Kostajat erikoisjulkaisu

1. "Ja niin tuli... Vision!"

2. Jopa androidi voi itkeä

3. Petos!

4. Maailmanlopun kourissa!

5. Me taistelemme Maan puolesta!

Tarina: Roy Thomas

Piirrokset: John Buscema / Barry Windsor-Smith / Sal Buscema

Tussaus: George Klein / Syd Shores / Sam Grainger

Niin kauan kuin olin Marvelin lehtiä lukenut, oli Mail-Manin palstan lukijakirjeissä toistunut sama pyyntö: julkaiskaa Kostajia! Itse en tätä toivetta oikein ymmärtänyt. Kaikki ohimennen näkemäni Kostajien vierailut olivat vähän puisevia (poislukien se miten Frank Miller heidät kuvasi jonkinlaisina yli-ihmisinä Dardevil-eepoksessa Born Again), eikä kukaan porukan hahmoista soolonakaan kolahtanut. Jotenkin Kostajat tuntui minusta liian naiivin supersankarimaiselta jo tuolloin. Joukko aikuisia ihmisiä hengaa trikoot yllään valtavassa kartanossa miespalvelijoineen odottelemassa kutsua toimintaan. Ihmenelosilla ja X-miehillä sentään oli looginen syy olla yhdessä ja toimia niin kuin toimivat; Kostajat olivat olemassa vain toimiakseen supersankarijoukkona. En oikein koskaan päässyt tämän teennäisen asetelman yli – ja tietenkin se ainoa lukemani pitkä Kostajien tarina oli Sarjakirjassa 105 julkaistu sekava Kree-Skull War.

Odotukset eivät siis olleet hirmuisen korkealla, vaikka tämän tuoreeltaan ostinkin. Ja vaikka materiaalia olisi ollut läjäpäin tarjolla, niin kaukaa 60-luvun lopulta tämän erikoisjulkaisun sisältö on silti peräisin. Onpa meillä ollut 60-lukua ihmeteltäväksi, kun kerran MARVELissakin julkaistiin Hämiksen saman aikakauden tarinoita juuri tuolloin. Myönnettäköön, että on tämän lehden tarinoilla sentään jotain historiallista pointtia: tässä kun nähdään niin Ultronin kuin Visioninkin ensiesiintymiset – molemmat ovat Avengers-mytologian keskeisiä hahmoja. Ja myös sellainen hämmästyttävä metalli kuin adamantium pöllähtää tässä tarinassa mukaan Marvelin universumiin. Että onhan siinä.

Suurin ongelma on silti Roy Thomas, jolla on, kuten olen ennenkin todennut, oivallisia juonellisia ideoita, mutta jonka tarinankuljetuskyky on täysin onneton. Aivan niin adhd:na tämä stoori ei harpo kohtauksesta toiseen kuin myös hänen kirjoittamansa Krii-Skrulli-sota, mutta ei tässä liikaa suvantokohtia ole, ja silloin kun on, eivät ne juuri hengähdystauoilta tunnu, kun ruudut melkein hukkuvat puhekupliin hahmojen loputtomasti pälättäessä. He puhuvat kaikki ajatuksensa julki, selittävät ääneen kaiken sen mitä kuvissa näkee ilman selitystäkin tapahtuvan, heittelevät jokainen toinen toistaan infantiilimpia puujalkavitsejä. Ja kuten Krii-Skrulli-sota, joka päättyi kun Rick Jonesin lapsena lukemien sarjakuvalehtien sankarit materialisoituivat hänen muistoistaan ja pelastivat päivän (!), tälläkin kertaa loppu on täysin järjetön: adamantiumin kaavaa ajatuksenlukijasensoreillaan (!) tiedemiehen päästä etsivä Ultron räjähtää kohdatessaan lauseen joka on tälle maailmanvalloittajarobotille kuin pahinta myrkkyä: "Älä tapa". Voi nyt hele...

Kuvitus on tälläkin kertaa mainiota. Ihan Neal Adamsin tasolla ei olla, mutta kyllä Busceman veljekset ja aivan uransa alussa oleva Barry Windsor-Smith saavat tyylikästä jälkeä aikaan. Varsinkin BWS:n erikoiset kokeilut piristävät tätä kohellusta; löytyy uskaliaita ruutujakoja, huikeita kuvakulmia, outoja inserttejä ja jopa puhdasta ornamentiikkaa välillä. Toisaalta Smith on varsinkin ihmishahmojen osalta vielä hyvin selvä Kirby-wannabe tässä vaiheessa uraansa. Mutta kuvitus voi pelastaa kokonaisuuden vain tiettyyn rajaan asti, ja se mikä tästä paksusta julkaisusta päällimmäisenä jää mieleen on hahmojen jatkuva puheenpölötys ja melkein joka sivulla toistuvat räjähdykset ja kaaos. Ultron ja Vision (molemmat ilmeisesti John Busceman alkujaan luonnostelemia hahmoja) ovat kyllä visuaalisesti komeita ilmestyksiä, ja kummankin esittelykin lehdestä löytyy niille joita esittelyt kiinnostavat.

Onpa muuten mukana myös, kuten peräti kannessa isolla luvataan, yhdeksän sivua Mail-Manin palstaa. Tämä kaikkien aikojen suurin (siihen mennessä, lieneekö ylittynytkään koskaan?) palsta on sitä samaa kuin aina; lukijoiden kirjeitä ja Mail-Manin välillä nasevia vastauksia niihin. Nyt nettiaikana tuntuu hassulta miten rakastettu tuo palsta oli. Itsekin tutkin sen tarkasti läpi joka lehdestä. Toisten mielipiteet kiinnostivat, eikä tätä parempaa keskustelufoorumia oikein ollut. Olinpa myös tähän mennessä jo pannut merkille useita toistuvia nimimerkkejä, joiden kirjeitä näkyi säännöllisesti palstalla. Olisi hauska tietää keitä näiden nimmareiden taakse kätkeytyi. Missä he vaikuttavat nyt?

Hämähäkkimies 8/89

1. Näkökanta

Tarina: Peter David

Piirrokset: Mike Harris

Tussaus: Kyle Baker

2. Silminnäkijä!

Tarina: Peter David

Kuvitus: John Romita, John Buscema, Bob McCleod, Alan Kupperberg, Keith Williams & Mark Texeira

Peter David jatkaa omalaatuisia Hämis-tarinoitaan. Näillä main en enää oikein hahmottanut millainen käsikirjoittaja oli kyseessä; takana oli niin onnistunutta kuin epäonnistunuttakin komediaa, nokkelahkolla juonella kikkaileva mysteeri ja tietenkin huikean julma Synninpäästäjän tarina. Tällä kertaa David on jokseenkin kokeellisella linjalla kahdella tarinalla, joista kumpikin käsittelee silminnäkijähavaintoja ja kertojan luotettavuutta – toinen vakavammin ja toinen vähän vähemmän.

Lehden ensimmäisen puoliskon täyttävä Näkökanta on tarinoista vakavampi. Näemme onnettomuuden, jossa Hämähäkkimiestä pakeneva jalankulkija jää rekan töytäisemäksi; kertojan tai puhekuplien sijaan kommentaari etenee tapahtumaa sanomalehdessä kertovasta uutisesta poimittuna. Peter David hallitsee erilaiset tyylilajit, ja tämänkaltaista kuvan ja kerronnan yhtäaikaista mutta toisistaan irrallista tarinankuljetusta hän käytti myöhemmin Hulkissa paljonkin (muistelen). Tämän sinänsä melko merkityksettömän tapauksen uutisoinnista tarina sitten kertookin. Hämis esitetään tapauksen syypäänä niin Daily Buglessa (tietenkin...) kuin myös tv:ssä. Varsinkin jälkimmäisen toimitustyö on selkeän populistista ja tarkoitushakuista – silminnäkijälausunnoista käytetään vain ne, jotka tukevat "Hämis oli syyllinen"-näkökantaa. Tästä iänikuisesta roistoksi leimaamisesta kääminsä polttava Hämis käy Buglen toimituksessa uhkailemassa J. Jonah Jamesonia kohtauksessa, joka olisi periaatteessa voinut olla jonkinlainen katarttinen päätepiste näiden kahden välillä, mutta eipä tästä tietenkään mitään sen kummempaa seuraa.

Ongelmallisinta sinänsä kiinnostavassa aiheessa on itse onnettomuustapauksen epäuskottavuus. Lieneekö David tarkoittanutkin että Hämiksen syyttömyys on lukijalle ilmiselvää vai mistä on kyse; olisin ehkä ymmärtänyt kyseenalaisen uutisoinnin paremmin, jos itse tapauskin olisi vähän harmaasävyisempi. Kuvitusta pitää kiittää. Mike Harris taisi olla Marvelilla tuolloin vaikuttanut luotettava peruspuurtaja, mutta indie-sarjakuvan puolella paljon tehneen Kyle Bakerin tussaus tekee jäljestä vaikuttavan rouhean, jopa puupiirrosmaisen. Sopii tarinan tunnelmaan kyllä.

