Ryhmä-X 6/89

1. Jälleennäkeminen

2. Valheitako vain?

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Al Gordon, Mike Mignola & Arthur Adams

Mutanttien väliinputoajavuosi, ja koko kotimaisen Marvelin julkaisuvuosi 1989, saadaan tämän lehden myötä päätökseen, ja koska päivitystahtini hiljakkoin hidastui, kävi niin, että luin tämän Asgard-trilogian osat suunnilleen samoin kahden kuukauden aikavälein tätä blogia varten kuin miten ne aikoinaan ilmestyivät. On se ollut pitkä aika odottaa lehteä, etenkin tällaista tavallista 52-sivuista, kuukausittaisen Hämiksen paksuista siis. Toki kannessa hehkutetaan isolla 88:aa sivua, mutta tämä pitää paikkansa vain teoriassa, sillä siihen on laskettu mukaan bonuksena tullut Marvel-Sagan viimeisin numero, joka ainakin tästä omasta kappaleestani on lähtenyt jo kauan sitten lätkimään, osasyynä kenties sekin, että lehti on painossa tapahtuneen erheen vuoksi koossa vain yhdellä niitillä.

Mutta se metatasosta. Sisältö on yhtä korkealaatuista kuin edellisetkin osat, onhan tekijäkaartikin pääosin sama. "Trilogia" tämä tarina tietenkin on vain Suomessa; alkuteos koostuu kahdesta julkaisusta, joista nyt näemme jälkimmäisen, Uncanny X-Menin annualin numero 9. Keskiössä on siis nyt itse Ryhmä-X, joka saapuu Asgardiin pelastamaan sinne jääneitä Uusia mutantteja, sekä Stormia, jonka Loki on valinnut jumalattarekseen, ja jolle tarjotut myrskyn jumalattaren voimat ovatkin hetken ajan vähällä viekoitella Ororon Lokin rinnalle. Mutta tokihan kaikki lopulta päättyy hyvin.

Tarinan panokset ovat kuitenkin kovat. Tämä stoori on Claremontin huippukaudelta, ja kun hänelle on annettu massiivinen sivumäärä, hän osaa käyttää sen hyvin. Keskiössä eivät ole taistelut ja remellys (niitäkin löytyy), vaan hahmot, joista nimenomaan Uudet mutantit jäävät lukijan mieleen kiinnostavimpina.  He ovat ne, jotka joutuvat mukautumaan uuteen, sattumalta osakseen heitettyyn elämään Asgardissa, ja tämän lehden alussa moni on sielä jo pitkään viettäneenä hyväksynyt faktaksi sen, että tämä on heidän paikkansa tästä eteenpäin. Osa jopa viihtyy viikinkijumalten nurkissa paremmin kuin Maassa, ja joillekin, etenkin Dani Moonstarille, tästä keikasta jää hahmoa pysyvästi muuttaneita seurauksia.

Toki X-miesten tapauksessakin ollaan henkisellä vereslihalla, mutta silti lukija ei heidän puolestaan osaa yhtä lailla jännittää. Claremontin kirjoittajakyvystä onkin osoituksena se, että hänen tarinansa kautta Uudet mutantit, minulle ennen tätä seikkailua vielä aika vieras joukko, tulee niin tutuksi ja niin lähelle, että lukija kokee sarjan "tutut" elementit melkein kuin ylimääräisenä bonuksena. Se, että Arthur Adams kuvittaa koko pitkän tarinan, on tietenkin ehdotonta plussaa, ja kuten taisin jo aiemmin sanoa, tämä lienee oma suosikkini monista näkemistäni Adamsin töistä. Hän on eksessiivisten viikinkien ja lohikäärmeiden maailmassa kertakaikkisesti kotonaan. Mainittakoon kuvitukseen liittyen muuten sellainenkin positiivinen seikka, että aiempia kahta osaa (jotka olivat siis yhdestä alkuperäisjulkaisusta) vaivannut heikkotasoinen väritys on nyt muisto vain, ja tämän lehden väreistä vastaava Petra Scotese on jaksanut nähdä vaivaa yksityiskohtienkin kanssa; yksivärisiä taustoja käytetään vain satunnaisesti ja aika hyvin toimivana korostuksena kuten yllä. Kiitos siitä. Joskin saattaisin silti pitää tarinasta vielä nykyistäkin enemmän mustavalkoisena.

Mitäpä tässä enempiä jaarittelemaan. X-miesten vuosi oli ikävä pettymys niin kuukausittaisen ilmestymisen kuin kronologisesti edenneen juonenkin katkeamisen kannalta, mutta kolmen korkeintaan "ihan hyväksi" luokiteltavan numeron jälkeen vuoden jälkipuolisko sentään meni loistavissa merkeissä Asgardissa – yksi kaikkien aikojen Marvel-suosikkejani tämä on edelleen. Valitettavasti Mail-Man tämänkertaisella palstallaan ilmoittaa, että seuraavakin vuosi saadaan odotella vuoden 1988 lopulla katkenneeseen juoneen palaamista. Lisää väliin jääneitä tarinoita on siis luvassa, mutta sentään kahdeksan kertaa vuodessa. Jipii?