltä oikein vaikuta. Kaikki on suurinpiirtein ennallaan, jopa hippaisen puuduttavissa määrin; kanteen nostettu "Mörkön paluu" kun ei ainakaan itsessäni saa erityisiä riemunkiljahduksia aikaan, eikä saanut lehden ilmestyessäkään, sen muistan. Toki Mörkö on minulle merkittävä hahmo sikäli, että esiintyi siinä ensimmäisessä lukemassani Hämiksessä, joka sai Marvel-faniuden syttymään, mutta siitä on tässä vaiheessa jo kauan, ja vaikka tämän numeron tarinasta vastaa sama DeFalco / Frenz -kaksikko kuin tuosta ensikosketuksesta, tuntuu meininki jo vähän väsähtäneeltä. Onko Mörkö tosiaan ollut niin kauan poissa, että hänen paluunsa olisi jollain tavoin merkittävä tapahtuma? Tuntuu että hän on palaillut suht säännöllisesti lehden sivuille.

Mutta otetaan aluksi numeron aloittava Laki ja järjestys, joka on jatkoa joulukuussa alkaneelle omituiselle tarinalle, jossa Peter Parker joutuu huligaanikolmikon tähtäimeen. Vaikka kyseessä on kaksiosaisen tarinan jälkimmäinen puolisko, on kirjoittaja mystisesti vaihtunut: Mantlon ja Fingerothin aloittaman jokseenkin ponnettoman juonen joutuu pistämään pakettiin Peter David, joka tekee outoja tarinallisia ratkaisuja. Kuten muistamme, edellisessä osassa nuorisorikollisista koostuva kolmikko häiriköi Peteriä ja tuhopoltti lopulta tämän asunnonkin (jossa ei tulipalon ja sammutustöiden jälkeen näy muuta vahinkoa kuin kärähtänyt irtaimisto ja mustuneet seinät). Tällä kertaa Peter lopulta tekee sen minkä kuka tahansa muu olisi jo ajat sitten tehnyt, ja pidätyttää kolmikon, jonka henkilöllisyys onkin koko ajan ollut tiedossa. Yhdellä heistä on palkkamurhaajana työskentelevä veli (!) joka maksaa poikien takuut, minkä jälkeen nämä delegoivat samaisen velipojan ottamaan Parkerin lopullisesti pois päiviltä.

Tähtäimeen on päätymässä lopulta vahingossa Mary Jane, mutta kun assassinaatio on epäonnistunut ja Peter kohtaa kolmikon palaneessa asunnossaan häntä ihailevien Parker-ryhmän katupartiolaisten ympäröimänä, on lopulta tilaisuus pistää tälle sekasotkulle piste... missä vaiheessa Peter päättää luopua kaikista syytteistä kolmikkoa kohtaan. "Uusi tilaisuus on heille vankilaa parempi vaihtoehto", hän rationalisoi, enkä suoraan sanottuna ole varma, mikä tämän tarinan pointti on. Kannattaa muistaa, että tähän mennessä tämä kolmikko on ollut aikeissa joukkoraiskata pesulatyöntekijän keskellä päivää, sytyttänyt Manhattanilla sijaitsevan kerrostalon tuleen ja pistänyt palkkamurhaajan liikkeelle. Ei tosiaan ole kyse mistään omenavarkaista. Peterin ratkaisu näyttää jalomielisen sijasta harhaiselta, kertakaikkiaan vastuuttomaltakin sikäli, että juuri hänellä olisi syytteet nostamalla ollut mahdollisuus laittaa nämä taparikolliset telkien taakse. Hämähäkkimiehen ylikorostunut suhde oikeudentuntoon ja voiman ja vastuuden käyttöön on toki osa hahmoa, mutta jos tämänkin tarinallisen ratkaisun on tarkoitus osoittaa Parkerin "hyvä sydän", se menee metsään. Päinvastoin lopetus saa lehden päähenkilön näyttämään hyväuskoiselta hölmöltä, joka on kykenemätön näkemään syitä ja seurauksia. Mutta koska Peter David on normaalisti osaava kirjoittaja, haluan uskoa, että häntä itseäänkin ärsytti tämä tarina, ja että hän halusi vain saada sen äkkiä pois käsistään. Näin päästiin ainakin Parker-ryhmistä eroon, eikä tätä oman käden oikeutta juhlistanutta kansanliikettä varmaan enää koskaan mainita, vaikka se näiden tapahtumien yhteydessä nousee mediassa isostikin esiin. Ehkä on parasta sopia että koko sotku tapahtui jossain pöljässä rinnakkaistodellisuudessa. Kuvitus on sentään ihan jees, joskaan Sal Busceman tyyliä ei tyypilliseen tapaansa piirrosjäljen alleen jyräävän McCleodin tussauksen alta tunnista. Pidin kuitenkin tästä kohtauksesta, jossa Daily Buglen päätoimittaja ja kustantaja ottavat yhteen lehden linjasta:

