Ryhmä-X 8/85

1. Feenixin kohtalo!

2. Hautajaiset

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont

Juoni / piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin

3. (otsikoton tarina)

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Steve Leialoha

Tussaus: Austin / Wiacek / Weiss / Milgrom / Springer

Pimeän Feenixin tarina, "The Dark Phoenix Saga", on yksi modernin supersankarisarjakuvan tunnetuimpia ja arvostetuimpia juonikuvioita, juuri se tarinakokonaisuus joka nosti X-Menin lopulta Marvelin ykköslehdeksi, ja joka järisytti perinteisen sankarimyytin rakenteita. Suomessa tämä Claremontin ja Byrnen (ja toki myös Terry Austinin, jonka tussaus on merkittävässä asemassa kuvituksen pikkutarkan lopputuloksen kannalta) mestariteos esitettiin vuonna 1985 Ryhmä-X:n oman lehden ilmestyttyä vasta vajaan vuoden verran. Itse en koskaan onnistunut divareista löytämään kuin tämän saagan päätösosan, joka sisältää X-Menin eeppisen numeron 137 ja vähän päälle – toki itse tarinan tapahtumat olivat myöhemmin ilmestyneiden lehtien kautta jo kovin tutut silloin kun tämän ostin.

Pimeä Feenix on tarina voiman turmelevasta vaikutuksesta ihmiseen. Se on kertomus hyvästä sydämestä joka korruptoituu peruuttamattomasti, ja ystävistä jotka joutuvat helvetillisen valinnan eteen: Jean Grey, Feenix, on kasvanut ihmiskuntaa ja koko universumia uhkaavaksi tuhovoimaksi (ja yhden planeetallisen väkeä hän jo on ohimennen tuhonnutkin) ja jokin ratkaisu on tehtävä. Shi'arin imperiumi on tuomitsemassa Jeania kuolemaan, mutta Xavier haastaa nämä tuomitsijat kunniataisteluun, jossa Jeanin elämä on panoksena: X-miehet käyvät kuun pimeällä puolella taisteluun Shi'arin imperiumin kaartia vastaan.

Totta kai juoneen tulee pari yllätysmutkaa, ja lopulta Jean on itse se, joka ratkaisee tilanteen ainoalla mahdollisella tavalla. Kyllä tämä on edelleen vaikuttava ja hyvä tarina, mutta kuten jo aiemmin totesin, oma Byrne-kauden suosikkini on Pimeää Feenixiä edeltänyt Proteuksen saaga. Olen myöhemmin hommannut Dark Phoenixin muutkin osat hyllyyni, mutta silloin aikoinaan oli käsillä vain tämä huipennus, ja tapahtumat jäivät muutamaa varsin vereslihaista kohtaa lukuunottamatta hieman etäisiksi. Faktat faktoina: niin tunnustettu ja glorifioitu kuin tämä loppunäytös onkin, kyseessä on silti melkein pelkästään pitkitetty tappelukohtaus erilaisia supersankarialieneita vastaan. Tottahan nämä tekijät tekevät senkin taidolla, mutta mutta...

Saaga kokonaisuutena on sentään paljon monivivahteisempi, ja totta kai, jos on seurannut X-Meniä kronologisesti alusta asti, on myös Jean Greyn kehityskaari luonnollisempi ja traagisempi. Kun itse tulin tämän pariin takautuvasti aikana jolloin Jean ei enää ollut kuvioissa mukana, hänenkin kokemansa asiat jäivät etäisiksi, vähän hämäriksikin, koska tässä viimeisessä osassa ei muutosta Pimeäksi Feeniksiksi edesauttanut Jason "Aivo" Wyngarde ole enää mukana ollenkaan; tapahtumat sijoittuvat melkein pelkästään kuun pinnalle ja avaruudellisiin sfääreihin muukalaisimperiumeineen. Mutta kuten sanoin, hyviäkin hetkiä löytyy, ja niin Claremontin kielellinen maalailu kuin Byrnen kuvituskin ovat sopivan majesteettisia varsinkin parin viimeisen sivun ajan.

Kakkostarina on pelkkä kehyskertomus jenkkilehdestä, joka ei ollut juuri muuta kuin Byrnelle tilaisuus piirtää flashbackinä koko Jeanin ura Ryhmä-X:ssä. Nämä muistelut on jätetty Suomessa julkaisematta, joten mukana on vain kolme sivua synkistelyä, ja lopuksi se mikä minulle on oikeastaan lehden koskettavin hetki: muiden ollessa hautajaisissa Kitty Pryde saapuu Xavierin kouluun, täynnä toiveita, epätietoisena ja jännittyneenä kolmetoistavuotiaana. Kittyhän oli jo tätä lukiessani minulle paljon tutumpi ja tärkeämpi hahmo kuin Jean Grey koskaan, ja tämä on hieno, historiallinen hetki.

Lehteä on täytetty vielä Claremontin ja Byrnen esittelyillä, ja ne olivatkin valtavan kiinnostavaa luettavaa aikana, jolloin tekijöistä ei tiennyt yleensä juuri mitään. Loppuun on vielä ilman selityksiä pamautettu muutaman sivun täytetarina Hämähäkkinaisesta, jota Claremont tuohon aikaan myös kirjoitti. Se ei liity mitenkään Pimeään Feenixiin eikä oikein mihinkään muuhunkaan, Mail-Man ei palstallakaan mainitse tämän tarinan olemassaolon syitä. Ilman sitä tämä lehti olisi tyylipuhdas yhden stoorin ympärille koottu kokonaisuus vaikuttavaa kantta myöten. Nyt lopusta jää vähän outo sivumaku, etenkin kun yhtään tätä enempää Claremontin Hämähäkkinaista ei taidettu Suomessa julkaista.

