MARVEL 1/90: Thor

1. Doom!

2. Typerys ja hänen vasaransa

Tarina & kuvitus: Walt Simonson

Oma suhteeni Thoriin oli tämän lehden ilmestyessä jokseenkin neutraali. En ollut Marvelin tulkintaa muinaisnorjalaisten ukkosenjumalasta tavannut juuri muualla kuin Hämiksen Salatuissa sodissa pari vuotta aiemmin, eikä hän kyseisen saagan massiivisesta henkilögalleriasta noussut erityisenä persoonana esiin, joskin Mike Zeckin piirtämänä oli sentään vaikuttavan komea ilmestys. Thor esiintyi myös ikivanhoja Kostajia edelliskesänä esittäneessä erikoisjulkaisussa, siinäkin etäiseksi jääden. Piipahduksia siellä täällä muuallakin oli tietenkin tähän mennessä ollut, mutta tämän uuden vuosikymmenen ensimmäisen MARVELin ilmestyessä en ollut yhtään Thorin omaa tarinaa lukenut. Sen sijaan olin kyllä huomannut niille olevan kysyntää: melkein koko sen ajan kun olin Marvelin sarjakuvia seurannut, oli Mail-Manin palstaa pommitettu kirjeillä, joissa vaadittiin Thoria, ja nimenomaan Walt Simonsonin tekemänä, Suomeen julkaistavaksi. Aikansa epäröityään Mail-Man vihdoin toi Thorin Suomeen, ja myönnän että olin aika jännittynyt. Niin moni jenkkioriginaaleja lukenut näytti pitävän tätä Simonsonin Thor-kautta suorastaan jumalallisen kovana juttuna, että odotin kovasti itsekin. Vaan miltä Thor tuntui hiljakkoin 13 vuotta täyttäneen meikäläisen mielestä?

"Ihan ookoolta", lienee osuvin vastaus. Ei tämä ensimmäinen numero tehnyt minusta fanaattista fania, mutta ei se mikään kitkerä pettymyskään ollut kuin joiltain osin. Sittemminhän on otettu tavaksi todeta, että Simonson pelasti latteaksi hiipuneen lehden tarttuessaan ukkosenjumalan ohjaimiin, mutta kun ei niitä vanhoja seikkailuja ollut koskaan lukenut, tämä oli vähän vaikeasti todennettavissa. Stoori lähtee kuitenkin liikkeelle vauhdikkaasti ja ilman tyhjänjauhantaa. Päähenkilö on tuskin sivun verran ehtinyt esiintyä (vielä toistaiseksi olemassaolevassa Don Blaken siviilihahmossaan), kun Nick Fury jo kaappaa hänet ja ilmoittaa että avaruudesta on syöksymässä kohti Maan tuhoa enteilevä tuntematon alus. Thor lähtee ottamaan sitä vastaan, ja sitten mennä rytistellään.

Aluksestahan ilmaantuu tuo lehden kanteenkin päässyt ensiesiintymisensä tekevä Beta-Ray-Bill (suomeksi lyhyemmin vain Beta-Bill), mainio demonin näköinen alien, joka osoittautuu Thorin vasaran arvoiseksi. Simonson pamauttaa heti ensi töikseen siis Thorille alien-kaksoisolennon, ja näiden kaksinkamppailuun ukkosenjumaluudesta Odinin silmäin alla tämä lehti huipentuukin. Beta-Bill on sympaattinen hahmo; ei missään nimessä pahis, vaan omaa agendaansa ajava ja lopulta hyväsydäminen olento, vaikka ensin alkuun toki matsia nimikkosankarin kanssa ottaakin huolella.

Pidin siitä miten Simonson kirjoitti Thoria, ja pidin Beta-Billistä. Sen sijaan ongelmani on edelleen (ja oli jo silloin aikoinaan, luulen, vaikken sitä niin tiedostanutkaan) itse sarjan konsepti. Minulle Marvel on omimmillaan arkipäiväisen ihmisyyden ja supersankariuden välillä tasapainoilua. Se tulee onnistuneesti esiin niin Ryhmä-X:n kuin Hämähäkkimiehenkin tarinoissa, se on oleellinen osa Daredevilin persoonaa, jopa Ihmeneloset ovat lopulta kuitenkin ihmisiä, ja perheenjäseniä. Mutta Thor on autenttinen ukkosenjumala, jonka kotipaikka on muiden mytologisten olentojen asuttama Asgard. Tämä oli niin kaukana muusta Marvel-tarjonnasta, että jätti minut pidemmän päälle kylmäksi Thorin suhteen. Jo tässäkin lehdessä esiintyy Balder, Heimdall, Volstagg ja ties keitä muita eri tavoin tarinallisesti tärkeitä Asgardin asukkaita, joita en tunne, ja joita en koskaan oppinut tuntemaan. Heitä kohtaan ei syttynyt mielenkiintoa millään, eikä tilannetta auttanut se, että juuri edellisvuoden lopulla oli esitetty Uusien mutanttien ja X-miesten eeppinen Asgard-trilogia, jossa Chris Claremont ja Arthur Adams esittivät Asgardin oikeasti kiehtovana ja myyttisen kaaoksen partaalla jatkuvasti poreilevana fantasiamaailmana. Simonsonin versio tästä tarumaailmasta ja sen asukkaista on Claremont / Adamsin vastaavaan verrattuna yksinkertaisesti tylsä.

