Hämähäkkimies 5/90

1. 102 tapaa käyttää kuollutta kissaa

2. Kissojen sota

Tarina: Peter David

Piirrokset: Rich Buckler

Tussaus: Bob McCleod

Ensimmäinen ärsytyksen aihe heti aluksi alta pois: koko lehdessä ei mainita tekijöiden nimiä. Tämä lienee ainoa sellainen omistamani Suomessa julkaistu Marvel-lehti (no, Kostajien pokkarissakaan ei ollut, mutta se tuntui muutenkin jotenkin vieraalta julkaisumuodolta), ja tämä seikka raivostutti minua suuresti aikoinaan. Ei ollut kontekstia johon verrata! Koko lehti tuntui häipyvän mielestä lukemisen jälkeen kun ei tiennyt keitä tekijät olivat ja miten se sijoittui näiden muuhun tuotantoon. Lehden yllä leijuvat kysymysmerkit haittasivat sen ajatteluakin.

Onneksi nykyään on internet, joten tekijät voi tsekata aika äkkiä, eivätkä ne totta puhuen yllätä, onhan mukana tuo Peter Davidin luoma ja väenväkisin Hämis-sarjoihin ymppäämä maailman paras ja upein palkkamurhaaja Muukalainen, jota vissiin kukaan muu käsikirjoittaja ei koskaan käyttänyt. Ei ihme, koska hahmo on tylsä ja tämän übercoolius on lähinnä rasittavaa. Ihan todellako Sapelihammas on joskus ollut Muukalaisen "oppilas"? Eipä liene tätä seikkaa liiemmin mainittu Sapelihampaan sittemmin noustua X-hahmojen keskiöön... Myös jatkuvat sanaleikit (jotka suomennoksesta välittyvät lähinnä olemalla suomentumatta) ja vitsit ovat tyypillistä Davidia, ja vaikka hän ja Rich Buckler vastasivat myös hienosta Synninpäästäjä-tarinasta edellisvuoden Hämiksissä, ollaan niistä tunnelmista nyt kaukana. McCleodin tussaus saa piirrosjäljenkin näyttämään jotenkin tusinatavarammalta.

Sapelihammas on joka tapauksessa lehden päävihollinen, joskin kyseessä taitaa olla Victor Creedin koko uran onnettomin esitys. Ensin tämä majesteettisella paranemisvoimalla ja eläimellisellä tappamisvimmalla varustettu kaveri joutuu pitkäksi aikaa sairaalaan repäistessään kasvoihinsa pari haavaa (mikä on vielä kuvituksessa toteutettu oudon epäonnistuneesti värityksellä), sitten hän ottaa pahasti turpaansa supervoimattomalta Mustalta kissalta. Ei pidä käsittää väärin: Musta kissa on hyvä hahmo. Mutta Sapelihammas on vuosikymmenten ajan pistänyt Wolverinea turpaan niin että soi ja ollut kova vastus koko X-tiimillekin useamman kerran. Tämä numero on sen tason rimanalta-suoritus häneltä, että vaikkei hahmo ollut minulle vielä kovin tuttu, tuntui jo silloin ettei tarina voi mitenkään mennä näin.

Negatiiveista huolimatta lehdessä on, etenkin nyt luettuna, myös hyviä puolia. Kuten aina, Peter David hallitsee dialogin, ja etenkin toisiaan ja entistä rakkaussuhdettaan kissojen (!) lailla kiertelevät Hämis ja Musta kissa on kirjoitettu hyvin. Jos vihollinen olisi ollut kuka tahansa muu kuin Sapelihammas, tämä tarina olisi toiminut mainiosti – mitään extraa ei tuon verenhimoisen mutantin läsnäolo lehdelle anna. Tykkään myös Peterin ja Mary Janen kotibileistä, ja ylipäätään kaikesta siitä ei-supersankari-matskusta, joka Hämiksen tarinoissa on toiminut hyvin jo Stan Leen ajoista alkaen. Mutta se Sapelihammas, voi voi...

Okei, lisämiinukset myös Mustan kissan uudesta puvusta. Hänen kokopeittävä musta asunsa 70-luvulta on käsittääkseni John Romitan suunnittelema, ja paitsi toimiva, myös hahmon luonteelle sopivan seksikäs. Uusi viritelmä on karmea yhdistelmä ysäriä, olkatoppauksia, niittejä ja kaula-aukkoa, ja originaalin viehko timantinmallinen kasvonaamiokin on vaihtunut geneeriseen Karhukopla-malliin. En muista säilyikö tämä puku Kissalla pitkään, mutta veikkaus on että ei.

Eli asiansa osaavien tekijöiden tasaisen hyvää perushämistä numeron verran, jos pääsee yli sen, että Sapelihammas on surkea heittopussi. Minkä sanottuani muistankin huomioida myös kanteen hippaisen häiritsevästi läiskäistyn mainoksen lehden mukana tulleesta kuvapussista: 6 jalkapallon MM-kisojen tarraa! Kerää ja vaihda! Lienen omani antanut pois jollekin aiheesta kiinnostuneelle. Jälki tosin on jäänyt: pussi oli niin tehokkaalla liimalla kiinni sisäsivulla, että kuvasta repeytyi leveä kaistale sen mukana.

