Ryhmä-X 12/88

Enteitä

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Kerry Gammill / Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green / Bob Wiacek

Edellisnumeron mäiskeen jälkeen vedetään taas ainakin jossain mielessä henkeä. Ryhmä-X hengaa edelleen San Franciscossa, ja Claremont tekee tätä monin tavoin lyhyessä ajassa muuttunutta tiimiä lukijalle tutuksi siihen perinteiseen tapaan: väliaikaista majapaikkaansa Alcatrazilla pitävät mutantit treenaavat kuin kotona Vaarahuoneessa ikään. Hyvää dialogia ja muutamin osaavin lausein rakennettua henkilökuvaa tähän parin sivun kamppailukohtaukseen on saatu; Roguen ja Wolverinen kaljatölkin äärelle päättyvä matsi varsinkin on mainio.

Storm sen sijaan ei lepäile, vaan jatkaa muiden tietämättä mystistä vaellustaan vanhan intiaanin Nazen kanssa Kalliovuorilla. Matka kohti jossain siellä piileskelevää Forgea alkaa saada entistäkin hämärämpiä (jos se nyt aiemmin tavattujen Silmätappajien jälkeen on mahdollista...) piirteitä, kun Ororo trippailee Nazen tälle antaman taikajuoman avulla ja näkee kauhunäyn Forgesta ihmisyydestään luopuneena paholaisena, joka on tekemässä loitsujaan tuhotakseen maailman. Näky päättyy Stormin tappaessa Forgen, minkä hän sitten selvittyään tajuaa olevan edessäkin. Mutta Storm ei näekään sitä Nazen pirullista virnettä, mikä lukijoille suodaan.

Vaikka minulle läheisin vaihe Stormin elämässä (ilman voimia ja irokeesi ja asennetta enemmän kuin kellään) on tämän tarinan myötä päättymässä, on todettava että pidän tästä mystiikan ja näkyjen maustamasta vaelluksesta. Storm ja Naze ovat hyvä parivaljakko – siltikin, vaikka lukijalle on selvää, että Nazella on pahanlaisia taka-ajatuksia. Mutta mikä hänen agendasa oikeastaan on, ei olekaan lainkaan selvää. Tarinassa on hyvä tunnelma, ja pidän siitäkin, että tämä matkanteko on jatkunut jo muutaman numeron ajan – jalkaisin eteneminen Kalliovuorilla on hidasta, varsinkin kun vähän väliä käyvät mystiset voimat kimppuun. Sivujuonina tässä numerossa kulkevat mm. uusia jäseniä kesällä nähdyistä "murhavaareista" saava Vapausvoima, sekä yhä karumpiin (realistisempiin?) rasismi-yhtymäkohtiin kasvava mutanttiviha, jota Claremont on taustalla kuljettanut jo hyvän aikaa. Tällä kertaa kyseessä on varsin toimiva kohtaus toimittajasta haastattelemassa vihaansa julistavaa "kadunmiestä" Queensissä sijaitsevassa baarissa.

Ykköstarinan taiteesta vastaa vieraileva Kerry Gammill, jonka piirrosjäljestä tykkään kovasti, mutta joka ei tainnut Marvelille tehdä koskaan mitään kovin pitkiä projekteja. Tämä numero on joka tapauksessa oikein nätti; varsinkin Stormin (kuten Gammillin käsialaa olevasta kannestakin voi tsekata) hän ikuistaa kauniisti. Ihmiset ovat muutenkin elävämmän, konkreettisesti fyysisemmän näköisiä kuin sarjakuvahahmot noin keskimäärin. En olisi pannut pahakseni, vaikka Gammill olisi jotain X-sarjaa joskus ihan vakkarina piirtänyt, mutta tämä taitaa olla ainoa laatuaan ainakin omassa kokoelmassani. Lehden jälkiosa (jonka otsikko ja tekijätiedot taas kerran puuttuvat suomipainoksesta) on tuttua Silvestriä, mutta tussaajan merkityksen huomaa hyvin: kyllähän minäkin jo 12-kesäisen tätä lukiessani tunnistin Silvestrin tyylin, mutta kismitti silti, kun ei kerrottu kuka oli kuvituksen viimeistellyt; selvästikään ei vakiokasvo Dan Green. No, tämä vieraileva tussimies Wiacek on varsinkin Mail-Manin paljon kehuma perushyvä tussaaja, jonka ohut jälki ei kuitenkaan tuo Silvestrin tyyliä parhaimmillaan esiin.