Arvio: Klassinen tarina, joka silloin aikanaan oli historiallisen statuksensa vuoksi kiinnostava, muttei kuitenkaan erityisen huikea, lukukokemus. Nyt kun aikuisempana olen lukenut koko Dark Phoenix Sagan, tämä tuntuu luontevammalta päätökseltä pitkään kehitellylle juonelle. Silti, vaikka tämä onkin monesti rankattu kaikkien aikojen parhaaksi X-tarinaksi, ei se ihan omien suosikkieni joukkoon yllä. Mutta se johtuu tietenkin ennen kaikkea siitä, että niin pirun hyviä tarinoita riittää niin paljon.

Ryhmä-X 3/85

1. Vihan laatu!

2. Tiikerin työ!

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont

Juoni / piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin

3. Hirviö ja mutantit!

Käsikirjoitus: Roy Thomas

Piirrokset: Sal Buscema

Tussaus: Sam Grainger

Proteuksen tarina päättyy Edinburghissa, jonne hän on Muirin saarelta paettuaan vaeltanut tappaakseen isänsä, jota ei ole koskaan tavannut, mutta jota vihaa koska on niin oppinut äidiltään. Moira on siirtänyt aviomiestään kohtaan tuntemansa vihan ja inhon poikaansa, ja on paitsi vangitsemalla, myös tällä emotionaalisella myrkyllä lietsonut esiin sitä hirviötä, joka nyt jättää ruumiita jälkeensä. Itse tarinan loppu on sitten hippuisen tavanomaisempi supersankarikohkaaminen, toki epätavallinen siten että Proteus kuolee... Tosin tuleehan hän tietenkin vuosien kuluttua takaisin, mutta niinhän kaikki näissä lehdissä kuolevat lopulta tulevat, mihin on jossain vaiheessa vain lakattava kiinnittämästä huomiota ja luettava tarinat sellaisina kuin ne niiden julkaisuhetkenä ovat olleet. Kiinnostavampi osuus onkin tarinan ensimmäinen puolisko, jossa Proteuksen todellisuutta muokkaavat painajaiskyvyt ovat nekin villeimmillään. Koko Edinburgh on syöksymässä surrealistisen painajaisen pyörteeseen, kun tämä näennäisen omnipotentti hahmo tekee mitä haluaa. Myöhemminhän (näin olen käsittänyt, tämä on omien Marvel-vuosieni jälkeen) hänen voimansa on selitetty telepaattiseksi – ettei hän nyt sentään oikeasti kykene muokkaamaan todellisuutta, siltä vain vaikuttaa. Tämä on mitä tylsin selitys, eikä selvästikään sitä, mitä Claremontilla ja Byrnellä on tätä tarinaa tehdessä ollut mielessä.

Tämä on totisesti perhehelvettiä syvimmästä päästä: koko nuoruutensa vangittuna viettänyt lapsi on tappanut isänsä, ja nyt tämän ruumiissa asuessaan poimii tämän mielestä muistoja ja ajatuksia jotka lietsovat entistä pahempaan väkivaltaiseen raivoon. Moira on jo kerran ollut kiikarikiväärin kanssa tappamassa lastaan, mutta siinä epäonnistuttuaan on nyt jäänyt tämän vangiksi, eikä Proteuksen asuminen tässä kohdin isänsä ruumiissa varmasti auta asiaa – tämä avioliitto on käynyt läpi melkoisen hirveitä vaiheita, jotka tosin on suomalaisesta lehdestä häveliäästi sensuroitu pois. Tältä näyttää Moiran ja tämän aviomiehen kohtaaminen vuosien jälkeen:

Jenkkilehdessä Moira sanoo kuitenkin näin: "You didn't just put me in hospital for a week, you left me pregnant". Tuntuu että Comics codea kiertäen tässä yritetään kuvata väkivaltaista raiskausta, kun taas suomalaisessa lehdessä ollaan lähinnä hiipuneen avioliiton raunioilla. No, sekä Moiran aviomies että poika ovat tämän tarinan lopussa kuolleita, ja Moiran suhde Sean Cassidyn kanssa pääsee viimein toteutumaan kunnolla; voimansa menettämisen jälkeenkin X-miesten mukana roikkunut Ulvoja nimittäin jää tämän myötä rakastamansa naisen luo Skotlantiin ja Muirin saarelle.

Byrne/Austinin kuvallinen kerronta on aivan hillittömän hyvää läpi koko lehden. Pidän tavasta jolla Proteus ottaa uhrinsa ilman erityistä kamppailua.

Kuten viimeksi sanoin, tarina on mielestäni parasta Claremont/Byrneä, ja oli nytkin luettuna pirun kova. Itse asiassa lapsena menivät nuo MacTaggertien perhekuvioiden sisältämät potentiaaliset tunnelataukset lähinnä ohi, nyt huomasin miten kylmääviä hetkiä tähän oli juuri esimerkiksi Moiran ja hänen poikansa välille rakenneltu. Loppukaan ei ollut huono, joskin toki hieman yllätyksetön, mutta saihan Proteus sentään aistiensa varassa elävän Wolverinen latistettua täriseväksi raunioksi. Tästä tilasta hänet Kyklooppi herättää legendaarisessa kohtauksessa, joka alkaa Wolverinen kasvoille kitatulla kahvilla. Klassinen hetki jos mikä. 