MARVEL 4/90: Ihmeneloset

1. Mielipuolen merkki

2. Miten käy ihmiskunnan?

3. Nimeni on Doom – Victor von Doom

Tarina: Stan Lee

Piirrokset: Jack Kirby

Tussaus: Joe Sinnott (luulisin, mutta tussaajan nimeä ei mainita)

Vaikka John Byrnen laatimat Ihmeneloset saatiinkin päätökseen pari numeroa aiemmin, ei MARVEL onneksi jää vaille tätä kaiken alkuun laittanutta tiimiä, vaan lehti palaa parikymmentä vuotta ajassa taaksepäin vanhojen Stan Lee / Jack Kirby -klassikkojen pariin. Kuten olen täällä aiemmin kirjoittanut, vuonna 1987 Suomessa julkaistu Ihmenelosten erikoisjulkaisu oli ensimmäisiä lukemiani Marvel-lehtiä, ja täten sementoi nämä Ihmenelos-klassikot osaksi sitä perustusta, jolle oma Marvel-fanitukseni on rakennettu. Tietyin varauksin tuo kyseinen tarina toimi sen pari vuotta sitten uudelleenlukiessani hyvin, mutta entäpä tämänkertainen?

Juoni ei valitettavasti jatku suoraan siitä mihin tuossa erikoisjulkaisussa jäätin, vaan nyt ollaan hypätty pari vuotta eteenpäin, kevään 1969 numeroihin, ja jo melko lähelle Kirbyn lähtöä niin tästä lehdestä kuin Marvelilta kokonaan. Sanon "valitettavasti" siksi, että aistin tästä julkaisusta jo jonkinlaista taisteluväsymystä. Lee ja Kirby ovat tehneet tässä vaiheessa Ihmenelosten kuukausittain ilmestyvää lehteä yli seitsemän vuoden ajan – kaikki muut julkaisut tietenkin mukaanlukien. Näihin aikoihin kaksikon välit alkoivat myös olla jo ilmeisen tulehtuneet, mikä ei tietenkään ammattilaisten ollessa kyseessä tarkoita etteivätkö he olisi tarjonneet laatutavaraa. Mutta pitää todeta: laatutavaraa aikansa konventiot huomioon ottaen. Siinä missä saman aikakauden Hämähäkkimiehet (joissa Stan Lee oli koko uraansakin ajatellen kovimmassa iskussa juuri näihin aikoihin) ovat edelleen varsin ajatonta ja toimivaa sarjakuvaa, näitä Ihmenelosten 60-luvun lopun tarinoita on jo vähän raskas lukea.

Syy ei ole yksin kummankaan, vaikka ehkä enemmän Leen. Kaikki hahmot nimittäin sairastavat aivan riivatunmoista puheripulia. Kaikki ajatukset ja havainnot hölötetään ilmoille, ja jos ei mitään sanottavaa olekaan, suu käy silti ja ruudut täyttyvät puhekuplista, eikä dialogi valitettavasti missään vaiheessa oikein iske; onneksi nimimerkki M. Ahmedin suomennoksessa ei sentään mitään erityistä vikaa ole. Mutta toisaalta Lee on saattanut olla pakotettu ymppäämään dialogia enemmän kuin olisi halunnut, sillä Kirbyn ote on tuosta parin vuoden takaisesta selvästi löystynyt. Tietenkin hän piirtää edelleen hekumallisen hienoa "Kirbytechiä", mutta juonenkuljetus ei ole yhtä mestarillista enää, ja ruutujen dynamiikka on kaukana tuon edellisen Doom-tarinan huikean dramaattisesta otteesta, yksityiskohtiakin on paljon vähemmän. Mikä on kuitenkin tarinankerronnan kannalta oleellisinta, on että ruutuja on paljon vähemmän nyt: Kirby asettelee sivuille pääasiassa neljä isoa ruutua, välillä vähemmänkin, mistä johtuen tarina etenee hurjaa vauhtia, ja ruutujen tapahtumien välisiä harppauksia on pakko dialogilla selventää, koska lukija tuskin muuten pysyisi perässä.

Tuoreeltaan muistan ihan pitäneeni tästä numerosta, vaikka mielessäni jo silloin totesinkin ettei se ihan yhtä kovaa iske kuin tekijöiden aiempi julkaisu. Nyt en osannut olla yhtä anteeksiantava: on pakko todeta, että lehti tuntuu tyhjänpäiväiseltä. Osasyynä tähän on Epäinhimilliset, joiden parissa ollaan parin ensimmäisen tarinan ajan. Tämä jostain pseudomytologisesta fantasiamaailmasta repäisty yhteisö ei ole mielestäni koskaan oikein istunut Marvelin universumiin, eikä lukija tälläkään kertaa jaksa innostua sen paremmin heidän kohtalostaan kuin hullun Maximuksen (koska muitahan pahiksia heidän joukostaan ei koskaan löydy) tämänkertaisesta mielipuolisesta juonesta. Kaikki on kaoottista kohellusta, kunnes lehden kolmas tarina heittää nelikon (synnytyksestä toipuvan Sue Stormin tilalla on muuten näissä tarinoissa Kristalli) Latveriaan ja Tohtori Doomin armoille, minkä lukijana tunsin suorastaan helpottavana kotiinpaluun hetkenä. Paljoa ei tässä vielä ehdi tapahtua, mutta suunta on parempaan päin. Jatkoa on luvassa saman vuoden myöhemmässä numerossa, ja toivoa sopii että Doom pitää minut otteessaan paremmin kuin Epäinhimilliset pitivät.

On jokseenkin ikävä pistää Leen & Kirbyn tuotoksia lyttyyn, mutta kumpikin on Ihmenelosten parissakin tarjonnut niin mahdottoman paljon parempia tarinoita, että ei auta. Sitä paitsi olisihan vääryys asettaa kaikki kaksikon laatimat tarinat samalle jalustalle. Klassikoillakin on hyvät ja huonot hetkensä.