Kakkostarinassa laitetaan kuitenkin alulle isoja juttuja: Ensinnäkin Madelyne Pryor liittyy ikään kuin bonusjäseneksi ryhmän mukaan, mikä taas tapahtuu sen jälkeen, kun Roguen kasvattiäiti Mystikko on käynyt varoittamassa tytärtään Kohtalon näkemästä enteestä. Hänen mukaansa Ryhmä-X kuolee aivan lähitulevaisuudessa jossain Dallasin lähellä, ja Storm on jutun avain. X-miehet suhtautuvat uutiseen niin kuin vain he voivat, ja päättävät lähteä saman tien päätä pahkaa kohti Dallasia – joskin Stormin näennäinen katoaminen vähän heitä huolestuttaa. He nousevat siis lentokoneeseensa, ja –

Tarina katkeaa siihen. Kuten Mail-Manin palstalta saadaan lukea, päättyy paljon purnausta aiheuttanut 32-sivuisen lehden historia Suomessa tähän, ja nyt katkennutta juonta päästään jatkamaan sitten, kun Pohjoismaat ovat saaneet Suomen kiinni julkaistuissa tarinoissa ja päästään heidän kanssaan yhteispainamaan paksumpaa lehteä. Sitä odotellessa on tarjolla välivuosi, "luvassa on valikoitujen klassikkojen klassikoiden vuosi", kuten M-M palstallaan oikeaa sanamuotoa etsien toteaa. Harmitti muuten niin pirusti silloin tämä. Ryhmä-X oli parin edellisen vuoden aikana koko ajan parantunut ja parantunut, tarinan momentti kasvoi kuin jyrkkää rinnettä vyöryvä lumipallo, ja intensiteetti ja panokset olivat koko ajan hurjemmat. Olin pahanlaisesti koukussa, ja sitten totaalistoppi. Vuoden verran odotusta! No, arvelin sen hampaita kiristellen kestäväni, huolimatta siitä että lehti ilmestyisi vain joka toinen kuukausi. Olihan sentään tarjolla vanhoja ennen näkemättömiä klassikkotarinoita. Ikävältä näytti, muttei ihan katastrofilta sentään.

MARVEL 8/88: Ihmeneloset

1. Hyvää syntymäpäivää, rakkaani!

2. Matkalla maailmojen sotaan

3. Historian kirot!

Tarina & taide: John Byrne

Vaikka MARVELin ensimmäinen vuosikerta jakaantui melko tasaisesti kolmen pääesiintyjä(jouko)n osalle (Ihmeneloset, Ryhmä-X, Daredevil), niin ainakin minulle tämä nelikko on vuoden -88 johtotähti. Osittain syynä saattoi olla vain heidän esiintymisensä ensimmäisessä numerossa, mutta taisivatpa Ihmeneloset ottaa sivumäärällisestikin niukan ykköstilan. Tätä päätöstähän ei mitenkään voi toimituksen osalta moittia. Vuonna 1988 Suomessa esitetyt Ihmenelosten seikkailut ovat yhdeltä joukkion arvostetuimmista kausista, jolloin John Byrne niin kirjoitti kuin piirsikin lehteä, ja nosti sen pitkästä aikaa takaisin Marvelin ykköskastiin.

On aika huikeaa miten kauan Byrne kykeni laatimaan kuukausittaista lehteä jopa ilman erillisen tussaajan apua – etenkin, kun hän ilmeisesti teki osittain samanaikaisesti ja yhtä omin päin mm. Kostajia! Ei varsinaisesti ihme, että Byrnellä on ilmeisesti ihan kevyesti taipumusta ylimielisyyteen. Vähemmästäkin nousisi hattuun – hänen 80-luvun työnsä kun olivat paitsi arvostettuja, myös varsin hyvin myyviä. Eikä näitä aikakaan ole syönyt; edelleen Byrnen ote supersankarisarjakuvaan on aika paljon luontevampi ja jotenkin, yhä vain, freesimpi kuin monen aikalaisensa.

Tosin heti tämän perään joudun toteamaan, että itselleni tämä on heikoin vuoden -88 Ihmenelosista. Aiempiin verrattuna sivumääräkin on vaivaiset 68, mikä siis sisältää vain kolme alkuperäislehden numeroa. Lähtötilanne on kyllä lupaava: oudoista muistissaan olevista aukoista kärsivä Reed Richards palaa vanhalle kotitilalleen palauttaakseen asioita lapsuusvuosista mieleensä, eikä kulu kauaakaan, kun löytyy hänen isänsä laatima aikakone (!), jolla neloset sitten ampaisevat sinne, minne Nathaniel Richards on jo vuosia sitten lähtenyt koskaan palaamatta. Marvelin aikamatkailulle tyypilliseen tapaan mennään ajassa paitsi eteenpäin, myös sivusuuntaan, eli jossain rinnakkaismaailmassa sitten lopulta ollaan, ja tämän maailman hahmottomuuteen tarina lopulta kaatuu. Ollakseen niinkin huikealla mielikuvituksella varustettu kuin on, Byrne on jättänyt tämän dystooppisen tulevaisuuden oudon hahmottomaksi. On kuollutta kraaterien täplittämää autiomaata, villin lännen meininkiä futuristisin asein, suunnattomia luolamiesten ohjaamia robotteja ja lentävillä lohikäärmeillä ratsatavia valkyrioita – sekä kaiken taustalla uhkaava ja pelottava Sotalordi, jonka nelikko (sekä mukana roikkuva Wyatt Wingfoot) nopeasti ymmärtää olevan juurikin Reedin isä.