Silminnäkijä! taas on paljon käytetyn mutta yleensä toimivan idean variaatio, eli saamme kolmen eri kertojan version samasta tapahtumasta. Peter Parker, Mary Jane Watson ja Jonah Jameson ovat lounastamaan mennessään poikenneet pankissa, jonne aseistautunut ryöstäjäkin samalla osuu. Lukijat pääsevät seuraan, kun jengi on harrastamassa jälkipuintia kyseisellä lounaalla, Jameson vauhdilla humaltuen. Buglen päätoimittaja Robbie Robertson tulee paikalle ja kysyy mitä pankissa oikein tapahtui, mistä seuraa ensin Mary Janen kaikkia osapuolia myötäkarvaan sukiva versio, sitten Jamesonin itseään sankaroiva (ja Hämistä dissaava) näkemys, lopulta Peter kertoo (ilmeisesti?) tapahtumien todellisen laidan, jolloin paljastuu että kyseessä on oikeastaan silkka farssi, kun aiempien näkemysten pahuutta huokuva kriminaali olikin suorastaan yliampuvan surkea luuserihahmo. Muistan aikoinaan pitäneeni tästä tarinasta enemmän, nyt pidin sen huumoria turhan osoittelevana ja vähän väsyneenä. Hyviä heittoja löytyi, mutta täytyy tunnustaa, että pidän Jamesonista hahmona paljon enemmän kun tämä esiintyy vakuuttavana ja kovanaamaisena sanomalehtiveteraanina. Turhan usein hän on pelkkä omahyväinen pelle, kuten tälläkin kertaa taas. Mary Janen yritys saada niin poikaystävänsä pomo kuin Hämiskin näyttämään sankarilliselta on kyllä hyvä idea.

Kuvitus on sekalainen kaarti isoja ja vähemmän isoja nimiä. Jokaisen version tapahtuneesta on piirtänyt eri kuvittaja, joista Jamesonin näkemyksen piirtänyt Bob McCleod toimii parhaitan jo valmiiksi vähän sarjakuvamaisen tyylinsä vuoksi. Viimeinen osuus lienee hyvin varhaista Mark Texeiraa, ja aika kaukana ollaan vielä siitä superstarasta, joka hänestä sittemmin esim. Aaveajajan parissa kehkeytyi. Kuppilaan sijoittuvat väliosiot (joissa Jamesonin jatkuvasti kasvava humalatila kieltämättä vähän hymyilytti) ovat sitten vanhojen gurujen jälkeä: Romita ja Buscema osaavat hommansa.

Silti lopputulos ei ole kovin ikimuistoinen nyt luettuna. Ehkä en vuonna 1989 ollut törmännyt tähän trooppiin vielä liian usein, vaikka vanhahan tällainen kerrontatapa tietenkin on, minkä David itsekin myöntää: ryöstetyn pankin nimikin kun sattuu olemaan "Rashomon". Ha!

Panin muuten merkille, että Mail-Manin sijasta lehden oli suomentanut nimimerkki Barrister. Näihin aikoihinhan alkoi muita suomentajia tosiaan Marvelin lehdessä näkyä vilisemällä; taisivat vielä poikkeuksetta kaikki toimia jonkun hölmön nimimerkin takaa. Taso vaihteli, ja vain muutama oli tullut jäädäkseen, en muista että tätäkään kaveria olisi myöhemmin nähty lisää, vaikka käännös on vallan pätevää, en olisi Mail-Manista erottanut.

Lehti oli siis erikoisuudentavoittelussaan pikemminkin kiinnostava kuin hyvä. Lukihan tämän, vaikka kumpikin tarina olisi voinut mennä pari pykälää syvemmälle aiheensa käsittelyssä.

MARVEL 7/89: Hämähäkkimies

1. Tri Mustekala elää

2. Ja kuolema iskee!

3. Murskatkaa Hämähäkki!

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Gil Kane

Tussaus: John Romita

4. Kuinka Peteristä ja Gwenistä tuli rakastavaiset

Tarina: Stan Lee

Taide: Steve Ditko

Kuukausittaisen lehtensä lisäksi Hämähäkkimiestä tarjoiltiin meille 80-luvun lopun marvelisteille aika tasaiseen tahtiin myös erikoisjulkaisuina, mikä oli ihan jees, koska sen lisäksi että seittiveikon seikkailuja oli määrällisesti paljon mistä valita, olivat nuo vanhat tarinat yleisesti ottaen korkeatasoisia. Silti tuntui vähän väärältä antaa juuri parhaaseen nousukiitoonsa päässeestä MARVELista peräti neljännes vuoden numeroista Hämikselle – ja vieläpä kolmena kuukautena putkeen.

Muistan toki pitäneeni näistä vanhoista tarinoista (totisesti ikivanhoista – melkein 20 vuotta näilläkin ikää jo silloin) jo nuorena, vaikka niitä vaivasikin tietynlainen muuttuneesta maailmasta johtuva vieraus. Nuorison vaatetus ja tavat, kaupungit autoineen, tekniikka ja mediamaailma ja niin edelleen olivat jotenkin niin 60-lukuisia, että tunnelma oli kuin olisi seurannut rinnakkaistodellisuuden Peter Parkerin elämää, vaikka samaa kanonisoitua kronologiaahan nämä tietenkin olivat kuin ne kasaritarinat joita Hämpyn omassa lehdessä tuolloin seurasin. Nyt kun noista 80-luvun tarinoistakin on jo paljon kauemmin kuin näistä Stan Leen ja Gil Kanen taidonnäytteistä oli silloin, historiallinen konteksti ei enää juuri vaivaa; kaikki minulle tutut Marvel-sarjakuvat ovat jo enemmän tai vähemmän historiallisia (joskin viime vuosina olen pikkuisen aktivoitunut myös modernimman Marvel-tuotannon parissa, mutta tämä blogi ei ole sitä varten...). Tarinat tapahtuvat omassa aikakuplassaan, ja ovat kaikki oivallisia katsauksia omaan aikakauteensa.

Ajallisesta vieraudesta huolimatta Stan Leen Hämähäkkimiehessä on myös outoa autenttisuuden tuntua, joka puuttuu kasarihämiksestä. Oudolla tarkoitan sitä, että eihän tämä Leen Hämis ollut minulle juuri lainkaan tuttu näitä lehtiä ensi kerran lukiessani, mutta jotain "oikeaa" näissä silti oli. Kenties Lee vain hallitsi Peter Parkerin hahmona niin hyvin; ei liene liioiteltua väittää, että nimenomaan Hämähäkkimies oli se, minkä parissa Stan Lee ylsi parhaimpiin suorituksiinsa. Tämän lehden tarinat ovat hänen aktiivisen käsikirjoittajauransa loppuvaiheelta, vuodelta 1970, jolloin Lee kirjoitti enää Hämistä ja Ihmenelosia, joka sekin on ollut lähinnä Jack Kirbyn sooloilua. Lee pisti paukkunsa Hämähäkkimieheen, ja se näkyy. Henkilöhahmot (taas pitää kehaista Hämiksen laajaa ja hyvin rakennettua sivuhenkilöjoukkoa) ovat kiinnostavia, dialogi rullaa, ihmisten ongelmat ovat monesti paitsi samaistuttavia maanläheisyydessään (raha- ja rakkaushuolet, sairaudet, huumeet, rikollisuus), myös usein ajankohtaisista uutisaiheista poimittuja, kuten tämän numeron ilmansaasteet ja poliittinen korruptio. Viimemainitusta käy mainiona esimerkkinä Sam Bullit, jonka retoriikka on kuin suoraan tämän päivän oikeistopampulta.

Huomaan että vuonna 2020 pidän näistä tarinoista vielä aiempaa enemmän. Leen dialogi on runsasta, mutta elämänmakuista, eikä voi mitään sille, että vaikkapa Peter Parker ja Gwen Stacy ovat hänen kirjoittamanaan piristävän todellisia ihmisiä; elämänmakuisia etenkin verrattuna muuhun 60- ja 70-luvun vaihteen Marvel-sarjakuvaan. Eroa esimerkiksi Roy Thomasin saman vuoden X-Meniin on kuin yöllä ja päivällä. Tietenkin Lee tiesi tekevänsä supersankarisarjakuvaa, eikä tämä puoli ole yhtään sen hullummin hoideltu; aika paljon vaikuttavammin Tohtori Mustekalaa on tässä numerossa käsitelty kuin hänen aneemisissa modernimmissa esiintymisissään, joita Suomessa nähtiin vuoden 1988 lopulla. Tämän numeron Tohtori on pelottava ja skarppi vihollinen, jonka toiminnan seurauksena Hämiksen tyttöystävän Gwenin isä, sarjassa jonkun aikaa sivuhenkilönä esiintynyt poliisikapteeni Stacy saa surmansa. Sen verran harvinaista (käytännössä olematonta) oli sivuhenkilöiden menehtyminen vielä tuohon aikaan Marvel-lehdissä, että tapahtumalla oli painoarvoa. Ja vielä synkempäähän oli tietysti pian luvassa...

Kuvituspuoli toimii. Gil Kanen tyyli on vaihtelevine kuvakulmineen ja terävine varjoineen dramaattisempi kuin häntä edeltäneen John Romitan pehmeys, mutta koska Romita pysyttelee tussaajana, säilyy jonkinlainen visuaalinen yhteys aiempaan. Vaikka yleinen konsensus taitaakin kallistua Romitan puoleen parempana Hämis-artistina, itse pidän enemmän Kanen välillä jopa elokuvamaisista otoksista ja ekspressiivisemmistä kasvonpiirteistä. Molemmat ovat kovan tason tekijöitä tietenkin. Lehden lopussa on tilaa vielä sen verran, että Mail-Man on saksinut viisisivuisen koosteen aivan Hämiksen alkuajoilta, jossa keskitytään Peterin siviilielämän kuvioihin. Ei mitään mullistavaa – Leen dialogi on lähes kymmenen vuotta aiemmin ollut vielä vähän kömpelöä, mutta Ditkon erikoista ja kiehtovaa piirrosjälkeä näkee aina mielellään. Ja onhan kieltämättä historiallinen hetki, kun tavataan niin Harry Osborn kuin Gwen Stacykin ensi kertaa. Olisivathan nämä historiallise(mma)t tarinatkin ansainneet kokonaisena julkaisun, mutta parempi tämäkin kuin ei mitään, ja Marvel-Sagassa nähtyyn "kuva sieltä, toinen täältä"-tilkkutäkkiin verrattuna tällainenkin parin sivun kooste on suorastaan tarinallinen.

