Ryhmä-X 5/86

1. Hulluus

2. En itke koskaan

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Nyt aletaan olla asian ytimessä. Ryhmä-X oli aina suosikkini Marvelin monien julkaisujen joukosta, ja nimenomaan tällä tekijäkombinaatiolla. Kun ajattelen käsitettä "Ryhmä-X", kiteytyy se mielessäni kirkkaimmin Chris Claremontin kirjoittamaan ja Romita Jr / Greenin kuvittamaan Suomessa reilut kaksi vuotta kestäneeseen kauteen. Vaikutusta voi olla silläkin, että ensimmäinen koskaan lukemani Marvel-lehti oli juuri tämän kokoonpanon käsialaa... Mutta siellä ollaan vasta melkein. Tämä numero on divarista myöhemmin hankittu, ja sijoittu tilanteeseen, jossa X-miehet ovat juuri palanneet Salatuista sodista (jota siis ei ollut Suomessa vielä vuonna -86 nähty). Pieni hässäkkä heitti heidät vahingossa Japaniin, mistä Rogue lähetetään nopeimpana New Yorkiin tsekkaamaan mitä poissaoloviikkojen aikana Xavierin kartanolla on tapahtunut. Ei hirveästi, mutta toisaalta tarpeeksi, jotta Rogue alkaa vajota harhoihinsa – hänen päänsä sisälle pysyvästi juuttunut Carol Danversilta varastettu persoona on tässä vaiheessa vielä hyvin tuore tapaus, eikä Roguen oma psyyke kykene täysin kontrolloimaan tätä ylimääräistä asukkia. Luullessaan itseään Caroliksi Rogue pelastaa pulasta Danversin vanhan heilan, ilmavoimien agentti Michael Rossin. Nopeana toimintaseikkailuna alkanut tarina saa äkkikäänteen, kun Rogue alkaa hoivata loukkaantunutta Rossia kuntoon tämän ollessa epätietoinen siitä kuka tämä häneen hellästi suhtautuva nuori nainen on. Kun totuus alkaa selvitä, Claremont syöksee muutaman sivun aikana Rogue todella ahdistaviin loukkoihin, niihin elämän ja valintojensa seurauksiin joiden kanssa tämän on joko opittava elämään tai joiden alle on hajottava.

Toinen tarina (josta siis suomalaisen lehden nykymitan vuoksi nähdään vain ensimmäinen puolisko) on aikamoista tunnevuoristorataa sekin. Salatuissa sodissa Kolossi rakastui alien-rotuiseen parantajanaiseen, ja tykittää tämän totuuden Kittylle, joka hetken ehti olla poikaystävänsä Maan päälle paluusta onnellinen. Tämä tarinan aloittava kohtaus on yksi hienoimpia X-hetkiä: Claremont tuo onnistuneesti esiin teinirakkauden monet puolet: Kittyn maailma musertuu, Kolossi on liian oman rakkautensa ja tuskansa sokaisema, kumpikin sekä vielä epäkypsä, että toisaalta jo paljon kokenut – mutta ensimmäinen päättyvä ihmissuhde tämä on molemmille. Romitakin piirtää juuri niin täydellisesti kuin parhaimmillaan osaa. Ruutu, jossa kaksikko istuu rannalla ja Kitty vastaa Kolossin tokaisuun "Rakastuin yhteen tyttöön" on ikisuosikkejani:

Kittyhän ottaa pientä aikalisää ryhmästä tämän jälkeen. Näin nämä tarinat parhaimmillaan nivoutuvat: vähäksi aikaa isänsä luo Chicagoon lähtevä Kitty päätyykin yllätyskierteen kautta Japaniin ja silkkaan lynchmäiseen painajaiseen. Se julkaistiin omana "Kitty Pryde & Wolverine"-minisarjanaan, joka ilmestyi Suomessa vuotta myöhemmin yksiin kansiin pakattuna järkäleenä. Kitty pysyykin poissa lehdestä hyvän aikaa.

Wolverinehan ei Kolossin käyttäytymisestä tykännyt, vaan piti tämän toimintaa Kittyä kohtaan melkoisena mulkvistitouhuna, mikä puhdassydämiselle Peterille tuli tietenkin yllärinä – hyvää tarkoittava tollo kun poikapolo vielä näin nuorena oli. Wolverine päättää että paras tapa takoa totuutta venäläiskaverin kalloon on kiskoa tämä mukaan kaljalle. Legendaarista juttua seuraa, mutta se jää tilanpuutteen vuoksi lehden seuraavaan numeroon.

