Hämähäkkimies 6/89

1.  Pala, Hämis, pala!

2. Sankari tulimeressä

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein / Bob McCleod

Parin numeron takapakin jälkeen Hämähäkkimies jatkaa hyvin alkanutta vuottaan. DeFalco & Frenzin Hämis on se, jonka myötä tutustuin itse paitsi seittiseppoon, myös Marvelin sarjakuviin ylipäätään kunnolla, joten kun tässä numerossa taas aivan liian pitkästä aikaa nähdään kyseisen kaksikon tyylinäytettä, niin onhan se kuin kotiin palaisi. Taas on todettava, että vaikka DeFalco ei ole mitenkään hienostunut tai korkeakirjallinen käsikirjoittaja, hänen reipas ja mutkaton tyylinsä istuu nautinnollisen luontevasti Hämähäkkimieheen. Tarinassa on rytinää, huumoria, äärirajoja, ylivoimaisia vastuksia ja jatkuvaa läpänheittoa – ja se rullaa eteenpäin pirun toimivasti alkurysäyksestä loppuhuipennukseen asti.

Juoni on tuttu kuvio, jossa poloinen sankarimme joutuu yksin ottamaan matsia monta kertaa omaa kaliiperiaan kovemman vastustajan kanssa. Tällä kertaa vuorossa on Galactuksen entinen apuri, tulivoimiensa ohella järkyttävästi turvonneella egolla varustettu Tulilordi, joka galaksin poikki lennellessään huomaa Maan, ja päättää poiketa syömässä siellä viimeksi nauttimaansa taivaallista herkkua, pizzaa. Sure, why not? Luonnollisesti hän laskeutuu New Yorkiin, ja kahakkahan siitä syntyy, kun paikallinen raksajengi, joka Marvelin kansalaisille ominaiseen tapaan on välittömästi valmis tarttumaan aseisiin ja rynnimään vihaisena väkijoukkona kohti ongelmia, luulee että kyseessä on mutantti, jollaisista media lietsoo uhkakuvia. Peter Parker sattuu olemaan lähistöllä, ja Hämiksenä pelastaa raksajengin varmalta kuolemalta suututtaen Tulilordin samalla. Ja sitten mennään koko lehden verran ympäri Nykkiä hirveää tuhoa tehden.

DeFalco ei totisesti jarruttele Tulilordin tuhovoiman suhteen, mistä seuraa kyllä tiettyjä ongelmia, kun ollaan Manhattanilla – hämmästyttävää, miten paljon autioita taloja, kokonaisia autioita kortteleita onkaan tällä maailman kalleimpiin lukeutuvalla maapläntillä! Mutta eihän tällainen tarina olisi enää ihan niin hauska, jos siviilejä kuolisi kuin kärpäsiä, ymmärrän sen... Silti vähän koettelee logiikan rajoja, että vaikka puoli kaupunkia on romuna, ei henkilövahinkoja ilmeisesti satu lainkaan. Mutta näinhän tämä aina näissä tarinoissa menee, kunhan nyt vanhana nillitän...

Hämis on totisesti niin pahasti altavastaajana, että harkitsee luovuttamistakin, mutta lopulta sisuuntuu ja päättää, tietenkin, että hänen ristinään tämä avaruuskahjo nyt on. Ja sisulla tästä selvitäänkin. Kun Kostajat lopulta saapuvat paikalle, on Tulilordi jo maassa.

Kertakaikkisen hyvä lehtihän tämä on. Rapiat kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen luettunakin jaksoi viihdyttää; nopealukuinen mutta laadukas. Aistii, että tekijät laativat supersankarisarjakuvaa rakkaudesta lajiin – Ron Frenz on pysyvästi ykkössijalla suosikki-Hämispiirtäjien listallani, ja tämä dynaaminen ja räiskyvä numero on hänen parhaita suorituksiaan. Varsinkin edellisnumeron Lisko-haukotuksen ja korkeintaan puoliksi onnistuneen vuokralaistarinan jälkeen tällaista asian ytimeen menevää perushämistä oli ilo lukea.

MARVEL 5/89: Kapteeni Amerikka

1. Liikemies ja mielipuoli

2. Kylmä tuli!

Tarina: Roger Stern

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Josef Rubinstein

Muistelen, että ennen kuin kunnolla Marvelin universumia tunsinkaan, Kapteeni Amerikka vaikutti jotenkin myyttiseltä ja ekstrajännältä hahmolta. Ehkä syynä oli se kilpi. Mutta vaikkei ollut häntä nähnyt kuin satunnaisissa kuvissa, tuntui että tämän tyypin seikkailut olisivat parasta mitä saattoi kuvitella. Aika pian sen jälkeen kun olin näihin lehtiin hurahtanut, alkoivat sitten Hämiksessa Salatut sodat, missä Kapteeni Amerikka päsmäröi ja pomotteli lähinnä ärsyttävästi. Muutamat satunnaiset Kostajien piipahdukset eri julkaisuissa (poislukien Daredevil ja Born Again, jossa Frank Miller kirjoitti ohimennen Kapteeni Amerikkaa paremmin kuin kukaan muu koskaan) todistivat, ettei tämä yltiöisänmaallinen partiopoika sittenkään ole minun makuuni. Totta kai Kapu on ikoninen Marvel-hahmo ja olennainen osa tämän universumin henkilökaartia. Mutta hänen koko juttunsa on toiminut ainoastaan kahdella tavalla: alkuperäisessä kontekstissaan, eli vetäessä natseja turpaan 40-luvulla julkaistuissa Joe Simonin ja Jack Kirbyn tekemissä sarjoissa, ja toisaalta niissä harvoissa moderneissa tapauksissa, joissa Kapteeni Amerikkaa ei käsitellä vain supersankarina muiden joukossa, vaan joissa nimenomaan korostetaan hänen ulkopuolisuuttaan, sota-aikojen sankarin kykenemättömyyttä sopeutua moderniin maailmanmenoon. Näitähän on toki tullut vastaan äärimmäisen harvoin, mutta ne ovat kaikki olleet hyviä, sikäli kun oikein muistan. Mutta ihan tavis-supersankarina Kapteeni Amerikka ei vain kerta kaikkiaan ole mielenkiintoinen.