Hämähäkkimies 4/90

1. Tekijä-X:n raivo

Tarina: Tom DeFalco

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Bob Layton

2. Joka puolella vihollisia

Tarina: Tom DeFalco

Taide: Ron Frenz

Hämiksen Suomessa ilmestymisen kymmenvuotisjuhlanumero ei näy muualla kuin mainintana kannessa, mitä nyt Mail-Man hetken palstallaan hehkuttelee. Tämä on ihan vaan sitä tuttua DeFalco-toimintaa, jossa ei toki sinällään mitään vikaa olekaan. Mutta maaliskuun numeron piristävän joukkotappelun jälkeen vuoden neljäs Hämppi on taas laimeammanpuoleinen kokonaisuus. Vierailevaksi tähdeksi ensimmäisessä tarinassa saadaan juuri äskettäin Ryhmä-X:n puolella virallisen ensiesiintymisensä tehnyt Tekijä-X, ja tarina haiskahtaa ikävästi tuoreen lehden promootiolta. Tosin vähän pidemmällä ryhmän historiassa nyt ollaan, koska Peto on ihmismuodossaan sinisen ja karvaisen sijasta, mitä seikkaa ei sen kummemmin selvitellä. Onneksi Hank McCoy palautui pian (ja pysyvästi) karvaturriuteen, koska ei hän tällaisena ole likimainkaan yhtä karismaattinen. Vaikea olisi kuvitella esim. Grant Morrisonin X-tarinoiden Petoa tässä isojalkaisessa painimatto-muodossa.

Tarinan lähtökohta on se, että Tekijä-X:n eeppisen epäonnistunut mainoskampanja (siis lukijan mielestä, ei niinkään ryhmän itsensä) saa J. Jonah Jamesonin palkkaamaan nämä jahtaamaan Hämähäkkimiestä. Ryhmä ottaa harkinnan jälkeen tehtävän vastaan, ja edelleen edellisnumerossa saamansa moukaroinnin jäljiltä tokkurainen Hämis jää nopeasti alakynteen. Itse tappelukohtaus on aika nopea ja mitäänsanomaton, ja tarina osoittaa jälleen kerran miten kömpelö koko Tekijä-X:n konsepti on: kun hahmot joutuvat jatkuvasti miettimään kumpana tiiminä milloinkin esiintyvät (ja vaihtavat sitten vaatteitaan eestaas vähän joka välissä), lukija toivoo nopeaa päätepistettä moiselle pelleilylle. No, olen tästä jo aiemmin marmattanut, joten eipä siitä enempiä...

Tekijä-X luonnollisesti toteaa, ettei Hämis ole mutantti, joten se siitä keikasta. Vierailevana kuvittajana on niin Hämis kuin X-kuvioihinkin tottunut Rick Leonardi, jonka jälki Laytonin tussauksella on ihan nättiä, mutta DeFalco ei saa näistä X-hahmoista irti yhtään enempää (jos nyt ei vähempääkään) kuin heidän oman lehtensä kirjoittaja (ja siis tämän tarinan tussaaja) Bob Layton. DeFalco onkin jälleen omimmillaan sivuhenkilöiden parissa. Pidän varsinkin Daily Buglen toimituksen työskentelyn ja sisäisten ristiriitojen kuvauksesta; tätä puolta ei minun nähdäkseni Hämiksessä ole koskaan ollut liikaa.

Kakkostarinan kuvittaa tutusti Ron Frenz, tällä kertaa jopa itse itseään tussaten, ja liekö sitten syynä viime aikojen lepsumpaan jälkeen ollutkin työhönsä leipääntynyt vakiotussaaja Rubinstein, koska tällä kertaa kuvitus on selvästi harkitumman näköistä kuin vähään aikaan. Tarinan keskiössä on suomalaisille lukijoille lähinnä Salatuista sodista tuttu sittemmin pariskunnaksi muodostunut kaksikko Titania ja Imijä, jotka ovat kumpikin voimatasoltaan ihan eri luokkaa Hämähäkkimiehen kanssa; Thorin tai Hulkin kanssahan näistä kumpikin voisi ottaa tasapäistä matsia. Heissä on kuitenkin vähän maalaista simppeliyttä, tietynlaista ehkä sympaattistakin kovaonnisuutta – erityisesti pidän siitä, että heidät kuvataan nimenomaan toisistaan välittävänä pariskuntana. Ei sellaisia roistopuolella ole Marvelilla koskaan ollut montaakaan.

Valitettavasti tarina itsessään on aika mjäh. Ei huono, mutta pääpahisten kiinnostavaa keskinäistä dynamiikkaa lukuunottamatta mitäänsanomaton. Muutama sivu sentään uhrataan vankilasta tahtomattaan paenneen Flash Thompsonin pakomatkasta New Yorkin kaduilla, mutta tässä vaiheessa on jo selvää, ettei hän oikeasti ole Mörkö, joten se juoni alkaa olla aika finaalissa.

Yleensä hyvin työnsä hoitavalla Hämis-suomentaja Kinnusella lienee muuten ollut vähän kiireitä, kun suomennoksessa on outoja lapsuksia. Pahimpana "Imijä" on monessa kohtaa jäänyt kääntämättä, eli onkin yhtäkkiä "Absorbing man", välillä jopa vuoronperään kummassakin muodossa samalla sivulla. Myös Hulktar alkaa olla jo niin tuttu hahmo meidänkin lehdissämme, ettei häntä enää pitäisi kutsua "She-Hulkiksi".

Ihan lukukelpoista perushämppiä tämä on, mutta ei millään tavoin ikimuistoista. DeFalcon meininki miellytti pitkään, mutta näillä main alkaa olla selvä, että Hämis kaipaisi tekijöikseen uusia räväköitä tyyppejä.