Mutta jos mielestään sai Hämistä vuonna 1989 ihan tarpeeksi omassa lehdessään, niin olihan tämä kova paikka: kolme kuukautta putkeen MARVEL näitä Hämis-klassikoita tosiaan tykitti. Ainakin niistä ensimmäinen oli kyllä kovaa kamaa, mitenköhän seuraavat?

Hulk erikoisjulkaisu II

1. Ehkä ihmettelette miksi kutsuin teidät tänään tänne...

2. Tulikaste

3. Häiden kuokkavieras...

Tarina & piirrokset: John Byrne

Tussaus: John Byrne / Keith Williams

Taannoin ensimmäisen Byrne-Hulkia julkaisseen erikoisjulkaisun yhteydessä mainitsinkin, että jäi tämä pari kuukautta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa ostamatta tuoreeltaan. Ykkösosa ei suinkaan ollut huono, mutta se ei toisaalta ollut kauhean hyväkään. Hulk henkilögallerioineen oli minulle vielä tuolloin aika vieras, eikä Byrnen käsittelyssä tullut paljon tutummaksi. Pääosassa tuntui pikemminkin olevan jokseenkin mielenkiinnoton Tohtori Samson, eikä Hulkin ja Bruce Bannerin erottaminen fyysisesti toisistaan ollut minulle lukijana niin iso paukku, kuin se on varmasti ollut sellaiselle, joka on vihreän miehen edesottamuksia jo pitkään seurannut. Ja tosiaan kului vuosia ennen kuin divarista poimin tämän kakkososan – on varmasti ollut ihan viimeisiä hankkimiani Marvel-lehtiä ennen kuin 2000-luvulla palasin asian pariin Morrisonin X-Menin myötä.

Erikoisjulkaisu kakkonen on ensimmäistä parempi. Jotenkin johdantomaisesta tunnelmasta on nyt päästy varsinaisten tapahtumien pariin; juonellisesti kokonaisuus on napakampi, eikä Hulk esimerkiksi (kuten edellisnumerossa) tappele sivukaupalla näkemiään harhoja vastaan. Itse asiassa nimihenkilö on enimmäkseen taustalla. Bannerin tietoisuudesta erotettu Hulk on enää hädin tuskin ajatteluun kykenevä örisevä olento, jolla ei murahtelun ohella ole dialogia enää lainkaan, ja joka on olemassa vain jättääkseen tuhoa jälkeensä. Byrne seuraakin enemmän Bruce Bannerin edesottamuksia; tämä käy työhön pysäyttämään itsestään irrotettua luonnonvoimaa, ja perustaa Hulkbusters-nimisen eri tieteenalojen asiantuntijoista kootun tiimin. Tällainen tieteentekijöistä koostuva tiimi on ajatuksena kiinnostava, mutta jostain syystä Hulkbusters taantuu välittömästi joukoksi kiihkomielisiä Hulk-vihaajia futuristisen mech-laitteiston ohjaimissa. Tämän koko homman pointti jää hämäräksi, mutta onneksi Peter David palautti Hulkbustersit kuvioihin myöhemmin ja kiinnostavammin (ja kyseiset tarinat olin siis jo ennen tätä lehteä lukenutkin).

Toisaalta Hulkbustersien ärsyttävyydessä on jotain piristävää. Lehden kakkostarina – jossa raivostuttavan itseriittoinen Samson ja rasittavan nokkavat Busterit mäiskivät toisiaan nassuun on jopa oikein viihdyttävää luettavaa, vaikka itse Hulkia ei näykään mailla halmeilla. Paras tarina on kuitenkin viimeinen, jossa Byrne käyttää samantyylistä metodia kuin MARVEL 1/89:ssä nähdyssä Ihmenelosten tarinassaan: joka sivu on jaettu kahtia toisiinsa liittymättömien juonenlankojen vuorotellessa. Luin hiljakkoin interwebsistä että moni pitää tuota FF-numeroa ärsyttävänä lukea, mutta itse en ollut edes tajunnut sen olevan jotenkin poikkeuksellinen ennen kuin nämä valitukset näin. Oli miten oli, Byrne on ilmeisesti yrittänyt helpottaa lukijoita pysyttelemällä saman juonen parissa nyt pidempään: jokaisen sivun ala- ja yläpuoliskon verran vuorotellen. Itse tykkäsin tästä kerrontatavasta (jonka olisi kai voinut toteuttaa myös kokonaisin vuorottelevin sivuin... mutta sehän olisi ollut ihan tylsää), siinä oli jotain elokuvallista. Toisaalla on käynnissä Bruce Bannerin ja Betty Rossin jo pari vuosikymmentä odotetut häät, ja toisaalla Hulk ja Tohtori Samson ottavat yhteen niin että tanner tömisee. Kun sitten yksinäinen kirkko ilmestyy lehden viimeisillä sivuilla yhtäkkiä tämän painiottelun taustalle, on se kyllä aika hyytävä hetki – juonten traaginen yhteentörmäys näyttää väistämättömältä. Melkein nousi iho kananlihalle – ellei sitten ollut flashback Kill Billistä, jonka hääkohtauksen tuo autiomaan keskellä nököttävä pieni valkoinen kirkko tuo tosiaan mieleen. No, Byrnellä on enemmänkin ylläreitä hihassaan tässä tarinassa kyllä.

Täytyy todeta, että tämä lehti oli vuonna 2020 luettuna parempi kuin etukäteen arvelin. Mäiskettä ja oikeasti etenevää juonta, ja viimeinen tarina oli suorastaan mestarillinen (normaalilla supersankari-skaalalla; ei nyt sentään verrata tätä mihinkään oikeasti genreä uudistaviin teoksiin). Makuasia siis lienee, pitääkö hyvänä vai huonona sitä, että Byrnen lyhyt kausi Hulkin parissa päättyy tähän. Olisiko hänellä ollut vielä annettavaa, vai onko hyvä että lopetti tähän selkeään päätepisteeseen ja uutta alkua lupaavaan tilanteeseen? No, kaikkihan tietävät, että Peter David astui Hulkin ohjaimiin näillämain, joten Byrneä ei varmaan kenenkään tullut ikävä. Sen sijaan hänellä taisi olla annettavaa DC:n puolella tämän jälkeen paljonkin, ellen nyt ihan väärin miekkosen aikajanaa hahmota.

Hämähäkkimies 7/89

1. Taasko minä olen pihalla?

Tarina: Ann Nocenti

Taide: Arthur Adams

2. Wendigon huuto

Tarina & Taide: Charles Vess

Nykyään Marvelin sarjakuvien tekijä- ja lukijakunta on varsin heterogeenistä, mutta 80-luvulla ainakin tekijäpuoli oli ylivoimaisen miesvaltainen. Lukijoissa lienee naispuolisia ollut prosentuaalisesti paljon enemmän, vaikka meitä osapuilleen teini-ikäisiä miehenalkuja kuitenkin selkeä enemmistö. Onneksi tekijäpuolen ukkokööriin ilmestyi piristäväksi poikkeamaksi Ann Nocenti – käsikirjoittaja, joka sittemmin nousi yhdeksi ehdottomista suosikeistani. Tämän numeron suurimmaksi osaksi täyttävä tarina lienee hänen ensiesiintymisensä Suomessa, ainakin tässä omassa katsauksessani.

Tarina on Web of Spider-Manin annualista, eli tyypilliseen vuosijulkaisutapaan on juonellisesti melko irrallinen, mutta sisältää komeaa kuvitusta. Arthur Adamsia oli tähän mennessä nähty meillä vasta parissa Ryhmä-X:n numerossa edellisvuonna, mutta kunhan vuosi -89 saadaan loppuun, on hänen vaikuttavasta kynänjäljestään päästy nauttimaan paljonkin. Mutanttitarinoihin Adams taisi aktiivisina Marvel-vuosinaan enemmän keskittyäkin, tämä lienee hänen harvoja Hämis-töitään, mutta kertakaikkisen upeaa jälkeä toki myös. Itse tarinan keskiössä on (oikeastaan enemmänkin kuin Hämis) Uusien Mutanttien hämmentävä alien-jäsen Sotakone ("Warlock"-nimen varsin kömpelö suomennos), joka lähtee yksikseen New Yorkin kaduille, etsimään "oikeaa elämää" television tarjoaman keinotodellisuuden sijaan. Epäonnisia sattumuksiahan siitä seuraa, koska Sotakone on paitsi kapasiteetiltaan melko tuhovoimainen muodonmuuttaja, myös Maan elämää monin tavoin ymmärtämätön lapsenkaltainen olento... joka lopulta ajautuu hyvää tarkoittavan mutta epäeettistä toimintaa harjoittavan tiedemiespariskunnan koekaniiniksi ja alkaa Godzilla-moodissa tuhota kaupunkia. Siispä Hämis hätiin.