Tämä, Kapun odotettu ensiesiintyminen MARVELissa (ja vissiin ylipäätään omana lehtenään Suomessa?), valitettavasti on juuri tätä perushöttöä. Yksinkertaista ja tyhjänpäiväistä sivuntäytettä, joka jo vuonna 1989 lukiessa tuntui minusta vanhanaikaiselta, ja onkin ihan 1980-luvun alusta.  Tekijöinä ovat kylläkin laatunimet: Roger Sternin Hämähäkkiehestä huomasin varsinkin nyt vuosikymmenten jälkeen pitäväni sen vähän mitä sitä kokoelmasta löytyy, ja John Byrne on jo hyvinkin osoittanut olevansa mies paikallaan. Joskin, kuten jo taannoin Hulkin erikoisjulkaisusta kirjoittaessani totesin, tämä on nyt viides Byrneä täynnä oleva lehti vuonna 1989 – ja on vasta toukokuu. Onneksi hänet pistetään vähän tauolle tämän jälkeen, mutta loppuvuodesta JB:tä on taas tarjolla massiivisesti.

Roger Sternillä on nykyään maine yhtenä kovimmista Marvelin 80-luvun käsikirjoittajista, mitä on tämän lehden perusteella vähän vaikea uskoa. Tarina on niin kliseinen, että kliseet liiskantuuvat tahmeaksi massaksi yrittäessään kaikki mahtua samaan pieneen tilaan, ja lopulta tätä klisepuuroa pursuilee kaikkialla. Mister Hyde pakenee vankilasta ranskalaisen Batrocin (harmi että hänen koominen aksenttinsa katoaa suomennoksessa; alkuperäistekstissähän hän esittelee itsensä aina nimellä "Batroc ze Leaper!") avustuksella, asettaa välittömästi kaasutankkerin räjähdysvalmiuteen New Yorkin satamaan ja ottaa Kapteeni Amerikan panttivangiksi. Kaikki tarinalliset koukut ovat tuttuja: viholliset juonivat toisiaan vastaan, Kapu pelastuu ahdingosta silkan tahdonvoimansa avulla, unohtamatta pakollista "Ei tapeta häntä vielä, keksitään joku monimutkainen ansa josta hän voi paeta"-juonikuviota. Pelkästään fraasi "Miten noin suuri voi liikkua noin nopeasti" toistuu useamman kerran tarinan aikana; tuttu lause melkein kaikista Marvel-matseista, mutta yleensä se sentään esiintyy vain kerran per lehti.

En tiedä onko tämä aivan Sternin ja Byrnen ilmeisesti aika lyhyeksi jääneen Kapu-kauden alusta, mutta hahmon historiaa, kykyjä ja muita perusasioita kerrataan ja käydään läpi sivukaupalla. Jopa kaltaiselleni Kapteeni Amerikka vähemmän tunteneelle nämä olivat tuttua kauraa ja kyllästyttävää lukemista, eikä yhtään paremmin toimi muutamaan sivuun ympätty Stever Rogersin arkielämä. Ilmeisesti Marvel on halunnut muuttaa tätä legendaarista hahmoa samastuttavammaksi laittamalla Steve Rogersin palkkatyöhön Kostajat-pestinsä ohella, salattuine henkilöllisyyksineen ja ihmissuhdekuvioineen. Tämä tuntuu piinallisen päälleliimatulta; Kapteeni Amerikan jos jonkun pitäisi ehdottomasti olla koko kansalle tuttu kokopäivätoiminen supersankari. Kunnollisen sivuhenkilögallerian puuttuminen lisää kuvion ontuvuutta, ja Hämähäkkimiehestä muistuttava rahaongelmien kanssa painiminen ei mitenkään sovi tälle hallituksen tukeman supersankarijoukon johtajalle ja amerikkalaisen patriotismin keulakuvalle.

No, Byrne on sentään osaava piirtäjä edelleen, ja Batroc on vähän koomisen hölmö hahmo, jota onkin käsittääkseni yleensä käsitelty enemmän tai vähemmän humoristisesti – en tosin tiedä nähtiinkö häntä Suomessa enää tämän jälkeen juurikaan. Nyt mukana on muutamia juuri häneen kiteytyviä hauskoja kohtauksia, mutta olisivat nekin olleet parempia paksulla ranskalaisaksentilla lisättynä.

Lehden mukana tulee Marvel-Sagan kakkosnumero, joka on vielä tönkömpi leikaten ja liimaten koottu sillisalaatti kuin ykkösosa. Taisin kyllästyä koko historialäpyskään suunnilleen näillä main.

Hämähäkkimies 5/89

1. Joukossame matelee Lisko

Tarina: Len Kaminski

Piirrokset: Alan Kupperberg

Tussaus: Alan Kupperberg & co.

2. Talo ei ole koti

Tarina: Bill Mantlo

Piirrokset: Keith Giffen

Tussaus: Vince Colletta

Aika kummallinen väliinputoajanumero jälleen vuorossa. Alkaa pikkuisen jo pelottaa että Hämis on hyvän alkuvuoden jälkeen palaamassa vuoden -88 kaltaiseen ankeuteen. Ehkä satunnaislukijaa eivät tällaiset sieltä täältä ilman mitään jatkumon tuntua poimitut yksittäistarinat haitanneet, mutta kyllä kaltaiseni Marvel-entusiasti toivoi lehteen kronologisuutta ja etenevää juonta – Ryhmä-X:n parissa kun oli siihen jo tottunut (tosin eihän kyseisessä lehdessäkään sellaista nähty välivuonna 1989). Nyt on siis jälleen vuorossa tarinoita jotka eivät viittaa sanottavammin mihinkään aiempaan, joihin ei koskaan sen kummemmin palata, ja jotka voivat olla ihan mistä sattuu tähän julkaisuun poimittuja. Ovatpa vielä varsin erilaisetkin keskenään, mikä toisaalta tuo pienen kiinnostavan lisänsä lehteen.