Sarjakuvalehti 2/90: Tuomari

1. Elävä ruutitynnyri

2. Bolivia

3. Pahan pappi

4. Tuonen lähettiläs

Tarina: Mike Baron

Taide: Klaus Janson

Vuoden 1990 alusta startannut Sarjakuvalehti vaikutti heti kättelyssä kutkuttavan hyvältä. Lehti "rankemmille" Marvel-hahmoille, ensimmäisenä vuonna keskittyen Daredeviliin ja Tuomariin – joiden aiemmat esiintymiset MARVELin sivuilla olivat kolahtaneet allekirjoittaneeseen todella kovaa. Ensimmäinen numero tarjosi Frank Millerin Daredeviliä, joka oli jo tutun laadukasta tavaraa, mutta Tuomarin puikoissa olivatkin uudet tekijät, huolimatta Mike Zeckin piirtämästä kannesta. Steven Grantin ja Zeckin meillä kahdessa osassa julkaistu Punisher limited series oli jo ehtinyt leimata käsitykseni hahmosta siinä määrin, että ensimmäisillä sivuilla vähän hirvitti, kun etenkin kuvitus oli totisesti toista kuin Zeckin virtaviivainen tyylikkyys. Itse asiassa äkkiä katsottuna vaikutelma Klaus Jansonin kokonaisvaltaisesti hallitsemasta kuvituksesta (piirrokset, tussaus ja väritkin) on jokseenkin sotkuinen, ja varsinkin teini-minussa tämä herätti aluksi vakavan hylkimisreaktion. Kuvitus näytti niin epämiellyttävältä, että epäilytti saanko satasivuista lehteä luetuksi loppuun asti lainkaan. Mutta muutaman sivun jälkeen jotain tapahtui. Rosoisen jäljen ja levottoman viivan alta huomasi kasvojen olevan usein hyvinkin ilmeikkäitä, jopa tavallaan fotorealistisia. Värit olivat tunnelmalliset, tussaustekniikkaa oli käytössä monenlaista, ja (vaikken tätä ehkä silloin pannutkaan merkille kuin alitajuisesti) tarinan visuaalinen kulku oli todella nautinnollisen sujuvaa.  Ei ole ihme, että Janson on palkintoja niittänyt ammattilainen, jolla jo tuolloin oli pitkä ura takanaan. Kenties vastaanottopenseys selittyykin ennen kaikkea sillä, että Janson kuvitustyyli ei ole tyypillisen amerikkalaista Marvel-kamaa, vaan lähempänä eurooppalaista aikuisempaa taidesarjakuvaa.

Samaa ei voi sanoa Mike Baronin käsikirjoituksesta. Hän osaa kyllä hommansa, mutta tavara on niin periamerikkalaisin toimintaelokuvaklisein kyllästettyä, että ei tätä Hugo Prattin (tms) tuotantoon ihan äkkiä sekoita. Tuomarin oma kertojanääni on läsnä, ja vaikka se esiintyi jo Grant / Zeck -versiossa, kerronta on nyt koko lailla jatkuvasti mukana, ikään kuin kommentoivana selostajana toiminnan yllä. Se, kuten myös Baronin hahmolle tuoma yksityiskohtaisen nippelitietoinen asefetisismi, jäikin sitten Tuomarin tarinoihin leimallisesti kuuluvaksi elementiksi. Mike Baronia voikin pitää yhtenä Tuomarin keskeisistä luojista – tässä lehdessä nimittäin nähdään tämän problemaattisen antisankarin oman kuukausittaisen lehden ensimmäiset numerot, ja Baron pysyi käsikirjoittajana todella pitkään.

Tuomari on moraalisesti kiehtovan kyseenalainen hahmo. Supervoimaton massamurhaaja, jonka kyky selvitä hengissä milloin mistäkin tilanteesta alkaa nopeasti hipoa yliluonnollista. Koska surmaa vain rikollisia hän on muka "sankari", mutta niin räikeästi lain väärällä puolella toimiva, että ellei hänellä olisi omaa hyvin myyvää lehteään, olisi kuka tahansa Marvelin monista sankareista hänet jo aikaa sitten toimittanut telkien taa. Tuomari eroaa likimain kaikista muista Marvel-tyypeistä sitenkin, että hänelle ei lehteensä (tai lehtiinsä, koska näitä kuukausittain tai useamminkin ilmestyviä julkaisuja alkoi pian  alun jälkeen ilmestyä useampiakin) koskaan kehittynyt oikein minkäänlaista sivuhenkilökaartia (lukuunottamatta datanörtti Mikrolastua, joka on mukana jo nyt), ei sivujuonia, ei ylipäätään mitään paria kolmea numeroa pidempään jatkuvia pääjuoniakaan. Tarinat toistivat itseään kaavamaisesti, ja niiden viihdyttävyys riippui tasan siitä, kuinka hyvin tekijät tuota kaavaa onnistuivat varioimaan. Tässä ollaan liikkeellä oman lehden ensimmäisissä numeroissa, joten kaavaa vasta muodostellaan, mutta se on jo selvästi nähtävissä: Tuomari havaitsee rikollista toimintaa, hakeutuu kuvioihin mukaan tekeytyen joksikuksi toiseksi, kaikki menee päin helvettiä ja ruumiita tulee lopulta niin ettei sormet riitä laskemaan.

Näistä kahdesta tarinasta ensimmäinen on nyt luettuna melko mitäänsanomaton. En tiedä miten radikaali juonikuvio Etelä-Amerikan huumekartellit ovat 80-luvun lopulla olleet – kenties Marvel-lehdessä hyvinkin – mutta nyt tässä ei ole mitään omaperäistä, ja juoni on ennalta-arvattava. Bonuspisteet siitä, että vuosien kuluessa jo lähes parodiaksi muuttunut Frank Castlen vanhan Vietnamin joukko-osaston käyttö alkaa heti hänen oman lehtensä ensimmäisestä numerosta: sittemminhän varmasti jokainen tuon osaston jäsen on myöhemmin paljastunut ties miksi mafiosoksi ja psykopaatiksi. Vuosikausien ajan heitä aina pulpahti esiin kun extra-draamaa kaivattiin.