Hyviä elementtejä, mutta huonosti toisiinsa sopivina paloina on homman nimi. Vielä alkuvaiheessa tarina on kutkuttava mysteeri, mutta lopulta se ei mene oikein mihinkään suuntaan; Reed ja hänen isänsä kohtaavat (plot twist: pappa-Richards ei ollutkaan pahis), mutta vuosien jälkeen tämä hetki on aika laimea, ja koko kuviosta jää vähän "tässäkö tämä oli?"-fiilis. Mennään outoon maailmaan, tapellaan vähän roboja vastaan, pelastetaan päivä. Hyviä yksittäisiä hetkiä mahtuu mukaan, mutta juoni on epämääräinen ja pointiton. Pidin myös turhana painolastina sitä yllättävää tietoa, että ilmeisesti jo Reed Richardsin isä on ollut käsittämätön ylinero, joka on noin vain laatinut aikakoneen oman kotitilansa (kieltämättä kovin modernin näköiseen) laboratorioon jo vuosia ennen Ihmeneloset synnyttänyttä surullisenkuuluisaa avaruuslentoa.

Tosin Byrnen ensimmäiseen tarinaan sisällyttämä muutaman sivun mittainen "muistelu" Reedin ja Susanin ennen Ihmenelos-aikojaan kohtaamasta hirviömäisestä alienista on viehättävä; sen lisäksi, että tarina on tyylipuhdas kunninaosoitus Marvelin supersankariaikaa edeltäneille hirviösarjakuville, on Byrne myös piirtänyt sen varhaisen Jack Kirbyn tyyliin. Hauska idea, ja osoitus siitä mielikuvituksesta ja kokeilunhalusta, jota olisin itse päästooriinkin kaivannut. Tosin ymmärrän, jos joku tätä massiivisen Gormuu-nimisen monsterin ymppäämistä Reedin ja Susanin henkilöhistoriaan pitää turhaan uusiksi vedettynä historiankirjoituksena myöskin... Tätähän Byrne kyllä harrasti, mikä on yksi tärkeimmistä syitä sille, miksi hänellä on fanien ohella myös inhoajansa.

Bonuksena Mail-Manin avulias infopaketti siitä, miten aikamatkustus Marvelin universumissa toimii. Nämä Mail-Manin polveilevat vastaukset olivat aina yhtä hämäriä ja kiehtovia. Ainakin hän yritti, vaikkemme me lukijat aina kärryillä pysyneetkään!

Hämähäkkimies 12/88

1. Rajua menoa lähiössä

Tarina: Peter David

Taide: Bob McCleod

2. Liikesalaisuus

Tarina & piirrokset: Bob Layton

Tussaus: Bob Layton & Carlos Garzon

Vuoden verran puolet lehdestä vieneiden Salattujen sotien päättymisen jälkeen Hämis etsii itseään; tai ainakin suomalaisen lehden toimitus etsii jotain julkaistavaa, mikä on vähän kummallista, koska, kuten olen täällä ennenkin ihmetellyt, Hämiksellä oli 80-luvun jälkipuoliskolla kolme kuukausittaista julkaisua jenkeissä. Laadukasta materiaalia olisi luullut riittävän, mutta ehkä näin ei jostain syystä ollut, koska vuosi 1988 oli kotimaisen Hämiksen osalta melkoista aallonpohjaa. Kirjoittaessani numerosta 2/88 muistelin jo 11-vuotiaana ihmetelleeni, miksi tällaista näennäishauskaa kohellusta oli pakko julkaista. Sama kävi mielessä tämän joulukuun numeron osalta. Ykköstarinan käsikirjoittajana on jälleen Peter David, joka on tuon helmikuun sammakkonumeron tavoin jälleen puhtaasti huumorilinjalla. Rajua menoa lähiössä on sentään pikkuisen helmikuista sähellystä parempi, joskin toisaalta juonellisesti seitinohut yhden idean stoori, jossa Hämähäkkimies sattumalta näkee Manhattanilla rikolliseksi arvelemansa miehen. Hän onnistuu pääsemään karkuun, ja pakenee kotiinsa lähiöön, minne Hämis tulee perässä. Ja siinä se sitten: seuraa lukuisia sketsimäisiä tilanteita, joissa Hämis on kertakaikkiaan soveltumaton ympäristöön, jossa ei ole pilvenpiirtäjiä joita pitkin sinkoilla, ja ihmisetkin ovat vähän tolloja. Hauskuus ehkä vaatisi jonkinlaista amerikkalaisen lähiöelämän tuntemista, ja kuten viimeksikin epäilin, niin moni sanaleikkejä rakastavan Davidin vitsi lienee jäänyt kääntymättä.

Piirrosjälki on sentään ihan nättiä. Bob McCleod on siitä poikkeuksellinen sarjakuvataiteilija, että hän tosiaan piirtää jokaisen henkilön omannäköisekseen persoonaksi. Aika monet varsinkin Marvelin kaltaisen mainstream-sarjakuvan piirtäjät varioivat lopulta hahmojensa kasvonpiirteitä varsin vähän – McCleod näkee vaivaa luodakseen omaperäisiä hahmoja, joskin sillä varauksella, että usein hänen vähän karrikoiduista tyypeistään tulee kovin koominen vaikutelma. Tähän tarinaan se sopii, mutta joihinkin vakavampiin ei ollenkaan.