Arvio: Melkein täydellistä X-Meniä, joskin kokonaisuutta latistaa jatkosarjana oleva ensimmäinen puolisko alkuperäisen X-Menin viimeisestä numerosta. Siinä koomaan vajonnut Xavier onnistuu unia kuviksi muuttavan koneen avulla (...) viestittämään että X-miehet etsisivät Hulkin. Näin tapahtuukin, sitten nujakoidaan. Varsinkin Proteuksen jälkeen tämä Roy Thomasin vanhakantaiseen sanailuun ja Busceman melko mitäänsanomattomaan piirrosjälkeen tukehtuva tarina on lähinnä sivuntäytettä.

Ryhmä-X 2/85

1. Muirin saarella on jotain karmeaa!

2. Kauhu menneisyydestä

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont

Juoni / piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin

3. "Olisin ennemmin orja..." (osa 2)

Käsikirjoitus: Dennis O'Neil

Juoni / piirrokset: Neal Adams

Tussaus: Tom Palmer

Ei ollut liioittelua kun aiemmin totesin, että tämä Claremontin ja Byrnen kausi X-Menin ohjaimissa on kanonisoitu sinne korkeimmalle sijalle kaikista X-Men -ajanjaksoista. Siitäkin sen näkee, että heidän tarinoistaan kaksi tunnetuinta, "Dark Phoenix Saga" ja "Days of Future Past" ovat elokuviksikin päätyneet ihan viime vuosina, vaikka kyseiset sarjakuvat ovat 70- ja 80-lukujen vaihteesta. Itselleni näiden tekijöiden tarinoista ykkönen on silti Proteus-saaga, joka alkaa tästä Ryhmä-X:n numerosta. X-miesten ystävällä, mutanttiasiantuntija Moira MacTaggertilla, on henkilökohtainen tutkimuskeskuksensa pienellä Muirin saarella Skotlannin edustalla, ja tapahtumat lähtevät liikkeelle sieltä. Tuskin ovat maailmalla kuukausia viettäneet X-miehet ehtineet kotiin Westchesteriin, kun jotain hirvittävää käynnistyy Muirin saarella – kauhuelokuvan keinot ovat onnistuneesti tarinan alkupuoliskolla käytössä.

Ryhmä-X kiitää paikalle ja kun pakolliset "Ai te olittekin elossa"-jälleennäkemiset on käyty läpi, alkavat tapahtumat selvitä: Moiran poika, joka käyttää itsestään nimeä Proteus, on karannut vankilastaan, jonne on ollut vuosia teljettynä. Hän on kuluttanut oman ruumiinsa rangaksi, ja harppomalla kohteesta toiseen jättää jälkeensä muumioituneita raatoja pitkin Skotlantia... Ja juuri kun lukija on kuvitellut tuntevansa tämän ulkonäköään alati vaihtavan tappajan toimintatavat, paljastuukin Proteuksen todellinen voima – kyky hallita todellisuutta.

Tämä käänne tulee kuin muulinpotku takavasemmalta ja koko tarina harppaa ihan uusille urille. Mahtava hetki, ja yhtäkkiä Proteus on uhka potenssiin kymmenen. Hän on kuin luonnonvoima, hän on käsittämätön ja pysäyttämätön. Minä pidin Proteuksen painajaismaisesta olemuksesta kovasti jo näitä lehtiä ensi kerran lukiessani, ja nyt tarinan kieroutunut luonne tekee vielä kovemman vaikutuksen. Proteus (jonka todellinen nimi ei lehdessä selviä, mikä on onnistunut depersonointi) on hirvittävän traaginen hahmo: teini-iässä äitinsä vangitsema ja kokonaan kaikista ulkomaailman kontakteista erottama. Hänen minuutensa on tavallaan kuollut, ja kykenemällä harppomaan ruumiista seuraavaan täysin esteettä hän hajoaa koko ajan pahemmin ja pahemmin, pienemmiksi palasiksi sitä ihmistä, joka on joskus ollut. Kun tällaisella hahmolla on tämä täysin selittämätön "kyky hallita todellisuutta"... Seuraukset ovat melko vaikuttavia.

Ja jos ei luonnonlakeja päälaelleen heittelevä mielipuoli riitä, on sivujuonena Jean Greyn aina vain tiheämmin toistuvat hallitsemattomat aikasiirtymät 1700-luvun dekadenssiin. Pimeän Feenixin taruahan tässä jo käynnistellään, ja mukavan selittämättömiä hetkiä nämä lukijalle vielä tässä vaiheessa ovat.

Jatkosarjana on edellisnumerosta alkanut vanhan Ryhmä-X:n Z'Nox-tarina, jossa Xavier pelastaa Maan yhdistämällä muutaman miljardin ihmisen tajunnat yhdeksi ihmisen vapaudenkaipuun telepaattiseksi iskuksi. Jepjep. Loppuun on ympätty vielä muutama sivu Sal Busceman piirtämästä seuraavasta numerosta, joka muuten on alkuperäisen X-Menin viimeiseksi jäänyt ennen kuin lehti lopetettiin. En tiedä miksi Mail-Man on katsonut aiheelliseksi julkaista näitä historiallisia stooreja näin läheltä hetkeä jona ne kokonaan loppuivat, mutta näin nyt kuitenkin on, ja jos olen rehellinen, niin ihan hyvä ettei näitä riitä pidemmäksi aikaa. Neal Adamsin piirrosjälki on toki vaikuttavaa edelleen.

