MARVEL 6/88: Ihmeneloset

Tarina ja taide: John Byrne

Vuoden toinen massiivinen paketti Byrnen Ihmenelosia sisältää muutamia isoja muutoksia ryhmän perusolemukseen. Salatut sodat tapahtuvat ohimennen tämän numeron aikana, ja Möykyn sijasta sieltä palaakin Reed Richardsin ja Johnny Stormin mukana Hulktar, joka liittyy joksikin aikaa Ihmenelosiin tämän numeron myötä. Tämä on hyvä käänne ennen kaikkea siksi, että Byrne hallitsee Hulktaren niin visuaalisesti kuin kirjoittajanakin todella hyvin; ei ihme, että hän myöhemmin jatkoi hahmon parissa pitkään tämän omassa lehdessä. Pidän kyllä siitäkin, että sellaisia perusasioita kuin mitä Ihmeneloset Marvelin universumissa ovat, välillä vähän ravistellaan. Tämä alkuperäinen supersankarinelikko on lopulta hyvin kuvioihinsa vakiintunut ja kaavamainen – aivan toisella tavalla kuin vaikka Kostajat tai Ryhmä-X. Ihmenelosissa on ollut aina kysymys enemmän perheyhteisön dynamiikasta kuin supersankariryhmästä, ja yhden keskeisen henkilön puuttuminen ja uuden astuminen kuvioon luo tietenkin uusia kiinnostavia heijastuspintoja.

Toinen iso asia on Susanin raskaus. Juuri kun Reed ja kumppanit palaavat Salatuista sodista maahan, Susan alkaa kärsiä voimakkaista säteilyoireista, joiden lähteeksi paljastuu vielä syntymätön lapsi. Ihmekös se sinällään, kun molemmat vanhemmat ovat aikoinaan läpikotaisin säteilytettyjä... Tilanne on kuitenkin vakava, eikä epätoivoisista pelastusyrityksistä ole apua, vaan raskaus päättyy keskenmenoon. On toki aika selvää, että kun yhdenkin lapsen pyörittäminen mukana tarinoissa vaatii käsikirjoittajilta aina luovia ratkaisuja, ei Marvel kai missään vaiheessa halunnut Richardseille enää enempää jälkikasvua – tässä mielessä tätä juonenkäännettä voi siis pitää tarkoitushakuisena shokkimateriaalina. Toisaalta Byrne käsittelee aihetta hyvin ja kunnioituksella, vellomatta draamassa liikaa, ja tämä on joka tapauksessa oleellinen askel siinä muutoksessa, jonka Susan Richards Byrnen kaudella käy läpi.

Elämä tämänkin tragedian jälkeen jatkuu. On uusia vastuksia, uusia asioita joihin reagoida; tällä kertaa esim. avaruudesta singahtava jättikokoinen tuhoaja Terminus, joka tylysti vaatii planeettaa itselleen ja alkaa saman tien tuhota ympäristöään ennennäkemättömällä vimmalla. Minut Terminus jätti vähän kylmäksi. Pidin jo nuorempana enemmän lehden inhimillisistä osuuksista, joihin Susanin ohella kuuluu myös Hulktar, jolle Liekki esittelee Ihmenelosten päämajaa Baxter Buildingia. Hulktaren asettummista uuteen ympäristöön ja uuteen rooliinsa Kostajissa vietetyn ajan jälkeen on kiinnostava seurata. Liekö sitten kyse Byrnen kerrontataidoista, mutta huomasin edelleen tätä lukiessani sympatiseeraavani tätä vihreää voimanaista kovasti. Hän on poikkeuksellisen inhimillinen ja maanläheinen hahmo kaiken Ihmenelosiin yleensä yhdistettävän scifi-jargonin keskellä.

Scifistä puheenollen – tapa, jolla Reed voittaa Terminuksen kyllä selitetään lehdessä juurta jaksain, mutta minun aivoillani en tätä keskinäisten taivaankappaleiden vetovoimakitkaa ihan tajunnut. Liekö Byrne niin tarkoittanutkaan?

Arvio: Laadukasta tavaraa, joskin (kannesta päätellen) jonkinlaiseksi lehden keskeisjuoneksi tarkoitettu Terminus jää melkein kuin loppukaneetiksi. Kaikki pienimuotoinen ja inhimillinen on kiinnostavampaa. Byrneä ylistettiin ainakin kotimaisten lehtien lukijakirjeissä estoitta maailman parhaaksi piirtäjäksi, mutta hänen tarinankerrontakykynsä usein unohdettiin. Itse huomaan nyt nauttivani ennen kaikkea Byrnen luontevan omapäisestä ja omaäänisestä tavasta tehdä tästä supersankariperheestä elävä ja uskottava.