Arvio: Ei voi mitään. Tämä oli parasta Marvelia silloin, ja se on ihan yhtä hyvää nyt. Voitaneen jopa sanoa, että nautin Claremontin vivahteista enemmän nyt kun osaan niitä huomioida. Nämä hahmot on kirjoitettu rakkaudella. Romitan piirrosjälkikin sykähdyttää yhä vaan. Byrnen Ryhmä-X oli toki komeasti piirrettyä sekin, mutta Romita nostaa riman vielä jokusen pykälän korkeammalle. Täydet pointsit.

Ryhmä-X 1/86

1. Professori Xavier on juntti!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith (myös Walt Simonson ja John Romita Jr.)

Tussaus: Bob Wiacek

2. Sanction

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: John Romita

Ryhmä-X:n lukijoilla lienee ollut hippaisen hämmentynyt olo tämän numeron äärellä. Edellisvuodesta lehti on kutistunut 32-sivuiseksi, ja ajallisesti tarinoissa on hypätty kolmisen vuotta eteenpäin. Kolme vuotta kuukausittaista Chris Claremontin kirjoittamaa mutanttisaippuaoopperaa tarkoittaa, että on tapahtunut paljon. Mail-Man yrittää näitä tapahtumia palstallaan selventää, mutta vaikka tuon infopaketin lukisikin, jää tämä vähän hämäräksi sillisalaatiksi.

Syynä lehden muutokseen on ollut painoyhteistyön siirtyminen Pohjoismaista (jotka lopettivat oman X-lehtensä) Hollantiin, joka oli Suomea paljon edellä tarinoissa. Sinänsä vuoden 1986 alku osuu ihan hyvään kohtaan, koska John Romita Jr. on juuri aloittamassa pitkää piirtäjänuraansa X-Menin parissa, ja Claremontin tarinoiden taso sen kuin paranee. Itse asiassa minun nähdäkseni hän todella löysi itsensä kirjoittajana vasta sen kolmivuotiskauden aikana, joka Suomessa harpattiin yli. Omasta mielestäni Claremontin paras kausi lehden parissa osuu suunnilleen Uncanny X-Menin numeroiden 160 ja 260 välille – siis lähes kymmenen vuoden ajanjakso, jona aikana lehden piirtäjinä toimivat Paul Smith, John Romita Jr. ja Marc Silvestri. Toki hänen tarinansa olivat, kuten olemme nähneet, laadukkaita aiemminkin, mutta tuon ajanjakson aluksi, Paul Smithin ollessa X-Menin piirtäjänä, Claremont löysi oman äänensä, hänen tunnistettava tyylinsä muodostui, hänen henkilöhahmonsa alkoivat olla syvempiä ja tarkemmin hahmoteltuja kuin supersankarisarjakuvassa oli tapana.

Tämän sanottuanikin totean, että tämän numeron kylmiltään eteensä saanut suomalaislukija on kyllä ollut pulassa. Kolmen vuoden tarinajatkumon typistäminen pariinkymmeneen sivuun ei takaa erityisen jouhevaa kerrontaa, mutta parhaansa Mail-Man on tietenkin yrittänyt, ja tähän lehden ensimmäiseen tarinaan, joka on ottanut otsikkonsa yhdestä tunnetuimmista Smith-kauden numeroista, on sitten leikkaa- ja liimaa-menetelmällä koottu jonkinnäköinen jatkumo. Luovia ratkaisuja ei suomalaislehdestä puutu, ja puhekuplien sisältöäkin muokataan tarpeen mukaan. Eräälläkin sivulla Scott Summers tuo uuden puolisonsa Madelyne Pryrorin tutustumaan Xavierin kartanoon ja X-kumppaneinhinsa – oikeasti tuo sivu on koottu kahden eri numeron kohtauksista, jossa ei olla Xavierin kartanoa lähelläkään, vaan Japanissa ja Alaskassa. Liitokset nitisevät, mutta homma jotenkuten toimii.