Arvio: Kuten yllä sanoin, Proteus on oma suosikkini Claremont/Byrne-tarinoista. Tässä lehdessä se pääsee käyntiin, seuraavassa numerossa on sitten helvetti täysin valloillaan. Loistokasta tavaraa.

Ryhmä-X 1/85

1. "Kuule, oletkos kuullut tätä? Tämä juttu tappaa sinut!"

2.  Hän nauraa kun minua sattuu!

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont

Juoni / piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin

3. "Olisin ennemmin orja..."

Käsikirjoitus: Dennis O'Neil

Juoni / piirrokset: Neal Adams

Tussaus: Tom Palmer

Tavallaan pidän Armottomasta, vaikka hän onkin jopa Marvelin mittakaavassa pölhö hahmo. Jättiläismäistä tappamiseen perustuvaa huvipuistoa onnistuneen salassa pyörittävä palkkamurhaaja on kuin suoraan jostain 60-luvun Batmanista, mutta jollain tavalla Claremontin ja Byrnen luomus toimii... Tämä ei ole Armottoman (Mail-Manin suomentama nimi ei kuvaa hahmoa mitenkään, mutta ilmeisesti on pitänyt keksiä jotain A:lla alkavaa) ensiesiintyminen, vaan hän on samojen tekijöiden Hämis-tarinassa piipahtanut jo aiemmin, ja Hämähäkkimies vierailee tämänkin numeron alussa. Itseäni jo vähän nuorena ihmetytti tuo Murhamaailman mittakaava: nämä rakennelmat vaativat jumalattomasti tilaa, mutta ilmeisesti virkavalta ei kuitenkaan ole koskaan tätä suunnatonta huvipuistoa havainnut mitenkään epäilyttäväksi. Nykylukijana kiinnitän huomion Armottoman huikeaan teknologiseen tasoon: hänen repertuaariinsa kuuluu mm. peilisalin peilit, jotka rakentavat sekunneissa ohikulkijoista itsenäisesti toimivia robottikopioita. Ei tämäkään oikein istu Marvelin vakiintuneeseen maailmankuvaan – tämä kaveri on teknisesti edellä jopa Reed Richardsia ja muita neroksi tituleerattuja tyyppejä!

Ja silti hänen maanisessa itserakkaudessaan on jotain viehättävää, ja tuntuu että Claremont ja Byrnekin ovat nauttineet keksiessään tapoja joilla huvipuisto voi tappaa uhrinsa (paitsi ettei Armoton tietenkään koskaan onnistu tappamaan ketään). On jättikokoisia flippereitä, sirkkelinterillä varustettuja törmäilyautoja sun muuta. Ikimuistoisinta tässä numerossa on tietenkin aivopesurobotti, joka nostaa pintaan Kolossin sisäiset epäilykset kuulumisestaan Ryhmä-X:ään, ja käännyttää tämän Proletaariksi – Neuvostoliiton työläisten sankariksi. Alkuperäisessä kansikuvassa oleva Leninin pää on muuten silmiinpistävästi suomalaisen lehden kannesta sensuroitu pois. Pieni varovaisuus itänaapurin suhteen on ehkä vuonna -85 kannattanut.

Olen huomaavinani, että Storm on näissä alkuaikojen tarinoissa jatkuvasti kylvyssä tai suihkussa tai naku-uinnilla. Nykyisin pitäisi varmaankin paheksua tätä estotonta seksismiä, mutta ei se totta puhuen minua niin hirveästi haittaa, varsinkaan kun Byrne ja Austin vastaavat jäljestä. Suomalaiset krediitit muuten jatkavat Claremontin ja Byrnen jakamista tiukasti rooleihin kirjoittaja / piirtäjä, vaikka tässä vaiheessa kaksikko suunnitteli juonikuviot jo yhdessä.

Tästä numerosta alkaen Ryhmä-X:ässä alettiin myös esittä jatkosarjaa. X-Menin numerot olivat hyvin lyhyitä (alle 20 sivua), joten 52-sivuisessa finskilehdessä oli tilaa, ja Mail-Manin ratkaisu on ollut näyttää historiallisia X-Miesten seikkailuja 70-luvun alusta. Tämä Roy Thomasin ja Neal Adamsin kausi on toki maineikas, mutta pakko on myöntää, että Adamsin komeasta piirrosjäljestä huolimatta eron Claremontin ja Byrnen laatutasoon kyllä totisesti huomaa. Sitäpaitsi nämä vanhat seikkailut aloitetaan hämmentävästä Z'Nox-alieneiden invaasiotarinasta, joka on Adamsin yksin ideoima ja josta Roy Thomas otti etäisyyttä – Dennis O'Neil palkattiin kirjoittamaan dialogi tähän totaalisen kajahtaneeseen juonikuvioon. On tässä vähän eri meininki kyllä kuin X-Menissä myöhemmin.