Toinen tarina onkin sitten varsin mielenkiintoinen siinä mielessä, että luin sen nyt aivan eri tavalla kuin 13-vuotiaana. Silloin se oli vähän omituinen tarina karismaattisesta ja erittäin rikollisesta pastorista sekä tämän uskonlahkosta. Nyttemmin huomaan tarinan olevan yksi yhteen toisinto Jim Jonesista ja hänen seuraajistaan, eikä Baron edes erityisesti peittele asiaa: pastori Samuel Smith pakenee Yhdysvaltain lain kouraa Guyanaan perustamaansa Smithtowniin siinä missä todellinen Jones perusti juuri Guyanaan oman Jonestowninsa. Frank hakeutuu mukaan toimintaan erään ex-poliisin lahkoon liittynyttä perhettä etsiessään, hämmentyy havaitessaan pastorin aidosti karismaattiseksi hahmoksi, ja muuttaa porukan mukana viidakkoon. Sielläkin juoni kulkee pitkälti samoja ratoja kuin sen 80-luvun lopulla jo on tiedetty  oikeasti kulkeneen: vain sillä erotuksella, että kun paranoiaan vajonnut pastori määrää koko lahkonsa surmattavaksi, paikalla on nyt jotain, mitä ei Jonestownissa ollut: Tuomari. Muistan tarinan lopun tuntuneen aikoinaan vähän sekavalta, ja sitä se onkin; Baronilta ovat sivut loppuneet kesken, kun liikaa tosielämän juonta on ollut käsiteltävänä. Samuel Smithin vaipuminen vainoharhoihin tapahtuu jotenkin yhtäkkiä, eikä lahkolaisten määrä oikein käy mistään ilmi – onko heitä paljon vai vähän, ovatko he mukana rikollisessa toiminnassa vai eivät? Silti, ja ehkäpä juuri tämän Jones-yhteyden vuoksikin, tarina on hyvä. Harmi tosin, että Jansonilla lienee etenkin jälkimmäisen osan aikana tullut pahanlaatuinen kiire, sillä lehden viimeinen neljännes on kuvitukseltaan juuri sellainen, mitä ensivaikutelma oli. Paikoitellen lähinnä nopeilta hahmotelmilta näyttävät hahmot katoavat rujoiksi luonnostelmiksi, taustat puuttuvat, väritkin latistuvat. Tämä olisi totisesti hyötynyt jonkun toisen tussaajan kädenjäljestä, mutta kenties Janson on perfektionisti mitä omaan työhön tulee. Jälki on loppupuolella silti melkoisen rumaa.

Kiinnostava lehti tämä oli, niin nyt kuin silloin joskuskin, tosin vähän eri syistä. Totta puhuen olin aika varma ettei tämä enää kolahtaisi, mutta Samuel Smith -tarinan Jonestown-yhteys pääsi yllättämään, ja Jansonin kuvituskin on... no, en ole edelleenkään ihan varma onko se parhaimmillaankaan varsinaisesti hyvää, mutta se on ainakin kiinnostavaa ja selvästi taiten tehtyä (paitsi tuo viimeinen tarina). Mail-Man ilmeisesti aavistelee kritiikkiä olevan lukijoilta tulossa, sillä hän pyytää palstallaan palautetta taiteesta, ja erityisesti kehottaa kiinnittämään huomiota "esim. kuvien sommitteluun ja viimeistelyyn". Enpä muista hänen toisista taiteilijoista vastaavaa sanoneen.

Haluan lopuksi jakaa tämän takakannen mainoksen, joka esiintyy monissa vuoden 1990 Marvel-lehdissä. On meinaan niin päheät kengät nuo KangaROOSit. Mutta olikohan sellaisia kellään? Ei ainakaan meillä maalla.

Ryhmä-X 3/90

1. Kolmas genesis

Tarina: Bob Layton

Piirrokset: Jackson Guice

Tussaus: Layton, Guice & Rubinstein

2. Jälleensyntyminen

Tarina: Chris Claremont

Kuvitus: John Bolton

Tämän lehden ilmestyessä oli suomalaista Marvel-yleisöä piinannut jo pari vuotta arvoitus nimeltä "Tekijä-X". Tähän mystiseen ryhmään oli viittailtu siellä täällä ohimennen, ja Mail-Man onnistui pitämään arvoituksen nimenomaan arvoituksena olemalla vastaamatta uteluihin palstallaan, luvaten että kun lehtien tarinoissa päästäisiin synkroniaan, salaisuus kyllä selviäisi. Ja joulukuun 1989 MARVELissahan tämä Tekijä-X:n mahdollistava kerrassaan valitettava Jean Greyn henkiinherääminen sitten tapahtui, ja nyt käsittelyssä olevan lehden enimmäkseen täyttävä X-Factorin ensimmäinen numero on melko suoraa jatkoa sille mitä tuolloin Ihmenelosten ja Kostajien käynnistämänä lähti liikkeelle.

Koko idea on lähtökohtaisesti kökkö. Ryhmä-X:n alkuperäinen viisikko (Kyklooppi, Enkeli, Jäämies, Peto ja nyt siis myös Jean Grey), joka on ollut enemmän tai vähemmän taustalla jo vuosien ajan, palaa paitsi yhteen, myös supersankaroimaan. Jonkinlaisena "omana juttunaan" he haluavat auttaa voimiensa kanssa ongelmiin joutuvia tai muuten vain kamppailevia mutantteja, mikä on ideana ihan hyvä – mutta he tekevät sen tekeytämällä varsin näyttävän julkisen mainoskampanjan myötä kovalla hinnalla palkattavaksi mutantinmetsästäjätiimiksi, mikä olisi ollut ehkä hyvä juoni yhden tarinan mittaisena erehdyksenä, mutta näyttävästi starttaavan uuden lehden – vieläpä Marvelin tuolloin suosituimman julkaisun seuraan lyöttäytyvän – kantavana ideana se ei toimi lainkaan, ja jo tämä ensimmäinen tarina osoittaa miten epälooginen ja kömpelö koko kuvio on. Ja suomalaiset lukijat ovat sentään päässeet vähän helpommalla:  Mail-Man kun on jättänyt pois tämän tiimin eri olomuodoistaan käyttämät eri nimet: originaalissahan viisikko kutsuu itseään nimillä "X-Factor" ja "X-Terminators" sen mukaan ovatko mutantinjahtaajien vai joka kerta paikalle yllättäen saapuvien mutantinpelastajien (joita kukaan ei tietenkään yhdistä toisiinsa, koska, ööh...) roolissa. Herra varjele että tämä on typerä konsepti.