Juoni ei siis ole kummoinenkaan, mutta varsinkin tarinan alkupuolisko on kuitenkin mitä viihdyttävintä luettavaa. Nocentin omintakeinen ja tunnistettava lievästi tajunnanvirtamainen dialogi rullaa notkeasti, ja sopii Sotakoneen kaltaisen naiiveja havaintoja sarjatulella ääneen lausuvan idioottineron suuhun täydellisesti. Muutamat humoristiset kohtaamiset tämän infantiilin tekno-orgaanisen alienin ja New Yorkin kansalaisten välillä toimivat myös huumoritasolla hyvin, mutta valitettavasti tarinan lopun rymistelyosuus on puiseva ja logiikaltaan vähän hämärä. Myöhemmin tutuksi käynyt Nocenti-trooppi on tietenkin myös kärkevä kannanotto johonkin poliittisesti ja / tai yhteiskunnallisesti virittyneeseen asiantynkään – näiden vuoksihan moni pitää vieläkin Nocentia "vasemmistolaisena" kirjoittajana, mikä toki jenkkien mittapuulla totta lieneekin. Ainakin ärhäkkää aktivismia hänen kirjoituksistaan löytyy. Tällä kertaa otetaan heti tarinan alussa näkyvästi kantaa julmiin eläinkokeisiin, kun Hämis päätyy hajottamaan Animal Liberation Frontin iskun koelaboratorioon. Sama teema luonnollisesti toistuu tiedemiesten ja Sotakoneen välillä myöhemmin, ja herättelee kysymyksiä siitä, missä määrin tietoisten ja tuntevien olentojen käyttö tieteen koekappaleina on sallittua "yhteisen hyvän" nimissä. Osoittelevaa? Totta kai. Mutta ei päälleliimattua siinä mielessä, että teema kantaa läpi tarinan; heti alusta on selvää, että tätä näkökulmaa ja kysymystä tällä kertaa pyöritellään, eikä Nocenti lähde valitsemaltaan tieltä harhailemaan turhien sivujuonien ääreen. Myöhemminhän hän varsinkin Daredeviliä kirjoittaessaan otti näkyvästi kantaa mm. sellaisiin asioihin kuin lihansyönti, ydinvoima, tehtaiden vesistöihin syytämät saasteet, geenimanipuloitu karjankasvatus, median yliseksualisoitunut naiskuva... Näitähän riitti, ja näiden (eikä toki yksinomaan näiden) kiinnostavan erilaisten aiheittensa takia Nocenti erottuikin oikein mukavasti edukseen Marvelin käsikirjoittajajoukosta.

Arthur Adamsin piirrosjäljestä olen jo aiemmin maininnut tykkääväni, ja tämän tarinan alkupuolisko varsinkin on ihan huippujälkeä häneltä; Sotakoneesta muistetaan usein mainita, että hänen visuaalisen ilmeensä luonut Bill Sienkiewicz on ainoa joka todella osaa piirtää hahmon, mutta koska itse en ole noita klassisia New Mutantsin numeroita lukenut, on minulle "se oikea" Sotakone juuri tämä Adamsin versio. Huikean ilmeikäs, mutta olematta silti liian sarjakuvamainen (mihin monet myöhemmät piirtäjät sortuivat), mikä ratkaisu säilyttää Sotakoneen kiinteän elollis-koneellisen olemuksen. Hänen robottiutensa aistii hyvin. Tämä lienee myös ihan ensimmäisiä tarinoita joissa olen Sotakoneen nähnyt tositoimissa – ja kun häntä nähtiin lisää Adamsin piirtämänä vielä loppuvuoden R-X:ssä, niin ei ihme että minulle Sotakone ja Adams kuuluvat yhteen. Piirrostyö on muutenkin todella kovassa iskussa, mutta valitettavasti puolivälin jälkeen lienee tullut kiire, koska taso heikkenee selvästi; lieneekö joku muu tussannutkin loppupuolta, koska tyypillisen pikkutarkka Adams-jälki vaihtuu aika sutaisten tehdyksi.

Lehden toinen tarina on muutaman sivun täytejuttu Wendigosta, paitsi että tämä ei ilmeisesti ole tuttu Marvelin universumin Wendigo, vaan se mytologinen olento, jolta tuo Kanadan metsissä mm. Wolverinea vastaan säännöllisesti matsaava monsteri on saanut nimensä. Hämmentävää, koska tätä eroa ei itse tarinassa mitenkään tuoda esiin, ja soppaa sotkeakseen Mail-Mankin sekoittaa Wendigon palstallaan Alfa-Lentueen Sasquatchiin!

No joo. Tarina on todella tyhjänpäiväinen, ja todettakoon nyt tässä, että vaikka Charles Vess on palkittu ja korkealle arvostettu (mm. Hugo-palkittu) kuvittaja esim. Sandman-yhteyksistään, niin en ole itse oikein hänen tyylistään koskaan pitänyt. Ihmishahmot ovat jotenkin vahanukkemaisia ja jäykkiä, kerronta ei solju siten kuin sarjakuvan pitäisi. Tyhjää täytettä siis, kuten on Sotakoneen esittelykin (luinkohan koskaan näitä hahmoesittelyitä kokonaan? ne tuntuivat aina vähän turhilta...), ja jo kolmanteen osaan ehtinyt Marvel-Saga pitkästytti minua taas oikein tosissaan. Ei Marvelin historia toimi tässä tilkkutäkkimuodossa esitettynä lainkaan, mutta kansi on sentään tällä kertaa aika hyvä. Kaikeksi onneksi lehden pääosin täyttävä Sotakone-tarina on laatukamaa, ja oikein mielenkiintoinen ensitutustuminen Ann Nocentin työhön.

Ryhmä-X 3/89

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Michael Golden & Bret Blevins

Näillä main alkoi 12-vuotiaan meikäläisen huumorintaju loppua. Katkeraa kalkkiahan se oli, kun jatkuvajuoninen tarina siirtyi edellisessä vuodenvaihteessa tauolle ja lehti alkoi ilmestyä joka toinen kuukausi. Mutta koska luvassa oli "väliinjääneitä klassikkoja", tämän jotenkin kykeni hyväksymään. Edes sanan äärimmilleen venytetyllä määrittelyllä ei tämän numeron tarinaa voi kuitenkaan pitää klassikkona, olkoonkin että on Claremontin kultakaudelta (tarkemmin siltä lyhyeltä ajanjaksolta, jolloin Storm oli jo irokeesi-lookissaan, mutta jolloin hänellä oli vielä voimansa), ja olkoonkin että on Michael Golden kuvittamassa. Lehti itsessään on X-Men Annualista repäisty kohtalaisen kajahtanut huumoritarina, jonka pääosassa on Ihmemies (Impossible Man), tuo periaatteessa hauska Lee / Kirby -luomus, joka kuitenkin aika harvoin taitaa jaksaa kantaa kokonaista tarinaa.

Enkä nyt tarkoita että lehti olisi huono. Claremont on useinkin osoittanut, että vakavan ja jopa synkän kerronnan ohella myös huumori taittuu, mikä ei olekaan ihme – hänen humoristiset tarinansa perustuvat pitkälti hahmojen täydelliseen tuntemukseen, ja näiden luonteenpiirteiden ja henkilökohtaisten outouksien (usein myös hänen itse kirjoittamiensa absurdin monimutkaisten juonenkäänteiden) korostamiseen. Tässäkin tarinassa, jossa Ihmemies saapuu Maahan kuvitellen pelaavansa kaikkien kanssa kivaa keräilypeliä, on paljon toimivia hetkiä. Juonta ei sitten niinkään: Muotoaan muuttava popuppilainen (Ihmemiehen kotiplaneetta) ilmestyy X-miehille Galactuksena, vie Xavierin kartanon mennessään ja niinpä tämän pimahtaneen keräilijän perään lähdetään. Matka vie Kostajien päämajaan, Kadonneeseen valtakuntaan, SHIELDin tukialukselle, ja lopulta Marvelin toimitukseen, missä vaiheessa oma mielenkiintoni on jo pahasti hiipunut.

Juttu tosiaan laimenee edetessään. Aluksi huumori on kohdillaan, mutta muotoa muuttavan ja omiaan höpöttävän kahjon perässä voi juosta vain rajallisen ajan, ennen kuin puu alkaa maistua. Nyt se raja ylittyy viimeistään kun metafiktiivinen osio alkaa. Näistä "Marvelin tekijät Marvelin universumissa"-jutuista en ole koskaan oikein välittänyt. Pidän ajatuksesta, että näitä sarjakuvia (omanlaisinaan versioina) ilmestyy myös tässä supersankareita vilisevässä todellisuudessa, mutta nämä kohtaukset menevät väistämättä sellaisen kanonisoidusta kerronnasta irrallisen vierauden puolelle, että tarinallinen momentti hiipuu irtovitsien tieltä olemattomiin. Taas näin käy. Kun sen lisäksi alkupuolella huikean hyvältä näyttävä kuvitus (Golden on ainakin tarinan ensimmäisestä puoliskosta vastuussa... lieneekö loppuosa Blevinsiä?) on latistunut aika mitäänsanomattomaksi, jää lehdestä vaisu vaikutelma. Tussaaja vaihtuu muutaman sivun välein (M-M luettelee koko joukon palstallaan) jäljen ollessa pahimmillaan suttuista, parhaimmillaan upeaa – esim. Goldenin tussatessa itseään.

Lehdessä on kaiken kaikkiaan välityön makua, kun kahden sivun Mail-Manin palstan ja kahden kerrassaan turhan esittelyn (Rogue ja Kolossi) lisäksi sisäsivuista peräti kolme on täytetty mainoksilla, mitä näissä lehdissä näkee todella harvoin. Mutta todetaan nyt vielä: kyllä tämän taas luki, eikä tällä kertaa kirpaissutkaan pahasti. Kevyesti viihdyttävää hömppäähän tämä on paikoin huikean kauniilla kuvituksella. Mutta vuonna 1989... kaksi kuukautta tätä oli pitänyt odottaa. Seuraavaan numeroon meni taas kaksi kuukautta. Kyllä harmitti niin penteleesti.

MARVEL 6/89: Tuomari

1. Verinen kierre

2. Takaisin sotaan

Tarina: Steven Grant

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Toisena julkaisuvuotenaan MARVELin potentiaalia uusien tuttavuuksien julkaisukanavana alettiin hyödyntää tosissaan. Edellisnumeron Kapteeni Amerikan jälkeen oman lehtensä saa nyt Tuomari, jonka omia tarinoita ei ole Suomessa ennen julkaistu – eipä niitä pahemmin ole ollut tarjollakaan, sillä tämä tuolloin vasta parin vuoden ikäinen stoori on peräisin The Punisherin ensimmäisestä omasta julkaisusta, viisinumeroisesta minisarjasta, joka edelsi varsinaisen kuukausittaisen lehden perustamista. Itse hahmo oli toki ollut olemassa jo kauan, ilmestyttyään alkujaan Hämikseen sivuhenkilöksi 70-luvun alussa (Tuomari siis täyttää kohta 50!). Itsekin tunsin, tai ainakin tiesin Tuomarin jotain kautta, vaikea kyllä sanoa mistä, koska ainakaan tähän asti kronologisesti lukemassani Marvel-kokoelmassa ei tyyppi ole tullut vastaan. Lienen lukenut jotain kaverilla olleita vanhoja Hämiksiä tai uunituoreita jenkkilehtiä joissa hän on esiintynyt. Oli miten oli, tämä Frank Castlen ensimmäinen omassa lehdessä esiintyminen oli erittäin odotettu minunkin tahollani. Tuntui varmalta että nyt on kovaa tavaraa tulossa, ja jo tuo Zeckin klassinen kansi saa sydämen tykyttämään. On upea teos! Myöhemmin tuo sama kuva oli jonkun julkaisun välissä julisteena, ja vuosien ajan oman huoneeni ovessakin.