Ja se Mörkö sitten. Onhan hänkin tosiaan läsnä, mutta tarina tuntuu keskittyvän pikemminkin Parkerin elämän sivuhenkilöiden draamaan, ja tätä ihmissuhdevyyhteä sitten setvitäänkin niin että heikompaa hirvittää.

Melodramatiikalla on toki osittainen tarkoituksensa. DeFalco nimittäin on alkanut kutoa Mörön ympärille tämän henkilöllisyyttä arvuuttelevaa mysteeriä, ja satunnaiset vihjeet viittaavat siihen, että naamion takana on joku Peter Parkerin tuntema henkilö. Niin Ned Leeds, Flash Thompson kuin Buglessa valokuuvajana toimiva Lance Bannon ovat kaikki potentiaalisia ehdokkaita, ja loppuupa tarina kunnon cliffhangeriinkin, jossa luvataan salaisuuden paljastuvan seuraavassa numerossa (spoileri: ei paljastu). Tässä on se harmillinen seikka, että itselleni lukijana oli täysin yhdentekevää, kuka Mörkö oli. En ollut ajatellut, että tämän olisi tarvinnut olla joku tuttu – loogisempaahan se olisi ollut, että tämä Vihreän Menninkäisen perintöä jatkava rikollinen olisi ollut joku satunnainen psykopaatti. Mutta tälle linjalle on lähdetty, joten sillä mennään karuun loppuun asti, jonne ei ihan äkkiä päästäkään, kun juonikuvio venyy ja venyy.

Ryhmä-X 6/89

1. Jälleennäkeminen

2. Valheitako vain?

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Al Gordon, Mike Mignola & Arthur Adams

Mutanttien väliinputoajavuosi, ja koko kotimaisen Marvelin julkaisuvuosi 1989, saadaan tämän lehden myötä päätökseen, ja koska päivitystahtini hiljakkoin hidastui, kävi niin, että luin tämän Asgard-trilogian osat suunnilleen samoin kahden kuukauden aikavälein tätä blogia varten kuin miten ne aikoinaan ilmestyivät. On se ollut pitkä aika odottaa lehteä, etenkin tällaista tavallista 52-sivuista, kuukausittaisen Hämiksen paksuista siis. Toki kannessa hehkutetaan isolla 88:aa sivua, mutta tämä pitää paikkansa vain teoriassa, sillä siihen on laskettu mukaan bonuksena tullut Marvel-Sagan viimeisin numero, joka ainakin tästä omasta kappaleestani on lähtenyt jo kauan sitten lätkimään, osasyynä kenties sekin, että lehti on painossa tapahtuneen erheen vuoksi koossa vain yhdellä niitillä.