Tärkeimmät tässä nähtävät muutokset lienevät Madelynen ohella Stormin uusi irokeesi-look, Kittyn lemmikkilohikäärme Lockheed (ja Kitty on aivan selvästi nousemassa kerronnan keskiöön muutenkin), Morlokkien esiinmarssi ja Kolossin pikkusiskon Illyanan & muiden Uusien mutanttien asettuminen Xavierille asumaan. Sekä tietenkin juuri edellisnumerossa tuhoa aikaansaaneen Roguen hakeutuminen Xavierin luo avun toiveessa. Xavierin luvalla Rogue asettuu hieman nihkeästi asiaan suhteutuvien X-miesten sekaan asumaan Walt Simonsonin piirtämässä tarinassa, josta siitäkin on muutama sivu mukana.

Lehden lopussa nähdään enemmän John Romita Jr.:ää, tosin isänsä tussaamana, mikä ei nuoremman polven omaa kynänjälkeä vielä ihan täysillä päästä esiin. Isäpapan jälki on niin klassisen linjakasta, ettei tätä meinaa JRJR:ksi tunnistaa! Tästä tarinasta (jolle on vissiin vahingossa jäänyt originaali otsikko) ei nähdä juuri muuta kuin alku, jossa Mystikko murhaa X-miehet tylysti yhden kerrallaan. Claremontin aiempaa terävämmän tarinoinnin kyllä silti huomaa: Mystikon sisäinen monologi on hyytävän hyvää läpi koko tappomeiningin. Viimeisellä sivulla paljastuu, että Murhamaailmassa ollaan, ja Armottoman robottejahan tämä Ryhmä-X oli; pakko jälleen ihastella Armottoman teknistä osaamista – hänellä on arsenaalissaan mm. teleporttaavia ja säätä hallitsevia robotteja. Tämä nyrjähtänyt palkkamurhaaja ratkaisisi aika monta ihmiskunnan ongelmaa jos vain sellaiseen päättäisi ryhtyä...

Arvio: Suomalaislukijoita varten tehty kooste on sekava, mutta pisteet yrityksestä saattaa yleisö ajan tasalle. Itsehän luin tämän aikoinaan divarihankintana paljon myöhemmin, ja iso osa näistä tapahtumista oli jo tuttuja. Nyt luettuna lehti on aika hahmoton, mutta kiintoisa kuriositeetti kuitenkin. Paul Smithin piirrosjälki on muuten yksi asia jonka suhteen olen tehnyt täyskäännöksen kuluneiden vuosien aikana. Nuorena pidin häntä tylsänä ja kuivikkaana piirtäjänä, nyttemmin hänen elegantti tyylinsä miellyttää kovasti. Suomalaisillehan Smith tuli kunnolla tutuksi vasta myöhemmin, kun näitä välistä jääneitä tarinoita julkaistiin erikoisjulkaisuina.

Hämähäkkimies 7/84

Käsikirjoitus: Roger Stern

Piirrokset: John Romita Jr. / Ron Frenz

Tussaus: Klaus Janson

(tarinoiden otsikkoa ja kuvittajien nimiä ei mainita lehdessä)

Mörkö, alkuperäiseltä nimeltään Hobgoblin, oli keskeinen Hämis-vastustaja silloin kun itse aloin lehteä seurata vuonna 1987. Tämä 60-luvun klassisen vihollisen Vihreän menninkäisen olemuksen ja arsenaalin päivittänyt hahmo on yksi ehdottomia suosikkejani: Mörkö on visuaalisesti todella hieno hahmo, ja hänen toiminnassaan liidokkeineen ja kurpitsapommeineen on jotain sopivan kajahtanutta. Tämän lisäksi Mörkö on aina ollut Hämikselle aika kova vastus – väkivaltaisessa ryskimisessään suorasukainen ja estoton. Mörkö on uniikki myös siten, että hahmon henkilöllisyyteen liittyi alusta asti mysteeri, jota pedattiin sopivin vihjein ja arvoituksin, ja se alku oli minun Hämikseen tutustuessani jo kaukana takana; hahmo on Roger Sternin luoma, ja näissä hänen kirjoittamissaan tarinoissa on ollut olemassa jo jonkin aikaa. Hämis on helisemässä, kun tämä keskivertoa psykopaatimpi antagonisti paahtaa menemään välittämättä sen paremmin sivullisista kuin omasta selviytymisestään.