Arvio: Murhamaailma on viihdyttävä, mutta ei tämä tarinana ole kummoinen. Hyvä piirrosjälki ja yleinen sekopäisyys nostavat tämän numeron plussan puolelle, mutta Claremont / Byrne -kaksikon tyhjänpäiväisin tarinakokonaisuus tässä saattaa silti olla kyseessä. Ihan hyvä se toki sellaisenaankin on. Wanhaa X-Meniä on vain muutama sivu, mutta siinä mennään jo överin puolelle huolella. Ei mikään pakkojulkaisu – ehkä parempaakin matskua olisi kakkossarjaksi löytynyt?

Niin ja plussaa on myös jo tässä vaiheessa lehteen laadittu uusi tyylikäs logo. Tämä sitten pysyikin melkein Ryhmä-X:n loppuun asti kannessa, vain vähäksi aikaa 80-luvun lopulla kadoten.

Ryhmä-X 3/84

1. Wanted: Wolverine elävänä tai kuolleena

2. Sekasortoa Kanadan sydämessä

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin

Wolverine oli kanadalaisen John Byrnen lempihahmo, ja sen lisäksi että "vanhan kanukin" profiili nousi X-miesten joukossa rajusti Byrnen tultua lehden kuvittajaksi, hän halusi myös kotimaalleen oman supersankaritiimin. Tämä on Alfa-Lentueen ensiesiintyminen (joskin johtohahmo James "Vartija" Hudson oli piipahtanut jo aiemmin lehdessä) ja mainio sellainen: Kanadan hallitus haluaa aikoinaan omin lupineen Xavierin matkaan lähteneen Wolverinen takaisin palvelukseensa, ja koska on käynyt selväksi ettei vapaaehtoinen paluu ole tapahtumassa, Alfa-Lentue pakottaa Japanista paluulennolla olevat nuutuneet X-miehet pakkolaskeutumaan Calgaryyn, jossa ryhmät ottavat yhteen.

Tämä on aivan loistava numero. Alfa-Lentueen ja X-miesten välienselvittely alkaa mysteerinä, kun lumimyrskyn sokaisemilla mutanteilla ei ole hajuakaan kuka heitä ahdistelee; tunnelmaa rakennellaan pitkään ja epätietoisuus kalvaa. Kun lisäksi X-miehet ovat paitsi väsyneitä ja hämmentyneitä, ja vasta toimintaansa käynnistelevä Alfa-Lentue sortuu jatkuvasti amatöörimäisiin ylilyönteihin, tämä on poikkeuksellisen ärhäkkä tappelunumero. Tunteet ovat harvinaisen rajusti pinnassa, ja etenkin Stormilla keittää:

Tässä vaiheessa lienee hyvä mainita, että Storm on ehdoton suosikkini kaikista X-hahmoista. Itselleni oli tätä lehteä ensi kerran lukiessani tietenkin tutumpi se myöhempi voimansa menettänyt punk-Storm, mutta näistä vanhemmista lehdistä kyllä välittyi se Ororon alkuvaiheita leimannut "jumaluus". Näiden lukeminen toi vielä konkreettisemmin esiin sen, miten raju mutta samalla looginen oli Stormin persoonan muutos. Mutta tästä lisää sitten aikanaan...

Kanada-kahakan ohella lukijoita käytetään Skotlannissa, jonne Jean Grey on vetäytynyt tekemään surutyötään (hän on yhä siinä uskossa että muut X-miehet ovat kuolleet, kiitos kaikkien kykenemättömyyden käyttää puhelinta, ilmeisesti) ja törmää mieheen joka käyttää nimeä Jason Wyngarde... Viattomalta vaikuttava kohtaaminen, mutta todella majesteettisen kokoluokan tarinoiden siemeniä tässä jo istutellaan...

Lehden loppuun lienee lisätty muutama sivu jostain toisesta numerosta, jossa Storm Kanadasta paluun jälkeen piipahtaa synnyinseudullaan Harlemissa ja joutuu toteamaan vanhojen mestojensa alennustilan – Luke "Voimamies" Cage piipahtaa kuvioissa, mutta en tiedä onko tämä nyt muuten niin oleellinen kohtaus, vaikka Claremont vähän yhteiskunnallista sanomaakin mukaan ymppää. Wolverine muuten tarjoaa Stormille kyydin Xavierin koulun Rolls-Roycella, joka jotenkin aina esiintyessään huvittaa minua. Tällä oppilaitoksella on vähän fiinimmät kiesit.

Arvio: Edellistäkin lehteä kovempaa kamaa. Koko Kanadaan sijoittuva osuus on puhdasta sarjakuvanautintoa, kun Byrnekin on kuvittajana täydessä iskussa, ja mikäs ihme se on, kun Alfa-Lentueen jäsenet ovat hänen luomiaan hahmoja kaikki.