Mutta se metatasosta. Sisältö on yhtä korkealaatuista kuin edellisetkin osat, onhan tekijäkaartikin pääosin sama. "Trilogia" tämä tarina tietenkin on vain Suomessa; alkuteos koostuu kahdesta julkaisusta, joista nyt näemme jälkimmäisen, Uncanny X-Menin annualin numero 9. Keskiössä on siis nyt itse Ryhmä-X, joka saapuu Asgardiin pelastamaan sinne jääneitä Uusia mutantteja, sekä Stormia, jonka Loki on valinnut jumalattarekseen, ja jolle tarjotut myrskyn jumalattaren voimat ovatkin hetken ajan vähällä viekoitella Ororon Lokin rinnalle. Mutta tokihan kaikki lopulta päättyy hyvin.

Tarinan panokset ovat kuitenkin kovat. Tämä stoori on Claremontin huippukaudelta, ja kun hänelle on annettu massiivinen sivumäärä, hän osaa käyttää sen hyvin. Keskiössä eivät ole taistelut ja remellys (niitäkin löytyy), vaan hahmot, joista nimenomaan Uudet mutantit jäävät lukijan mieleen kiinnostavimpina.  He ovat ne, jotka joutuvat mukautumaan uuteen, sattumalta osakseen heitettyyn elämään Asgardissa, ja tämän lehden alussa moni on sielä jo pitkään viettäneenä hyväksynyt faktaksi sen, että tämä on heidän paikkansa tästä eteenpäin. Osa jopa viihtyy viikinkijumalten nurkissa paremmin kuin Maassa, ja joillekin, etenkin Dani Moonstarille, tästä keikasta jää hahmoa pysyvästi muuttaneita seurauksia.

Toki X-miesten tapauksessakin ollaan henkisellä vereslihalla, mutta silti lukija ei heidän puolestaan osaa yhtä lailla jännittää. Claremontin kirjoittajakyvystä onkin osoituksena se, että hänen tarinansa kautta Uudet mutantit, minulle ennen tätä seikkailua vielä aika vieras joukko, tulee niin tutuksi ja niin lähelle, että lukija kokee sarjan "tutut" elementit melkein kuin ylimääräisenä bonuksena. Se, että Arthur Adams kuvittaa koko pitkän tarinan, on tietenkin ehdotonta plussaa, ja kuten taisin jo aiemmin sanoa, tämä lienee oma suosikkini monista näkemistäni Adamsin töistä. Hän on eksessiivisten viikinkien ja lohikäärmeiden maailmassa kertakaikkisesti kotonaan. Mainittakoon kuvitukseen liittyen muuten sellainenkin positiivinen seikka, että aiempia kahta osaa (jotka olivat siis yhdestä alkuperäisjulkaisusta) vaivannut heikkotasoinen väritys on nyt muisto vain, ja tämän lehden väreistä vastaava Petra Scotese on jaksanut nähdä vaivaa yksityiskohtienkin kanssa; yksivärisiä taustoja käytetään vain satunnaisesti ja aika hyvin toimivana korostuksena kuten yllä. Kiitos siitä. Joskin saattaisin silti pitää tarinasta vielä nykyistäkin enemmän mustavalkoisena.

Mitäpä tässä enempiä jaarittelemaan. X-miesten vuosi oli ikävä pettymys niin kuukausittaisen ilmestymisen kuin kronologisesti edenneen juonenkin katkeamisen kannalta, mutta kolmen korkeintaan "ihan hyväksi" luokiteltavan numeron jälkeen vuoden jälkipuolisko sentään meni loistavissa merkeissä Asgardissa – yksi kaikkien aikojen Marvel-suosikkejani tämä on edelleen. Valitettavasti Mail-Man tämänkertaisella palstallaan ilmoittaa, että seuraavakin vuosi saadaan odotella vuoden 1988 lopulla katkenneeseen juoneen palaamista. Lisää väliin jääneitä tarinoita on siis luvassa, mutta sentään kahdeksan kertaa vuodessa. Jipii?