Ykköstarina on geneeristäkin geneerisempi superpahismätkintä. Lisko kuuluu Hämiksen legendaariseen vihollisgalleriaan ihan sieltä alkuvuosilta, ja on kovin yksiulotteinen hahmo, mikä toisaalta on hyväkin siten, että antaa käsikirjoittajille tilaa rakennella juonia. No, tällä kertaa ei kyllä pahemmin rakennella. Lisko on liikkeellä, Hämähäkkimies etsii hänet käsiinsä, pelastaa päivän. Uutena (?) elementtinä on nyt mukana kiristysaspekti; korni superrikollinen Pöllö on kaapannut tohtori Curt Connorsin perheen ja vaatii tätä toimittamaan itselleen Liskoksi muuttumiseen tarvittavan seerumin. Siinäpä sitä juonta sitten. Tarina etenee kliseisten käänteiden mukaan ja loppuu onnellisesti, kun Pöllö voitetaan ja tohtori Connors saa perheensä takaisin... melkein! Vaimo kun haluaa kuitenkin pitää vähän etäisyyttä vielä. Kyllä järkytti.

Len Kaminski on niitä kirjoittajia, joiden nimi tuli vastaan silloin tällöin erilaisissa täytetarinoissa, eikä tämä Lisko-juttukaan ole kaksinen esitys häneltä. Alkuruudun maalaileva kerronta on nyt luettuna melko hupaisaa yliyrittämisessään: "Musta sade ropisee synkältä yötaivaalta New Yorkin kaduille ja kujille. Vesi valuu solkenaan, ja se tuntee yön jokaisen salaisuuden. Mutta se ei paljasta niitä." Pidän myös jokseenkin epäuskottavana sitä yksityiskohtaa, että eläimen raivolla gangstereita isoine kynsineen raastava Lisko ei kuitenkaan ota ketään hengiltä, kunhan pahoinipitelee vain. Marvelilla oli vielä tuolloin järkähtämätön suhde tappamiseen, mikä usein sai tarinat – varsinkin osaamattomien käsikirjoittajien – tuntumaan vähän pöljiltä. Lisko oli vihollisstatuksestaan huolimatta sympaattinen hahmo, joten hän ei missään nimessä saanut ottaa ketään hengiltä edes vahingossa.

Huonoista käsikirjoittajista puheenollen, kakkostarina Talo ei ole koti on viimeisiä, ellei viimeinen Suomessa nähty Bill Mantlon käsikirjoittama Hämis; muutamaa vuotta aiemminhan Mantlo oli lehden pääasiallinen kirjoittaja, mutta oli tässä vaiheessa jo siirtynyt muualle, mm. Alfa-Lentueen pariin, missä hänen pitkää kauttaan ei kovin kauniin sanoin nykyään muistella. Mantlo on ongelmistaan huolimatta parempi kuin Kaminski, ja tämä erikoinen stoori onkin häneltä parhaita lukemiani – yllättävän hillitty ja kiihkoton kertomus, jossa ei taistella mitään sen kummempaa kuin New Yorkin epäinhimillisiä ja köyhää kansaa kyykyttäviä vuokraisäntiä vastaan. Silloin aikoinaan tämä tarina ei koskettanut oikein mitenkään; juoneen ei ollut maalaispojalla tarttumapintaa, se tuntui vain tylsältä, ja kuvitus oli luvalla sanoen omintakeista. Keith Giffen on tainnut tehdä uransa lähinnä DC:n puolella, joten tutuksi ei tullut koskaan, mutta tämä ensikosketus hemmon tyyliin oli kyllä hyvin negatiivinen. Sittemmin olen lukenut, että Giffen imitoi tämän tapansa piirtää todella tarkasti joltain tunnetulta taidesarjakuvan tekijältä, olisiko ollut eteläamerikkalainen... Ei ehkä tällainen jälki istu kauhean hyvin Marvel-kuvioihin. Mutta ehkä on kuitenkin huomioitava, että Giffen on piirtänyt Hämikselle nuo isot silmät; tyyli jonka McFarlane vakiinnutti standardiksi pari vuotta myöhemmin. Lieneekö tästä inspiroitunut?

Vaikka Mantlo on siis tarinassaan epätavallisen vähäsanainen ja antaa kuvituksen toimia ilman tekstiä välillä pitkäänkin, on tarinointia tämänkin jutun ensimmäisellä sivulla luvassa sitten senkin edestä: "Kuuntele. Kuuletko sen? Sen on aluksi pehmeä... kuten hiekkarantaan liplattava meri, sitten se nousee kahdenkymmenen vuosisadan sinfoniaksi, kakofoniaksi."

On tähän lehteen totisesti varsinaisia ruuneperejä päätynyt kirjoittajiksi – Mail-Manin osuutta suomentajana ei tietenkään pidä unohtaa. Kokonaisuutena tämä numero on kohtalaisen mielenkiintoinen yhdistämällä tavanomaista tavanomaisemman ykköstarinan – Alan Kupperbergin kuvitus on tiukan tasapaksua ruutujakoa myöten melkoisen laimeaa – ja korkeaksi taiteeksi kurottelevan kakkostarinan. Kumpikaan ei ole erityisen hyvä, mutta lukihan tuon taas. Vuokralaisten ahdingosta kertova juttu sentään toimi vähän paremmin kuin kaksitoistavuotiaana luettuna.