Steven Grant ei ole iso kirjoittajanimi (mahdettiinko Suomessa julkaista koskaan häneltä muuta kuin tämä Tuomarin ensimmäinen oma tarina?), mutta tästä huolimatta ainakin tähän lehteen mahtuva minisarjan ensimmäinen puolisko on todella hyvin kirjoitettua, pikajunan lailla etenevää ammattitaitoista toimintatrillerikerrontaa. Juoni on elokuvallinen: jo jonkin aikaa Rykerissa lusinut Frank "Tuomari" Castle osallistuu mafian juonimaan vankilapakoon, mutta kukaan ei luota häneen, eikä hän luota kehenkään – ja keturalleenhan tuo joukkopakokin sitten menee. Mutta vankilanjohtajalla onkin Frankille vähän henkilökohtaista asiaa...

Hänelle luvataan vapaus ja loppumattomat resurssit taustatukineen kunhan hän lupaa jatkaa ehtymätöntä taisteluaan rikollisuutta vastaan. Ehdotuksen taustalla on salaperäinen "Trusti", joukko nykymenosta huolestuneita kunnon kansalaisia. Frank ottaa tarjouksen vastaan, vaikka onkin tottunut soolona toimimaan; eikä Trusti nytkään ole kuin taustalla, varustamassa Tuomaria sotaan ja hätätilanteissa puhelinyhteyden päässä. Kuten kuitenkin arvata saattaa, alkaa Trusti vaikuttaa tarinan edetessä jossain määrin epäilyttävältä jopa Tuomarin mielestä.

Kuten todettu, tarina on elokuvallinen, eikä tämä tosiaan tarvitsisi juurikaan muutoksia toimiakseen valkokankaalla Deathwish–henkisenä väkivaltahumppana. Perinteisen Marvel-maailman ulkopuolella tunnutaan olevan, mikä Tuomarin tarinoiden tunnusmerkiksi pitkälti jatkossa muodostuikin, vaikka samassa universumissa toki sentään. Joka tapauksessa tässäkin tarinassa meno on siinä mielessä realistisempaa kuin nyt vaikkapa Hämähäkkimiehessä, että väkivallalla on seurauksensa; ruumiita tulee, ja sivulliset kärsivät kun erilaisten tahojen välinen nahistelu ajautuu urbaaneihin keskuksiin. Tämä on kolkko maailma, jossa rikolliset eivät ole hölmöjä tai toheloita, vaan absoluuttisen pahoja, väkivallan turruttamia olentoja, jotka toimivat ja elävät omien lakiensa kautta yhteiskunnasta välittämättä. Samalla alueella operoi tietenkin myös Tuomari itse, hänen maailmansa on kutistunut yksinkertaiseksi väkivallan kierteeksi, jossa hän itse on olemassa enää kuolemantuojana, lopullisena tuomarina, jonka omalla elämällä ja omilla toiveilla ei enää ole merkitystä – tällaisia itseensä liittyviä inhimillisiä tunteita kun ei Frank Castlella enää ole lainkaan, vaikka satunnaisesti hän vielä jaksaa kantaa esimerkiksi sivullisten hyvinvoinnista huolta.

Etenkin lehden ensimmäinen osio, vähän yli puolet pituudesta vievä vankilaepisodi, on jäänyt huikean hyvänä mieleen. Päähenkilö tulee parin sivun aikana tutuksi hyvin, kerronta on taidokkaasti fokalisoitu; näkökulma, maailmankuva, asenne ja tunnelma välittyvät nimenomaan päähenkilön kylmän laskelmoivana todellisuutena. Tähän vaikuttanee ensisijaisesti jatkuva minämuotoinen kerronta, jota dialogilaatikot kuljettavat ruudusta toiseen. Muistelen lukeneeni, että Chris Claremont toi tämän metodin Marvelin sarjakuviin ensimmäisen Wolverine-soolon myötä, ja nimenomaan Wolverinen ja Tuomarin (ja heidän kaltaistensa yksinäisten susien) tarinoissahan tällainen tarinankuljetus sittemmin muodostuikin standardiksi. Nykyisinhän (eli siis jo 90-luvun kuluessa, arvelisin) se on kokonaan korvannut esim. vielä 80-luvulla yleisesti näissä lehdissä nähdyt ajatuskuplat. Steven Grantin ansioksi on sanottava, että hän kirjoittaa tätä Tuomarin sisäistä ääntä todella hyvin. Tätä lukee ihan nautinnokseen, vaikka totta kai tietyt toimintaleffakliseet ovat keskeisessä asemassa. Esimerkiksi tämä viettelevä enimmäkseen ilman vaatteita kuljeskeleva petolliseksi osoittautuva aasialaisnainen...

Hänestä puheenollen, väkivallan ohella toinen Tuomariin alusta asti kuulunut elementti on seksi. Kun Tuomaria jatkossa julkaistiin lisää, kävi ilmi että keskimäärin joka toisessa tarinassa hän päätyy jonkun satunnaiskohtaamisen kanssa sänkyyn, mistä seuraa tietenkin se, että avioparit poislukien Tuomari tuntuu olevan ainoa Marvelin "sankari", jolla on aktiivinen seksielämä. Tätä väkivallan ja vapaan seksin yhteenkietomista voisi joku pitää ongelmallisenakin mielleyhtymänä, mutta sanoisin että kyse on pikemminkin tietynlaisten action-kliseiden tarkoituksellisesta uusiokäytöstä. Frankin jokseenkin nihilistiseen maailmankuvaan tämäkin aspekti kyllä sopii. Hän kun ei kykene solmimaan tunnesiteitä kuitenkaan.

Lehden kuvituspuoli on sekin kohdallaan; taisin jo Salattujen sotien yhteydessä mainita, että tämä Tuomarin tarina oli se, joka minusta lopullisesti teki pysyvän Mike Zeck -fanin, ja tämä onkin parasta Zeckiä toistaiseksi; itse asiassa parasta jälkeä mitä häneltä koskaan näin. Vankilaosuuden värityksenkin Zeck on hoitanut itse, minkä heti huomaa normaalia tasaista Marvel-väritystä monipuolisempina sävyinä. Kalsea laitostunnelma välittyy kyllä.

Olin siis täysillä myyty tämän lehden myötä, ja niin oli moni muukin; kehuja kertyi Mail-Manin palstalle, ja Tuomaria toivottiin lisää. Häntä saatiinkin seuraavien parin vuoden kuluessa lisää, paljon lisää, mutta muistelen oman innostukseni hiipuneen tasaisen varmasti ajan kuluessa. Syynä ei välttämättä ole ollut mikään sen kummempi, kuin että tämä ensimmäinen tarina oli liian täydellinen. Tuomari on lopulta niin yksipuolinen hahmo (etenkin, koska hänen ympärilleen ei koskaan muodostunut edes minimaalista sivuhenkilögalleriaa sivujuonineen), että hänestä kerrottujen potentiaalisten tarinoiden määrä on varsin vähäinen. Tekijät vaihtuivat, mutta tarinat eivät juuri muuttuneet. Ja kun heti ensiesiintyminen oli niin täydellinen Tuomari-stoori, vertautuivat kaikki jatkossa tulleet siihen heikompina. No, on myönnettävä että muistan noita tulevia Tuomari-juttuja hyvin huonosti; kenties ne pääsevät uudelleenlukiessa vielä yllättämään? Lähitulevaisuudessa se selviää.

Hämähäkkimies 6/89

1.  Pala, Hämis, pala!

2. Sankari tulimeressä

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein / Bob McCleod

Parin numeron takapakin jälkeen Hämähäkkimies jatkaa hyvin alkanutta vuottaan. DeFalco & Frenzin Hämis on se, jonka myötä tutustuin itse paitsi seittiseppoon, myös Marvelin sarjakuviin ylipäätään kunnolla, joten kun tässä numerossa taas aivan liian pitkästä aikaa nähdään kyseisen kaksikon tyylinäytettä, niin onhan se kuin kotiin palaisi. Taas on todettava, että vaikka DeFalco ei ole mitenkään hienostunut tai korkeakirjallinen käsikirjoittaja, hänen reipas ja mutkaton tyylinsä istuu nautinnollisen luontevasti Hämähäkkimieheen. Tarinassa on rytinää, huumoria, äärirajoja, ylivoimaisia vastuksia ja jatkuvaa läpänheittoa – ja se rullaa eteenpäin pirun toimivasti alkurysäyksestä loppuhuipennukseen asti.