MARVEL 12/89: Ihmeneloset

1. Hero

2. Kuin Feenix!

Tarina & piirrokset: John Byrne

Tussaus: Al Gordon / Terry Austin

Byrnen kausi Ihmenelosten ohjaismissa alkaa olla lopuillaan, mutta vielä ainakin yhden MARVELin täytteiksi on riittänyt mielenkiintoista tavaraa. Varsinaisena huippusuorituksena ei kumpaakaan lehden tarinoista voi pitää, mutta toisessa (Hero) on kuitenkin omaperäinen lähestymiskulma supersankariuteen, ja toinen (Kuin Feenix) on historiallinen käännekohta koko Marvelin universumin kronologiassa.

Käsiteltäköön tuo tarinoista jälkimmäinen ensin, kun se on kerran suomalaisen julkaisun kanteenkin nostettu. Kyseessähän on tietenkin Jean Greyn paluu "kuolleista", toisin sanoen klassisista klassikoimman Dark Phoenix -tarinan vaikuttavan loppuhuipennuksen kumoaminen. Ylläri: Jean ei koskaan ollutkaan Feenix, vaan tämä tuhovoimainen olento – jonka voimien alle katoava ihmisyys oli nimenomaan koko hahmon pointti – olikin entuudestaan tuntematon omnipotentti kosminen olento. Oikea Jean on viettänyt väliin jääneet vuodet merenpohjassa mystisessä kapselissa, jonka Kostajat nyt ovat onkineet esiin. Paitsi että itse en lue Marvelin historiaa näin. Minulle Jean Gray kuoli Kuussa, ja tämä uudestisyntynyt olento on kopio. Olen sillä tavoin anarkisti, että luen tarinat mieluummin siten kuin niiden tekijät ovat tarkoittaneet, enkä niin kuin miten myöhemmät tekijät ovat alkuperäistä tarkoitusta muuttaneet. On huomattava tietenkin, että John Byrne oli toinen Pimeän Feenixin saagan laatijoista, mutta toisaalta myös se, että hän ei ollut Jeanin paluun takana, ei edes sitä sen kummemmin ideoimassa. Siinä mielessä Byrne hoitaa homman kotiin ihan tyylikkäästi. Jeanin paluusta ei tehdä kovin suurta mysteeriä, vaan se selitetään yhden parikymmentäsivuisen tarinan kuluessa, ja lukijan ei auta muu kuin tottua tähän muuttuneeseen status quoon. Luultavasti Byrne itse on ollut saman dilemman ääressä – jollei hän itse olisi laatinut tarinaa Jeanin paluusta, olisi sen saanut joku muu tehtäväkseen, joten sikäli on ihan hyvä, että se tapahtui täällä, missä tarinan laatu on sentään taattu.

Mutta historiallinen muutos Marvelin sarjakuvauniversumille on kuitenkin tämän myötä tapahtunut. Jean Greyn kuoleman oli ehdottomasti tarkoitus olla pysyvä, se oli karman lain mukainen rangaistus miljardien hengen vieneelle kosmiselle tuholle, ja merkittävä virstanpylväs mutanttien saagassa. Tämän jälkeen asiat olivat kuitenkin toisin: kuolema tuli vieraaksi yhä useammin ja näyttävämmin, ja yhä vähemmän pysyvästi. Jokainen Ihmenelosten, Kostajien ja Ryhmä-X:n jäsen on tätä kirjoittaessani kuollut vähintään kerran, aina "oikeasti", ja aina jonkin vippaskonstin kautta myöhemmin elävien kirjoihin palaten. Kuolemalta ovat kadonneet painolasti, tunne ja shokkiarvo, se on muuttunut halpahintaiseksi sensaationhauksi, jonka ainoa positiivinen piirre on se, että nämä toistuvat paluut vaativat käsikirjoittajia keksimään yhä kummallisempia keinoja, joilla henkiinpaluun voi selittää.