Ryhmä-X 2/84

1. Henkien taistelu!

2. Uppoaako Japani?

3. Se oli jouluyö...

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin / Ric Villamonte

Voitaneen sanoa että nyt kun päästään mutanttisarjakuvan pariin, ollaan oman Marvel-fanitukseni ytimessä. Ryhmä-X oli ensimmäinen koskaan lukemani Marvelin sarjakuva vuonna 1986, mutta vasta seuraavana vuonna Hämiksen myötä ajauduin tähän maailmaan tosissani. Ryhmä-X oli tuolloin vielä Suomessa melko tuore lehti – se aloitti ilmestymisensä vuoden 1984 lopulla, ja näitä -84 ja -85 ilmestyneitä lehtiä kehuttiin Mail-Manin palstoilla siinä määrin, että kyllähän nämä itsellänikin olivat tähtäimessä alusta asti. Ei vaan meinannut mokomia divareista koskaan löytyä... Kerran sitten Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä oli jollakin kauppiaalla iso pino juuri näitä kahden ensimmäisen vuoden X-lehtiä, olisiko ollut kyseessä kesä 1989 tai 1990; Marvel-veteraaniksi itseni joka tapauksessa jo näitä ostaessani tunsin. Aivan hirvittävää hintaa muistaakseni pyydettiin per lehti, mutta sen verran harvinaisiksi nämä jo silloin totesin, että vaikka kirpaisi, niin ostin koko pinon.

Tämä Claremontin ja Byrnen kausi on tavattu kanonisoida melko kritiikittömästi aivan sinne Marvel-sarjakuvien ykköskastin tuntumaan, eikä tässä kyllä mitään vikaa olekaan, vaikka itselleni nämä eivät ole koskaan kolahtaneet ihan niin kovaa kuin se mitä Claremont teki myöhemmin esim. Romita Jr:n ja Silvestrin kanssa. Mutta ei käy kieltäminen, etteikö tässä oltaisi klassisten tarinoiden äärellä; juuri Claremontin ja Byrnen yhteistyön aikana X-Men nousi Marvelin sarjakuvien tähtiluokkaan, ja juuri tätä vaihetta ovat sittemmin mm. Grant Morrison ja Joss Whedon omina käsikirjoittajakausinaan lainailleet ja uudelleentulkinneet. Aika monet X-elokuvatkin ovat käsittääkseni versiointeja näistä Byrne-kauden tarinoista.

Tämä kaikkien aikojen toinen Suomessa ilmestynyt Ryhmä-X (ensimmäistä en koskaan löytänyt) on koottu kolmesta X-Menin numerosta, ja jatkuu suoraan tilanteesta, jossa X-miehet ovat paenneet Etelämantereella purkautuvaa tulivuorta ensin Ka-Zarin kadonneeseen valtakuntaan ja sieltä merelle. Tämä X-miesten "maailmankiertue" kesti kauan (lehti ilmestyi Yhdysvalloissa tuohon aikaan vain joka toinen kuukausi), ja on tarinallisesti epälooginen: ryhmässä on mukana kaksikin lentävää jäsentä, mutta silti he hengaavat kuusi viikkoa japanilaisen tutkimusaluksen mukana tämän palatessa hitaasti kotimaahansa. Samaan aikaan Xavier ja Jean Grey luulevat X-miesten kuolleen, joten Jean lähtee etsimään itseään, ja Xavier ampaisee uuden heilansa Lilandran kera avaruuteen. Sitä ennen hän muistelee Lilandralle elämänsä vaiheita, ja tämä on itse asiassa koko lehden paras osuus: nuorta maailmaa kiertävää Charles Xavieria olisi mielellään nähnyt enemmänkin.

Itse X-miesten osuus tarinasta vie porukan Japaniin, jossa tusinavihollinen nimeltä Moses Magnum on upottamassa koko saarivaltiota. Vanha kollega Aurinkotuli otetaan avuksi, ja Magnum päihitetään lopulta melko dramaattisessa yhteenotossa, jossa Sean "Ulvoja" Cassidy pelastaa päivän voimiensa menettämisen hinnalla. Claremont ei tainnut pitää Ulvojasta kauheasti, koska kirjoitti tämän näin varhaisessa vaiheessa uraansa pois tiimistä, ja todella pitkään Sean syrjässä pysyikin – minustakin hän oli aina aika kuivikas hahmo, joten tämä ei haitannut.

Arvio: Mitäs tästä nyt voi sanoa, silkkaa Marvel-klassikkoahan tämä lehti on täynnä kannesta kanteen. Jälkikäteen luettuna näihin tarinoihin mahtuu paljon todella merkittäviä X-hetkiä: Aletaan rakennella Wolverinen yhteyttä Japaniin (hän mm. tapaa tulevan morsiamensa Marikon), Ulvoja poistuu ryhmästä, Xavier lähtee Lilandran mukaan avaruuteen – ja takaumassa tietenkin tuo todella hieno Xavierin ja Varjokuningas Amahl Faroukin ensikohtaaminen. Ja taskuvarkaana Kairon kaduilla elelevä pikkutyttö-Storm vilahtaa myös! Hyvää kamaa. Monestihan tämän olen lukenut, viime vuosina lähinnä englanniksi koska olen melkein koko Claremontin kauden ostanut mustavalkoisina "Essential"-kokoelmina hyllyyni... Mutta mielenkiintoistahan näitä vanhoja Suomi-versioitakin on tutkailla. Mail-Manin suomennos on hyvää ja lehti on koottu ajatuksella – ensimmäiseen tarinaan on esimerkiksi poimittu muutama sivu Dave Cockrumin piirtämästä vanhemmasta lehdestä taustoittamaan Lilandran Suomessa näkemätöntä historiaa.