Simonsonin kuvitus olikin sitten se, mikä vuonna 1990 oli minulle lähimpänä pettymystä. Etukäteishehkutus oli ollut kovaa, mutta jälki ei lopulta minua juurikaan miellyttänyt. Toki Simonson hallitsee isojen ja dynaamisten ruutujen luomisen, joista tyylikkäimpinä esimerkkeinä ovat tarinoita edeltävät kohtaukset jossain avaruudessa alasinta lyövästä demonista.

Mutta koska sarjakuva on muutakin kuin makeita yksittäisruutuja, Simonson ei saanut minulta pisteitä kotiin. Nyttemmin tulen tämän piirrosjäljen kanssa toimeen paremmin, joskin edelleen pidän esim. Waltin tapaa piirtää kasvot ikävän sutaistuna. Hahmot näyttävät liian usein viimeistelemättömiltä luonnoksilta, mikä lyö koko lehden ylle jotenkin etäisen ja vaikeasti lähestyttävän tunnun. Toisen piirtäjän toteuttamana tämä tarina voisi iskeä huomattavasti kovemmin.

Osasyyllinen vaikeaan lähestyttävyyteen voi toki olla myös suomennos. Mail-Man on jo useammalla palstallaan varoitellut, että lopettaa lehtien suomentamisen, ja työ delegoituu usealle eri kääntäjälle, kaikki nimimerkin suojassa toimivia. Thorin käännöksestä vastaa eräskin Verlaine, jonka kieli on tönkömpää kuin Mail-Manin, ja erityisesti yritys pitää yllä asgardilaisten arkaaista englantia on jokseenkin epäonnistunut. Muutenkin käännöstä leimaa amatöörimäisyys – lienee toki selvää, että amatööri on kyseessä ollutkin, mutta monia kankeita anglismeja ja ylipäätään mielikuvituksetonta suomenkieltä tämä lehti on täynnä. Valitettavasti Verlaine, sikäli kun muistan, jatkaa Thorin parissa, joten tällaisen kieliasun kanssa sitten ollaan jumissa.

Loppukaneetti: suhtauduin tähän Thorin ensinumeroon aikoinaan varovaisen kiinnostuneesti, joskin moni seikka siinä jätti toiveen asioiden paranemisesta jatkossa. Toisin kävi – muutaman Thorin numeron jälkeen olin jo niin tympääntynyt hahmoon, että hädin tuskin jaksoin lukea lehdet kertaalleen, kun  ne postilaatikkoon kolahtivat. Nyt MARVEL 1/90:n luenta jätti vähän samanlaisen tunteen, mutta samalla toiveen, että osaisin tämän kehutun Simonson-kauden ottaa tällä kertaa paremmin vastaan. Aika näyttää; Thoria on luvassa todella monta numeroa seuraavien parin vuoden aikana MARVELissa.

Hämähäkkimies 1/90

1. Laki ja järjestys

Tarina: Peter David

Piirrokset: Sal Buscema

Tussaus: Bob McCleod

2. Kosto on suloinen

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

"Nyt on tosiaankin luvassa kaikkien aikojen Hämis-vuosi!" lupaa Mail-Man tämän numeron palstallaan, mutta ei lehden varsinainen sarjakuvasisältö siltä oikein vaikuta. Kaikki on suurinpiirtein ennallaan, jopa hippaisen puuduttavissa määrin; kanteen nostettu "Mörkön paluu" kun ei ainakaan itsessäni saa erityisiä riemunkiljahduksia aikaan, eikä saanut lehden ilmestyessäkään, sen muistan. Toki Mörkö on minulle merkittävä hahmo sikäli, että esiintyi siinä ensimmäisessä lukemassani Hämiksessä, joka sai Marvel-faniuden syttymään, mutta siitä on tässä vaiheessa jo kauan, ja vaikka tämän numeron tarinasta vastaa sama DeFalco / Frenz -kaksikko kuin tuosta ensikosketuksesta, tuntuu meininki jo vähän väsähtäneeltä. Onko Mörkö tosiaan ollut niin kauan poissa, että hänen paluunsa olisi jollain tavoin merkittävä tapahtuma? Tuntuu että hän on palaillut suht säännöllisesti lehden sivuille.

Mutta otetaan aluksi numeron aloittava Laki ja järjestys, joka on jatkoa joulukuussa alkaneelle omituiselle tarinalle, jossa Peter Parker joutuu huligaanikolmikon tähtäimeen. Vaikka kyseessä on kaksiosaisen tarinan jälkimmäinen puolisko, on kirjoittaja mystisesti vaihtunut: Mantlon ja Fingerothin aloittaman jokseenkin ponnettoman juonen joutuu pistämään pakettiin Peter David, joka tekee outoja tarinallisia ratkaisuja. Kuten muistamme, edellisessä osassa nuorisorikollisista koostuva kolmikko häiriköi Peteriä ja tuhopoltti lopulta tämän asunnonkin (jossa ei tulipalon ja sammutustöiden jälkeen näy muuta vahinkoa kuin kärähtänyt irtaimisto ja mustuneet seinät). Tällä kertaa Peter lopulta tekee sen minkä kuka tahansa muu olisi jo ajat sitten tehnyt, ja pidätyttää kolmikon, jonka henkilöllisyys onkin koko ajan ollut tiedossa. Yhdellä heistä on palkkamurhaajana työskentelevä veli (!) joka maksaa poikien takuut, minkä jälkeen nämä delegoivat samaisen velipojan ottamaan Parkerin lopullisesti pois päiviltä.