Sekin on sanottava, että vaikka Jean Gray tässä nimenomaisessa tarinassa onkin "muukalainen vieraalla maalla"-aspekteineen kiinnostava ja tulisieluinen hahmo, hän ei tämän jälkeen vuosikausiin noussut samalle tasolle kuin mitä oli Claremontin ja Byrnen klassisissa X-tarinoissa Feenixinä. Ei se X-Factorissa esiintynyt laimea ilmestys ollut sama Jean Gray jonka olin oppinut tuntemaan; vasta Grant Morrison New X-Menissä 2000-luvun alussa kirjoitti Jeanistä oikeasti kiinnostavan hahmon. Ja tappoi tämän myös, mutta luonnollisesti Jean on sittemmin palannut taas takaisin.

Lehden toinen tarina on kiinnostava katsaus supersankariuden kääntöpuoleen: julkisuuteen ja sen seurauksiin. Päähenkilö on 13-vuotias Tommy, yksinäinen ja kiusattu koulupoika, jonka elämä pyörii Liekin fanituksen ympärillä, tuhoisin seurauksin.

Byrne näyttää ensin lukijoille Tommyn elämän käännekohtaa edeltävän päivän tapahtumia, sitten sen jälkiseuraukset: lastensairaalan palovammaosaston lääkäri pyytää Liekkiä mukaansa tapaamaan kuolemassa olevaa suurinta faniaan. Tarina on hyvä, joskin melko raskaalla kädellä osoitteleva. Harmi kyllä tämäkään ei taida olla kokonaan Byrnen omissa käsissä: loppupuolella kuvioihin nimittäin ilmestyy näihin aikoihin Maassa liikuskellut Tuonpuoleinen, joka vääntää tarinan opetuksen Johnny Stormille ja lukijoille rautalangasta, ja joka on melko selvästi toimituksen vaatimuksesta tarinaan lisätty osuus. Harmi, koska Hero olisi toiminut paljon paremmin ilman häntä.

Pari lisähuomatutusta vielä: Marvelin kunnianarvoista traditiota ylläpitäen lapsia ei edelleenkään osata piirtää alkuunkaan. Ohessa John Byrnen näkemys 13-vuotiaasta:

Ja vaikka olin juuri edellisnumeron Mail-Manin palstalla kirjeineni, olen kirjoittanut saman tien uudestaan. Ihan julkaistuksi asti en ole tullut, mutta Mail-Man mainitsee minut yhtenä kolmesta nimimerkistä, joita kiittää "pitkistä ja analysoivista kirjeistä". Inessä ollaan siis.

Hämähäkkimies 12/89

1. Kuka onkaan ovella?

Tarina: Peter David

Piirrokset: Mark Beachum

Tussaus: Pat Redding

2. Oletko nähnyt... sitä naamiomiestä?!

Idea: Danny Fingerroth

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Taide: Bob McCLeod

Lieneekö tämän numeron kanteen isolla painettu "JOULUPUKKI tulee kylään!" nostanut kovastikin irtonumeromyyntiä? Vaikutus itseeni on tietenkin vain spekulointia koska olin kestotilaaja, mutta kun Hämiksen laatutaso heittelehti muutenkin aika rajusti, epäilen ettei tämä geneerinen kansi ja lupaus joulumeingistä olisi saanut viikkorahoja (9 markkaa 70 penniä on näköjään tuohon maailmanaikaan lehti maksanut) kilahtamaan R-kiskan tiskiin.