Ihmeneloset 4/84

 1. (Ihmeneloset)

Käsikirjoitus & taide: John Byrne

2. (X-miehet)

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin

(kummallakaan tarinalla ei ole otsikkoa)

Lapset ja supersankarisarjakuvat soveltuvat yhteen huonosti. Eivät kai muuten, mutta kun juonessa pyritään pitämään yllä ajallista jatkumoa, ongelmaksi muodostuu ikääntyminen – aikuiset voivat pysyä epämääräisessä aikuisiässään vuodesta toiseen, mutta lasten kohdalla tämä on hankalampi tila, ja ehkä tämän vuoksi lapsia on Marvelin sarjakuvien protagonisteilla varsin vähän. Kuuluisin heistä lienee Ihmenelosten Susan ja Reed Richardsin poika Franklin, joka syntyi 60-luvun lopulla, kasvoi pian vauvasta noin viisivuotiaaksi, minkä ikäisenä sitten pysyttelikin vuosikymmenet, kunnes (ja tämä on tapahtunut vasta kauan oman Marvel-kauteni jälkeen) katosi tulevaisuuteen ja palasi sieltä aikuisena ratkaisten vihdoin tämän ikuisen lapsuuden ongelman. Samaa metodiahan käytettiin myös Kykloopin ja Madelyne Pryorin pojan kanssa Ryhmä-X:n puolella, tosin huomattavasti ripeämmin kääntein.

Tämä Ihmenelosten oman suomenkielisen lehden viimeinen numero jatkaa tutun laadukkaan Byrne-materiaalin parissa. Byrnehän otti nimikkonelikosta erityisesti kohteekseen Susan Richardsin, Näkymättömän tytön, jonka persoonaa, voimia ja ylipäätään asemaa tämän supersankari/perheyhteisön jäsenenä hän uudisti huolella. Tämä tarina (jonka nimi on jäänyt suomennoksesta pois) alkaa Susanin ollessa kärkevän talkshow-emännän vieraana televisiossa, ja tämä juontaja hyökkää vieraansa kimppuun esittämällä oletuksia, jotka lienevät pitkälti Marvelin lukijoiden näkemyksiä tästä usein Ihmenelosten heikompana lenkkinä nähdystä hahmosta. Paljon nähnyt Susan suhtautuu itseensä kohdistuviin syytöksiin kypsästi, hivenen huvittuneestikin. Hän on aikuinen ihminen, ei mikään tyttö enää – eikä vielä erityisen vihainenkaan, minne Byrne hänen hahmoaan lehden parissa viettäminä vuosinaan koko ajan pidemmälle vei.

Palattuaan kotiin Sue löytää muun tiiminsä nujerrettuna, ja kukapa muu tämä salaperäinen ja ilmeisen kaikkivoipainen (Jeesuksen näköinenkin) hahmo on, kuin hänen äkisti aikuiseksi vanhentunut poikansa. Syy vanhenemiseen on vähän epämääräinen, mutta seuraukset ovat rajut: Franklinissa on tosiaan voimaa kuin pienessä jumalhahmossa, ja hänen mielensä on kuitenkin hätääntyneen lapsen. Vasta Sue onnistuu rauhoittamaan poikansa, joka lopussa palaa ennalleen käytettyään voimansa, toistaiseksi, loppuun. Tämä tarina on ennen kaikkea Suen näytös. Byrne jatkaa hänen voimiensa käyttöä onnistuneen omaperäisin tavoin, ja Sue pysyy näkökulmahenkilönäkin koko tarinan keston ajan ilman taukoja – talkshown alusta tarinan viimeiselle sivulle kaikki tapahtuu yhden illan aikana. Yleisön edessä itsevarma perheenäiti kohtaa kotiin palattuaan ensin hämmennyksen, sitten epätoivon, mutta tajuttuaan perheensä kimppuun hyökänneen muukalaisen olevan hänen poikansa (Reed ei aikuista Franklinia tunnista ennen kuin Sue asian sanoo ääneen), hän onnistuu rauhoittamaan tämän olemalla läsnä.

Toisessakin tarinassa ollaan sattumalta äitiyden parissa. X-miehet jatkuvat kakkossarjana edelleen muutaman sivun voimin per lehti, ja tällä kertaa ollaan Skotlannissa, jossa Moira MacTaggertin poika Proteus on murhavoittoisella amok-juoksullaan. Tätä tarinaa ei tosiaan esitetä kuin muutama sivu, mutta asetelma on silti aika paljon rajumpi kuin edellä: Proteuksen mutanttivoimien ilmaannuttua (eli puberteetin alettua, mikäli haluaa lukea vertauskuvin) äiti on lukinnut hirviöksi muuttuneen poikansa vankikoppiin, josta tämä vasta aikuisena pääsee pakoon. Moira on valmis tappamaan lapsensa estääkseen tätä jatkamasta terroriaan. Tämä oli heviä settiä aikoinaan, mutta taisi tehdä kunnolla vaikutuksen vasta kun sain käsiini lehden, jossa tarina esitettiin kokonaisena. Ei tämmöisestä pätkimisestä oikein ole mihinkään.

Arvio: Byrne jatkaa epätyypillisten supersankaritarinoidensa parissa ja saa aikaan hyvää jälkeä. Hänen kuvituksensakin on ehdottomasti kympin arvoista. Tämä teki nuoreen minuun vaikutuksen olemalla jotenkin paljon intiimimpi ja tätä kautta rajumpi kuin pelkkä tyypillisempi Marvel-mäiske. X-miesten tarina on klassikko sekin, mutta lisää siitä sitten myöhemmin.