Hulk erikoisjulkaisu I

1. Erämaan kutsu

2. Vapaus!

3. Vihreä menninkäinen

Tarina & piirrokset: John Byrne

Tussaus: Bob Wiacek / Keith Williams

Hulk kuuluu Marvelin olennaisimpaan peruskaartiin, ja on niitä harvoja tyyppejä, joilla Suomessakin on ollut oma lehti. Omasta kokoelmastani ei näitä 80-luvun alun julkaisuja löydy, joten Hulk oli tämän erikoisjulkaisun ilmestyessä tuttu lähinnä vierailuistaan muissa lehdissä, Salatuista sodista ennen kaikkea, mutta tietenkin myös mainiosta Hulk & Möykky -albumista. Kyseisissä tarinoissa Hulkin persoonat ovat keskenään hyvin erilaiset. Ihan uusi kulma vihertyyppiin on tarjolla tälläkin kertaa – viimeistään tätä lukiessa aloin ymmärtää, että Hulkilla ei oikeastaan ole pysyvää normitilaa, vaan hän on kulloisenkin tilanteensa mukaan älykäs, lapsenomainen, aggressiivinen, ilkeä – mitä käsikirjoittaja sitten haluaakin tehdä. Kun itse hahmo historioineen kuitenkin pysyy samana, tämä tarjoaa varsin mielenkiintoisia mahdollisuuksia erilaisiin juonikuvioihin; Peter David erityisesti kokeili Hulkin parissa monenlaista juttua varsin onnistuneesti joitakin vuosia tämän jälkeen.

Mutta nyt on siis tarjolla John Byrnen lyhyt Hulk-kausi, jota ei kovan luokan klassikkona muistella, mutta eihän Byrnen kaltainen hommansa osaava tekijä saa huonoimmillaankaan kuraa aikaan. Byrnehän muuten olikin Suomessa tykätty ja suorastaan palvottu varsinkin piirtäjänä, mutta vuosi -89 on silti ollut melkoista tykitystä mitä miehen tekemisiin tulee: Tammi- ja maaliskuun MARVELit olivat Byrnen Ihmenelosia, siinä välissä nähtiin hänen Alfa-Lentuettaan Ryhmä-X:ssä, tämä Hulk ilmestyi huhtikuussa, ja vielä tulossa oleva toukokuun MARVEL on Byrneä kannesta kanteen. Johan luulisi kovimmallekin fanille riittävän. Hulkin pariin Byrne hyppäsi suoraan Alfa-Lentueen lehdestä mielenkiintoisen tekijänvaihdoksen myötä: Hulkista tuolloin vastanneet Bill Mantlo ja Mike Mignola vaihtoivat Alfaan ja Byrne vastavuoroisesti Hulkiin. Tiimit vaihtuivat lennossa ja toiset jatkoivat toisten aloittamia tarinoita. Valitettavasti tämä (näin olen käsittänyt) romahdutti ainakin hienosti alkaneen Alfa-Lentueen lehden tason pohjamutiin, joista se ei koskaan kunnolla noussut. Hulkin kävi paremmin, mutta kuten todettu, Byrnen kausi jäi lopulta hyvin lyhyeksi, ja vaikka hän pyrkikin heti tekemään isoja muutoksia (kaiketi Mantlon ideoihin perustuvia tosin?), vaivaa tätä tarinakokonaisuutta ehkä jonkinlainen yliyrittämisen maku. Tuntuu vähän siltä, että Byrne haluaa ehdottomasti jättää jälkensä tähänkin lehteen tekemällä heti aluksi ison jutun: Hulk ja Bruce Banner erotetaan fyysisesti toisistaan, mitä ei tietenkään koskaan ennen ole pidetty mahdollisena.

Tämän myötä lehdessä esiintyykin lähes-aivottomana aggresiivisena raivopäänä riehuva urahteleva nimisankari, joka on lähinnä katalyytti. Hulk on keskiössä vain siten, että tapahtumat pyörivät hänen ympärillään, mutta sivuhenkilöt nousevat tärkeämmiksi, mikä on kyllä siten hyvä ratkaisu, että tarinassa on vahva Marvelin jaetun universumin fiilis – on Kostajia, Hulktarta, Tohtori Samsonia ja SHIELDiä (tai siis YPKVV:ksihän tätä organisaatiota tuolloin kotimaisissa lehdissä kutsuttiin... suorastaan kierähtää kieleltä noin toimiva lyhenne). Kun päähenkilö ei puhu eikä ajattele, jää aktiivinen toimijuus muille. Tohtori Samson mainiona psykologi-supersankarina on melkein-pääosassa, mutta Byrne kehittelee myös Bannerin paljon kärsineelle heilalle Bettylle mielenkiintoisia kuvioita. Hulktar taas, kuten totesin MARVEL 3/89:n yhteydessä, kuuluu Byrnen huippusuorituksiin siten, että hänen tulkintansa hahmosta on jäänyt pysyväksi monin tavoin. Minäkin lukeudun nimenomaan Byrnen Hulktaren faneihin, Hulkista itsestään oli vielä tämän julkaisun jälkeen vaikea sanoa.

Onkin todettava, että vaikka muistan tästä ihan tykänneeni, jäi pari kuukautta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa tuoreeltaan ostamatta, hankin sen vasta paljon myöhemmin antikvariaatista. On vaikea sanoa, mikä tarkalleen oli syynä – Byrnen Ihmeneloset kuului jo tuolloin suosikkeihini, ja Alfa-Lentueestakin olin tykännyt. Myös Hulk oli tekijänsä parhaan luomiskauden satoa, mutta olisiko sitten ollut niin, että kun Byrne joutui (ilmeisesti) jatkamaan jo aiemmin aloitettuja juonikuvioita, ei hän ollut omimmillaan tarinan kanssa. Nyt lukiessa oli vähän sama fiilis kuin silloin kauan sitten. Hyvää, huolella tehtyä supersankarisarjakuvaa, jossa paljon potentiaalisesti kiinnostavia henkilöitä mukana... mutta se viimeinen kipinä jää puuttumaan joka räjäyttäisi potin. Kannessa lupailtu "Vuoden kovin paukku!" tämä ei ollut, mutta pettymykseksi luokittelu tuntuisi vähän turhan rajulta. Sanotaan vaikka että ok julkaisu. Byrneltä on paljon parempaakin tullut – mutta olisiko sittenkin pitänyt Byrnen sijaan julkaista kokonaan jonkun muun tekemää Hulkia?