Ongelmaksi Mörön suhteen muodostui se, että Roger Stern jätti Hämiksen kirjoittamisen vähän varoittamatta, eikä kertonut alkuperäistä suunnitelmaansa hahmon henkilöllisyydestä kenellekään. Tästä seurasi vuosien jaanaaminen, kyllästymiseen asti valheellisia "paljastuksia" ja lopulta koko juonikuvion myllääntyminen ympäri ketään miellyttämättömällä tavalla. Onneksi vielä ei olla lähimainkaan siellä. Mörkö on edelleen pirun vaikuttava, maanisen estoton, kertakaikkiaan viihdyttävä. Näissä kahdesta alkuperäislehden numerosta kootussa tarinassa myös kuvitus on todella kovaa luokkaa: John Romita Jr on jättämässä pestiään, ja hänen seuraajakseen astuu jälkimmäisessä tarinassa Ron Frenz, se minulle tutuin Hämis-kuvittaja, jonka dynaamisen notkea jälki olisi hyvää jo ilmankin, mutta koko lehden tussannut Klaus Janson korottaa tämän kuvituksen aivan sfääreihin. Harmi ettei Janson sitten kuitenkaan jäänyt tussaamaan uutta piirtäjää vakituisesti; tätä jälkeä olisin mielelläni katsellut koko sen ajan kun Frenz lehteä kuvitti.

Mainitsin jo aiemmin pitäväni siitä, miten Roger Stern kirjoitti J. Jonah Jamesonin jälleen ennen kaikkea journalistiksi sekopään sijaan. Tämä juonikuvio saa nyt dramaattisia käänteitä, kun Jameson kantaa julkisen vastuun aiemmista törttöilyistään, ja eroaa Daily Buglen päätoimittajan paikalta. Jatkaahan hän toki lehden kustantajana, mutta muutos totuttuun status quoon on silti suuri. Hienoa kuvallista kerrontaa tässä alla olevalla sivulla muuten, mukana tuo sittemmin melkein kliseeksi muodostunut "Jameson katsoo kaupunkia sälekaihdinten varjo kasvoillaan"-otos. Lieneekö ensimmäinen laatuaan? Ainakin Miller ja Mazzuchelli käyttivät samaa Daredevilissä todella tehokkaasti myöhemmin.

Mörön kohtalo jää hämäräksi, ja lehden lopussa Hämähäkkimies hakeutuu Keskuspuistoon ilmestyneen giganttisen portaalin luo. Tämähän siirtää hänet tietenkin Salattuihin sotiin, tuohon Marvelin siihenastisen historian isoimpaan crossover-tapahtumaan, joka tämän numeron lopussa luvataan varovasti Suomessakin joskus esittää. Tulihan se lopulta, rapiat kolme vuotta tämän lehden ilmestymisen jälkeen, juuri sopivasti kun olin itse aloittanut Marvel-keräämisen. Salatut sodat leimaa vahvasti ensimmäistä Marvel-vuottani.

Arvio: Roger Sternin ja John Romita Jr.:n kausi Hämiksessä loppuu tyylillä. Mörkö on vielä tässä kohdin todella kova hahmo, kerronta rullaa, taide on upeaa – myös Hannigan / Jansonin kansi. Tämä on ollut hyvä ostos divarista ja tällaista olisin nyt vanhemmalla iällä ahminut mielelläni enemmänkin.

Hämähäkkimies 3/84

1. Haihattelijat

2. Keskeytyksiä

Käsikirjoitus: Roger Stern

Piirrokset: John Romita Jr

Tussaus: Dan Green / ?

Taas harpataan Hämis-kokoelmassani kuukausikaupalla eteenpäin, mutta onneksi edellä käsittelemässäni numerossa miellyttävää jälkeä aikaansaanut tiimi jatkaa – jopa miellyttävämpänä, koska tussaaja Jim Mooney on toistaiseksi passitettu muualle. Tämän numeron tussaajia ei tyypillisen epämääräisissä suomennos-krediiteissä mainita, mutta väittäisin olevani sen verran kouliintunut Marvel-lukija, että kyllä tämän on pakko olla Dan Greenin tussijälkeä. Näyttää nimittäin sen verran tutulta tämä lopputulos; tämä kaksikkohan kuvitti niin pitkään X-Meniä, että kuvitus kävi kyllä tutuksi. No myönnettäköön, että bongasin Greenin signeerauksen myös tuosta kansikuvasta. Toisessa tarinassa Romitan piirrokset saavat jokseenkin siloitellumman viimeistelyn, eikä se huonoa jälkeä olekaan, joskaan ei Greenin työlle pärjää.