Mail-Man ei kumpaakaan lehden tarinoista palstallaan kommentoi lainkaan, mikä yleensä on merkki siitä, ettei hän itsekään pidä niitä kaksisina. Harvinaisempaa lienee silti se avoimen itsekriittinen pahoittelu lehden heikosta tasosta, jota Mail-Manin palstalta on saanut vuoden -88 Hämiksistä lukea. Tämän lähiötarinan viimeisen sivun päättää suorastaan anteeksipyytävä anomus:

Lienee melko harvinaista, että lehden toimitus itsekin pitää julkaisua lähinnä polttamisen arvoisena. Kiva niille jotka tästä jotain maksoivat? Mutta entäs se kakkosarina sitten... Jo Salatuissa sodissa rumaa jälkeä tuuraajana tehnyt Bob Layton ei lupaa piirtäjänä hyvää, ja hän on myös käsikirjoittanut jutun. Idea on ihan näppärä: ajatuksiinsa uponnut Peter Parker ei huomaa varoittavaa vaistoaan vaihtaessaan asuaan Hämiksestä siviiliin, ja sattumalta paikalle osunut paparazzi onnistuu nappaamaan hänestä kasvot paljastavan kuvan puoliksi Hämähäkkimiehen puvussa. Valitettavasti lähtökohdan lisäksi muuta mainittavaa ei juuri ole. Piirrosjälki on ankeaa ja ponnetonta, tarina ei oikein kulje – kuvaaja yrittää myydä filmirullaansa alamaailmalle, mutta joutuu ongelmiin, joista Hämis hänet pelastaa ja feikkaamalla pelottelee kuvat mieheltä itselleen. Salaisuus pelastettu! Jännitettä ei pahemmin synny, ja koko tarinaa leimaa väsyneen alisuorittamisen tuntu. On pitänyt 22 sivua täyttää, niin jotain on sitten keksitty. Vai olenko jo liian kyyninen? Onko Laytonilla ollut palava halu kertoa juuri tämä tarina?

Ei tämä huonoin vuoden lehdistä kuitenkaan ole, sisältö on pikemminkin mitäänsanomatonta kuin surkeaa. Latteaa meno kyllä on: kummassakin tarinassa Hämiksellä on vastassaan normaali supervoimaton luuseri, joista kumpikin onnistuu vastoin kaikkea Marvel-logiikkaa toistuvasti pakenemaan häneltä. Jos tämä olisi ensitutustumiseni Hämähäkkimiehen hahmoon, niin huh huh. Saattaisinpa olla Mustanaamion fani nykyään. On lehdessä sentään edelleen pätkä pitkää julistekokonaisuutta, ja lisänä myös jälkimmäisen tarinan alkuperäiskansi, joka on poikkeuksellisesti valokuva Parkerista vaihtamassa asuaan. Tätä taustoittaa Mail-Manin sivun mittainen tietopaketti Marvelin silloin tällöin käyttämistä valokuvista, mutta jutun asiapitoisuus on vähäinen.

Ryhmä-X 11/88

Hukkuminen

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green

Hmm... Mihin jäimmekään... No San Fransiscoon tietenkin; siellä R-X viimeksi heidät omassa lehdessään kohdatessamme otti matsia ikävästi murhanhimoisia Maraudereita vastaan tavoitteenaan pelastaa näiden kohteena olevan Madylene Pryorin henki. Siinä onnistutaankin, mutta muuten tulee rumaa jälkeä, kun kokonainen sairaalarakennus pistetään remonttiin, ja – mikä Marvelin sarjakuville oli 80-luvun jälkipuoliskollakin aika harvinaista – viattomia sivullisia kuolee.

Koko lehti (tuttuun kotimaisen X-julkaisun tapaan puolestatoista jenkkinumerosta koottu) on itse asiassa yksi pitkä taistelukohtaus, mutta sen ymmärtää, sillä ensikohtaamisen (R-X 4/88) jälkeen yhteenottoa Marauderien kanssa on pedattu, odotettu, toivottu ja pelätty jo melkein liiankin pitkään, ja näihin odotuksiin on vastattava. Hyvinhän se onnistuu siinä mielessä, että Claremont kyllä tuntee hahmot joista kirjoittaa, ja varsinkin näin vanhempana lukijana huomaan arvostavani sitä, miten omaperäisiä käänteitä hän jaksaa taistelukohtauksiin kehitellä; pelkkää tyhjänpäiväistä mäiskettähän ne valitettavan usein myös saattoivat olla. Tyypilliseen tapaansa Claremont käyttää myös onnistuneesti paikallista miljöötä hyödyksi – kun kerran Friscossa ollaan, niin Golden Gate on tietenkin keskeinen nahistelupaikka. Vaikka siis suuria ei juonellisesti ei tapahdu, niin muutamia merkittäviä pikkujuttuja kuitenkin: Madelyne (jonka syy olla Marauderien tähtäimessä ei lopultakaan selviä) liittyy X-miesten joukonjatkoksi tämän numeron jälkeen, Havokille selviää, että hänen taannoin New Mexicoon jäänyt tyttöystävänsä Polaris onkin nyt (aivopestynä) Marauderien johtaja, ja tekevätpä myös pitkän vihoitteluhistorian jälkeen myös Rogue ja Dazzler viimein sovinnon, mikä on ihan hyvä, kun kerran samaa tiimiä tällä hetkellä ovat.

