Ryhmä-X 9/86

1. Avaruushirviöt

2. Hävinneiden perintö

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Huikeaa menoa. Numeron 8/86 suht seesteinen (mitä nyt Avaruushirviöt muhensivat uhriensa aivoja) tunnelma on itseltäni jäänyt aikoinaan kokematta, mutta siitä jatketaan ilman mainittavaa taukoa tähän. Storm ja Forge ovat käyneet läpi oudon lähinnä Stormin heikon hetken mahdollistaman suhteensa ja välit ovat tulehtuneet pahasti. Storm on jättämässä Forgen yksin pilvenpiirtäjäänsä, kun Avaruushirviöt saapuvat nappaamaan tätä itselleenkin vaarallisen aseen suunnitellutta keksijää... Seuraa kaoottinen soppa, jossa Claremontin taidokkaaseen tapaan on vielä muutama ylimääräinen lusikka hämmentämässä: ensinnäkin Texas on hirvittävän myrskyn kourissa, mikä luo koko taistelulle jotenkin apokalyptisen taustavireen, ja toiseksi Forgen cheyenne-perinteitä peräänkuuluttava oppi-isä Naze on paikalla haulikkoineen. Näennäisesti hän auttaa Stormia ja paikalle saapuvia X-miehiä Avaruushirviöitä vastaan, mutta todellisuudessa Nazella on ihan eri kuviot... Vanha intiaanisoturi leikkii itseään suurempien voimien kanssa, ja päästää vahingossa irti jotain, joka on vähällä rusentaa alleen paitsi Avaruushirviöt, myös Ryhmä-X:n, ja palaa muutaman vuoden päästä kuvioihin aikamoisella ryskeellä.

Pidin tästä numerosta, mutta verrattuna heinäkuun numeroon on ehkä hyvä että tämä ei ollut ensimmäinen Marvelini. Meno on melkein surrealistisen kaoottista välillä, kun Avaruushirviöt ovat paitsi muotoa muuttajia tappajia, myös magiaa käyttäviä, ja kun Nazen irti päästämät pimeät voivat ryskivät Forgen pilvenpiirtäjään ja avuksi tulee muutamia X-miesten magiaa hallitsevia tuttuja (esim. Painajaisen tyttöystävä Amanda Sefton) – tämä on niin äkkikäänteistä menoa että hirvittää. Osa lienee tosin suomalaisen lehden lyhentelyn syytä: varsinkin yhdessä kohtaa välistä puuttuvan sivun huomaa ikävästi. Onneksi näitä leikkauksia ei yleensä ole enempää kuin 1-2 sivua per lehti.

Silti: tämä on todella hyvää settiä. Tietynlaisessa korniudessaankin Avaruushirviöiden aiheuttama vainoharhainen pelko (he muuttuvat uhrinsa näköisiksi eikä kohta kenestäkään voi olla varma) välittyy, ja Claremont tuntuu nauttivan kieputellessaan tahallisen koukeroisia taistelukohtauksia yhteen nyyttiin. Loppujen lopuksi lehdessä on myös paljon tilaa hienoille hiljaisille hetkille. Stormin kylmät jäähyväissanat Forgelle taistelun jälkeen ovat varsinkin ihan parasta. Tämä on minun Stormini, minun ykkös-X-mieheni:

Romita ja Green ovat kuvituspuolella uskomattomassa vedossa. Nämä kolme ruutua ovat niin hienot, että ottaisin kokonaisuuden mielelläni vaikka seinälle:

Arvio: Muistelen että tämän numeron kaoottisuus jätti nuorena minut vähän kylmäksi. Pidin tästä kyllä, mutta tuntui etten pysynyt Claremontin käänteiden matkassa täysin. Nyt huomasin tykkääväni tästä turbovaihteisesta tuhovimmasta. Ja jälleen kerran: paljon sellaisia tarinansiemeniä kylvetään, jotka itävät vasta vuosien päästä. Oivallista juonenpunontaahan tämä ennen kaikkea on.

Ryhmä-X 7/86

1. Yhteiskunnan vihollinen!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

2. Elävä kuolema

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont

Juoni / piirrokset: Barry Windsor-Smith

Tussaus: Terry Austin

Historiallinen hetki: ensimmäinen Marvel-lehti, jonka koskaan olen lukenut. Ostin tämän tuoreeltaan hetkellisenä herätteenä ollessani serkkupojan luona kesäkylässä viikon. Hänellä taisi muutamia Ryhmä-X:iä olla jo ennestään, ja niinpä osti tämän uudenkin numeron kun sellainen tuli lähikaupan lehtihyllyssä vastaan. Sen verran kiehtovalta tuo kansikuva näytti, että pistinpä minäkin hiluni sitten samaan lehteen, seitsemän markkaa viisikymmentä penniä näköjään. Ja olihan tämä aikamoinen pläjäys. Claremontin juonikuviot etenevät vauhdilla ja monenlaisin koukeroin, hahmoja on valtavasti, eikä, onneksi, liikoja aikoja tuhlata selittelyyn. Valtavan paljon jää lukijan oman mielikuvituksen harteille jos mitään aiempaa ei ole luettuna – on kyllä myös Mail-Manin palsta, joka sekin onnistui lähinnä kutkuttamaan viittauksillaan hahmoihin ja tapahtumiin joilla oli outoja nimiä eikä edes visuaalista viitekehystä. Ja koska ensimmäisen lukemani Marvel-lehden aloitussivu näyttää tältä...