Loppuhuomautus: kolmannen tarinan otsikko Vihreä menninkäinen lienee hilpeä painovirhe, kyseessä kun on sama logo, joka edellisellä aukeamalla mainostaa yhtä aikaa myynnissä ollutta Hämis-spesiaalia, jossa siis mukana Vihreä menninkäinen. En oikein muuten osaa selittää, miksi stoori olisi tuon niminen. Mutta sattuuhan näitä.

Hämähäkkimies special

Menninkäinen elää!

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: John Romita

Tussaus: Jim Mooney

Yleissivistävän Marvel-historian kannalta on mainio juttu, että Mail-Man piti niin kovasti näistä Hämähäkkimiehen kultakauden tarinoista; niitä kun julkaistiin Suomessa minun aktiivisina Marvel-vuosinani oikein mukava määrä, vaikka runsaasti uudempaakin hyvää matskua olisi ollut tarjolla. Vuosi 1989 onkin suoranainen keskittymä – tämän yksittäisen erikoisjulkaisun jälkeen on tulossa vielä peräti kolme Hämiksen klassikoille omistettua numeroa MARVELissa.

Ensivaikutelma tämän julkaisun suhteen on kyllä aika karu, kun kannen perusteella vastassa ei suinkaan ole legendaarinen Hämppy-vihollinen Vihreä menninkäinen, vaan pikemminkin jonkinlainen syvän purppura versio hänestä. Pahasti virheellisen värityksen lisäksi kannesta löytyy myös outo musta läiskä Hämiksen jalan päällä, ja sisäsivuillakin painojälki on paikoin jotenkin valju. Heikko suoritus Exprint Oy:ltä, missä Suomen Marvel-lehdet tuolloin painettiin. Kannessa muuten kiinnittää huomiota myös houkutteleva teksti "5 sivua Mail-Manin palstaa". Näin jälkikäteen hassu ajatella, että lukijoiden kirjeet olivat kovin suosittua tavaraa – Mail-Manin persoonallista vastailua unohtamatta tietenkään – mutta niin se vain tuolloin oli; jatkuvasti näki kirjeissä pyyntöjä että palstalle annettaisiin lisää sivuja. Tykkäsinhän toki niitä itsekin tuolloin lukea, että ei sillä.... Aktiivinen kirjoitteluvaiheeni taisi näihin aikoihin alkaa. Aika monta kirjettä sainkin parin seuraavan vuoden kuluessa eri lehtien palstoille, huomioin ne kyllä sitten kun vastaan tulevat.

Tämä lehti sisältää poikkeuksellisesti yhden 40-sivuisen tarinan, joka taitaa tavallaan toistaa jo aiemmin nähtyjä juonikuvioita (ehkä siksi, että on julkaistu alkujaan Hämiksen peruslehden ulkopuolella), mutta kuten tekijöiden nimistäkin voi päätellä, laatu on taattua. Hämähäkkimies oli 60-luvun Marvel-sarjakuvista siinä mielessä poikkeuksellinen, että siinä oli mukana erittäin laaja aktiivisten ja hyvin kehiteltyjen sivuhenkilöiden joukko, jota Stan Lee hyödynsi tarinoissaan hyvin. Peter Parkerin maailma ja ihmissuhteet tuntuvat varsinkin nykyään luettuna monin verroin todenmukaisemmilta kuin saman aikakauden minkä tahansa muun Marvel-lehden vastaavat, ja tarinankertojanakin "The Man" oli Hämiksen parissa kotonaan. Hänen seinäkiipijä-kerrontansa on paitsi luontevampaa, myös usein paljon monisyisempää kuin muut niistä lukuisista lehdistä, joita hän tuolloin kirjoitti – Ihmeneloset ehkä poislukien, mutta heidän seikkailunsa taisivat olla enenevästi Jack Kirbyn hahmottelemia jo varhain, Stanin lätkiessä vain dialogit kuviin.

Tämäkin loppujen lopuksi hyvin suoraviivainen tarina on lähtökohdiltaan hyvä. Peterin parhaan ystävän Harry Osbornin isä Norman on Vihreä menninkäinen; vihollisena muutenkin hankala tapaus, mutta kun sattuu vielä tietämään Hämähäkkimiehen henkilöllisyyden. Tästä seuraa mukavan psykologista piinaa varsinkin kohtauksessa, jossa Norman kutsuu Harryn ystävineen luokseen illalliselle, ja haluaa Peterin tietävän että tietää...