Paitsi että onhan tässä numerossa jokunen sivu kakkosjuontakin: Storm ja iäkäs mutta tehokas intiaanisoturi Naze etsimässä Kalliovuorilla Nazen kasvattipoikaa Forgea, Stormin ammoista rakastettua (lyhytaikaista). Stormin toiveena on saada Forgen avulla kadonneet voimansa takaisin, Naze taas... No, hänellä on jotain ihan muuta mielessä. Nazen mukaan Forge on astunut pahuuden puolella ja majailee jossain vuorten kätköissä manaamassa pahuutta rajan takaa tähän maailmaan. Mutta Naze ei välttämättä ole kaikkein luotettavin kaveri... Tämä on aika mystistä kamaa, mutta kiinnostavaa, ja Silvestrin kuvitus on näissä vuoristomaisemissa jotenkin kaupunkimiljöötäkin paremmassa iskussa. Korostettakoon: Silvestri on yksi kaikkien aikojen lemppari-piirtäjiäni, mutta juuri tämänlaiseen kontekstiin hän istuu parhaiten. En ole hänen kuvittamaansa eeppistä miekka&magia-fantasiaa koskaan nähnyt, mutta miten hyvin hänen piirrosjälkensä sellaiseen sopisikaan! No joo, todettakoon myös, että Silvestri piirtää Stormin jotenkin niin alkuvoimaisen kauniina, että sydämeni on pakahtua. Ja onhan Storm tässä omimmillaan muutenkin vereslihaista ja jotenkin epätoivoisen raivokasta matkaa tehdessään. Toinen toistaan kummallisempia maagisia vastuksia hän ja Naze matkalla kohtaavat, ja meno käy aika rujoksi, mutta Storm on taistelija, eikä luovuta...

Tuon kuvan voisin ottaa vaikka julisteeksi seinälleni. (olen tainnut nimenomaan jostain Stormin kuvasta sanoa tämän ennenkin?) Silvestri ja Green ovat tässä vasta pitkän yhteisen kuvittajakautensa alkuvaiheessa, ja tämä on todella kovan luokan tavaraa. Silvestrin moderni, kevyesti eurooppalaiseen vivahtava tyyli ja Greenin lennokas, jopa vähän levoton tussaustyyli kolahtavat minuun edelleen.

Arvio: Ei mikään klassikkonumero, (Marauderit olivat sittenkin ehkä vähän liian helppo pala nyt siihen keväiseen verilöylyyn verrattuna?) mutta laadukasta, viihdyttävää ja kaiken kaikkiaan melkein kympin arvoista Marvelia silti. Tästä on hyvä taas jatkaa – ei liian taajaan, ettei iske väsymys niin kuin syksyllä.

MARVEL 7/88: Ryhmä-X & Alfa-Lentue

Lahja

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith

Tussaus: Bob Wiacek

Ensimmäinen vuosi taisi olla samalla MARVELin laadullisesti paras. Vain kahdeksan numeroa, mutta  käsittämättömän korkea taso pysyi säilyi, alkaen Byrnen Ihmenelosista, kulkien Claremont / Smithin Ryhmä-X:n kautta Dardevilin majesteettiseen Born Againiin. Ja vähän unohdettuna helmenä siellä seassa tämä kaksiosaisena erikoisjulkaisuna alkujaan ilmestynyt Ryhmä-X:n ja Kanadan oman Alfa-Lentueen yhteisseikkailu, kivasti niputettuna yhdeksi satasivuiseksi lehdeksi meillä pohjolassa.

Lahja sijoittuu pohjoisen Kanadan arktisille lakeuksille, ja on paitsi sijainniltaan, myös henkilögallerialtaan aika irrallaan muusta Marvel-maailmasta. Lähtötilanteena on tiedemiehiä kuljettaneen pienlentokoneen putoaminen ja katoaminen. Kadonneita lähtevät etsimään X-miehistä ja Alfan jäsenistä koostuva yhdistelmäkokonaisuus – ennen kaikkea siksi, että koneen pilotteina toimivat Madelyne Pryor ja Scott "Kyklooppi" Summers, ja Alfa-Lentueen mukanaolo selittyy tietysti sijoittumisella Kanadaan. Tapahtumien kronologista sijaintia Marvelin aikajanalla ei ihan suoraan sanota, mutta päätellen Rachel Summersin mukanaolosta tässä ollaan jossakin vuoden -86 Ryhmä-X:n numeroiden loppupuolella.