Hämähäkkimies 9/88

1. Kalterit eivät tee vankilaa... eivätkä puvut Korppikotkia!

Käsikirjoitus: Louise Simonson

Piirrokset: Greg LaRocque

Tussaus: Jim Mooney

2. Ei ole mitään pelättävää...

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Kertavitsinä kaksi kuukautta sitten nähty luuserijengi Korppikotkat olisi ollut ihan ok, edellisessä numerossa he alkoivat jo puuduttaa, ja jostain käsittämättömästä syystä Louise Simonson tuo heidät kolmanteen perättäiseen numeroon sähläämään. Jujuna on, että alkuperäinen Korppikotka pakenee vankilasta (koska hänellä on alkuperäisin siivin varustettu pukunsa sellissä patjan alla...) ja lähtee näyttämään näille märkäkorville kuka on aito ja alkuperäinen. Korppikotka kuuluu tietenkin Hämiksen originaaliin vihollisgalleriaan jo sieltä Stan Leen ja Steve Ditkon ajoilta, mutta oma mielipiteeni oli jo aikoinaan, että hänet olisi voinut siirtää eläkkeelle kiinnostavampien hahmojen tieltä. Korppikotka on jotenkin kovin 60-lukuinen ja korni. Tämä lienee ensimmäinen (myös ainoita?) lukemiani Korppikotka-tarinoita, ja varsin hengetön ja väsynyt. Tai ehkä vain huono. Simonsonin heikkoudet käsikirjoittajana alkavat nousta pintaan, kun juonessa ei ole kerta kaikkiaan mitään mikä pitäisi yllä mielenkiinnon (edellisnumeron jännittävä May-tädin hatun saaga jatkuu sekin); toisin sanoen dialogi on typerää huutelua ja kaikki selittävät ajatuksensa ääneen kuin imbesillit. Korppikotkat ryöstävät koruliikkeitä kuin Karhukopla konsanaan ja siinäpä se sitten, pääosa tarinasta toistaa kahden edellisen numeron juonen, eli Hämis vastaan Korppikotkat vastaan joku häiriötekijä (ensin alienpuku, viime numerossa karkaava hattu, nyt aito Korppikotka). Kuvitus on sentään ok – Mooneysta huolimatta LaRocque saa tähän pannukakkuun vähän eloa. Byrnen käsialaa oleva kansikin on oikein staili.

Salatuissa sodissa käynnistyy viimeinen jakso – tosin se on sivumäärältään tuplakokoinen, eli loppuosa jää seuraavaan numeroon. Tilanne josta lähdetään on kutkuttava: Tohtori Doom on juuri tappanut kaikki sankarit yhdellä tehokkaalla salamaniskulla. Jumaliin verrattavan voiman haltijana hän kuitenkin pelkää omaa rajallisuuttaan, ja sitä millaista universuminlaajuista tuhoa saisi aikaan esimerkiksi nukahtamalla. Hänen hovinarrinaan toimiva Klaw lietsoo paitsi näitä pelkoja, myös saa Doomin päähän ajatuksen siitä, että tämä alitajuisesti palauttaisi sankarit eloon – minkä Doom tietää mahdolliseksi, ja mitä hän ei sitten saa pois mielestään... Pidän tästä jaksosta, siitäkin huolimatta, että Zeckin piirrosjälki on paikoin aika sutaistua ja väsynyttä. Doomin ja Klawin "herra ja narri"-suhde on mainio, ja Doomin epätoivoinen yritys hallita ajatuksiaan, universumia, elämää ja kuolemaa on vainoharhaisessa kaikkivoipaisuudessaan hyvin toteutettu. Herääväthän ne sankarit tietenkin lopulta henkiin, ja juuri kun mäiske on alkamassa, lehti loppuu, joten Sotien loppuhuipennusta saa vielä kuukauden verran odottaa. Mitään ylläreitä tarinaan ei tämän jälkeen enää muistaakseni mahdu.

Ja vaikka Zeckin piirroksissa taisteluväsymys jo näkyykin, niin pitää huomioida tämä kuva, joka piirtyi 11-vuotiaan meikäläisen mieleen lähtemättömästi, ja jonka läpimenoa Comics Coden tarkastamassa lehdessä jaksan yhä ihmetellä.

Arvio: Salatut sodat on mainio, vaikka (vai nimenomaan koska?) sarjan perusolemus onkin parin viimeisen jakson aikana muuttunut oleellisesti mäiskeestä jumalvoimiensa kanssa painivan Doomin henkilökuvaksi. Hämiksen oma tarina on aikamoista huttua – vuosi on lehden nimikkosankarin osalta ollut rasittavan heikkotasoinen.