Piinallista illalliskohtausta seuraa pitkä taistelukohtaus. Hämähäkkimies lopulta voittaa Menninkäisen käyttämällä tämän psyykkistä epätasapainoa hyväkseen, ja identieetteihinsä hukkuva Norman Osborn unohtaa taas sopivasti toisen henkilöllisyytensä. Muistinmenetys on kenties hieman helppo ratkaisu, mutta toisaalta tähän sisältyy aikapommin kaltainen jännitys; Norman on menettänyt ja palauttanut muistinsa aiemminkin, ja milloin tahansa se tapahtuu, se voi tietää loppua Hämähäkkimiehen elämälle sellaisena kuin hän ja lukijat ovat sen oppineet tuntemaan. Pidän siitä lopullisuuden ja vaihtoehdottomuuden tunteesta, mikä tarinasta välittyy. Vihreä Menninkäinen on kahjosta ulkomuodostaan (Steve Ditkoa parhaimmillaan!) huolimatta aidosti pelottava vihollinen, toisin kuin oikeastaan kukaan muu 60-luvun Marvel-pahiksista, jotkut Tohtori Doomin esiintymisistä ehkä poislukien. Oli kuitenkin selvää, että Peter Parkerin salaisuuden tietävä vihollinen on liian ongelmallinen pidettäväksi kuvioissa ikuisesti, joten lopulliseen ratkaisuunkin sitten aikoinaan päädyttiin. Tai mikä nyt Marvel-maailmassa ikinä on lopullista.

Näiden ikivanhojen tarinoiden (tämäkin on ilmestyessään ollut jo 20 vuotta vanha – mitä antiikkia!) fiilis oli toki jo 80-luvulla hyvin erilainen kuin modernien. Sarjakuvan kerrontatavat olivat muuttuneet, mikä näkyy mm. tämänkin lehden valtavassa tekstitulvassa. Joka ruutu, myös taistelukohtauksissa, on tungettu täyteen paitsi puhekuplia, usein myös kerrontaa sisältäviä laatikoita. Dialogi on sentään Stan Leetä, joka dialogin hallitsee, mutta vähän väliä tuli taas tunne, että pienemmälläkin pölinällä tulisi toimeen (tosin Normanin painajaismaiset illanistujaiset ovat erittäin onnistunut esimerkki pitkän ja polveilevan dialogin käytöstä), etenkin kun on Romitan kaltainen sarjakuvan suvereeni mestari kuvittamassa. Tussauksesta vastaa paljon parjaamani Mooney, mutta vielä 60-luvulla hän ei ollut lainkaan niin lepsuotteinen kuin myöhemmin. On Romitaa paremminkin tussattu, mutta ei tämä nyt surkeaakaan jälkeä ole.

En varmaankaan tätä alunperin lukiessani ollut kovin paljon Hämis-klassikoihin tutustunut, joten vertailukohtaa ei ollut kuin uudempaan tuotantoon, mutta on tämä kyllä jäänyt muistiin yhtenä parhaista 60-luvun tarinoista. Katsotaan nyt sitten, kun on vuoden -89 muut klassikkojulkaisut läpikäytynä että vieläkö tuntuu samalta.

Ryhmä-X 2/89

1. Takautumia! (loppuosa)

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Brent Anderson

Tussaus: Bob Wiacek

2. Painajaisen Inferno

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr

Tussaus: Bob McCleod

Jaahas, nyt aletaan pistää tätä Mail-Manin mukaan "väliinjääneiden klassikoiden vuotta" koetukselle. Ykkösnumero meni rimaa hipoen – X:iä itsejään ei juuri nähty, mutta toki Alfa-Lentue liippaa aika liki nimikkotiimiä, ja John Byrnen laatimaa kyseisen lehden ykkösnumeroa voi sentään Marvel-klassikkona pitää. Lehdessä nähtiin myös ensimmäinen puolikas tarinasta, jossa Illyana Rasputin muuttuu herttaisesta pikkutytöstä siksi demoniprinsessaksi jollaisena tämä tuli paremmin tutuksi, ja tämä stoori saatellaan nyt loppuun.

Takautumia on ihan kelpo kamaa. Claremont on iskussa, vieraileva kuvittaja Brent Anderson on osaava tekijä, ja vaikka juoni onkin pikemminkin nopeakäänteinen status quon muuttaja (varsinkin loppupuolella näyttää siltä, että Andersonilla on tullut ongelmia mahduttaa Claremontin käsis vaadittuun 22 sivuun) kuin upea tarina, on tapahtuma historiallisesti yllättävänkin merkityksellinen: Illyanan demoninen persoona oli vuosien ajan erittäin keskeinen henkilöhahmo X-porukoissa (Suomen julkaisuissa tosin harmillisesti ei niinkään), ja tavataanhan tässä numerossa myös mainio S'ym; sittemmin tuossa aikaa ja paikkaa epäloogisesti kieputtelevassa Limbo-ulottuvuudessa isojakin asioita aikaansaanut kovan luokan kaveri. S'ym on mielenkiintoinen hahmo sikäli, että on peittelemätön parodia Dave Simin luomasta Cerebuksesta – ulkonäkö ja luonne ovat hyvinkin tutut. Cerebus oli kuitenkin indie-sarjakuvana aika marginaalisen joukon tuntema tapaus, eikä tietenkään minullekaan tämä yhteys aikanaan auennut – liekö Suomessa kovinkaan monelle, kun ei varmaan maailmallakaan kuin pienelle osalle lukijoista? Parodia jäi kuitenkin pysyvämmäksi kuin oli tarkoitus, ja S'ym roikkui kuvioissa pitkään. Tiedä vaikka olisi vieläkin. Sivumennen muuten: Cerebus on erittäin kiinnostava sarjakuva, jota suosittelen ainakin kokeilemaan jos jostain löytyy. Itselläni on kaksi ensimmäistä kirjaa, koko sarjan ajattelin kerätä, mutta katsotaan miten käy...

Suurimman osan lehdestä täyttää sitten annualista poimittu Painajaisen Inferno, joka ei, kuten annual-julkaisut eivät koskaan, ole klassikkoa nähnytkään. Paitsi että on tavallaan, koska Danten Inferno tässä on pohjalla. Vietetään Painajaisen syntymäpäiviä (21 näyttäisi tulevan mittariin), ja iloiset bileet keskeytyvät kun päivänsankari näyttää erään mystisen lahjan avattuaan heittävän henkensä. Sen verran erikoinen tapahtuma on kyseessä, että Tohtori Outo saadaan vierailevaksi tähdeksi, eikä aikaakaan kun suurin osa porukasta on tempaistu Helvettiin. Tarkemmin sanoen, kuten Stephen Strange sivistyneenä tunnistaa, Helvettiin sellaisena kuin Dante on sen kirjassaan kuvannut.