Ihmeneloset 3/83

1. Takaisin alkeisiin

Käsikirjoitus & taide: John Byrne

2. Magneto voittaa!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin

Samaan aikaan kun Hämähäkkimies ilmestyi suomeksi Semiciltä, julkaisi kyseistä lehteä suomentava ja toimittava Mail-Man Ihmenelosia ja Hulkia oman Mail-Man Ky:nsä kautta. Kumpikaan näistä lehdistä ei kuitenkaan ollut kovin pitkäikäinen, ja vuoden 1984 kuluessa ne lopettivat ilmestymisensä, Marvelin kaikki suomennokset siirtyivät Semicille, ja Ryhmä-X aloitti. Itselläni näitä Mail-Manin lehtiä ei juurikaan ollut. Hulkia ei ainuttakaan, näitä Ihmenelosten numeroitakin vain kaksi, joskin tavara on laadukasta – onhan puikoissa John Byrne, jonka monivuotinen työ Ihmenelosten parissa on paitsi kyseisen sarjan, myös ylipäätään Marvelin tuotannon huippuhetkiä. Jatkosarjana näissä Mail-Manin julkaisemissa Ihmenelosissa on Claremont & Byrne -kaksikon kultaa ja kunniaa kerännyt X-Men, mutta koska lehden pituus on vain 36 sivua, ei tästä jatkosarjasta nähdä kuin muutama sivu kerrallaan. Onneksi Semic julkaisi nämä uudestaan kokonaisina aloittaessaan oman Ryhmä-X -lehtensä vähän myöhemmin.

Tämän numeron olen ihan sattumalta itselleni divarista poiminut mukaan; Ihmenelosia tuli vastaan sen verran harvoin, että ei varmaankaan sisällöllä olisi ollut mitään väliä, olisin napannut kuitenkin. Tämä taisi olla ensikosketuksiani Byrnen Ihmenelosiin – joitakin satunnaisia seikkailuja olin tainnut Hämiksen sivuilta lukea, ja vuonna 1988 aloittanut MARVEL-lehtihän näitä sitten julkaisi oikein urakalla, mutta olettaisin että olen tämän lehden ostanut jo aiemmin. Internet kertoi, että tässä numerossa nähtävä Ihmenelosten seikkailu on itse asiassa Byrnen ensimmäinen numero kirjoittaja / kuvittajana lehdessä – en tiedä mitä Mail-Man oli aiemmin Ihmenelosissaan julkaissut. Byrneä edeltäneen Moench / Sienkiewicz -duon tavaraa? Olisipa niitäkin kyllä kiinnostava lukea. Mutta oli miten oli, Byrne on näiden hahmojen parissa täydellisesti kotonaan heti kättelyssä. Dialogi on erittäin luontevaa, tarinan rytmitys on mainio, kuvitus on timanttisen kovaa sekin välittömästi. On kiinnostavaa, että Byrne jo tässä ensimmäisessä soolonumerossaan eksperimentoi erilaisten rasteripaperien kanssa saaden aikaan aika vinkeän näköisiä efektejä esim. veden alla olevia hahmoja kuvatessaan. Myöhemminhän Byrne innostui näiden käytöstä ihan tosissaan; muutenkin hänen viiteen vuoteensa Fantastic Fourin ohjaimissa mahtuu mukavasti supersankarisarjakuvan konventioilla ja tekotavoilla kikkailua.

Itse tarina on perinteinen. Otsikko "Takaisin alkeisiin" (Back to the Basics) on tietenkin monimerkityksellinen: Byrnen ajatus tämän Marvelin ensimmäisen sankarijoukkion parissa oli palauttaa heidät nimenomaan perusasioidensa ytimeen, kauas monimutkaiseksi ja hankalaksi menneistä juonikuvioista. Mutta myös tämän done-in-one-seikkailun vihollinen Diablo on perusasioiden äärellä lähettäessään neljästä klassisesta elementistä kehittämänsä mystiset olennot Ihmenelosten kimppuun. Tokihan nämä voitetaan, mutta näiden muutamien toimintasivujenkin aikana Byrne esittelee paitsi voimiaan ajatuksella käyttävän nelikon, myös perheyhteisön, joka kykenee yhteistyöhön ja laatikon ulkopuolella ajatteluun. Erittäin hyvää kamaa, ja parempaahan Byrneltä oli tämän ryhmän parissa tietenkin tulossa.

Toinen seikkailu on siis X-miehiä, yksi Claremontin ja Byrnen klassisista tarinoista 70-luvun lopulta, mutta ei siitä nyt enempää; sama stoori tulee vastaan vähän myöhemmin Ryhmä-X:n puolella. Hyvää kamaahan tämäkin on, mutta ei muutamassa sivussa oikein pääse oikeuksiinsa. "Kaikenlaista on tapahtunut X-miesten menneisyydessä", toteaa alaviitelaatikko. Nice to know.

Postipalstalla julkistetaan piirustuskilpailun tulokset. Voittajaksi selvisi tällä teoksellaan Petri Hiltunen, lieneekö miehen ensimmäisiä painetuksi päässeitä piirroksia?

Arvio: Taisin jo tulla sanoneeksikin että laatukamaahan tämä on. Byrnen Ihmeneloset kuuluu ehdottomasti Marvel-suosikkieni joukkoon, sielläkin ihan kärjen tuntumaan, ja vaikka tämä yksittäinen seikkailu onkin ehkä juonellisesti heppoinen, se on silti taidolla laadittu ja jaksaa viihdyttää.