Tietynlainen välinäytös tässä numerossa on kyseessä, eikä sellaisissa mitään vikaa ole. Haihattelijat on kooste Hämähäkkimiehen ja muutaman hänen lähipiiriinsä kuuluvan henkilön päiväunista – näppärä tapa kirjoittaa esiin näiden hahmojen haaveita ja tavoitteita. Varsinkin Mary Janen (joka on jälleen kuvioissa mukana ilmeisesti vietettyään pitkään Floridassa) toiveuni näyttelijämaailman supertähteydestä on kiinnostava, koska juuri sinnehän käsikirjoittaja David Michelinie hänet muutamaa vuotta myöhemmin vei, minkä juonikuvion onnistumisesta voi kyllä olla montaa mieltä. Mutta vielä tässä kohdin MJ vasta haaveilee siitä epärealistisesta tilanteesta, että olisi aikansa julkkiksia tunteva kaikkien palvoma tähti.

Enimmäkseenhän nämä ovat aika hauskoja vinjettejä eri henkilöhahmojen arjesta. Varsinkin J. Jonah Jamesonin (kanteenkin päätynyt) unelma Hämähäkkimiehen peittoamisesta on mainio, ja toisaalta Jameson on pääosassa Hämiksen omassa päiväunessa – nämä kaksi ovat kyllä toisilleen pahanlainen pakkomielle. Toisaalta Peter Parkerin itsetunnon puutetta kuvaa mainiosti, että hänen huikean hienot kuvitelmansa kääntyvät lopulta silkaksi painajaiseksi, kun kaikki Hämähäkkimiestä kunnioittamaan saapuneet supersankarit lopulta hylkäävät hänet tajuttuaan että maskin takana on oikeasti pelkkä luuseri.

Toinen tarina jatkaa jo viime vuonna alkanutta alamaailman perusjampan Nenä Nortonin juonta, enkä minä edelleenkään ole oikein perillä mistä tässä on kyse. Alkaa hienoisesti epäilyttää, etten tätä ehkä pitäisi Sternin onnistuneimpana juonikuviona, vaikka kaikki puuttuvatkin osat saisin joskus luettavakseni. Hiukan tässä numerossa hämmentää suomennos. Kääntäjän nimeä ei mainita, ja jotkut hahmot on suomennettu totutusta poiketen – esim. Ihmenelosten Möykky onkin nyt Otus. Kirjepalstan nimikin on "Hämäri-kerho", mikä vahvistanee jo edellisessä päivityksessäni heittämäni epäilyn, että Mail-Man on ollut tilapäisesti Hämiksen toimituksesta pois.

Tähän Peterin ja Mary Janen kohtaamiseen sisältyvä sanaleikki ei muuten oikein käännöksenä avaudu. Cheesecake anyone?

Arvio: Välinäytös, mutta viihdyttävä sellainen. Romitan piirrosjälki alkaa muistuttaa yhä enemmän sitä klassista JRJR:ää johon olen suunnattoman mieltynyt. Ei tämä Stern / Romita -kausi suinkaan ansiotta ole maineikas.

Hämähäkkimies 6/83

1. [otsikoton tarina]

2. Missä &%?0&:ssa on Nenä Norton?

Käsikirjoitus: Roger Stern

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Jim Mooney

Koska varhaiset Hämikseni ovat näin satunnaisesti haalittuja, vaihtuvat tekijätkin. Viimeksi käsittelemäni numeron Wolfman ja Pollard ovat poistuneet takavasemmalle (Marv Wolfman itse asiassa poistui DC Comicsin leipiin, missä sittemmin onkin lähinnä työskennellyt) ja Amazing Spider-Man lehteä laativat nyt Roger Stern (jonka nimeä ei lehdessä mainita – kukas nyt käsikirjoituksesta välittäisikään) ja John Romita Jr. Suomalaisen lehden koko on edelleen piskuiset 36 sivua, joten aluksi lukija saa eteensä loppupuolen jo edellisessä numerossa alkaneesta tarinasta. Tässä Hämiksellä ovat vastassa niljakas Kobra ja ärhäkkä Mister Hyde – heistä ainakin jälkimmäinen kuuluu Marvelin legendaarisiin antagonisteihin, ja on juuri sitä mitä nimestäänkin voi päätellä. Heikko tiedemies muuttuu eliksiirin nautittuaan itsevarmaksi ja väkivahvaksi öykkäriksi.