Tässä jutussa on hyviä ja huonoja puolia. Oikein luettavahan tämä on, nytkin jaksoi pitää kivasti otteessaan – sen verran hyvin Claremont kehittelee pahaenteistä ja epäluuloista tunnelmaa. X-miehet matkaavat läpi Helvetin jossa melkein kaikki on siten kuin Dante on sen aikoinaan kertonut olevan... mutta Tohtori Outo epäilee taustalla olevan sittenkin jotain muuta. Hän ei usko paikan olevan aito, eikä se sitten lopulta olekaan. Kerronnallisesti juttu on siis oivallinen, ja Tohtori Outo istuu porukkaan näissä mystisissä kuvioissa hyvin.

Kuvitus on vähän ongelmallisempaa. Toisaalta on kiva nähdä Romita junioria – tämä lienee hänen varhaisin X-työnsä, ajalta ennen kuin hänestä tuli lehden vakiopiirtäjä. Jälki on kuitenkin, ennen kaikkea tussaajan ansiosta, aika tunnistamatonta JRJR:ksi. Kaunista se toki on, mutta varsinkin henkilöiden kasvot näyttävät enemmän McCleodin työltä kuin Romitan. Pahin pettymys on kuitenkin miljöön latteus. Claremont kyllä maalailee kauhunäkyjä niin kerronnassa kuin dialogissakin... mutta kuvista välittyy lähinnä autio harmaus. Lukiessa tuntuu jotain menevän ohitse, kun Ryhmä-X on jatkuvasti järkyttynyt ja epäuskoinen kaikesta näkemästään kärsimyksestä ja kauhusta, mutta lukija ei näe juuri mitään. Toki Comics Code (ja ehkä aikakauden muutenkin tarkempi kohderyhmäajattelu?) on estänyt pahimmat ylilyönnit, mutta oudon mitäänsanomaton tämä paikka on. Goottilais-barokkisella yliampuvan groteskilla taiteella tästä olisi saanutkin klassikon, nyt tunnelma välittyy kerronnassa, mutta kuvitus laahaa jäljessä. Onneksi JRJR pääsi vuosia myöhemmin palaamaan infernaalisiin näkyihin Daredeviliä piirtäessään. Siellä mennäänkin sitten nautinnollisesti ihan toiseen laitaan.... mutta tämä blogi ei nyt ihan vielä ole siellä.

Ongelmallista on myös Painajaisen taustatarinaan nyt rysähtävä painolasti. Tämä on toki tuttu ja valitettava ilmiö ikuisuuksiin jatkuvissa sarjakuvissa; vähä vähältä alkujaan normaaleilta vaikuttaneet henkilöt saavat lisää tapahtumia, ihmissuhteita, historiaa – kunnes lopulta kuvio on umpisolmussa. Painajaisessahan on ollut ("mutantit vähemmistöjen vertauskuvana"-teemaa ajatellen) aina oleellista se, että demonilta näyttävä tyyppi onkin ihan tavallinen nuorimies. Kaikki ovat siis samanarvoisia ulkokuoresta riippumatta! Mutta nyt käykin ilmi, että tämän orpolapsen on kasvattanut hämmästyttävän voimakas noitanainen Margali Szardos, jonka luomus tämä Infernokin on. Ja että Painajainen on nuorempana puolivahingossa tappanut kasvattiveljensä, Margalin murhaajaksi ryhtyneen pojan Stefanin, verivalansa velvoittamana... Ja tämä kiertävässä sirkuksessa nuoruutensa elänyt noidan kasvatti alkaakin yhtäkkiä olla ihan muuta kuin tavallinen jamppa. No, sittemminhän Kurt-poloisen taustatarina on muuttunut aina vain sekavammaksi demoneineen ja muodonmuuttaja-mutseineen. Huoh... Toisaalta pidän tästä Margalista hahmona kovasti: viisimetrinen kippurasarvinen amatsoni, jonka kyvyt saavat Tohtori Oudon näyttämään amatööriltä, on vaikuttava ilmestys.

Tässähän käy myös ilmi, että Margalin tytär (myös taikavoimainen) Jimaine onkin salaa ollut Kurtin tyttöystävä Amanda. Eiväthän Painajainen ja Amanda verisukulaisia ole, mutta koska Kurt on vauvasta asti kasvanut Margalin perheessä, niin tässä kuviossa on kyllä jotain lievästi kyseenalaista... Mutta tämä ei koskaan ketään haitannut; Kurt ja Amanda jatkoivat suhdettaan niin kuin ennenkin (Kurt on jopa silminnähden riemuissaan, kun paljastuu että sisko ja tyttöystävä ovat sama henkilö), eikä kukaan X-miehistäkään ollut koskaan millänsäkään, joten kaipa lukijankin sitten on oltava nuoresta lemmestä hyvillään. Vähän hämäräksi tämän paljastuksen tarkoitus kyllä jää. 

Lehdessä on myös varsin turha Wolverinen esittely, jossa erinomaisen turhaa on sivun kokoinen esittely Wolverinen luurangosta. Yllätys, hänen luillaan on ihan samat latinankieliset nimet kuin kaikkien luilla. Hölmöä varsinkin siksi, että inferno-stoorista on selvästi saksittu vähintään yksi sivu häiritsevästi pois keskeltä tarinaa.

Kelvollista luettavaahan tämä kuitenkin oli kritiikistäni huolimatta, mutta muistan jo silloin kauan sitten ajatelleeni, että ihan varmasti olisi tärkeämpiä tarinoita, tätä paremmin "klassikoksi" luokiteltavia, löytynyt julkaistavaksi. Ehkä nyt jälkijättöisesti ajateltuna on kuitenkin ihan kiva, että suomalaisille lukijoille on tarjottu välillä tällaista ei-oleellista matskuakin. Claremont on kuitenkin aina Claremont.