Tähtäimeen on päätymässä lopulta vahingossa Mary Jane, mutta kun assassinaatio on epäonnistunut ja Peter kohtaa kolmikon palaneessa asunnossaan häntä ihailevien Parker-ryhmän katupartiolaisten ympäröimänä, on lopulta tilaisuus pistää tälle sekasotkulle piste... missä vaiheessa Peter päättää luopua kaikista syytteistä kolmikkoa kohtaan. "Uusi tilaisuus on heille vankilaa parempi vaihtoehto", hän rationalisoi, enkä suoraan sanottuna ole varma, mikä tämän tarinan pointti on. Kannattaa muistaa, että tähän mennessä tämä kolmikko on ollut aikeissa joukkoraiskata pesulatyöntekijän keskellä päivää, sytyttänyt Manhattanilla sijaitsevan kerrostalon tuleen ja pistänyt palkkamurhaajan liikkeelle. Ei tosiaan ole kyse mistään omenavarkaista. Peterin ratkaisu näyttää jalomielisen sijasta harhaiselta, kertakaikkiaan vastuuttomaltakin sikäli, että juuri hänellä olisi syytteet nostamalla ollut mahdollisuus laittaa nämä taparikolliset telkien taakse. Hämähäkkimiehen ylikorostunut suhde oikeudentuntoon ja voiman ja vastuuden käyttöön on toki osa hahmoa, mutta jos tämänkin tarinallisen ratkaisun on tarkoitus osoittaa Parkerin "hyvä sydän", se menee metsään. Päinvastoin lopetus saa lehden päähenkilön näyttämään hyväuskoiselta hölmöltä, joka on kykenemätön näkemään syitä ja seurauksia. Mutta koska Peter David on normaalisti osaava kirjoittaja, haluan uskoa, että häntä itseäänkin ärsytti tämä tarina, ja että hän halusi vain saada sen äkkiä pois käsistään. Näin päästiin ainakin Parker-ryhmistä eroon, eikä tätä oman käden oikeutta juhlistanutta kansanliikettä varmaan enää koskaan mainita, vaikka se näiden tapahtumien yhteydessä nousee mediassa isostikin esiin. Ehkä on parasta sopia että koko sotku tapahtui jossain pöljässä rinnakkaistodellisuudessa. Kuvitus on sentään ihan jees, joskaan Sal Busceman tyyliä ei tyypilliseen tapaansa piirrosjäljen alleen jyräävän McCleodin tussauksen alta tunnista. Pidin kuitenkin tästä kohtauksesta, jossa Daily Buglen päätoimittaja ja kustantaja ottavat yhteen lehden linjasta:

Ja se Mörkö sitten. Onhan hänkin tosiaan läsnä, mutta tarina tuntuu keskittyvän pikemminkin Parkerin elämän sivuhenkilöiden draamaan, ja tätä ihmissuhdevyyhteä sitten setvitäänkin niin että heikompaa hirvittää.

Melodramatiikalla on toki osittainen tarkoituksensa. DeFalco nimittäin on alkanut kutoa Mörön ympärille tämän henkilöllisyyttä arvuuttelevaa mysteeriä, ja satunnaiset vihjeet viittaavat siihen, että naamion takana on joku Peter Parkerin tuntema henkilö. Niin Ned Leeds, Flash Thompson kuin Buglessa valokuuvajana toimiva Lance Bannon ovat kaikki potentiaalisia ehdokkaita, ja loppuupa tarina kunnon cliffhangeriinkin, jossa luvataan salaisuuden paljastuvan seuraavassa numerossa (spoileri: ei paljastu). Tässä on se harmillinen seikka, että itselleni lukijana oli täysin yhdentekevää, kuka Mörkö oli. En ollut ajatellut, että tämän olisi tarvinnut olla joku tuttu – loogisempaahan se olisi ollut, että tämä Vihreän Menninkäisen perintöä jatkava rikollinen olisi ollut joku satunnainen psykopaatti. Mutta tälle linjalle on lähdetty, joten sillä mennään karuun loppuun asti, jonne ei ihan äkkiä päästäkään, kun juonikuvio venyy ja venyy.

Ryhmä-X 6/89

1. Jälleennäkeminen

2. Valheitako vain?

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Al Gordon, Mike Mignola & Arthur Adams

Mutanttien väliinputoajavuosi, ja koko kotimaisen Marvelin julkaisuvuosi 1989, saadaan tämän lehden myötä päätökseen, ja koska päivitystahtini hiljakkoin hidastui, kävi niin, että luin tämän Asgard-trilogian osat suunnilleen samoin kahden kuukauden aikavälein tätä blogia varten kuin miten ne aikoinaan ilmestyivät. On se ollut pitkä aika odottaa lehteä, etenkin tällaista tavallista 52-sivuista, kuukausittaisen Hämiksen paksuista siis. Toki kannessa hehkutetaan isolla 88:aa sivua, mutta tämä pitää paikkansa vain teoriassa, sillä siihen on laskettu mukaan bonuksena tullut Marvel-Sagan viimeisin numero, joka ainakin tästä omasta kappaleestani on lähtenyt jo kauan sitten lätkimään, osasyynä kenties sekin, että lehti on painossa tapahtuneen erheen vuoksi koossa vain yhdellä niitillä.