Ehkä se olisi juuri ja juuri toiminut, jos tekijät olisivat olleet sellaisia, joilla on hallussa paitsi a) nämä hahmot, myös b) Marvelin mutanttimaailman tapahtumat noin yleensä. Mutta Bob Layton on tarinoitsijana ponneton. Katastrofaalisen huonon konseptin lisäksi tarinan perusjuoni on laimeaa puuroa ja dialogi kankeaa. Jackson Guice on parhaimmillaan oiva kuvittaja, mutta tällä kertaa piirrosjälki valitettavasti on tarinan tasalla. Paperinukeilta näyttävät jäykät hahmot kuljeksivat tasapaksusti sivulta (ja yleensä kokovartalorajauksella) kuvattuna oudon aukeissa sisätiloissa, jotka tuovat mieleen perspektiiviharjoitukset. Plussana todettakoon, että oli tahallista tai ei, nämä hahmot näyttävät keski-ikäisiltä, jollaisia 13-vuotiaan minun mielestäni näiden "vanhojen" X-miesten kuului jo ollakin. Myöhempien piirtäjien käsissä tosin heistä jokainen koki aika rajun nuorennusoperaation, joten se siitä...

Yksi Chris Claremontin onnistuneimmista ideoista oli nimenomaan alkuperäisten X-miesten jättäminen taustalle; ei kokonaan pois kuvioista, mutta ikään kuin jo eteenpäin siirtyneenä. En ole koskaan ollut suuri Kyklooppi-fani, mutta minusta oli onnistunut ja kiinnostava käänne, että tämä avioitui Madelyne Pryorin kanssa ja vetäytyi sitten Alaskaan viettämään perhe-elämää. No, tämähän pistetään tietysti nyt heti alussa romuksi. Ja se mitä seuraa on Kykloopin hahmon taantuminen suorastaan iljettävän vastenmieliseksi ruikuttajaksi, joka jättää vaimonsa ja lapsensa surutta juostakseen aiemman heilansa perään, jolle ei tosin tällekään kykene sanomaan avioituneensa niinä vuosina, kun exä on ollut "kuollut". Sitä itsesäälin määrää, joka X-Factorin sivuilta tihkuu jo tässä ensimmäisessä numerossa, on vaikea mitata. Se ampuu kaikin tavoin yli. Olen sittemmin ymmärtänyt, että Kyklooppi voi olla myös ihan hyvä hahmo kirjoittajasta riippuen, mutta tämä tarina leimasi hänet minulle lopullisesti ainakin niiden vuosien ajaksi, jotka alkujaan vietin Marvelin sarjakuvia lukien.

Kaikesta paistaa, että käsikirjoittaja on haukannut liian suuren palan kakkua, johon sitten välittömästi tukehtuu. Nämä hahmot eivät kiinnosta lukijaa – päinvastoin ne ärsyttävät. Jonkinlaisen kuvan tämän tarinan tasosta antaa se, että Jean Grey – jonka en olisi halunnut eläväksi palaavan – on kuitenkin viisikon ainoa jotenkin elävästi kirjoitettu henkilö. Hänessä on sittenkin potentiaalia, joskin lukija huomaa toivovansa, että Jean jättää nämä neljä luuseria ja etsii oikean Ryhmä-X:n käsiinsä.

Annettakoon pisteitä myös siitä, että kohtaukset Scottin ja Madelynen rapautuvasta avioliitosta (missä vaiheessa se näin huonoksi on mennyt, tekee mieli kysyä) on toteutettu vähäpuheisesti, ja täten paljon luontevammin kuin itse Tekijä-X:n tönkkö sanailu. Etenkin loppukohtaus Madelynestä yksin isossa Alaskan kodissaan, tv-mainoksessa esiintyvän miehensä jättämänä, on todella hyvä. Semicillä on tosin päätetty että liika on liikaa tällaista draamaa, joten kotimaisessa julkaisussa tarina päättyykin hassunhauskaan Suomen MAD-iskulauseeseen.

Toinen tarina on lyhyt (ja tässä lehdessä ilman tekijätietoja julkaistu) taustatarina lehdestä Classic X-Men. Claremont tekee parhaansa mukautuakseen uuteen status quoon, ja kirjoittaa kohtauksen, joka nyt muuttaa aikoinaan Feenixin synnyttäneen tarinan toiseksi. Mitä Jean Greylle itse asiassa tapahtuikaan sen sukkulan ohjaamossa, jonka hän luotsasi takaisin Maan pinnalle? Jeanin kertojanääni on heti tuttua Claremontia, ja tarina sinällään harmiton muutaman sivun kuvaus Jeanin ja kosmisen Feenixin kohtaamisesta. John Boltonin kuvitustyyli ei välttämättä ole paras vaihtoehto tällaiseen kosmiseen tunnelmointiin, mutta säteilyn raastama Jean on toki sopivan karmea ilmestys. Ei mikään klassikkotarina, mutta saapa Jeanin paluu vähän lihaa luidensa ylle jonkun sellaisen kirjoittajan taholta, joka oikeasti hahmon tuntee.