MARVEL 4/89: Daredevil

1. Gangwar!

2. Metsästys

Tarina & piirrokset: Frank Miller

Tussaus: Klaus Janson

Helmikuun numerossa alkanut Millerin laadukas DD jatkuu, tosin nyt hyppäillään muutaman sellaisen alkuperäisnumeron yli, jotka on jo aikoinaan esitetty Suomessa Hämiksen kakkossarjana silloin kun en vielä itse ollut näissä kuvioissa. Tästä pienestä loikasta huolimatta (Mail-Man on koonnut palstalleen ansiokkaan tiivistyksen väliin jääneiden numeroiden juonesta) lehden tunnelma on yhtenäinen. Aihepiiri tosin muuttuu: edellisnumeron jengisota ja Kingpinin paluu alamaailman pomoksi saadaan ensimmäisessä tarinassa (jolle on unohtunut alkuperäinen otsikko) päätökseen, toisessa ollaan sitten siinä puolessa Millerin tavaramerkkejä, joka ei ole itselleni kolahtanut niin kovaa kuin alamaailma ja kylmä realismi: ninjoissa. Daredevil on epäonnekseen sotkeutunut japanilaisen Käden (ninjoja käyttävä mafiajärjestö? no joku sellainen ainakin...) kuvioihin ja saanut peräänsä kuolemattoman Kirigin. Mutta Matt Murdockin opiskeluaikainen heila Elektra on myös ilmestynyt maisemiin ninjamaisena tappajana. Ja on Murdockin epäluuloinen ja vähän tasapainoton tyttöystävä Heather, DD:n muinainen opettaja Keppi ja ikiluuseri Turk... Tässä pelissä on paljon liikkuvia osia, jotka kuitenkin kaikki ovat matkalla kohti toisiaan. 

Tarinankuljetus toimii todella hyvin. Monia juonilinjoja edetään taidokkaasti niiden välillä harppoen ja kokonaisuus on sujuva, alusta loppuun omassa omaleimaisessa tunnelmassaan pysyvä. Tosin on myönnettävä, että ykköstarinan kerronta oli välillä hieman naiivia. Sinänsä Millerin Gangwar!issa toistuvasti käyttämä sivutaitto on mainio – vasemmassa reunassa kapea koko sivun korkuinen maisemakuva New Yorkista – mutta näiden välillä huikeita kuvakulmia käyttävien ruutujen päälle läiskitty korkealentoisia ajatuksia kaupunkielämästä maalaileva kertoja ei oikein sykähdytä. Annettakoon tämä kuitenkin Millerille anteeksi: hän oli kirjoittajana vasta aloittelija näitä tehdessään, mihin nähden varsinkin juonenkuljetus ja dialogi ovat hengästyttävän hyviä. Kerronnan ja kuvan yhteispeli on myös ensiluokkaista. Tarinat ovat hyvin rytmitettyjä ja kliimakseja kohti mennään tunnelman jatkuvasti tihentyessä. Suurille, tunteita herättäville kohtauksille Miller antaa tilaa, kun taas toisinaan hän täyttää sivun pienillä ruuduilla ja / tai valtavalla määrällä tekstiä. Näissä Daredevileissä on tarinointia huomattavasti enemmän kuin saman aikakauden Marvel-lehdissä keskimäärin.

Eipä tästä paljon sellaista sanottavaa ole, mitä en olisi Millerin DD:stä jo viimeksi maininnut. Jansonin tussaama kuvitus on huikeaa, ja Miller on jatkuvasti rohkeampi paitsi erilaisten kuvakulmien käytössä, myös ylipäätään kaikenlaisten outojen ideoidensa toteuttajana. Homma on taidokkaasti paketissa, cliffhangerit ovat kohdillaan, tarinat loppuvat ryskeellä, huumoria on yllättävän paljon mukana edelleen. Itselleni maistui enemmän lehden alkupuolen Kingpin-kuvio (vaikuttava epilogi siinä muuten), joskin kuvitus oli kakkostarinassa parempaa. Olen muuten aina ihmetellyt tämän lehden kantta. Nyt kävi nettiä selatessa ilmi, että kyse on näitä jonkin verran vanhemman alkuperäisnumeron kannesta, tarinasta jossa aivokasvaimesta kärsivä Napakymppi alkaa nähdä kaikki kaduntallaajat Daredevileinä. No sehän selittää kyllä. Kyseistä tarinaa ei kuitenkaan Suomessa nähty, joten tämä oudon surrealistinen kansi ja varsinkaan sen sopiminen tämän lehden yhteyteen ei koskaan ihan auennut...

MARVEL 4/89 on muuten yksi niistä harvoista irtonumeroista, joiden ostotilanteen muistan hyvin. Tämä on hankittu kotipaikkakuntani R-kioskilta, jossa ei silloin vielä ollut sisämyymälätilaa, vaan asioitiin luukun kautta. Piti sanoa myyjälle että haluan tuolta tuon MARVELin, ja osoittaa vielä varmuuden vuoksi. Ostaessani tätä lehteä oli jotain puolituttuja poitsuja koulusta paikalla, jotka irvivät hankintaani. Viimeiseksi irto-MARVELiksi sitten jäikin. Lehdestä on takakansi puoliksi leikattu pois, kun tilauskuponki on lähtenyt menemään. Vuoden 1989 alusta Hämähäkkimies sai kotiin tilattujen Marvel-julkaisujen joukkoon seuraukseen Ryhmä-X:n, ja tämän myötä alkaa sitten kolmaskin lehti kolahtaa postilaatikkoon. Inessä oltiin, ja syvällä.