Mutta se metatasosta. Sisältö on yhtä korkealaatuista kuin edellisetkin osat, onhan tekijäkaartikin pääosin sama. "Trilogia" tämä tarina tietenkin on vain Suomessa; alkuteos koostuu kahdesta julkaisusta, joista nyt näemme jälkimmäisen, Uncanny X-Menin annualin numero 9. Keskiössä on siis nyt itse Ryhmä-X, joka saapuu Asgardiin pelastamaan sinne jääneitä Uusia mutantteja, sekä Stormia, jonka Loki on valinnut jumalattarekseen, ja jolle tarjotut myrskyn jumalattaren voimat ovatkin hetken ajan vähällä viekoitella Ororon Lokin rinnalle. Mutta tokihan kaikki lopulta päättyy hyvin.

Tarinan panokset ovat kuitenkin kovat. Tämä stoori on Claremontin huippukaudelta, ja kun hänelle on annettu massiivinen sivumäärä, hän osaa käyttää sen hyvin. Keskiössä eivät ole taistelut ja remellys (niitäkin löytyy), vaan hahmot, joista nimenomaan Uudet mutantit jäävät lukijan mieleen kiinnostavimpina.  He ovat ne, jotka joutuvat mukautumaan uuteen, sattumalta osakseen heitettyyn elämään Asgardissa, ja tämän lehden alussa moni on sielä jo pitkään viettäneenä hyväksynyt faktaksi sen, että tämä on heidän paikkansa tästä eteenpäin. Osa jopa viihtyy viikinkijumalten nurkissa paremmin kuin Maassa, ja joillekin, etenkin Dani Moonstarille, tästä keikasta jää hahmoa pysyvästi muuttaneita seurauksia.

Toki X-miesten tapauksessakin ollaan henkisellä vereslihalla, mutta silti lukija ei heidän puolestaan osaa yhtä lailla jännittää. Claremontin kirjoittajakyvystä onkin osoituksena se, että hänen tarinansa kautta Uudet mutantit, minulle ennen tätä seikkailua vielä aika vieras joukko, tulee niin tutuksi ja niin lähelle, että lukija kokee sarjan "tutut" elementit melkein kuin ylimääräisenä bonuksena. Se, että Arthur Adams kuvittaa koko pitkän tarinan, on tietenkin ehdotonta plussaa, ja kuten taisin jo aiemmin sanoa, tämä lienee oma suosikkini monista näkemistäni Adamsin töistä. Hän on eksessiivisten viikinkien ja lohikäärmeiden maailmassa kertakaikkisesti kotonaan. Mainittakoon kuvitukseen liittyen muuten sellainenkin positiivinen seikka, että aiempia kahta osaa (jotka olivat siis yhdestä alkuperäisjulkaisusta) vaivannut heikkotasoinen väritys on nyt muisto vain, ja tämän lehden väreistä vastaava Petra Scotese on jaksanut nähdä vaivaa yksityiskohtienkin kanssa; yksivärisiä taustoja käytetään vain satunnaisesti ja aika hyvin toimivana korostuksena kuten yllä. Kiitos siitä. Joskin saattaisin silti pitää tarinasta vielä nykyistäkin enemmän mustavalkoisena.

Mitäpä tässä enempiä jaarittelemaan. X-miesten vuosi oli ikävä pettymys niin kuukausittaisen ilmestymisen kuin kronologisesti edenneen juonenkin katkeamisen kannalta, mutta kolmen korkeintaan "ihan hyväksi" luokiteltavan numeron jälkeen vuoden jälkipuolisko sentään meni loistavissa merkeissä Asgardissa – yksi kaikkien aikojen Marvel-suosikkejani tämä on edelleen. Valitettavasti Mail-Man tämänkertaisella palstallaan ilmoittaa, että seuraavakin vuosi saadaan odotella vuoden 1988 lopulla katkenneeseen juoneen palaamista. Lisää väliin jääneitä tarinoita on siis luvassa, mutta sentään kahdeksan kertaa vuodessa. Jipii?

MARVEL 12/89: Ihmeneloset

1. Hero

2. Kuin Feenix!

Tarina & piirrokset: John Byrne

Tussaus: Al Gordon / Terry Austin

Byrnen kausi Ihmenelosten ohjaismissa alkaa olla lopuillaan, mutta vielä ainakin yhden MARVELin täytteiksi on riittänyt mielenkiintoista tavaraa. Varsinaisena huippusuorituksena ei kumpaakaan lehden tarinoista voi pitää, mutta toisessa (Hero) on kuitenkin omaperäinen lähestymiskulma supersankariuteen, ja toinen (Kuin Feenix) on historiallinen käännekohta koko Marvelin universumin kronologiassa.