Ryhmä-X 8/88

1. Typeryksiä

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Jackson Guice

Tussaus: Steve Leialoha

2. Rusikointia kahdella mantereella

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green

Arthur Adamsin dynaaminen kansikuva jo kertoo, miten rajusti Ryhmä-X on muutamassa kuukaudessa muuttunut. Poissa ovat Rogueta lukuunottamatta kaikki vanhat tutut naamat, eikä Roguekaan tietenkään kuulu originaaleihin, ei edes vuonna -75 aloittaneeseen tiimin toiseen inkarnaatioon. Niin luontevasti Claremont on kuitenkin nämä uudet jäsenet istuttanut ryhmään, että jo tässä kohdin uudet jäsenet tuntuvat kuuluvan kalustoon. Ehkä olikin fiksu veto laittaa tiimin vanhat parrat Storm ja Wolverine hengaamaan viime numerossa New Yorkin osavaltion erämaihin; uusille jäi täten paremmin tilaa valokeilaan.

Lehden tapahtumapaikkana on Skotlanti, jonne, Moira MacTaggertin hallinnoimalle Muirin saarelle ja sen mutanttitutkimuslaitokselle, ryhmä on vetäytynyt Marauderien aiheuttaman tuhon jäljiltä. Entinen jäsen Banshee asustelee siellä myös, ja toimii eräänlaisena mentorina nuoremmille ryhmäläisille – myös Roguelle, mikä on vähän pöljää, onhan Rogue tässä vaiheessa ollut Ryhmä-X:n jäsen huomattavastikin kauemmin kuin mitä Banshee aikoinaan oli. Mutta tietynlainen isähahmojen kunnioitus on aina kuulunut Marvelin universumiin, hieman rasittavuuteen asti. Ei ole minulle ikinä oikein uponnut esimerkiksi se, että Charles Xavier muka auttaa mutantteja hallitsemaan voimiaan. Miten? Pistämällä heidät tappelemaan keskenään. Gimme a break...

Mutta palataanpa tähän numeroon. Siinä missä Tajunta sai toukokuun lehdessä tulikasteen joutuessaan selviämään yksin Sapelihampaasta, pistetään toinen uusi tulokas, Dazzler, nyt soolona Juggernauttia vastaan. Varsin tehokas ja nopea tapa esitellä uusien tulokkaiden vahvuudet ja heikkoudet. Tilanne saa tällä kertaa alkunsa, kun mökkihöperöksi Muirin saarella tuleva Dazzler ottaa pikaveneen mantereen puolelle ja viihteelle, törmää sattumalta Juggikseen ja päättää hullunrohkeasti ottaa vähän matsia. Huonostihan siinä meinaa käydä; kävisi huonomminkin, ellei selviäisi, että Juggernaut on Dazzlerin suuri fani, eikä täten varsinaisesti halua häntä vahingoittaa. Tämä juonenkäänne tuntui minusta aikoinaan vähän pöhköltä, mikä tosin johtui siitä, että Suomessa Dazzlerista ei paljoa tiedetty; omassa lehdessään tällä tosiaan oli ollut varsin näkyvä ja menestynyt muusikon ura, mikä selittää faniutta vähän paremmin. Dazzler pitää pintansa jonkin aikaa, kunnes taju lähtee silkasta rasituksesta. Juggernaut luulee tappaneensa idolinsa ja hautaa tämän syrjäiselle Skotlannin nummelle.

Kakkostarinassa Dazzler käyttää voimiaan luovasti päästäkseen hautakammiostaan pois, millä välin Juggernaut on pistänyt tuulemaan Edinburghissa – mistä lisää ensi numerossa. Tärkeintä tässä kakkostarinassa on kuitenkin Suomessa ensiesiintymisensä tekevä piirtäjä Marc Silvestri (tämän numeron mukaan tosin nimeltään Mark Sylvester, hmm...), joka asettuukin sitten kohtsillään vakiopiirtäjäksi, ja pitkäksi aikaa vielä. Jo tämä kymmensivuinen maistiainen teki minuun aika kovan vaikutuksen. Silvestrin jälki on kiehtovalla tavalla modernia. Kaunista, aika vähäisin linjoin vedettyä, mutta kuitenkin poikkeuksellisen eläväistä ja monipuolista. Dan Greenin paikoin melkein luonnosmainen tussaus istuu Silvestrin tyyliin todella nätisti, joskin ainakin suomalaisen lehden painatus ei tälle ohuelle kuvitustyölle aina oikein tee kunniaa – värit olivat näihin aikoihin Ryhmä-X:ssä usein vähän poskellaan, mikä sai varsinkin Silvestri / Greenin hienovaraisen jäljen helposti sotkuisen näköiseksi, kuten alla olevasta kuvastakin huomaa. Asia onneksi paranee, kun vuoden 1989 alusta jätetään Unkarissa painetut lehdet historiaan.

