Hämähäkkimies 5/89

1. Joukossame matelee Lisko

Tarina: Len Kaminski

Piirrokset: Alan Kupperberg

Tussaus: Alan Kupperberg & co.

2. Talo ei ole koti

Tarina: Bill Mantlo

Piirrokset: Keith Giffen

Tussaus: Vince Colletta

Aika kummallinen väliinputoajanumero jälleen vuorossa. Alkaa pikkuisen jo pelottaa että Hämis on hyvän alkuvuoden jälkeen palaamassa vuoden -88 kaltaiseen ankeuteen. Ehkä satunnaislukijaa eivät tällaiset sieltä täältä ilman mitään jatkumon tuntua poimitut yksittäistarinat haitanneet, mutta kyllä kaltaiseni Marvel-entusiasti toivoi lehteen kronologisuutta ja etenevää juonta – Ryhmä-X:n parissa kun oli siihen jo tottunut (tosin eihän kyseisessä lehdessäkään sellaista nähty välivuonna 1989). Nyt on siis jälleen vuorossa tarinoita jotka eivät viittaa sanottavammin mihinkään aiempaan, joihin ei koskaan sen kummemmin palata, ja jotka voivat olla ihan mistä sattuu tähän julkaisuun poimittuja. Ovatpa vielä varsin erilaisetkin keskenään, mikä toisaalta tuo pienen kiinnostavan lisänsä lehteen.

Ykköstarina on geneeristäkin geneerisempi superpahismätkintä. Lisko kuuluu Hämiksen legendaariseen vihollisgalleriaan ihan sieltä alkuvuosilta, ja on kovin yksiulotteinen hahmo, mikä toisaalta on hyväkin siten, että antaa käsikirjoittajille tilaa rakennella juonia. No, tällä kertaa ei kyllä pahemmin rakennella. Lisko on liikkeellä, Hämähäkkimies etsii hänet käsiinsä, pelastaa päivän. Uutena (?) elementtinä on nyt mukana kiristysaspekti; korni superrikollinen Pöllö on kaapannut tohtori Curt Connorsin perheen ja vaatii tätä toimittamaan itselleen Liskoksi muuttumiseen tarvittavan seerumin. Siinäpä sitä juonta sitten. Tarina etenee kliseisten käänteiden mukaan ja loppuu onnellisesti, kun Pöllö voitetaan ja tohtori Connors saa perheensä takaisin... melkein! Vaimo kun haluaa kuitenkin pitää vähän etäisyyttä vielä. Kyllä järkytti.

Len Kaminski on niitä kirjoittajia, joiden nimi tuli vastaan silloin tällöin erilaisissa täytetarinoissa, eikä tämä Lisko-juttukaan ole kaksinen esitys häneltä. Alkuruudun maalaileva kerronta on nyt luettuna melko hupaisaa yliyrittämisessään: "Musta sade ropisee synkältä yötaivaalta New Yorkin kaduille ja kujille. Vesi valuu solkenaan, ja se tuntee yön jokaisen salaisuuden. Mutta se ei paljasta niitä." Pidän myös jokseenkin epäuskottavana sitä yksityiskohtaa, että eläimen raivolla gangstereita isoine kynsineen raastava Lisko ei kuitenkaan ota ketään hengiltä, kunhan pahoinipitelee vain. Marvelilla oli vielä tuolloin järkähtämätön suhde tappamiseen, mikä usein sai tarinat – varsinkin osaamattomien käsikirjoittajien – tuntumaan vähän pöljiltä. Lisko oli vihollisstatuksestaan huolimatta sympaattinen hahmo, joten hän ei missään nimessä saanut ottaa ketään hengiltä edes vahingossa.

Huonoista käsikirjoittajista puheenollen, kakkostarina Talo ei ole koti on viimeisiä, ellei viimeinen Suomessa nähty Bill Mantlon käsikirjoittama Hämis; muutamaa vuotta aiemminhan Mantlo oli lehden pääasiallinen kirjoittaja, mutta oli tässä vaiheessa jo siirtynyt muualle, mm. Alfa-Lentueen pariin, missä hänen pitkää kauttaan ei kovin kauniin sanoin nykyään muistella. Mantlo on ongelmistaan huolimatta parempi kuin Kaminski, ja tämä erikoinen stoori onkin häneltä parhaita lukemiani – yllättävän hillitty ja kiihkoton kertomus, jossa ei taistella mitään sen kummempaa kuin New Yorkin epäinhimillisiä ja köyhää kansaa kyykyttäviä vuokraisäntiä vastaan. Silloin aikoinaan tämä tarina ei koskettanut oikein mitenkään; juoneen ei ollut maalaispojalla tarttumapintaa, se tuntui vain tylsältä, ja kuvitus oli luvalla sanoen omintakeista. Keith Giffen on tainnut tehdä uransa lähinnä DC:n puolella, joten tutuksi ei tullut koskaan, mutta tämä ensikosketus hemmon tyyliin oli kyllä hyvin negatiivinen. Sittemmin olen lukenut, että Giffen imitoi tämän tapansa piirtää todella tarkasti joltain tunnetulta taidesarjakuvan tekijältä, olisiko ollut eteläamerikkalainen... Ei ehkä tällainen jälki istu kauhean hyvin Marvel-kuvioihin. Mutta ehkä on kuitenkin huomioitava, että Giffen on piirtänyt Hämikselle nuo isot silmät; tyyli jonka McFarlane vakiinnutti standardiksi pari vuotta myöhemmin. Lieneekö tästä inspiroitunut?

Vaikka Mantlo on siis tarinassaan epätavallisen vähäsanainen ja antaa kuvituksen toimia ilman tekstiä välillä pitkäänkin, on tarinointia tämänkin jutun ensimmäisellä sivulla luvassa sitten senkin edestä: "Kuuntele. Kuuletko sen? Sen on aluksi pehmeä... kuten hiekkarantaan liplattava meri, sitten se nousee kahdenkymmenen vuosisadan sinfoniaksi, kakofoniaksi."

On tähän lehteen totisesti varsinaisia ruuneperejä päätynyt kirjoittajiksi – Mail-Manin osuutta suomentajana ei tietenkään pidä unohtaa. Kokonaisuutena tämä numero on kohtalaisen mielenkiintoinen yhdistämällä tavanomaista tavanomaisemman ykköstarinan – Alan Kupperbergin kuvitus on tiukan tasapaksua ruutujakoa myöten melkoisen laimeaa – ja korkeaksi taiteeksi kurottelevan kakkostarinan. Kumpikaan ei ole erityisen hyvä, mutta lukihan tuon taas. Vuokralaisten ahdingosta kertova juttu sentään toimi vähän paremmin kuin kaksitoistavuotiaana luettuna.