Käsiteltäköön tuo tarinoista jälkimmäinen ensin, kun se on kerran suomalaisen julkaisun kanteenkin nostettu. Kyseessähän on tietenkin Jean Greyn paluu "kuolleista", toisin sanoen klassisista klassikoimman Dark Phoenix -tarinan vaikuttavan loppuhuipennuksen kumoaminen. Ylläri: Jean ei koskaan ollutkaan Feenix, vaan tämä tuhovoimainen olento – jonka voimien alle katoava ihmisyys oli nimenomaan koko hahmon pointti – olikin entuudestaan tuntematon omnipotentti kosminen olento. Oikea Jean on viettänyt väliin jääneet vuodet merenpohjassa mystisessä kapselissa, jonka Kostajat nyt ovat onkineet esiin. Paitsi että itse en lue Marvelin historiaa näin. Minulle Jean Gray kuoli Kuussa, ja tämä uudestisyntynyt olento on kopio. Olen sillä tavoin anarkisti, että luen tarinat mieluummin siten kuin niiden tekijät ovat tarkoittaneet, enkä niin kuin miten myöhemmät tekijät ovat alkuperäistä tarkoitusta muuttaneet. On huomattava tietenkin, että John Byrne oli toinen Pimeän Feenixin saagan laatijoista, mutta toisaalta myös se, että hän ei ollut Jeanin paluun takana, ei edes sitä sen kummemmin ideoimassa. Siinä mielessä Byrne hoitaa homman kotiin ihan tyylikkäästi. Jeanin paluusta ei tehdä kovin suurta mysteeriä, vaan se selitetään yhden parikymmentäsivuisen tarinan kuluessa, ja lukijan ei auta muu kuin tottua tähän muuttuneeseen status quoon. Luultavasti Byrne itse on ollut saman dilemman ääressä – jollei hän itse olisi laatinut tarinaa Jeanin paluusta, olisi sen saanut joku muu tehtäväkseen, joten sikäli on ihan hyvä, että se tapahtui täällä, missä tarinan laatu on sentään taattu.

Mutta historiallinen muutos Marvelin sarjakuvauniversumille on kuitenkin tämän myötä tapahtunut. Jean Greyn kuoleman oli ehdottomasti tarkoitus olla pysyvä, se oli karman lain mukainen rangaistus miljardien hengen vieneelle kosmiselle tuholle, ja merkittävä virstanpylväs mutanttien saagassa. Tämän jälkeen asiat olivat kuitenkin toisin: kuolema tuli vieraaksi yhä useammin ja näyttävämmin, ja yhä vähemmän pysyvästi. Jokainen Ihmenelosten, Kostajien ja Ryhmä-X:n jäsen on tätä kirjoittaessani kuollut vähintään kerran, aina "oikeasti", ja aina jonkin vippaskonstin kautta myöhemmin elävien kirjoihin palaten. Kuolemalta ovat kadonneet painolasti, tunne ja shokkiarvo, se on muuttunut halpahintaiseksi sensaationhauksi, jonka ainoa positiivinen piirre on se, että nämä toistuvat paluut vaativat käsikirjoittajia keksimään yhä kummallisempia keinoja, joilla henkiinpaluun voi selittää.

Sekin on sanottava, että vaikka Jean Gray tässä nimenomaisessa tarinassa onkin "muukalainen vieraalla maalla"-aspekteineen kiinnostava ja tulisieluinen hahmo, hän ei tämän jälkeen vuosikausiin noussut samalle tasolle kuin mitä oli Claremontin ja Byrnen klassisissa X-tarinoissa Feenixinä. Ei se X-Factorissa esiintynyt laimea ilmestys ollut sama Jean Gray jonka olin oppinut tuntemaan; vasta Grant Morrison New X-Menissä 2000-luvun alussa kirjoitti Jeanistä oikeasti kiinnostavan hahmon. Ja tappoi tämän myös, mutta luonnollisesti Jean on sittemmin palannut taas takaisin.

Lehden toinen tarina on kiinnostava katsaus supersankariuden kääntöpuoleen: julkisuuteen ja sen seurauksiin. Päähenkilö on 13-vuotias Tommy, yksinäinen ja kiusattu koulupoika, jonka elämä pyörii Liekin fanituksen ympärillä, tuhoisin seurauksin.

Byrne näyttää ensin lukijoille Tommyn elämän käännekohtaa edeltävän päivän tapahtumia, sitten sen jälkiseuraukset: lastensairaalan palovammaosaston lääkäri pyytää Liekkiä mukaansa tapaamaan kuolemassa olevaa suurinta faniaan. Tarina on hyvä, joskin melko raskaalla kädellä osoitteleva. Harmi kyllä tämäkään ei taida olla kokonaan Byrnen omissa käsissä: loppupuolella kuvioihin nimittäin ilmestyy näihin aikoihin Maassa liikuskellut Tuonpuoleinen, joka vääntää tarinan opetuksen Johnny Stormille ja lukijoille rautalangasta, ja joka on melko selvästi toimituksen vaatimuksesta tarinaan lisätty osuus. Harmi, koska Hero olisi toiminut paljon paremmin ilman häntä.

Pari lisähuomatutusta vielä: Marvelin kunnianarvoista traditiota ylläpitäen lapsia ei edelleenkään osata piirtää alkuunkaan. Ohessa John Byrnen näkemys 13-vuotiaasta:

Ja vaikka olin juuri edellisnumeron Mail-Manin palstalla kirjeineni, olen kirjoittanut saman tien uudestaan. Ihan julkaistuksi asti en ole tullut, mutta Mail-Man mainitsee minut yhtenä kolmesta nimimerkistä, joita kiittää "pitkistä ja analysoivista kirjeistä". Inessä ollaan siis.