Juoni on tuttu kuvio, jossa poloinen sankarimme joutuu yksin ottamaan matsia monta kertaa omaa kaliiperiaan kovemman vastustajan kanssa. Tällä kertaa vuorossa on Galactuksen entinen apuri, tulivoimiensa ohella järkyttävästi turvonneella egolla varustettu Tulilordi, joka galaksin poikki lennellessään huomaa Maan, ja päättää poiketa syömässä siellä viimeksi nauttimaansa taivaallista herkkua, pizzaa. Sure, why not? Luonnollisesti hän laskeutuu New Yorkiin, ja kahakkahan siitä syntyy, kun paikallinen raksajengi, joka Marvelin kansalaisille ominaiseen tapaan on välittömästi valmis tarttumaan aseisiin ja rynnimään vihaisena väkijoukkona kohti ongelmia, luulee että kyseessä on mutantti, jollaisista media lietsoo uhkakuvia. Peter Parker sattuu olemaan lähistöllä, ja Hämiksenä pelastaa raksajengin varmalta kuolemalta suututtaen Tulilordin samalla. Ja sitten mennään koko lehden verran ympäri Nykkiä hirveää tuhoa tehden.

DeFalco ei totisesti jarruttele Tulilordin tuhovoiman suhteen, mistä seuraa kyllä tiettyjä ongelmia, kun ollaan Manhattanilla – hämmästyttävää, miten paljon autioita taloja, kokonaisia autioita kortteleita onkaan tällä maailman kalleimpiin lukeutuvalla maapläntillä! Mutta eihän tällainen tarina olisi enää ihan niin hauska, jos siviilejä kuolisi kuin kärpäsiä, ymmärrän sen... Silti vähän koettelee logiikan rajoja, että vaikka puoli kaupunkia on romuna, ei henkilövahinkoja ilmeisesti satu lainkaan. Mutta näinhän tämä aina näissä tarinoissa menee, kunhan nyt vanhana nillitän...

Hämis on totisesti niin pahasti altavastaajana, että harkitsee luovuttamistakin, mutta lopulta sisuuntuu ja päättää, tietenkin, että hänen ristinään tämä avaruuskahjo nyt on. Ja sisulla tästä selvitäänkin. Kun Kostajat lopulta saapuvat paikalle, on Tulilordi jo maassa.

Kertakaikkisen hyvä lehtihän tämä on. Rapiat kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen luettunakin jaksoi viihdyttää; nopealukuinen mutta laadukas. Aistii, että tekijät laativat supersankarisarjakuvaa rakkaudesta lajiin – Ron Frenz on pysyvästi ykkössijalla suosikki-Hämispiirtäjien listallani, ja tämä dynaaminen ja räiskyvä numero on hänen parhaita suorituksiaan. Varsinkin edellisnumeron Lisko-haukotuksen ja korkeintaan puoliksi onnistuneen vuokralaistarinan jälkeen tällaista asian ytimeen menevää perushämistä oli ilo lukea.

MARVEL 5/89: Kapteeni Amerikka

1. Liikemies ja mielipuoli

2. Kylmä tuli!

Tarina: Roger Stern

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Josef Rubinstein

Muistelen, että ennen kuin kunnolla Marvelin universumia tunsinkaan, Kapteeni Amerikka vaikutti jotenkin myyttiseltä ja ekstrajännältä hahmolta. Ehkä syynä oli se kilpi. Mutta vaikkei ollut häntä nähnyt kuin satunnaisissa kuvissa, tuntui että tämän tyypin seikkailut olisivat parasta mitä saattoi kuvitella. Aika pian sen jälkeen kun olin näihin lehtiin hurahtanut, alkoivat sitten Hämiksessa Salatut sodat, missä Kapteeni Amerikka päsmäröi ja pomotteli lähinnä ärsyttävästi. Muutamat satunnaiset Kostajien piipahdukset eri julkaisuissa (poislukien Daredevil ja Born Again, jossa Frank Miller kirjoitti ohimennen Kapteeni Amerikkaa paremmin kuin kukaan muu koskaan) todistivat, ettei tämä yltiöisänmaallinen partiopoika sittenkään ole minun makuuni. Totta kai Kapu on ikoninen Marvel-hahmo ja olennainen osa tämän universumin henkilökaartia. Mutta hänen koko juttunsa on toiminut ainoastaan kahdella tavalla: alkuperäisessä kontekstissaan, eli vetäessä natseja turpaan 40-luvulla julkaistuissa Joe Simonin ja Jack Kirbyn tekemissä sarjoissa, ja toisaalta niissä harvoissa moderneissa tapauksissa, joissa Kapteeni Amerikkaa ei käsitellä vain supersankarina muiden joukossa, vaan joissa nimenomaan korostetaan hänen ulkopuolisuuttaan, sota-aikojen sankarin kykenemättömyyttä sopeutua moderniin maailmanmenoon. Näitähän on toki tullut vastaan äärimmäisen harvoin, mutta ne ovat kaikki olleet hyviä, sikäli kun oikein muistan. Mutta ihan tavis-supersankarina Kapteeni Amerikka ei vain kerta kaikkiaan ole mielenkiintoinen.

Tämä, Kapun odotettu ensiesiintyminen MARVELissa (ja vissiin ylipäätään omana lehtenään Suomessa?), valitettavasti on juuri tätä perushöttöä. Yksinkertaista ja tyhjänpäiväistä sivuntäytettä, joka jo vuonna 1989 lukiessa tuntui minusta vanhanaikaiselta, ja onkin ihan 1980-luvun alusta.  Tekijöinä ovat kylläkin laatunimet: Roger Sternin Hämähäkkiehestä huomasin varsinkin nyt vuosikymmenten jälkeen pitäväni sen vähän mitä sitä kokoelmasta löytyy, ja John Byrne on jo hyvinkin osoittanut olevansa mies paikallaan. Joskin, kuten jo taannoin Hulkin erikoisjulkaisusta kirjoittaessani totesin, tämä on nyt viides Byrneä täynnä oleva lehti vuonna 1989 – ja on vasta toukokuu. Onneksi hänet pistetään vähän tauolle tämän jälkeen, mutta loppuvuodesta JB:tä on taas tarjolla massiivisesti.

Roger Sternillä on nykyään maine yhtenä kovimmista Marvelin 80-luvun käsikirjoittajista, mitä on tämän lehden perusteella vähän vaikea uskoa. Tarina on niin kliseinen, että kliseet liiskantuuvat tahmeaksi massaksi yrittäessään kaikki mahtua samaan pieneen tilaan, ja lopulta tätä klisepuuroa pursuilee kaikkialla. Mister Hyde pakenee vankilasta ranskalaisen Batrocin (harmi että hänen koominen aksenttinsa katoaa suomennoksessa; alkuperäistekstissähän hän esittelee itsensä aina nimellä "Batroc ze Leaper!") avustuksella, asettaa välittömästi kaasutankkerin räjähdysvalmiuteen New Yorkin satamaan ja ottaa Kapteeni Amerikan panttivangiksi. Kaikki tarinalliset koukut ovat tuttuja: viholliset juonivat toisiaan vastaan, Kapu pelastuu ahdingosta silkan tahdonvoimansa avulla, unohtamatta pakollista "Ei tapeta häntä vielä, keksitään joku monimutkainen ansa josta hän voi paeta"-juonikuviota. Pelkästään fraasi "Miten noin suuri voi liikkua noin nopeasti" toistuu useamman kerran tarinan aikana; tuttu lause melkein kaikista Marvel-matseista, mutta yleensä se sentään esiintyy vain kerran per lehti.

En tiedä onko tämä aivan Sternin ja Byrnen ilmeisesti aika lyhyeksi jääneen Kapu-kauden alusta, mutta hahmon historiaa, kykyjä ja muita perusasioita kerrataan ja käydään läpi sivukaupalla. Jopa kaltaiselleni Kapteeni Amerikka vähemmän tunteneelle nämä olivat tuttua kauraa ja kyllästyttävää lukemista, eikä yhtään paremmin toimi muutamaan sivuun ympätty Stever Rogersin arkielämä. Ilmeisesti Marvel on halunnut muuttaa tätä legendaarista hahmoa samastuttavammaksi laittamalla Steve Rogersin palkkatyöhön Kostajat-pestinsä ohella, salattuine henkilöllisyyksineen ja ihmissuhdekuvioineen. Tämä tuntuu piinallisen päälleliimatulta; Kapteeni Amerikan jos jonkun pitäisi ehdottomasti olla koko kansalle tuttu kokopäivätoiminen supersankari. Kunnollisen sivuhenkilögallerian puuttuminen lisää kuvion ontuvuutta, ja Hämähäkkimiehestä muistuttava rahaongelmien kanssa painiminen ei mitenkään sovi tälle hallituksen tukeman supersankarijoukon johtajalle ja amerikkalaisen patriotismin keulakuvalle.

No, Byrne on sentään osaava piirtäjä edelleen, ja Batroc on vähän koomisen hölmö hahmo, jota onkin käsittääkseni yleensä käsitelty enemmän tai vähemmän humoristisesti – en tosin tiedä nähtiinkö häntä Suomessa enää tämän jälkeen juurikaan. Nyt mukana on muutamia juuri häneen kiteytyviä hauskoja kohtauksia, mutta olisivat nekin olleet parempia paksulla ranskalaisaksentilla lisättynä.

Lehden mukana tulee Marvel-Sagan kakkosnumero, joka on vielä tönkömpi leikaten ja liimaten koottu sillisalaatti kuin ykkösosa. Taisin kyllästyä koko historialäpyskään suunnilleen näillä main.

Hämähäkkimies 5/89

1. Joukossame matelee Lisko

Tarina: Len Kaminski

Piirrokset: Alan Kupperberg

Tussaus: Alan Kupperberg & co.

2. Talo ei ole koti

Tarina: Bill Mantlo

Piirrokset: Keith Giffen

Tussaus: Vince Colletta

Aika kummallinen väliinputoajanumero jälleen vuorossa. Alkaa pikkuisen jo pelottaa että Hämis on hyvän alkuvuoden jälkeen palaamassa vuoden -88 kaltaiseen ankeuteen. Ehkä satunnaislukijaa eivät tällaiset sieltä täältä ilman mitään jatkumon tuntua poimitut yksittäistarinat haitanneet, mutta kyllä kaltaiseni Marvel-entusiasti toivoi lehteen kronologisuutta ja etenevää juonta – Ryhmä-X:n parissa kun oli siihen jo tottunut (tosin eihän kyseisessä lehdessäkään sellaista nähty välivuonna 1989). Nyt on siis jälleen vuorossa tarinoita jotka eivät viittaa sanottavammin mihinkään aiempaan, joihin ei koskaan sen kummemmin palata, ja jotka voivat olla ihan mistä sattuu tähän julkaisuun poimittuja. Ovatpa vielä varsin erilaisetkin keskenään, mikä toisaalta tuo pienen kiinnostavan lisänsä lehteen.