Tämä Hämiksen numero tuo hyvin esiin kirjoittajien erot. Aiempia satunnaisnumeroita lukiessa ei tarinaan mukaan harppaaminen ollut ollenkaan ongelmallista, mutta Weiniin ja Wolfmaniin verrattuna Stern kirjoittaa selvästi pidemmällä tähtäimellä. On sivujuonia, viittaillaan paljon aiempiin tapahtumiin – ja tästä johtuen tarinaan on hivenen hankalampi päästä sisälle. Varsinkin kakkos-stoori, jossa koko New York etsii alamaailmalle elintärkeää informaatiota hallussaan pitävää "kieroa vasikkaa" Nenä Nortonia, tuntuu olevan jatkoa sen verran kaukaa, että jää vähän hahmottomaksi. Tarina on muutenkin hidastempoinen, kunnes loppupuolella Hämähäkkimies saa vastaansa espanjalaisen palkkatappaja Tarantulan, joka huikeine kenkäpuukkoineen on mukavan yliampuva ilmestys.

Roger Stern on muuten yksi niistä Marvelin todella korkeatasoisen 80-luvun peruskivistä, jonka työtä käsikirjoittajana arvostetaan maailmalla kovasti – mutta joka Suomessa jäi aika tuntemattomaksi. Hänen Hämähäkkimiestään kyllä julkaistiin, mutta pikkuisen aikaisin nähden siihen 80-luvun puolivälissä kunnolla alkaneeseen Marvel-buumiin, ja hänen erityisen kehuttua Kostajiaan ei nähty meillä lainkaan, kenties osasyynä se, että Mail-Man ei jostain syystä voinut sietää John Busceman kuvitusta, ja juuri tämä Marvelin grand old man koko Sternin Avengers-kauden kuvitti. Niin jäi tämä kehuttu käsikirjoittaja meillä vallan pimentoon, mitä nyt se yksi Kapteeni Amerikka -juttu julkaistiin MARVELissa vuosikymmenen lopulla, mutta se oli aika heppoinen. Tosin, kuten sanoin, jää tämäkin numero hiukan etäiseksi, mikä toisaalta johtuu enemmän siitä että juoni on kirjoitettu pitkän linjan lukijoille. Hyviä puolia löytyy: ensimmäisen tarinan Kobran ja Hyden välienselvittely on mainio, ja varsinkin kakkostarinassa Daily Buglen toimitustyön pariin päästään kunnolla; tämä on aina miellyttänyt minua. J. Jonah Jameson on edellisten käsikirjoittajien robottipelleilyjen jälkeen taas oma itsensä kovapäisenä päätoimittajana, ja Peter Parkerin sekä Daredevilin parista tutun rikostoimittaja Ben Urichin hiippailut satamalaitureilla Nenä Nortonin perässä ovat mainiota luettavaa. Suomennoksen olisi tosin saanut oikolukea pariin kertaan: Urich on saanut läpi lehden sukunimeensä ylimääräisen l-kirjaimen, ja Daredevilkin on suomennettu Hurjapääksi. Lieneekö Mail-Man ollenkaan tässä vaiheessa läsnä? Hänen palstansakin silmiinpistävästi puuttuu.

Kuvituksesta sekä pidän että en pidä. John Romita Jr on suosikkini kaikista Marvelin myriadeista kuvittajista, mutta tässä vaiheessa ollaan vielä aivan alkumetreillä hänen pitkää uraansa, ja vaikka varsinkin Hämiksen ja Tarantulan taistelu onkin muikean näköistä menoa, on tämä vielä aika perinteiden mukaista Marvel-kamaa, josta JRJR:n oma tyyli ei kauheasti erotu. Isompi ongelma on se, että Romitaa tussaamaan on palkattu jo aiemmin kiroamani Jim Mooney, jonka rumentava tyyli on masentavan päällekäyvä. Varsinkin hänen tapansa viimeistellä ihmisten kasvot on kammottava – tuossa alla on esillä koko hänen repertuaarinsa: Nappipupillisilmät, ylettömästi korostetut huulet, poskiin hutaisten vedetty viivoitus ja yleinen lösähtäneisyyden vaikutelma rumentavat tehokkaasti kovemmankin piirtäjän työn. Ja hemmo jatkoi tussaustaan varsinkin Hämäkkimiehen parissa vuosien ajan. Argh!

Arvio: Pitäisi saada käsiinsä pari edellistä numeroa ja ehkä pari seuraavaakin niin tietäisi miten tarina toimii kokonaisuutena... Mutta ihan hyväähän tämä on näinkin. Romita juniorin nuoruudentyön tutkailu on kiinnostavaa kun tietää miten omanlaisensa tyylin hän sittemmin kehitti.