Hämähäkkimies 12/89

1. Kuka onkaan ovella?

Tarina: Peter David

Piirrokset: Mark Beachum

Tussaus: Pat Redding

2. Oletko nähnyt... sitä naamiomiestä?!

Idea: Danny Fingerroth

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Taide: Bob McCLeod

Lieneekö tämän numeron kanteen isolla painettu "JOULUPUKKI tulee kylään!" nostanut kovastikin irtonumeromyyntiä? Vaikutus itseeni on tietenkin vain spekulointia koska olin kestotilaaja, mutta kun Hämiksen laatutaso heittelehti muutenkin aika rajusti, epäilen ettei tämä geneerinen kansi ja lupaus joulumeingistä olisi saanut viikkorahoja (9 markkaa 70 penniä on näköjään tuohon maailmanaikaan lehti maksanut) kilahtamaan R-kiskan tiskiin.

Eipä kyllä mitään merkittävää olisi jäänyt lukematta. Ensimmäinen tarina on se pakollinen jouluosuus, jossa ei nähdä supervihollisia eikä juuri muutakaan toiminnallista, vaan pääpaino on Peter Parkerin elämässä ja siinä, miten hän velloo ajatuksissaan surkutellan tulevaa yksinäistä jouluaan niin pahasti, ettei huomaa ihmisiä arkipäivän tohinoissa tavatessaan olevansa tervetullut vähän jokaisen lähipiirissään olevan luokse. Onhan tarinassa sentään joulupukiksi pukeutunut murtovaras, joka kohtaa ilmeisesti oikean joulupukin ja löytää antamisen ilon sydämestään; lähellä on ettei mene siirapiksi, mutta Peter David osaa sentään pitää oikeassa määrin kielen poskessa. Parhaiten tästä tarinasta kuitenkin jää mieleen vierailevan Mark Beachumin kuvitus. Mies ei ole kaksinen tekijä (ilmeisesti on kyllä myöhemmin kehittynyt), vaan kuvakerronta on jotenkin lepsua ja "innovatiiviset" ruutujatot usein sekavia. Mutta se mikä käy selväksi, on, että naiskauneudesta ja varsinkin takamuksista Mark Beachum pitää. Naishahmot ovat Manaran henkeen tyyliteltyjä ja varsinkin pakaroiden hahmotteluun on käytetty aikaa enemmän kuin esim. ruutujen taustoihin tai ylipäätään asetelmien toimivuuteen. Sittemmin enemmän eroottisen sarjakuvan parissa viihtynyt Beachum on nykyään ihan kohtuullisen iso nimi. Aika oudolta tämä kuvitus kyllä Marvel-sarjakuvassa näyttää.

Kakkostarinassakin vastassa on tavallisia katurikollisia, jollaiset tarinat ovat usein niitä tylsemmänpuoleisia. Eivät toki aina, mistä muistumana timanttinen Synninpäästäjä-stoori vuoden 1989 alkupuolelta; mutta vaikka tässäkin ollaan vakavan aiheen parissa, lopputulos on jotenkin pinnallista ja eettisesti kyseenalaista möhnää. Teemana on omankädenoikeus. Peter Parker sattuu tulemaan paikalle kun kolmen hulttioteinin jengi on ilmeisesti aikeissa raiskata korealaisen pesulatyöntekijän. Hän pistää jengin pinoon siviileissään ja saa naapurustossa aikaan liikehdinnän: kansalaiset riemastuvat ajatuksesta että rikollisia vastaan noustaan omin voimin. Pian jo perustetaan Peter Parker -ryhmiä, jotka partioivat katuja ja niin edelleen... Mistä seuraa että Parker joutuu tämän kolmikon silmätikuksi; lopulta he tuikkaavat Peterin asunnonkin tuleen. Bob McCleodin kuvitus on pikkutarkkaa mutta aina vähän sarjakuvamaista, ja sopii paremmin humoristisiin stooreihin. Juonellisesti tämä kakkostarina on huomattavan kyseenalainen, mutta palaan asiaan tarkemmin sitten kun käsittelen Hämiksen seuraavan numeron ja tämän päätösosan. Sanottavaa löytyy.

Vuoden 1989 Hämikset tulivat siis tämän myötä pakettiin, ja vaikka vuosi olikin huikeasti parempi kuin edellinen, oli se silti aika epätasapainoinen. Muutamia helmiä toki joukossa, kuten Synninpäästäjä ja heinäkuussa nähty Ann Nocenti / Arthur Adams -kohellus. Nyt uudelleenlukiessa vasta panin merkille sen yllättävän seikan, että Peter David on ollut ylivoimaisesti vuoden ahkerin käsikirjoittaja Hämiksessä. Jotenkin olin jäänyt siihen käsitykseen, että David oli pikemminkin yksittäisten erikoisjuttujen laatija, mutta hänellähän oli ilmeisen pitkä vakiopesti seittiveikon parissa, joten Davidin tarinoita riittää vissiin vielä pitkälle seuraavankin vuoden puolelle. Toiveita tason säilymisestä siis on.

Loppuun vielä näyte Mark Beachumin taidetta lehden ykköstarinasta. Äkkiä ei arvaisi, että on Hämähäkkimiehen kuvitusta.