Ykköstarina on geneeristäkin geneerisempi superpahismätkintä. Lisko kuuluu Hämiksen legendaariseen vihollisgalleriaan ihan sieltä alkuvuosilta, ja on kovin yksiulotteinen hahmo, mikä toisaalta on hyväkin siten, että antaa käsikirjoittajille tilaa rakennella juonia. No, tällä kertaa ei kyllä pahemmin rakennella. Lisko on liikkeellä, Hämähäkkimies etsii hänet käsiinsä, pelastaa päivän. Uutena (?) elementtinä on nyt mukana kiristysaspekti; korni superrikollinen Pöllö on kaapannut tohtori Curt Connorsin perheen ja vaatii tätä toimittamaan itselleen Liskoksi muuttumiseen tarvittavan seerumin. Siinäpä sitä juonta sitten. Tarina etenee kliseisten käänteiden mukaan ja loppuu onnellisesti, kun Pöllö voitetaan ja tohtori Connors saa perheensä takaisin... melkein! Vaimo kun haluaa kuitenkin pitää vähän etäisyyttä vielä. Kyllä järkytti.

Len Kaminski on niitä kirjoittajia, joiden nimi tuli vastaan silloin tällöin erilaisissa täytetarinoissa, eikä tämä Lisko-juttukaan ole kaksinen esitys häneltä. Alkuruudun maalaileva kerronta on nyt luettuna melko hupaisaa yliyrittämisessään: "Musta sade ropisee synkältä yötaivaalta New Yorkin kaduille ja kujille. Vesi valuu solkenaan, ja se tuntee yön jokaisen salaisuuden. Mutta se ei paljasta niitä." Pidän myös jokseenkin epäuskottavana sitä yksityiskohtaa, että eläimen raivolla gangstereita isoine kynsineen raastava Lisko ei kuitenkaan ota ketään hengiltä, kunhan pahoinipitelee vain. Marvelilla oli vielä tuolloin järkähtämätön suhde tappamiseen, mikä usein sai tarinat – varsinkin osaamattomien käsikirjoittajien – tuntumaan vähän pöljiltä. Lisko oli vihollisstatuksestaan huolimatta sympaattinen hahmo, joten hän ei missään nimessä saanut ottaa ketään hengiltä edes vahingossa.

Huonoista käsikirjoittajista puheenollen, kakkostarina Talo ei ole koti on viimeisiä, ellei viimeinen Suomessa nähty Bill Mantlon käsikirjoittama Hämis; muutamaa vuotta aiemminhan Mantlo oli lehden pääasiallinen kirjoittaja, mutta oli tässä vaiheessa jo siirtynyt muualle, mm. Alfa-Lentueen pariin, missä hänen pitkää kauttaan ei kovin kauniin sanoin nykyään muistella. Mantlo on ongelmistaan huolimatta parempi kuin Kaminski, ja tämä erikoinen stoori onkin häneltä parhaita lukemiani – yllättävän hillitty ja kiihkoton kertomus, jossa ei taistella mitään sen kummempaa kuin New Yorkin epäinhimillisiä ja köyhää kansaa kyykyttäviä vuokraisäntiä vastaan. Silloin aikoinaan tämä tarina ei koskettanut oikein mitenkään; juoneen ei ollut maalaispojalla tarttumapintaa, se tuntui vain tylsältä, ja kuvitus oli luvalla sanoen omintakeista. Keith Giffen on tainnut tehdä uransa lähinnä DC:n puolella, joten tutuksi ei tullut koskaan, mutta tämä ensikosketus hemmon tyyliin oli kyllä hyvin negatiivinen. Sittemmin olen lukenut, että Giffen imitoi tämän tapansa piirtää todella tarkasti joltain tunnetulta taidesarjakuvan tekijältä, olisiko ollut eteläamerikkalainen... Ei ehkä tällainen jälki istu kauhean hyvin Marvel-kuvioihin. Mutta ehkä on kuitenkin huomioitava, että Giffen on piirtänyt Hämikselle nuo isot silmät; tyyli jonka McFarlane vakiinnutti standardiksi pari vuotta myöhemmin. Lieneekö tästä inspiroitunut?

Vaikka Mantlo on siis tarinassaan epätavallisen vähäsanainen ja antaa kuvituksen toimia ilman tekstiä välillä pitkäänkin, on tarinointia tämänkin jutun ensimmäisellä sivulla luvassa sitten senkin edestä: "Kuuntele. Kuuletko sen? Sen on aluksi pehmeä... kuten hiekkarantaan liplattava meri, sitten se nousee kahdenkymmenen vuosisadan sinfoniaksi, kakofoniaksi."

On tähän lehteen totisesti varsinaisia ruuneperejä päätynyt kirjoittajiksi – Mail-Manin osuutta suomentajana ei tietenkään pidä unohtaa. Kokonaisuutena tämä numero on kohtalaisen mielenkiintoinen yhdistämällä tavanomaista tavanomaisemman ykköstarinan – Alan Kupperbergin kuvitus on tiukan tasapaksua ruutujakoa myöten melkoisen laimeaa – ja korkeaksi taiteeksi kurottelevan kakkostarinan. Kumpikaan ei ole erityisen hyvä, mutta lukihan tuon taas. Vuokralaisten ahdingosta kertova juttu sentään toimi vähän paremmin kuin kaksitoistavuotiaana luettuna.

Hulk erikoisjulkaisu I

1. Erämaan kutsu

2. Vapaus!

3. Vihreä menninkäinen

Tarina & piirrokset: John Byrne

Tussaus: Bob Wiacek / Keith Williams

Hulk kuuluu Marvelin olennaisimpaan peruskaartiin, ja on niitä harvoja tyyppejä, joilla Suomessakin on ollut oma lehti. Omasta kokoelmastani ei näitä 80-luvun alun julkaisuja löydy, joten Hulk oli tämän erikoisjulkaisun ilmestyessä tuttu lähinnä vierailuistaan muissa lehdissä, Salatuista sodista ennen kaikkea, mutta tietenkin myös mainiosta Hulk & Möykky -albumista. Kyseisissä tarinoissa Hulkin persoonat ovat keskenään hyvin erilaiset. Ihan uusi kulma vihertyyppiin on tarjolla tälläkin kertaa – viimeistään tätä lukiessa aloin ymmärtää, että Hulkilla ei oikeastaan ole pysyvää normitilaa, vaan hän on kulloisenkin tilanteensa mukaan älykäs, lapsenomainen, aggressiivinen, ilkeä – mitä käsikirjoittaja sitten haluaakin tehdä. Kun itse hahmo historioineen kuitenkin pysyy samana, tämä tarjoaa varsin mielenkiintoisia mahdollisuuksia erilaisiin juonikuvioihin; Peter David erityisesti kokeili Hulkin parissa monenlaista juttua varsin onnistuneesti joitakin vuosia tämän jälkeen.

Mutta nyt on siis tarjolla John Byrnen lyhyt Hulk-kausi, jota ei kovan luokan klassikkona muistella, mutta eihän Byrnen kaltainen hommansa osaava tekijä saa huonoimmillaankaan kuraa aikaan. Byrnehän muuten olikin Suomessa tykätty ja suorastaan palvottu varsinkin piirtäjänä, mutta vuosi -89 on silti ollut melkoista tykitystä mitä miehen tekemisiin tulee: Tammi- ja maaliskuun MARVELit olivat Byrnen Ihmenelosia, siinä välissä nähtiin hänen Alfa-Lentuettaan Ryhmä-X:ssä, tämä Hulk ilmestyi huhtikuussa, ja vielä tulossa oleva toukokuun MARVEL on Byrneä kannesta kanteen. Johan luulisi kovimmallekin fanille riittävän. Hulkin pariin Byrne hyppäsi suoraan Alfa-Lentueen lehdestä mielenkiintoisen tekijänvaihdoksen myötä: Hulkista tuolloin vastanneet Bill Mantlo ja Mike Mignola vaihtoivat Alfaan ja Byrne vastavuoroisesti Hulkiin. Tiimit vaihtuivat lennossa ja toiset jatkoivat toisten aloittamia tarinoita. Valitettavasti tämä (näin olen käsittänyt) romahdutti ainakin hienosti alkaneen Alfa-Lentueen lehden tason pohjamutiin, joista se ei koskaan kunnolla noussut. Hulkin kävi paremmin, mutta kuten todettu, Byrnen kausi jäi lopulta hyvin lyhyeksi, ja vaikka hän pyrkikin heti tekemään isoja muutoksia (kaiketi Mantlon ideoihin perustuvia tosin?), vaivaa tätä tarinakokonaisuutta ehkä jonkinlainen yliyrittämisen maku. Tuntuu vähän siltä, että Byrne haluaa ehdottomasti jättää jälkensä tähänkin lehteen tekemällä heti aluksi ison jutun: Hulk ja Bruce Banner erotetaan fyysisesti toisistaan, mitä ei tietenkään koskaan ennen ole pidetty mahdollisena.