Arvio: Edellisen numeron oudon metsäekskursion jälkeen nyt ollaan enempi ryhmähenkisissä kuvioissa taas. Uudet hahmot tuodaan kiinnostavasti framille, on selvää että isoja asioita on tapahtumassa kulisseissa silloinkin kun ryhmä itse viettää hiljaiseloa. Ja Silvestrin myötä kaikki lemppari X-kuvittajani ovat nyt päässeet esiin. Hyvää settiä.

Hämähäkkimies 8/88

1. Aarteita

Käsikirjoitus: Louise Simonson

Piirrokset: Greg LaRocque

Tussaus: Jim Mooney

2. ...ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Hämpin edellisnumerossa esitettiin uuden Web of Spider-Man -lehden ykkösnumero, ja se oli alienpuvun paluineen kohtuullisen lupaava. Nyt sama julkaisu alkaa kuitenkin taantua melko tavanomaiseksi, kun viimeksi jonkinlaisena kertavitsinä toiminut pikkurikollisjengi Korppikotkat palaa takaisin, edelleen tarkoituksena Hämähäkkimiehen päihittäminen statuksenkorottamismielessä. Tyypit ovat tällä kertaa varustautuneet myrkkynuolilla – mikä ei tietenkään tarkoita että heistä olisi Hämikselle sen suurempaa uhkaa, paitsi että tällä on mukanaan May-tädille viimeisillä hiluilla lahjaksi ostettu hattu, jonka pitäminen toisessa kädessä hiukan häiritsee. Korppikotkat ovat järjestäneet tappelun tarkoituksella Kingpinin ikkunan taakse näyttääkseen kovanaamoilta, mutta saavat tietenkin lopulta kuonoonsa jokainen, vaan niinpä tuupertuu kujalle Hämiskin. Tilannetta seurannut Kingpin on nähnyt miten pinkin lierihatun suojelu näytti olevan Hämikselle tärkeää, ja kiitokseksi Korppikotkien aiheuttaman häiriön poistamisesta palauttaa taistelun aikana taivaan tuuliin lentäneen hatun kiitoskortin kera. Voitaneen todeta, että verrattuna Frank Millerin kirjoittamaan Kingpiniin taannoisessa Daredevil-tarinassa ei tämä ihan samalta hahmolta tunnu. Mutta Simonsonin tapa kirjoittaa on muutenkin jotenkin löperö ja valju. Juonta hän kuitenkin kuljettaa kivasti – itse asiassa Hämiksen ja Korppikotkien taistelu on aika mainiokäänteinen ja hyvin koreografioitu, mikä toki lienee enemmän Greg LaRocquen ansiota. Muuten kuvitus on korkeintaan ok ennen kaikkea siksi, että tussaaja Jim Mooney on onnistuneen edellisnumeron jälkeen palannut hänkin tyypilliseen ankeaan lepsuiluunsa. LaRocquen piirroksista kuitenkin käy ilmi se, että hänestä olisi paljon parempaankin. Erityisesti hänen käsialaansa oleva kansi on oikein tyylikäs, ja osoittaa, ettei Byrneä olisi välttämättä tarvittu lainkaan – hänen kansiaanhan nähtiin paljon Web of Spider-Manin alkutaipaleella.

Salatut sodat sen sijaan saavuttaa näin loppumetreillään huippuhetkensä. Yhtäkkiä koheltaminen ja eestaas huopaaminen on poissa, ja jäljellä on erittäin mielenkiintoinen kuvio: Tohtori Doom on juuri voittanut unversumin voimakkaimman olennon Tuonpuoleisen ja imenyt tämän voimat itseensä. Nyt tämä ihmisen tasolta jonnekin jumalien yläpuolelle noussut olento on valmis jättämään inhimilliset nahistelut taakseen ja lupaa vielä täyttää sankarien toiveetkin, mutta ymmärrettävän epäluuloinen joukkio kiittää kauniisti ja poistuu takavasemmalle. Tarinassa itsessään ei tapahdu paljoa. On hyviä hetkiä, kuten Doom näyttämässä hiirulaismaiselle Molekyylimiehelle tämän potentiaalin, Kolossi rakastumassa päätä pahkaa kauniiseen muukalaiseen Zsajiin, jokin outo valoilmiö kulkemassa vaivihkaa sankarista toiseen – kaiken kaikkiaan tunnelma on hermostuneen odottava, epätodellinen, vähän väsähtänyt ja loppuun valmistautuva.