MARVEL 11/89: Ihmeneloset

1. Aitoja valheita

2. Kertokaa heille, että kaikki mitä he rakastavat kuolee!

3. Tuskaa ja harhaa

4. Vallankumous!

Tarina ja piirrokset: John Byrne

Tussaus: Jerry Ordway / Al Gordon

Niin Ihmenelosia kuin John Byrneä on vuoden 1989 aikana ollut tarjolla runsaasti, mutta vielä loppuvuodesta saatiin muhkeat lisäannokset: ensin tämä 116-sivuinen järkäle, ja joulukuussa lisää samaa tavaraa vähän pienemmällä sivumäärällä. Nämä ovatkin jääneet mieleeni Byrnen viimeisinä taidonnäytteinä Ihmenelosten parissa; hänen kautensa lähestyy loppuaan, ja vaikka yhden (vai kahdenko?) numeron verran vielä seuraavan vuoden puolella MARVELissa heitä oli tarjolla, eivät nuo viimeiset hetket enää syystä tai toisesta kolahtaneet. Byrnen materiaalin loppumisen jälkeen Ihmenelosia nähtiinkin Suomessa huomattavasti harvemmin, eikä ihan yhtä laadukkaanakaan, joskin mielenkiintoista tavaraa on kuitenkin vielä jatkossakin sentään tulossa. Jotain väliin jääneitä Byrne-stooreja saatiin vielä erikoisjulkaisunakin myöhemmin.

Jonkinlainen muutos esimerkiksi MARVELin vuoden 1988 ensimmäiseen numeroon (edelleen mielestäni paras Byrnen IN-julkaisu Suomessa) on tässä numerossa mahdollista huomata. Varsinkin dialogi on jotenkin löysempää, juonenkehittely kenties rahtusen pinnallisempaa, piirrosjälkikään ei enää ole Byrneä hienoimmillaan, mikä toki johtuu osittain tussaajista. Mutta eihän tietenkään ole ihme, että tekemisen tavat muuttuvat. Byrne piti Ihmenelosten lehteä hallussaan monta vuotta, siinä ehtii paitsi muuttua ja kehittyä, myös kenties vähän urautuakin.

Suurin osa tästä lehdestä sijoittuu Mikrokosmokseen, yhteen Marvelin monista veikeistä rinnakkaisulottuvuuksista, jonne Ihmeneloset seuraavat Maassa vihaa ja eripuraa lietsonutta Psykomiestä (ehkä paras koodinimi koskaan), joka taitaa olla noita klassisia Lee / Kirby -kauden vihollisia 60-luvulta.  Hänen vihan vapauttavaa vaikutusta hehkutteleva kampanjansa on nykyisenä someaikana muuten jotenkin oudon tunnistettava.

Ihmisten tunteita manipuloiva Psykomies on ottanut erityisesti Susan Richardsin kohteekseen, mikä oikeastaan tarkoittaa, että John Byrne on päättänyt ravistella Suen hahmoa tosissaan. Voi olla montaa mieltä siitä, onko "kärsimyksen kautta voimaantuminen" välttämättä paras juonellinen ratkaisu, mutta toisaalta Byrneä tuntui jo Ihmeneloset-kautensa alussa hieman ärsyttävän se "naisjäsenen" tai "äidin" rooli, johon edeltävät kirjoittajat olivat Suen ryhmässä sysänneet, ja pitkään tuloillaan ollutta miesten varjosta emansipoitumista kohtihan tässä mennään. Tämä Psykomiehen käsittely ja sen synnyttämien vihantunteiden kohoaminen pintaan on lopulta siinä määrin katarttinen kokemus Susanille, että hän vaihtaa viimein koodinimensäkin, mikä jäikin pysyväksi muutokseksi: Näkymättömästä tytöstä tuli Näkymätön nainen tämän tarinan myötä. Onhan Richardseilla lapsikin ollut jo monta vuotta, joten sikälikin Suen nimenmuutos on vähintään aiheellinen.

Psykomies / Mikrokosmos -rymistely on Byrneä onnistuneimmillaan huikeine visioineen, julmine hahmoineen ja oivaltavine juonenkäänteineen. Lehden aloittaa kuitenkin Tohtori Doom -tarina, jossa paitsi nähdään Byrnen tulkinta Doomin menneisyydestä (aika vapaa uudelleentulkinta itse asiassa), myös räjäytetään Baxter Building tuhannen tuuskaksi – kenties Byrne tietää olevansa pian lehdestä lähdössä ja pistää sillat takanaan palamaan? No, eipä nelikko kodittomana tainnut kovin kauaa olla ennen kuin uutta pilvenpiirtäjää jo rakennettiin... Muuten ykköstarina on vähän laimea, vaikka "Onko Doom elossa vai ei?"-mysteeriä koitetaankin edelleen pitää yllä; se olisi vain toiminut huomattavasti paremmin, ellei Salatut sodat olisi tapahtunut pian Doomin kuoleman jälkeen, ja siellähän tämä pyöri kuvioissa varsin keskeisenä tekijänä.

Pidin tästä mukavan paksusta lukupaketista edelleen kovasti, vaikka se lähteekin vähän hitaasti käyntiin. Erityisen hyvin on mieleen jäänyt Psykomiehen Susanille syöttämä uni / harhanäky, jossa Byrne kieputtelee mukavan symbolista kuvastoa: Suen ja Reedin ikäero on silloin tällöin noussut esiin näiden avioliittoa jäytäväksi tekijäksi, ja tämän kuvitelman hetki hetkeltä vanheneva julma Reed ja lopulta pikkutytöksi taantuva epävarma Sue on hyvää Freudilaista symboliikkaa.

Huomioitakoon vielä lopuksi sekin, että vain kaksi kuukautta sen jälkeen kun ensimmäinen lukijakirjeeni julkaistiin Hämähäkkimiehessä, olen Mail-Manin palstalla mukana jälleen. Kuten olen todennut, tämä kirjeitten kirjoittaminen lähti ihan hanskasta heti kun siihen tosissani ryhdyin.