Eipä kyllä mitään merkittävää olisi jäänyt lukematta. Ensimmäinen tarina on se pakollinen jouluosuus, jossa ei nähdä supervihollisia eikä juuri muutakaan toiminnallista, vaan pääpaino on Peter Parkerin elämässä ja siinä, miten hän velloo ajatuksissaan surkutellan tulevaa yksinäistä jouluaan niin pahasti, ettei huomaa ihmisiä arkipäivän tohinoissa tavatessaan olevansa tervetullut vähän jokaisen lähipiirissään olevan luokse. Onhan tarinassa sentään joulupukiksi pukeutunut murtovaras, joka kohtaa ilmeisesti oikean joulupukin ja löytää antamisen ilon sydämestään; lähellä on ettei mene siirapiksi, mutta Peter David osaa sentään pitää oikeassa määrin kielen poskessa. Parhaiten tästä tarinasta kuitenkin jää mieleen vierailevan Mark Beachumin kuvitus. Mies ei ole kaksinen tekijä (ilmeisesti on kyllä myöhemmin kehittynyt), vaan kuvakerronta on jotenkin lepsua ja "innovatiiviset" ruutujatot usein sekavia. Mutta se mikä käy selväksi, on, että naiskauneudesta ja varsinkin takamuksista Mark Beachum pitää. Naishahmot ovat Manaran henkeen tyyliteltyjä ja varsinkin pakaroiden hahmotteluun on käytetty aikaa enemmän kuin esim. ruutujen taustoihin tai ylipäätään asetelmien toimivuuteen. Sittemmin enemmän eroottisen sarjakuvan parissa viihtynyt Beachum on nykyään ihan kohtuullisen iso nimi. Aika oudolta tämä kuvitus kyllä Marvel-sarjakuvassa näyttää.

Kakkostarinassakin vastassa on tavallisia katurikollisia, jollaiset tarinat ovat usein niitä tylsemmänpuoleisia. Eivät toki aina, mistä muistumana timanttinen Synninpäästäjä-stoori vuoden 1989 alkupuolelta; mutta vaikka tässäkin ollaan vakavan aiheen parissa, lopputulos on jotenkin pinnallista ja eettisesti kyseenalaista möhnää. Teemana on omankädenoikeus. Peter Parker sattuu tulemaan paikalle kun kolmen hulttioteinin jengi on ilmeisesti aikeissa raiskata korealaisen pesulatyöntekijän. Hän pistää jengin pinoon siviileissään ja saa naapurustossa aikaan liikehdinnän: kansalaiset riemastuvat ajatuksesta että rikollisia vastaan noustaan omin voimin. Pian jo perustetaan Peter Parker -ryhmiä, jotka partioivat katuja ja niin edelleen... Mistä seuraa että Parker joutuu tämän kolmikon silmätikuksi; lopulta he tuikkaavat Peterin asunnonkin tuleen. Bob McCleodin kuvitus on pikkutarkkaa mutta aina vähän sarjakuvamaista, ja sopii paremmin humoristisiin stooreihin. Juonellisesti tämä kakkostarina on huomattavan kyseenalainen, mutta palaan asiaan tarkemmin sitten kun käsittelen Hämiksen seuraavan numeron ja tämän päätösosan. Sanottavaa löytyy.

Vuoden 1989 Hämikset tulivat siis tämän myötä pakettiin, ja vaikka vuosi olikin huikeasti parempi kuin edellinen, oli se silti aika epätasapainoinen. Muutamia helmiä toki joukossa, kuten Synninpäästäjä ja heinäkuussa nähty Ann Nocenti / Arthur Adams -kohellus. Nyt uudelleenlukiessa vasta panin merkille sen yllättävän seikan, että Peter David on ollut ylivoimaisesti vuoden ahkerin käsikirjoittaja Hämiksessä. Jotenkin olin jäänyt siihen käsitykseen, että David oli pikemminkin yksittäisten erikoisjuttujen laatija, mutta hänellähän oli ilmeisen pitkä vakiopesti seittiveikon parissa, joten Davidin tarinoita riittää vissiin vielä pitkälle seuraavankin vuoden puolelle. Toiveita tason säilymisestä siis on.

Loppuun vielä näyte Mark Beachumin taidetta lehden ykköstarinasta. Äkkiä ei arvaisi, että on Hämähäkkimiehen kuvitusta.