Keskiössä on kuitenkin Doom, ja tämän uusi kyseenalainen status universumin rakennetta hallitsevana olentona. Hieman huolestuneet sankarit pohtivat Doomin luota lähdettyään voiko tähän entiseen viholliseen luottaa; puheet ihmisyyden vaillinaisuuksien jäämisestä taakse eivät herätä luottamusta, koska Doomissa on edelleen havaittavissa inhmillisiä haluja ja toiveita, piirteitä jotka jumalaisen voiman kanssa tuntuvat pelottavilta. Loppu on mitä onnistunein: sankarit äänestävät hyökätäkö Doomia vastaan vai ei. Sillä sekunnilla, jona viimeinenkin heistä sanoo hyökkäämiselle "kyllä", iskee suunnaton salama koko porukan kappaleiksi. Jakso päättyy.

Arvio: Hämiksen oma osuus lehdestä ei taaskaan oikein vakuuta, mikä tässä vaiheessa vuotta alkoi jo pikkaisen turhauttaa. Salatut sodat on sen sijaan nyt luettuna kovempi kuin muistinkaan; kuten olen aiemminkin sanonut, pidän Jim Shooterin kirjoittamasta Doomista, ja tämä omnipotenttiuden ja ihmisyyden vastakkainasettelu on kerrassaan kiehtovaa luettavaa. Koko sarjan paras cliffhangerikin on tarjolla.

Ryhmä-X 7/88

1. Vanhoja sotilaita (loppuosa)

2. Tulikoe

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Alan Davis / Jackson Guice

Tussaus: Dan Green

Olen antanut Claremontin mutanttitarinoille täällä melko yksipuolista suitsutusta, minkä tietenkin jo aloittaessani tiesin tapahtuvaksi; olenhan, toisin kuin moneen muuhun Marvel-sarjakuvaani, Ryhmä-X:n pariin vuosien mittaan palannut useasti. Tämän numeron kohdalla huomasin kuitenkin ensi kerran että jokin tökki. Tämä Stormin ja Wolverinen metsäekskursio ei ole vanhentunut kaikin tavoin arvokkaasti.

Lähtökohta on toki potentiaalisen kiinnostava, tai kuten Mail-Man palstan aluksi toteaa, lehdessä "on reipas maanläheinen tappotunnelma." Sikäli tämä poikkeama pääjuonesta sopiikin kyllä vuoden kokonaistunnelmaan osuvasti... Mutta se on joka tapauksessa poikkeama, ja jotenkin yllättävän äkkinäinen ja raju – suurin osa Marauderien ruhjomista X-miehistä on matkalla kohti Skotlantia ja Muirin saarta, mutta heidät on unohdettu lähestulkoon kokonaan, kun tiimin johtohahmot katoavat New Yorkin osavaltion metsiin, jossa Storm kohtaa kolme seniorikansalaista. Tällä toisen maailmansodan veteraaneista koostuvalla kolmikolla on supervoimia, joita he käyttävät puhdistaakseen maailman rikollisista ja muusta moraalittomasta saastasta: he kidnappaavat roistoina pitämiään hirsihuvilalleen, antavat näille vähän etumatkaa, ja sitten säntäävät heidän peräänsä erämaahan. Kuolema koittaa jos ja kun uhri jää kiinni, mikä tietenkin tapahtuu aina, sitenhän nämä herrasmiehet ovat voineet peliään täällä takamailla jo pitkään jatkaa.

Storm on napattu kiinni tajuttomana (Wolverinen vahingossa huitaistua) raunioilta rikolliseksi luultuna, ja hän saa kumppanikseen moraalittoman huumekauppiaan, ja nämä pakenevat öisen erämaan halki. Kuten sanoin, tarinassa on toki potentiaalia, mutta tällä tavoin heitettynä äkisti keskelle X-jatkumoa se tuntuu kovin irralliselta. Aikoinaan pidin tästä, muistelen, mutta nyt sen ongelmat näkyvät selvemmin: veteraanikolmikon motiivit ovat kohdallaan, mutta heidän oleilunsa muusta yhteiskunnasta irrallaan ei vaikuta uskottavalta kun on ihonmyötäiset värikkäät trikoot sun muuta. Nämä murhapapat näyttävät sarjakuvamaisemmilta kuin lehden päähenkilöt, heidän toiminnassaan on tarinaan huonosti istuvia koomisia piirteitä, eikä pakotunnelma välity kuin paikoitellen. Alan Davis ei ole piirtäjänä kotonaan tämäntyylisten tarinoiden parissa, mutta Jackson Guice on ok, paikoitellen oikein hyväkin. Kansi näyttäisi olevan Windsor-Smithin käsialaa ja onkin pirun nätti.