Tämä lehti oli siis raju pettymys aikoinaan ilmestyessään. Tai koska odotuksia Tekijä-X:ää kohtaan oli jo ehtinyt syntyä, ei kyseessä ollut yksinomaan pettymys – tämä oli ensimmäisiä lukemiani Marvel-sarjakuvia, jotka totisesti ärsyttivät minua lukijana. Niin välinpitämätöntä kaikkea aiemmin luotua mytologiaa ja henkilöhistoriaa kohtaan tämän tusinatekeleen hahmonkäsittely oli. Vuonna 2021 luettuna ei enää herättänyt suuria tunnekuohuja; ennen kaikkea harmittelin kuvituksen heikkoa tasoa. Guice pystyisi paljon parempaankin, joskin on todettava (mikä selviää täällä monesti mainitsemastani Sean Howen hienosta Marvel-historiikista), että koko tarina tehtiin pikana uusiksi, kun Laytonin ja Guicen ensimmäinen versio ei kelvannut päätoimittaja Jim Shooterille. Olisipa Shooter vain hylännyt koko konseptin saman tien.

MARVEL 3/90: Thor

1. Jotain vanhaa, jotain uutta...

2. Vaikka Hela olisi vastassa!

Tarina & kuvitus: Walt Simonson

Tammikuun MARVELissa Thor sai ensimmäisen oman julkaisunsa Suomessa, ja nyt Walt Simonsonin soolona luotsaama meno jatkuu. Ensimmäisestä numerosta pidin varauksella; kuvitus vaihteli cooleista yksittäisruuduista yleiseen tunkkaisuuteen tarinan ollessa juonellisesti aika kiinnostava, ja ennen kaikkea omaperäisiä ideoita oli tarjolla. Mutta mitenkäs nyt jatkossa sitten?

Ainakin on todettava, että Simonson ei turhia kuhnaile. Juoni etenee sellaista myrskynlaukkaa, että hitaampi tuntee koko ajan tulevansa pari sivua varsinaisia tapahtumia jäljessä. Viimeksi tavattu kovan luokan avaruussoturi Beta-Bill on voittanut Thoria vastaan käymänsä kaksinkamppailun, mutta kieltäytyy surmaamasta tätä jaloa soturia, minkä Odin palkitsee antamalla tälle oman vasaran ja Thor-voiman. Heitetäänpä tässä yhteydessä myös Thorin inhimillinen alter ego Donald Blake viimein romukoppaan, mikä onkin ehkä paras kaikista Simonsonin ukkosenjumalalle tekemistä uudistuksista; "salainen henkilöllisyys" on lähinnä 60-luvulta jäänyt supersankaritrooppi, joka ei Thorille ole koskaan istunut sitten millään.

Mutta tässä ei tietenkään ole Simonsonille tarpeeksi, vaan jo ensimmäisen tarinan puolella lähdetään vuohipukkien kiskomalla kärryllä jonnekin valovuosien päähän avaruuteen taistelemaan hyökkäävä demonilaumaa vastaan, millä varjolla Walt piirtää kyllä muutamia tyylikkään sinemaattisia kohtauksia, mutta juonellista pointtia en tästä merkitykseltään hämäräksi jäävästä meuhkaamisesta löytänyt.

Väliin leikataan kohtauksia erilaisista ikuisuuksien ikäisistä pedoista heräilemässä eri puolella Maata, ja tietenkin siitä sepänhommia takovasta paholaisesta. DOOM! raikuu halki avaruuksien edelleen. Ja Loki vilahtelee kuvioissa, ja Balder Uljas, ja Lorelei, ja ties keitä – on selvää että Simonsonilla on useita juonilinjoja jo käynnistymässä, mutta Beta-Bill ja demonitaistelut vievät lehden melkein kokonaan, eikä tämä mäiske ainakaan minua sytyttänyt. Kuten viimeksi totesin, huomaan pitäväni Simonsonin piirroksista enemmän kuin silloin aikoinaan, mutta toki edelleen varauksin. Kuvat menevät yhä suttuisen luonnosmaisiksi vähän väliä. Olisipa edes joku toinen tussaaja...

Ongelmani Thorin tarinoiden kanssa vaikuttaisi olevan nimenomaan henkilögalleria. Viikinkitarustojen jumalhahmot jumaltasoisine ongelmineen eivät herätä sanottavia tunteita, ja varsinkin nimihenkilö itse on melkein tyhjäpäisen persoonaton olento. Juuri mitään Thor (tai moni muukaan) ei tunnu osaavan sanoa kuin miten rohkea ja uljas hän on, ja miten demonit (tai ketä vastaan milloinkin taistellaankin) nyt saavat tuntea ukkosenjumalan raivon. Ok. Tätä dialogia on niin paljon, että pelkästään tämän numeron Thor-puhekuplista saisi aikaan kätevän Thor-jargonia suoltavan botin. Mieluummin kuitenkin lukisin hyvin kirjoitettua tarinaa. Ongelma on tietenkin, edelleen, myös suomennos, jonka parissa jatkaa nimimerkki Verlaine, joka valitettavasti tarjoaa täsmälleen yhtä tönkköä kieltä kuin edellisnumerossakin. En ole lukenut alkuperäistä Thoria, joten en tiedä kuinka kankeaa ja epäluontevaa asgardilaisten puheenparsi on, mutta se on suorastaan epämiellyttävän epäluettavaa ainakin käännöksessä.

Muutamista positiivisista seikoista huolimatta loppufiilis lehdestä jäi aika kauaskin negatiivisen puolelle. Yliampuvan mahtipontisten patsastelijoiden avaruusremellykset ovat kaukana siitä, mikä minua alkujaan Marvelin sarjakuvissa on viehättänyt – joskin tämä resepti on hyvin toteutettunakin tullut vastaan, joten ongelma ei ole yksin aihepiirin. Ilmeisesti minun ja Simonsonin mieltymykset eivät vain kohtaa.