Tällähän ei oikeastaan ole paljon merkitystä. Oikeastaan koko tarina toimisi melko hyvin kokonaan supersankareista irrallaankin; kyseessä on monin tavoin klassinen scifikertomus, jossa ollaan jonkin suuren ja mullistava äärellä, mutta joudutaan pohtimaan hintaa, joka siitä ollaan valmiita antamaan. Tällä kertaa tuo käänteentekevä ilmiö on taivaasta maahan ulottuva valopylväs, "lähde", joka antaa jokaiselle siihen astuvalle jonkin ihmiskunnan kannalta arvokkaan kyvyn, henkilön omiin ominaisuuksiin ja kiinnostuksenkohteisiin liittyvänkin vielä. Tiedemiehistä geologi kykenee muuttamaan maan muotoja, retkueen kokki taikoo loputtomasti ruokaa, Madelyne (hieman epäloogisesti) parantaa kaikki niin fyysiset kuin psyykkisetkin sairaudet pelkällä kosketuksellaan ja niin edespäin.

Tähän tiedemiesten ja heidän henkilökuntansa muodostamaan utooppisen paratiisiin asiaankuuluvine korskeine linnoineen ja prameine asusteineen saapuu sitten rähjäinen joukko eri tavoin ongelmaisia supersankareita, se "pelastajien" joukko, ulkopuoliset, joiden kautta lukijakin tätä tilannetta seuraa. Aika nopeasti käy (tietenkin) ilmi, ettei kaikki ole aivan auvoista. Millään tavoin magiikan kanssa tekemisissä olevat ihmiset voivat huonosti ja kärsivät, alkavat tehdä hidasta kuolemaa. Upean ja keskelle talvista tundraa nousseen kesäisen palatsin alta löytyy valheiden jumalalle Lokille omistetun viikinkikylän jäännökset...

Sillä Lokihan tässä taustalla on. Hän hakee itselleen arvostusta tarjoamalla ihmiskunnalle täydellisyyden lahjan. Hintana näyttäisi olevan taikuus ja magiaa käyttävät ihmiset, eikä tämä siis Marvelin universumissa ole mikään ihan pieni joukko. Kuitenkin ihmiskuntaan kokonaisuutena nähden vain vähemmistö – ja tämä asetelma on kutkuttava, koska sen hylkääminen tai hyväksyminen ei ole mikään suoraviivainen ratkaisu. Osa hahmoista, etenkin kurjemmista oloista kotoisin olevat kuten Pjotr Rasputin, on valmis uhraamaan muutamat jotta miljoonat saisivat onnellisen elämän. Toiset eivät kykene ottamaan vastaan viattomien hengen maksanutta lahjaa, mutta lopulta käy ilmi että maksu on itse asiassa suurempi: ihmiskunta saa kaiken minkä haluaa niin kauan kuin ei koskaan enää halua mitään sellaista, jota ei aikaisemmin ole ollut. Lähde vie kaikilta siihen koskeneilta mielikuvituksen. Tarjolla on siis maailma jossa elämänlaatu on korkea, jopa yltäkylläinen, mutta jossa ei enää ole mahdollista luoda. Tämä herättää kysymyksiä siitä, mikä oikeastaan on elämisen arvoista elämää. Mikä tekee ihmisestä ihmisen?

Tarina on siis oivallinen, ja sen sijoittuminen osapuilleen yhden vuorokauden ajanjaksolle ja yhteen melko rajattuun paikkaan on onnistunut. Tämä toimisi tosiaan ilmankin tuttuja Marvelin hahmoja, tai vaikkapa romaanina. Claremont on nauttinut päästessään irrottelemaan tämän suuren sivumäärän kanssa, kirjoittamaan lukuisien erilaisten hahmojen reaktioita tapahtumiin, heidän toiveitaan ja pelkojaan. Myös Paul Smith on tyypillinen taidokas itsensä; hänen X-Men -kaudestaan on tätä piirtäessä jo kulunut jonkin aikaa, joten on hyvä että hänet saatiin palaamaan tuttuihin kuvioihin vielä tämän spesiaalin verran.

Satun omistamaan tämän myös alkukielisenä versiona osana Essential X-Men -sarjaa, ja panin merkille Mail-Manin hieman erikoiset ratkaisut pimittää joitakin jenkkilehtien tapahtumia suomalaisilta lukijoilta, mikä parhaiten näkyy vaikkapa näissä ruuduissa:

Heather Hudsonin miehen kuolemaan ei millään tavoin viitata suomennetussa lehdessä, vaikka se on muutaman kerran oleellisesti esillä alkuteoksessa. James MacDonald Hudson on vain "poissa", ja siinä se... Eikä siinä kai muuten mitään, mutta kun kyseinen kuolema, vaikka tapahtumana onkin Suomessa näkemätön, on kuitenkin ollut ihan oleellisesti esillä esim. Kitty Pryde & Wolverine -erikoisjulkaisussa. No, Mail-Man tunnettin kyllä näistä hieman mutkia oikovista suomennoksistaan, joiden tarkoitus tuskin oli muu kuin säästää lukijoilta turhaa päänvaivaa viittaamalla lehtiin, joita meillä ei ollut mahdollista julkaista... Silti tämä menee jo vähän hätävarjelun puolelle.