Lopulta tarinan syvin sanoma on tappamisen oikeutuksessa ja koston kierteessä, ja Claremont laittelee rinnastuksia aika raskaasti. Ryhmä-X on juuri kokenut traumaattisen tapahtuman, joka vaatii heitä miettimään uudelleen asennoitumistaan alati väkivaltaisemmaksi käyvää maailmaa kohtaan. Mutta lopullinen ratkaisu on aina tie, jolle lähtemisestä ei ole paluuta. Kostosta saa alkunsa ketju jonka voi niin halutessaan myös katkaista. Väkivallan yläpuolelle on mahdollista nousta.

Arvio: Tarinassa on hyviä elementtejä ja paljon ideaa, mutta supersankarisarjakuva on sen toteuttamiseen jotenkin vääräntuntuinen paikka. Toki Claremont osaa asiansa: homma on kerrottu hyvin, dialogi toimii, juoni rullaa irtipäässeen maantiejyrän lailla menemään. Vuoden heikompien X-numeroiden joukkoon tämä kuitenkin lukeutuu, ellei peräti heikoimmaksi. Mutta kuten joskus aiemmin sanoin, vuosi 1988 on lemppari X-vuoteni, mikä tässä kohdin kannattaa pitää mielessä.

MARVEL 5/88: Ryhmä-X

1. Romansseja

2. Feenix!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith / Paul Smith & John Romita Jr.

Tussaus: Bob Wiacek

3. Tokion tarina

4. Uhka... menneisyydestä

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Vuodenvaihteessa 1985/1986 ylihypättyjen Uncanny X-Menin numeroiden julkaisu saa päätepisteensä ja näissä vanhoissa tarinoissa saavutetaan vuoden 1986 kotimaisen Ryhmä-X:n tapahtumat. Tietenkin yli puolet tuon aikavälin lehdistä jäi täällä kokonaan julkaisematta, kiitos Cockrumin kuvituksen, jota Mail-Man tunnetusti inhosi. Mutta sentään tämä huipputasokas Paul Smithin kausi saatiin kokonaan Suomeen, mikä on huomattavan hieno juttu.

Näiden kahden tarinan (lehden lopussa on uusintana kaksi vuonna -86 julkaistua juttua, mikä kismitti lukijoita tuolloin, kun Mail-Man ei asiasta liikoja etukäteen maininnut... syynä ilmeisesti julkaisun yhteispainatus muiden Pohjoismaiden kanssa, missä Romitan kautta ei ollut aiemmin nähty) pääosassa on Madelyne Pryor, Scott Summersin tuore ihastus ja tämän lehden loppuun mennessä vaimokin, kun pari suorittaa sen mikä Wolverinelta ja Marikolta jäi muutamaa viikkoa aiemmin toteutumatta ja paukkaa avioon.

Minähän olen aina tykännyt Madelynestä – siis tästä hänen alkuperäisestä muodostaan, jollaiseksi Claremont hahmon tarkoitti. Ihminen vain, sattumalta Jean Greyn näköinen, mutta siinä kaikki yhteys Feenixiin. Ehkä oli väistämätöntä, että Marvelin universumin kaltaisessa keitoksessa poloisen Madelynen henkilöhistoria sakeutuisi ja sekoittuisi ajan mittaan, ja lopulta hän oli suurinpiirtein kaikkea muuta kuin tavallinen ihminen ja sattumaa. Mutta jälleen voi palata tekijöiden alkuperäiseen intentioon ja siihen miten tällaisia tarinoita kannattaa lukea: kaikki tuleva unohtaen. Madelyne on parhaimmillaan ollessaan kovapintainen alaskalainen pilotti, joka ihastuu Scott Summersiin ja ajautuu tämän kautta Ryhmä-X:n lähipiiriin. Suhteen alku on toki ongelmallinen; Scotthan nimenomaan huomioi Madelynen siksi, että tämä muistuttaa erehdyttävästi Scottin aiempaa rakastettua Jeania, joka kuoli jokin aika sitten Feenixinä. Kun Scottin vainoharha asian suhteen käy liialliseksi kestää, hän kysyy Madelyneltä suoraan onko tämä uudestisyntynyt Jean. Seuraa yksi kaikkien aikojen suosikkiruutujani:

Uncanny X-Menin tuplapaksu numero 175 käsittää suurimman osan lehdestä, ja on olevinaan juuri sitä mitä kaikki ovat pelänneet: Madelyne on kuin onkin uudestisyntynyt Pimeä Feenix, joka alkaa leikitellä X-miesten hengellä ja alkajaisiksi mm. räjäyttää Manhattanin kraateriksi. Voi olla että jos tämän olisi lukenut ajallisesti oikealla paikallaan, olisi tarina ollut kuumottava, mutta vuonna 1988 oltiin edetty näistä tapahtumista Ryhmä-X:n omassa lehdessä jo kauas eteenpäin, ja tiedettiin hyvin, että Jean oli ja pysyi kuolleena ja että Madelyne ei tosiaan ollut mitään sen kummempaa kuin ihminen. Eipä tämä tieto tarinan laatua heikennä: kuvitus on timanttisen kovaa, ja Claremontin trillerin ja mysteerin tavoin avautuva juoni toimii; ja kyllähän ensi kertaa lukiessa muistan miettineeni, vaikka lopputuloksen enimmäkseen tiesinkin, että miten tämä oikein ratkeaa.

No ratkeaahan se lopulta, kun kaiken takana on Aivo, tuo jo Jeania aikanaan manipuloinut illuusioita luova mutantti. Loppuratkaisu on mainio, ja oikeastaan pakottaa lukemaan tarinan saman tien uudestaan ja poimimaan vihjeitä sieltä täältä. No, ehkä kokeneemmalle lukijalle asia on avutunut jo varhain, mutta ei minulle aikoinaan.

Ykköstarinan otsikko Romansseja viittaa siihen, että muillakin kuin Scottilla ja Madelynellä on vipinää. Painajainen haikailee Amandansa perään, Scottin isä Corsair kuhertelee orava-alien-tyttöystävänsä (!) Hepzibahin kanssa ja tietenkin on Kitty ja Kolossi, tuo X-historian tässä vaiheessa mitä sympaattisin teinipari. Kitty on niin 13-vuotias kuin olla saattaa.

Ja kuten todettu, lehden ennen julkaisematon osuus päättyy häihin. Pimeän Feenixin valheellinen paluu huipentuu melko huikeaan toimintajaksoon, jossa Kyklooppi (jonka muut X-miehet näkevät Aivon vuoksi Feenixinä) joutuu taistelemaan muuta ryhmää vastaan ja jossa Madelyne ei ole muuta kuin räsynukke häntä isompien voimien heiteltävänä. Tarinan viimeiset sivut piirtää Romita, joka astuu Smithin tilalle uudeksi X-kuvittajaksi hieman omalaatuisesti kesken stoorin. Tässä vaiheessa kaikki näyttää vielä tulevalle avioparille hyvältä. Scott ja Madelyne olisivat ansainneet paljon parempaa kuin sen mitä heille sitten tapahtui.

Arvio: Hyvä kokonaisuus, joka tosin pelaa siinä määrin juonen yllätyksellisyydellä, että myöhempien lukukertojen impakti vähän laskee. Lehden lopun uusinnat ärsyttivät aikoinaan minuakin, mutta kuten Mail-Man taisi myöhemmin todeta, olisi lehti ollut ilman näitä ja yksin Suomea varten painettuna suunnilleen saman hintainen. Mutta eihän penskana kulissientakaisia kuvioita ajatellut.

Hämähäkkimies 7/88

1. Kunnes kuolema meidät erottaa

Käsikirjoitus: Louise Simonson

Piirrokset: Greg LaRocque

Tussaus: Jim Mooney

2. Kuolema Tuonpuoleiselle!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Hämis oli 80-luvulla niin iso starba, että kolmen kuukausittaisen oman lehden päälle Marvel päätti käynnistää vielä neljännen, nimeltä Web of Spider-Man. Olisi voinut kuvitella, että uutta lehteä vetämään palkattaisiin isoja nimiä, mutta kumma kyllä näin ei käynyt muuten kuin kansien osalta; WOSMin muutamaa ensimmäistä numeroa koristaa John Byrnen tyylinäyte, joita Suomi-Hämiksessäkin nähdään muutamia, tässä heinäkuun numerossa heti ensimmäinen.

Itse tarinassa palataan yhteen kutkuttavaan juonikuvioon joka on jo hyvän aikaa pyörinyt taustalla – Hämisen entiseen pukuun, joka paljastui loiseksi ja on etsinyt entistä isäntäänsä karattuaan Ihmenelosilta. Tässä numerossa puku löytää Hämiksen, joka siis taistelee lähes koko ensimmäisen tarinan ajan ylleen takertunutta pukuaan vastaan. Sinänsä varsin omaperäinen skenaario. Hämähäkkimies yrittää päästä Ihmenelosten luo, mutta ajatuksia lukeva puku on toista mieltä, ja onnistuu ottamaan isäntänsä enemmän tai vähemmän fyysisestikin hallintaansa. Samaan aikaan Korppikotkiksi itseään kutsuva joukko katurikollisia siivin varustetuissa puvuissaan hyökkää Hämähäkkimiehen kimppuun ja saa ikään kuin ohimennen kuonoonsa samalla. Hämis lopulta voittaa loisen klassisessa kohtauksessa, jossa hakeutuu kirkontorniin kellojen soidessa. Aivot murskaava ääni vie tajun ja melkein hengenkin, mutta lähteepä pukukin lätkimään.