Tämän myötä lehdessä esiintyykin lähes-aivottomana aggresiivisena raivopäänä riehuva urahteleva nimisankari, joka on lähinnä katalyytti. Hulk on keskiössä vain siten, että tapahtumat pyörivät hänen ympärillään, mutta sivuhenkilöt nousevat tärkeämmiksi, mikä on kyllä siten hyvä ratkaisu, että tarinassa on vahva Marvelin jaetun universumin fiilis – on Kostajia, Hulktarta, Tohtori Samsonia ja SHIELDiä (tai siis YPKVV:ksihän tätä organisaatiota tuolloin kotimaisissa lehdissä kutsuttiin... suorastaan kierähtää kieleltä noin toimiva lyhenne). Kun päähenkilö ei puhu eikä ajattele, jää aktiivinen toimijuus muille. Tohtori Samson mainiona psykologi-supersankarina on melkein-pääosassa, mutta Byrne kehittelee myös Bannerin paljon kärsineelle heilalle Bettylle mielenkiintoisia kuvioita. Hulktar taas, kuten totesin MARVEL 3/89:n yhteydessä, kuuluu Byrnen huippusuorituksiin siten, että hänen tulkintansa hahmosta on jäänyt pysyväksi monin tavoin. Minäkin lukeudun nimenomaan Byrnen Hulktaren faneihin, Hulkista itsestään oli vielä tämän julkaisun jälkeen vaikea sanoa.

Onkin todettava, että vaikka muistan tästä ihan tykänneeni, jäi pari kuukautta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa tuoreeltaan ostamatta, hankin sen vasta paljon myöhemmin antikvariaatista. On vaikea sanoa, mikä tarkalleen oli syynä – Byrnen Ihmeneloset kuului jo tuolloin suosikkeihini, ja Alfa-Lentueestakin olin tykännyt. Myös Hulk oli tekijänsä parhaan luomiskauden satoa, mutta olisiko sitten ollut niin, että kun Byrne joutui (ilmeisesti) jatkamaan jo aiemmin aloitettuja juonikuvioita, ei hän ollut omimmillaan tarinan kanssa. Nyt lukiessa oli vähän sama fiilis kuin silloin kauan sitten. Hyvää, huolella tehtyä supersankarisarjakuvaa, jossa paljon potentiaalisesti kiinnostavia henkilöitä mukana... mutta se viimeinen kipinä jää puuttumaan joka räjäyttäisi potin. Kannessa lupailtu "Vuoden kovin paukku!" tämä ei ollut, mutta pettymykseksi luokittelu tuntuisi vähän turhan rajulta. Sanotaan vaikka että ok julkaisu. Byrneltä on paljon parempaakin tullut – mutta olisiko sittenkin pitänyt Byrnen sijaan julkaista kokonaan jonkun muun tekemää Hulkia?

Loppuhuomautus: kolmannen tarinan otsikko Vihreä menninkäinen lienee hilpeä painovirhe, kyseessä kun on sama logo, joka edellisellä aukeamalla mainostaa yhtä aikaa myynnissä ollutta Hämis-spesiaalia, jossa siis mukana Vihreä menninkäinen. En oikein muuten osaa selittää, miksi stoori olisi tuon niminen. Mutta sattuuhan näitä.

Hämähäkkimies special

Menninkäinen elää!

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: John Romita

Tussaus: Jim Mooney

Yleissivistävän Marvel-historian kannalta on mainio juttu, että Mail-Man piti niin kovasti näistä Hämähäkkimiehen kultakauden tarinoista; niitä kun julkaistiin Suomessa minun aktiivisina Marvel-vuosinani oikein mukava määrä, vaikka runsaasti uudempaakin hyvää matskua olisi ollut tarjolla. Vuosi 1989 onkin suoranainen keskittymä – tämän yksittäisen erikoisjulkaisun jälkeen on tulossa vielä peräti kolme Hämiksen klassikoille omistettua numeroa MARVELissa.

Ensivaikutelma tämän julkaisun suhteen on kyllä aika karu, kun kannen perusteella vastassa ei suinkaan ole legendaarinen Hämppy-vihollinen Vihreä menninkäinen, vaan pikemminkin jonkinlainen syvän purppura versio hänestä. Pahasti virheellisen värityksen lisäksi kannesta löytyy myös outo musta läiskä Hämiksen jalan päällä, ja sisäsivuillakin painojälki on paikoin jotenkin valju. Heikko suoritus Exprint Oy:ltä, missä Suomen Marvel-lehdet tuolloin painettiin. Kannessa muuten kiinnittää huomiota myös houkutteleva teksti "5 sivua Mail-Manin palstaa". Näin jälkikäteen hassu ajatella, että lukijoiden kirjeet olivat kovin suosittua tavaraa – Mail-Manin persoonallista vastailua unohtamatta tietenkään – mutta niin se vain tuolloin oli; jatkuvasti näki kirjeissä pyyntöjä että palstalle annettaisiin lisää sivuja. Tykkäsinhän toki niitä itsekin tuolloin lukea, että ei sillä.... Aktiivinen kirjoitteluvaiheeni taisi näihin aikoihin alkaa. Aika monta kirjettä sainkin parin seuraavan vuoden kuluessa eri lehtien palstoille, huomioin ne kyllä sitten kun vastaan tulevat.

Tämä lehti sisältää poikkeuksellisesti yhden 40-sivuisen tarinan, joka taitaa tavallaan toistaa jo aiemmin nähtyjä juonikuvioita (ehkä siksi, että on julkaistu alkujaan Hämiksen peruslehden ulkopuolella), mutta kuten tekijöiden nimistäkin voi päätellä, laatu on taattua. Hämähäkkimies oli 60-luvun Marvel-sarjakuvista siinä mielessä poikkeuksellinen, että siinä oli mukana erittäin laaja aktiivisten ja hyvin kehiteltyjen sivuhenkilöiden joukko, jota Stan Lee hyödynsi tarinoissaan hyvin. Peter Parkerin maailma ja ihmissuhteet tuntuvat varsinkin nykyään luettuna monin verroin todenmukaisemmilta kuin saman aikakauden minkä tahansa muun Marvel-lehden vastaavat, ja tarinankertojanakin "The Man" oli Hämiksen parissa kotonaan. Hänen seinäkiipijä-kerrontansa on paitsi luontevampaa, myös usein paljon monisyisempää kuin muut niistä lukuisista lehdistä, joita hän tuolloin kirjoitti – Ihmeneloset ehkä poislukien, mutta heidän seikkailunsa taisivat olla enenevästi Jack Kirbyn hahmottelemia jo varhain, Stanin lätkiessä vain dialogit kuviin.

Tämäkin loppujen lopuksi hyvin suoraviivainen tarina on lähtökohdiltaan hyvä. Peterin parhaan ystävän Harry Osbornin isä Norman on Vihreä menninkäinen; vihollisena muutenkin hankala tapaus, mutta kun sattuu vielä tietämään Hämähäkkimiehen henkilöllisyyden. Tästä seuraa mukavan psykologista piinaa varsinkin kohtauksessa, jossa Norman kutsuu Harryn ystävineen luokseen illalliselle, ja haluaa Peterin tietävän että tietää...

Piinallista illalliskohtausta seuraa pitkä taistelukohtaus. Hämähäkkimies lopulta voittaa Menninkäisen käyttämällä tämän psyykkistä epätasapainoa hyväkseen, ja identieetteihinsä hukkuva Norman Osborn unohtaa taas sopivasti toisen henkilöllisyytensä. Muistinmenetys on kenties hieman helppo ratkaisu, mutta toisaalta tähän sisältyy aikapommin kaltainen jännitys; Norman on menettänyt ja palauttanut muistinsa aiemminkin, ja milloin tahansa se tapahtuu, se voi tietää loppua Hämähäkkimiehen elämälle sellaisena kuin hän ja lukijat ovat sen oppineet tuntemaan. Pidän siitä lopullisuuden ja vaihtoehdottomuuden tunteesta, mikä tarinasta välittyy. Vihreä Menninkäinen on kahjosta ulkomuodostaan (Steve Ditkoa parhaimmillaan!) huolimatta aidosti pelottava vihollinen, toisin kuin oikeastaan kukaan muu 60-luvun Marvel-pahiksista, jotkut Tohtori Doomin esiintymisistä ehkä poislukien. Oli kuitenkin selvää, että Peter Parkerin salaisuuden tietävä vihollinen on liian ongelmallinen pidettäväksi kuvioissa ikuisesti, joten lopulliseen ratkaisuunkin sitten aikoinaan päädyttiin. Tai mikä nyt Marvel-maailmassa ikinä on lopullista.

Näiden ikivanhojen tarinoiden (tämäkin on ilmestyessään ollut jo 20 vuotta vanha – mitä antiikkia!) fiilis oli toki jo 80-luvulla hyvin erilainen kuin modernien. Sarjakuvan kerrontatavat olivat muuttuneet, mikä näkyy mm. tämänkin lehden valtavassa tekstitulvassa. Joka ruutu, myös taistelukohtauksissa, on tungettu täyteen paitsi puhekuplia, usein myös kerrontaa sisältäviä laatikoita. Dialogi on sentään Stan Leetä, joka dialogin hallitsee, mutta vähän väliä tuli taas tunne, että pienemmälläkin pölinällä tulisi toimeen (tosin Normanin painajaismaiset illanistujaiset ovat erittäin onnistunut esimerkki pitkän ja polveilevan dialogin käytöstä), etenkin kun on Romitan kaltainen sarjakuvan suvereeni mestari kuvittamassa. Tussauksesta vastaa paljon parjaamani Mooney, mutta vielä 60-luvulla hän ei ollut lainkaan niin lepsuotteinen kuin myöhemmin. On Romitaa paremminkin tussattu, mutta ei tämä nyt surkeaakaan jälkeä ole.

En varmaankaan tätä alunperin lukiessani ollut kovin paljon Hämis-klassikoihin tutustunut, joten vertailukohtaa ei ollut kuin uudempaan tuotantoon, mutta on tämä kyllä jäänyt muistiin yhtenä parhaista 60-luvun tarinoista. Katsotaan nyt sitten, kun on vuoden -89 muut klassikkojulkaisut läpikäytynä että vieläkö tuntuu samalta.