Hämähäkkimies 3/90

1. Syndikaatti!

2. Kun soturit kohtaavat

Tarina: Tom DeFalco

Luonnokset: Ron Frenz

Kuvitus: Brett Breeding

Juuri kun Hämiksen edellistä numeroa käsitellessäni jouduin toteamaan, että aikoinaan omana Marvel-kipinänäni toiminut DeFalcon ja Frenzin tuotanto ei oikein enää kolahda, iskee kaksikko takavasemmalta tarinan, jonka voi jo tässä vaiheessa sanoa olevan vuoden parhaita Hämähäkkimiehen numeroita. Tammi- ja helmikuun lehdet täyttänyt ylipitkäksi venytetty Mörkö-saaga saa nyt hetkeksi väistyä, kun DeFalco tuo keskiöön toisen suosikkihahmonsa Hopeasapelin, jonka jo viimeksi näimme tarjoavan Hämikselle rahakasta yhteistyötä. Ja kun Peter Parkerin ystävä Flash Thompson on nyt Möröksi luultuna vankilassa ja tarvitsee kunnollista (kovapalkkaista) lakimiestä, ei Peterin auta kuin etsiä Hopeasapeli ja tarjota palveluksiaan – vaikka hän Hämähäkkimiehenä olemisen onkin jälleen kerran päättänyt lopettaa, ihan niinku varppina ja aikuisten oikeesti tällä kertaa.

Tuskin kaksikko on ehtinyt tavata toisensa, kun he ovat jo Hopeasapelille asetetussa ansassa Coney Islandilla. Autiossa öisessä huvipuistossa nimittäin odottaa Syndikaatiksi itseään kutsuva enemmän tai vähemmän tutuista superpahiksista koostuva tiimi, joka pistää yllätetyksi tulevan kaksikon välittömästi koville.

Pahikset ovat jossain määrin tuttuja naamoja, jotka ovat satunnaisella menestyksellä ottaneet Hämistä vastaan matsia vuosien varrella: Sarvikuono, Bumerangi ja Vesimies olivat itselleni tuttuja tätä ensi kertaa lukiessa, mutta Vauhtipiru ja Kuoriainen eivät niinkään. Eihän näistä tyypeistä kukaan olisi Hämähäkkimiehelle yksin paha vastus, mutta kun kohtalaisen kovia jamppoja pistetään tarpeeksi monta yhteen kasaan, on kuvio kokonaan toinen. DeFalco onnistuu luomaan tilanteeseen aidon vaaran tunteen; niin huvipuistomiljöö kuin se, että Hämis kantaa huolta myös supervoimattomasta Hopeasapelista (ei sillä että tarvitsisi, tämä pärjää kyllä mainiosti itsekin) kallistavat vaakaa Syndikaatin puolelle, ja lopulta sankarit ovat oikeasti vaarassa heittää henkensä, kunnes apu tulee yllättävältä taholta: hiljalleen hyvisten puolelle siirtymää tekevä Hiekkamies sattuu kuulemaan ryskeen, ja saapuu paikalle katsomaan mikä meininki. Hän onnistuu paitsi ajamaan Syndikaatin lopulta haavojaan nuolemaan, myös tekemään siinä määrin Hopeasapeliin vaikutuksen, että päätyy Hämiksen sijasta tämän palkkasoturibisneksen leipiin.

Tykkään Hiekkamiehestä. Hän oli ensimmäisiä koskaan kohtaamiani Marvel-pahiksia (60-luvun Ihmenelos-klassikoita tarjonneessa erikoisjulkaisussa vuonna 1987), ja yksi niistä, jotka ovat sittemmin onnistuneesti vaihtaneet puolta – ja tarkoitan onnistuneella nimenomaan sitä, että tämä varovainen siirtyminen hyvisten joukkoon on ollut hahmolle johdonmukainen ja hyvin kirjoitettu polku.

Täytyy taas todeta, että vaikka DeFalco on käsikirjoittajana lähinnä keskitasoa (kun sain aikoinaan kuulla hänen kirjoittaneen ennen Marvelille siirtymistään pitkään Archie-sarjakuvia, ymmärsin yhtäkkiä hänen lähestymistapaansa tarinointiin ihan uudella tavalla), juuri tämänkaltainen toiminnallinen mäiske on se, mikä häneltä luontuu.

Toki kaikki puhua pälpättävät kiivaan taistelun keskellä koko ajan liikaa, mutta toisaalta jos ylinopeutta kulkeva ajatuksenjuoksu ja jatkuva hienoinen paniikki johonkin sopivat, niin tällaisiin tilanteisiin. Pointsit myös taistelun seurauksista, jollaisia DeFalco, toisin kuin moni muu, on muistanut ennenkin Hämikselle kirjoittaa: Sarvikuono nuijii Parker-poloista taistelun loppumetreillä niin pahasti, että tällä on ongelmia selvitä tajuissaan kotiin.

Kuvitus on terävintä Frenziä aikoihin, joskin tällä kertaa hän on laatinut vain sivujen luonnokset; yleensä tussaajana toimiva Brett Breeding vastaa kuvituksesta nyt kokonaan, mutta ei tätä ilman krediittien lukemista olisi huomannut. Lieneekö sitten ollut syynä aikatauluongelma vai mikä, mutta selvästi paria edellisnumeroa nätimpi lehti on kyseessä – Frenz on dynaamisen toiminnan taitaja, ja esittelee osaamistaan tässäkin muodossa. Oikein hyvä Hämppi siis kyseessä, ja ensi numerossa on luvassa... Tekijä-X! Jopas nyt.

Mutta kun jotain negatiivista pitää aina nipottamismielessä poimia, niin todettakoon, että vaikka tämän suomalaisen numeron kansi onkin suoraan toisesta tässä esitetystä alkuperäisnumerosta peräisin, on se silti aika onneton, eikä kuvaa sisäsivujen rapsakkaa toimintaa alkuunkaan. Pöh.