Tarinan on kirjoittanut Louise Simonson, joka kirjoittaa ihan ok perushämishöttöä. Juoni on itse asiassa hyvä Korppikotkia lukuunottamatta, mutta dialogi on tönkköä jaanausta, joskaan ei vielä läheskään samassa mitassa kuin Simonsonin myöhemmissä Tekijä-X -stooreissa. Näihin aikoihin Simonson oli pitkän linjan toimittaja, mutta käsittääkseni varsinaisia kirjoittajakrediittejä oli vielä aika vähän. Myös piirtäjäksi päätynyt Greg LaRocque on uusi nimi, joka kyllä tekee aika nättiä jälkeä, jopa tussaajaksi valitettavasti taas päätynyt Jim Mooney on pikkuisen normaalia hutaisten tehtyä viimeistelyään keskittyneempi, liekö uuden lehden ykkösnumero syynä. Ei tämä huono tarina ole, ja Hämiksen historian kannaltahan tässä tapahtuu kerrassaan merkittäviä asioita. Loinen näyttäisi viimeisellä sivulla kuolevan (pelastettuaan ensin tajuttoman Hämiksen kirkonkellojen pauhusta), mutta kuten Marvelinsa tuntevat tietävät, tämä lopetus saa jonkin ajan kuluttua uusia tulkintoja. Niitä odotellessa puku pysyy pois kuvioista.

Salatut sodat on loppusuoralla, ja saa eeppisiä käänteitä. Tohtori Doom onnistuu kaappaaman itselleen Galactuksen voimat, ja hybriksen puuskassaan päättää sitten kurkottaa pykälää korkeammallekin ja käy tähän mennessä jo hyvinkin jumalankaltaiseksi luokiteltavan Tuonpuoleisen kimppuun. Siinä meinaa käydä vähän köpelösti.

Jim Shooterin käsikirjoituksista voi olla montaa mieltä (totta puhuen suurin osa mielipiteistä lienee, että hän ei ole kaksinen kirjoittaja), mutta Tohtori Doomin Shooter hallitsee täydellisesti. Vasta nyt  Salattuja sotia lukiessani huomaan, että juuri tämä Shooterin kirjoittama Doom on se, jonka kautta hahmo minulle on tullut kunnolla tutuksi, ja jonka kunniakkaaseen voitontahtoon, yli-inhimilliseen tahdonvoimaan ja tiettyyn keisarilliseen arvovaltaan hänet aina palautan. Tämä on Doom tehtynä oikein! Hän ei kuole, koska sellainen ei ole Victor von Doomin arvon mukaista; kuoleminen on heikommille. Ja vielä silloinkin kun kertakaikkiaan kylmäävässä kohtauksessa ihmislajille vieras Tuonpuoleinen leikkelee vielä elävän Doomin tutkimusmielessä kappaleiksi...

...hän sinnittelee. Se mitä sitten tapahtuu jää näyttämättä (hyvä ratkaisu), ja viimeisellä sivulla Tuonpuoleisen voittanut ja täten universaalista voimaa ja tietoa huokuva Doom saapuu sankarien luokse ilmoittaen että sota on ohi. Mahtavaa! Pientä taisteluväsymystä alkaa kyllä tekijäpuolella jo näkyä; Zeck on edelleen paikoitellen loistava (esim. ylempänä oleva Doom-kuva), mutta moni sivu on aika äkkiseltään hutaistu, minkä lisäksi apuun on vissiin täytynyt haalia muutamia toistaitoisia tussaajia deadlinen paukkuessa. No, vielä loppurutistus jäljellä niin sota on sodittu.

Arvio: Loispuvun tarina on onnistuneen omituinen ja kiinnostava, vaikka vähän tönkkö dialogi häiritseekin. Salatut sodat saa toivomaan että Shooter olisi keskittynyt enemmänkin nimenomaan Tohtori Doomin hahmoon. Toisin kuin suurta osaa muista, hänet on kirjoitettu hyvin. Muuten Sodat on edelleen on vähän mitä sattuu: Wolverinen Kapteeni Amerikalle heittämä yhtäkkinen puolen sivun luennointi Yhdysvaltojen sotarikoksista käy tästä jaksosta esimerkkinä. Ei ole kovin luonteva.