Arvio: Klassikko ehdottomasti, ja yksi niistä Marvelin tarinoista, joiden ääreen olen useimmin vuosien varrella palannut. Hieno, ajatuksia herättelevä lähtötilanne, taidokasta kerrontaa ja iso henkilögalleria, jota Claremont pyörittää ammattilaisen ottein. Kuvituskin on Smithiä tyylikkäimmillään.

Hämähäkkimies 11/88

1. Mies ja lonkerot

2. Vihollinen sisälläni

Käsikirjoitus: Danny Fingeroth

Piirrokset: Greg LaRocque / Jim Mooney

Tussaus: Vince Colletta / Greg LaRocque

Ensimmäinen kokonaan Hämikselle itselleen omistettu lehti Salattujen sotien päättymisen jälkeen menee sikäli perusasioihin, että vihollisena on Tohtori Mustekala, niitä legendaarisimpia Hämppy-antagonisteja. Paha kyllä Mustekala ei ainakaan omiin suosikkeihini koskaan lukeutunut, ja pidempään lehteä seuranneetkin olisivat varmasti olleet ihan tyytyväisiä, jos hänen hulluutensa kulminoinut ja traagiseen tappioon päättynyt tarinansa parin vuoden takaa (numerosta 2/86) olisi jäänyt viimeiseksi. Mutta eihän Marvelin kaltainen tavaramerkkeihinsä luottava firma voi koskaan täysin luopua hyviksi havaituista hahmoista... Ja onhan toki totta, että Tohtoria nähtiin tuon karvaan tappionsa jälkeen myös Salatuissa sodissa, eikä hänellä sielläkään mennyt kovin hyvin.

Ongelmallisempaa on, että tämän kahdesta alkuperäisnumerosta koostuvan, ja siis koko suomalaisen lehden täyttävän, tarinan juoni on melkein sama kuin vain vähän tätä ennen meilläkin ilmestyneessä Ihmenelosten tarinassa (MARVEL 6/88). Nämä taisivat jenkeissäkin ilmestyä aika peräkanaa, joten se mikä tuossa Byrnen Ihmeneloset-jutussa oli hyvää, onkin nyt vain vanhan lämmittelyä. Tohtori Mustekala on siis psykiatrisessa hoidossa, ja hänen mekaanisia lonkeroitaan pidetään tallella toisaalla. Ne tuntuvat elelevän itsekseen, ja kun Mustekalan mielentila syystä tai toisesta järkkyy, ne ruhjovat itsensä maksimiturvallisesta säilöstä vapaaksi ja hakeutuvat omistajansa luokse.

Tähän asti kaikki on samoin kuin tuossa Ihmenelosten jutussa. Mutta nyt Tohtori on tehokkaampi (tai juoni kliseisempi...) ja perustaa salamannopeasti rikollisorganisaation sotilaineen (!) ja elävänkaltaisine Hämähäkkimies-robotteineen (!) jota vastaan harjoitella. Varsin vakuuttava näytös mielisairaalassa pitkään viettäneeltä vähintäänkin epävakaalta miespololta, mutta suuret puheet ja Hämähäkkimiehen julkinen haastaminen ovat yhtä tyhjän kanssa: lopulta aidon Hämiksen kohdatessaan Tohtori Mustekala lamaantuu ja ajautuu katatoniseen tilaan silkasta kauhusta. Ja se siitä sitten.

Käsikirjoittaja Danny Fingeroth ei ole mikään iso tekijä, mutta vaikka juoni onkin kaukana omaperäisestä, dialogi on ihan toimivaa, ja onhan tämä ihan kohtuullisen viihdyttävää luettavaa, kun kuvallinen kerronta toimii. Pidän ykköstarinan pimeässä tapahtuvasta alkukohtauksesta, jota kuvatessa on käytetty oivallisia ratkaisuja eritoten avaussivulla.

Jälkimmäinen stoori yllättää heittämällä yleensä onnetonta tussausjälkeä tekevän Jim Mooneyn piirtäjän pallille, ja Greg LaRocque saa toimia tämän käänteisaktin tussaajana. Kumpikin suoriutuu oikein hyvin. Jälki on jotenkin klassisen nättiä, jopa aika yksityiskohtaista, huomattavasti parempaa joka tapauksessa kuin mitään mitä Mooney on parin tätä edeltävän vuoden aikana tussannut. Herättää vähän hämmennystä... Kansi on jälleen, koska kerran Web of Spider-Man -lehteä julkaistaan, Byrnen käsialaa, ja onnistuu esittämään Tohtori Mustekalan pahempana uhkana kuin mitä hän on kertaakaan lehden sisäsivuilla.

Erityismaininta Mail-Manin palstalle, jossa julkaistu "Antero 18 v.":n kirje jäi jostain syystä aikoinaan hyvin mieleen. Olin tähän mennessä varmaan jo yhden tai kaksi raapustusta itsekin Mail-Manille lähettänyt, mutta ensimmäisen julkaisuun oli tällä kohdin vielä aikaa. Hiukan herätti ehkä närääkin se, että tämä oli julkaisukelpoisempaa kuin minun tuotokseni...