Hämähäkkimies 11/89

1. Mitä tapahtui Murskaaja Hoganille?

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Uhkavaatimuksia

Tarina: Bill Mantlo

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Terry Austin

Minut aikoinaan Marvelin maailmaan tutustuttaneen DeFalco / Frenz -kaksikon töitä ei vuonna 1989 enää Hämiksessä paljoa julkaistu. Edellinen, kesäinen Tulilordi-matsi, oli taatun viihdyttävää tavaraa, mutta nyt nämä osaavat tekijät kyllä huitaisevat ohi. Tunnettuna nostagikkona DeFalco palailee jälleen menneisyyteen tarinantynkää etsiessään, mutta hamuilee turhankin kauas: Hämähäkkimiehen ensiesiintymiseen itse asiassa, ja siihen painijaan, jonka kanssa Peter Parker testaa juuri saamiaan voimia. Ei näihin vuosikausien takaisiin hahmojen peruspilareiksi vakiintuneisiin tarinoihin koskaan pitäisi palata.  Mitä tapahtui Murskaaja Hoganille? kysyy tämänkertainen otsikko, ja lukijalla on mielessä vain jatkokysymykset "Jaa että kenelle?" ja "Who cares?" Kukaan ei taatusti ole kaivannut "Murskaaja Hogania", joka esiintyi ehkä kahdessa ruudussa siinä alkuperäistarinassa, ja hänen ankeiden nykyvaiheittensa seuraaminen korruptoituneen painimogulin kiusaamana ("Teurastaja Marsdale", eihh) on juuri niin koukuttavaa kuin tästä innostuneesta esittelystäni voi päätellä.

Kiinnostavinta tarinassa ovat taas kerran Peter Parkerin ja tämän elämää sivuavien henkilöiden vaiheet; onpa mukana jopa pian alkavaa Mörön salaisuus -tarinaa petaava aukeama, jossa Peterin lähellä vähän jokainen vuorollaan käyttäytyy epäilyttävästi. No myönnetään, että tästäkin huolimatta tarina on harvinaisen ponnetonta täytettä ja tyhjänpoljentaa. Ei edes Frenzin kuvitus ole kummoista, jos nyt ei huonoakaaan; tarina ei liene antanut kauheasti aihetta visuaaliseen räiskähtelyyn. Erityismaininta kumminkin Mary Janen huikealle asukokonaisuudelle. Mitenköhän moinen olisi Hämppi-leffoissa sopinut Kirsten Dunstille?

Kakkossarjana nähdään ikävä kyllä lisää Salatut sodat II:ta. Tällä kertaa Mail-Man vastaa samalla lukijoiden pitkään jatkuneeseen rutinaan, ja antaa näytepalan Viittaa ja Tikaria kaksikon omasta lehdestä, jota kirjoitti Hämiksessä tasapaksua mutta ihan kelvollista perustarinaa pitkään tarjonnut Bill Mantlo, jonka luomus kyseinen kaksikko alunperin kai onkin. Piirtäjänä kunnostautuu Rick Leonardi, jota inhosin nuorempana, mutta nyt tavallaan pidän tämän ekspressiivisestä muotokielestä.

Tarinassa on pääosassa Tuonpuoleinen, joka on siis saapunut Maahan kokeakseen ihmiselämää, ja tällä kertaa, koska ollaan Viitan ja Tikarin kadunläheisessä arjessa, eksyy huumediilerien pariin ja saa suoniinsa aimo annoksen heroiinia. Todettuaan kokemuksen kauheaksi hän tappaa kaikki New Yorkin huumevälittäjät yhdellä kädenheilautuksella – joskin palauttaa heidät sitten henkiin sankarikaksikon toiveesta. Aiemmin hyvinkin suoraviivaisesti tappamiseen suhtautuneet V&T saavat opetuksen moraalista ja vastuusta tajutessaan ettei tällainen kertateurastus ole oikea tapa ratkoa asioita. Eihän lehteen enää riittäisi tarinoitakaan.

Mitäänsanomatonta moralistista diibadaabaa tämä on, mutta silti parempi kuin Hämis-tarina sikäli, että edes jotain tapahtuu. Mietityttää kyllä voiko kokonaisen oman todellisuutensa personoituma kokea heroiinipiikkiä samoin kuin ihminen... Oli miten oli, Tuonpuoleinen alkaa näillä main kyllästyttää jo pahan kerran. Salatut sodat II oli täsmälleen niin tyhmä kuin mitä Mail-Man etukäteen varoitteli, ja pitänee huomioida, että myös Viitan & Tikarin seikkailuja Suomeen toivoneiden pyynnöt loppuivat laakista tämän yhden näytepalan jälkeen. En tainnut olla ainoa johon ei oikein kolahtanut.

Mutta vaikka lehti oli ankeuden huipentuma, on Mail-Manilla sentään iloisia uutisia palstallaan: vuoden 1990 alusta starttaa Suomessa neljäs Marvel-julkaisu! Tarkempia tietoja tulevilta palstoilta, kuulemma, mutta ei kai niitä enää hirveästi ole tulossa, kun jo marraskuussa mennään. Ysikytluku vaikuttaa kuitenkin alkavan suomalaisen Marvel-tarjonnan osalta oikein hyvin.