Arvio: Mitäänsanomaton perus-Hämis, mutta jotain sympaattista tässä numerossa aikoinaan oli; ehkä johtuen siitä, että toista vuotta jatkunut kakkossarja oli viimein päättynyt, ja lehti kokonaan nimihenkilöllä itsellään. Tuntui ehkä pieneltä uudelta alulta. Tai no ehkä ei.

Maximum Marvel: Hämähäkkimies

1. Kuolema iskee neljä kertaa

2. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu

3. Hämähäkinmetsästäjä

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Dave Hunt

Kun jokin aika sitten käsittelin albumia Hulk ja Möykky, mainitsin että tämä Maximum Marvel -sarja oli julkaisukanava vähän poikkeammille ja keskimääräistä Marvel-julkaisua korkeatasoisemmin tuotetulle tavaralle. Mutta heti Hulkin ja Möykyn perään ilmestynyt sarjan viimeiseksi jäänyt osa heittää tällä määritelmällä vesilintua: tämä Hämiksen albumi on koottu ihan normaalisti lehtimuodossa julkaistusta tavarasta, vieläpä tässä vaiheessa jo varsin iäkkäästä – jostain 70-luvun puolivälistä taitavat nämä stoorit olla peräisin. Vähän outohan tällainen kallis ja ylikokoinen (albumit aina harmittivat siinä mielessä, etteivät sopineet tavalliseen lehtikoteloon) formaatti on Hämiksen peruskamalle, etenkin kun albumimuoto on tosiaan vetelämässä Marvelin osalta viimeisiään tässä vaiheessa, ja samana syksynä Semic julkaisi myös ihan tavallisen lehden kokoisen Hämähäkkimies-erikoisjulkaisun; taisivatpa ihan yhtä aikaa olla kaupan hyllylläkin. (sivumennen sanoen muistan itsekin kyseisen lehden omistaneeni, mutta näyttää jonnekin kokoelmastani kadonneen)

Kenties Mail-Man on ajatellut, että tekijät riittävät syyksi pistää tarinoille vähän komeammat puitteet. Eikä siinä mitään: Claremont ja Byrne niittivät kaiken mahdollisen maineen X-Men -aikoinaan, joita nämä Hämis-tarinat ilmeisesti niukasti edeltävät ajallisesti. Ja kun Suomen Marvel-lukijakunta fanitti kumpaakin tekijää 80-luvulla aivan ylenpalttisesti, niin tässä ajattelussa saattaa olla perääkin... Tähän albumiin kootuista kolmesta tarinasta pitää todeta kaksi seikkaa: Ne ovat eittämättä laadukasta ja hyvin tehtyä Marvel-sarjakuvaa, mutta toisaalta ne eivät ole millään tavoin oleellista tai edes ikimuistoista luettavaa. Hämiksen ja muiden hahmojen yhteisseikkailuita esittänyt Marvel Team-Up kärsi aina juuri siitä, että tarinat tuntuivat oleva irrallaan varsinaisesta kronologiasta; ikään kuin ohimennen "tärkeiden" tarinoiden välissä tapahtuvia välinäytöksiä. Niin on tälläkin kertaa. Ensin Hämähäkkimies, Ihmetyttö (Carol Danvers) ja Ihmenelosten Liekki saavat vastaansa Superskrullin, sitten otetaan kissanainen Tigran kanssa matsia Kravenia vastaan. Kumpikin tarina on toteutettu hyvin, Claremont osoittaa hallitsevansa jo tässä aika varhaisessa vaiheessa uraansa paitsi juonenkuljetuksen, myös Hämiksen huulenheiton (oleellinen osa jokaisen Hämis-kirjoittajan repertuaaria), ja Byrne piirtää todella hyvin – on oikeastaan aika sääli, ettei hän koskaan piirtänyt Hämähäkkimiestä kovinkaan paljon.

Niin että kyllähän tämän albumin luki, ei siinä mitään. Parin ensimmäisen tarinan täyttävä Superskrulli-mäiskintä on varsinkin hyvä ja eeppinen, sisältäen lisäksi claremontillista kosmista hämäryyttä sopivasti annosteltuna. Kraven-osio jää vähän tyhjänpäiväiseksi, mutta Byrnen piirrosjälki on hyvin tussattua ja tunnelmallista; Suomessa aika vieraaksi jääneen Tigran olemuksenkin kuvitus tavoittaa hienosti.

Ja tällaiset väärin sijoitettuja puhekuplia sisältävät ruudut ovat tietysti aina yhtä huvittavia:

Arvio: Outo formaatti ihan jees tarinoille. Marvelin vähän epämääräisestä 70-luvun materiaalista nämä lienevät paremmasta päästä, mutta mitään kovin tärkeää ei olisi jäänyt näkemättä, vaikkei tätä kamaa olisi koskaan Suomeen saatukaan.