...tarkoittaa se sitä (minkä juuri äsken huomioin), että Rogue on ensimmäinen kohtaamani Marvelin hahmo. Hän ja Storm ovatkin tämän lehden pääosissa; Rogue on aiempien tapahtumien johdosta viranomaisten tähtäimessä, ja kun hallituksella on käytössään Forgen viime numerossa esitelty voimaneutralisoija, luvassa on ikäviä asioita. Kun Rogue paikallistetaan, myös Storm on läsnä, ja osuu Roguelle tarkoitetun täyslaidallisen tulilinjalle. Hän menettää voimansa vaikuttavasti kuvatussa puhtaan tuskan räjähdyksessä, ja niin Claremontin jo toista vuotta aiemmin käynnistämä Stormin hahmon radikaali uudistaminen on saanut päätepisteensä: entinen luonnonlapsi ja sääjumalatar on nyt irokeesiin ja nahkaan pukeutunut varjo itsestään, tavallinen ihminen ilman voimia, ei enää mutantti, mutta ehkä sentään vielä joskus sankari? Juuri tämä on se Storm, jonka itse opin tuntemaan.

Lehden jälkipuoliskolla alkaa Claremontin ja jo tuolloin nimekkään Barry Windsor-Smithin yhdessä laatima Elävä kuolema, jonka keskiössä on voimiensa myötä elämänhalunsa menettänyt Storm. Forge on ottanut hänet luokseen asumaan ja hoitaa tätä kuntoon – näiden kahden välillehän kehittyy nopeasti outo suhde, joka on pahan kerran epätasapainoinen ja jopa monin tavoin kyseenalainen, etenkin koska Forge tuntee kenties aiheestakin syyllisyyttä siitä että Stormin entinen elämä supertiimin johtajana on päättynyt. Näihin kuvioihin ei kuitenkaan ihan tässä numerossa vielä päästä; alkuperäinen Lifedeath on tuplakokoinen järkäle, jonka loppuosa täytti Suomessa Ryhmä-X:n seuraavan numeron (joka ei omaan kokoelmaani koskaan päätynyt ennen kuin 2000-luvulla osana Essential X-Men -kokoomateosten sarjaa) kokonaan. Mutta kyllä tässäkin jo ehditään liikuskella avuttoman tuskan, luovuttamisen ja merkityksensä kadottaneen ihmisen mielenmaisemissa. Vaikka olin Stormin hahmon tuntenut vasta muutaman sivun ajan, tunsin että hirvittävien käänteiden äärellä oltiin. Ja onhan BWS:n taide komeaa katsottavaa, vahvasti eurooppalaisesta sarjakuvasta vaikutteita ottanutta jälkeä, ainakin nykyisen minun mielestä...

Kaiken tämän draaman lisäksi taustalla pyörivät hämmentävät Avaruushirviöt – joiden suomenkielinen nimi ei ole varsinaisesti mitään käännöstyön juhlaa (alkuperäisnimeltään tämä "pod people"-henkinen rotu on nimeltään Dire Wraiths; hankala käännettävä, mutta olisi Mail-Man voinut vähän edes yrittää...). He pyörivät tuohon aikaan muissakin lehdissä satunnaisesti, ja ovat osa Mattelin leluun perustuvaa lisenssisarjakuvaa Rom Spaceknight... No, Claremont upottaa nämä brutaalit olennot melko mutkattomasti tähänkin tarinaan. 

Kuten sanottu, tämä siis oli ensikosketukseni. Syttyikö Marvel-kuume heti? Tätä oli saatava välittömästi lisää ja paljon? No ei, kumma kyllä. Lehti kiehtoi minua tavattomasti, ja luin sen seuraavien kuukausien kuluessa x kertaa läpi. Silti ei tullut mieleen ostaa samaa tavaraa lisää. Vasta vuotta myöhemmin, kesällä 1987 Hämähäkkimiehen myötä, sukelsin Marvelin maailmaan tosissani ja siten, ettei paluuta vuosiin ollut. Tästä huolimatta juuri tämä on minulle se tärkein virstanpylväs, jonka sivut ovat kaikki niin älyttömän tuttuja, ja silti tähän jaksaa palata. Vaan olihan tämä kyllä yhdeksän ja puolen ikäiselle melkoinen kulttuurishokki. Niin paljon puhetta, niin realistisesti piirrettyjä ihmisiä (Romita on uskomattoman hyvä tässä), niin jännittäviä, aikuisia, aiheita. Katsokaa nyt tätäkin aukeamaa, Disney-sarjakuvaan tottuneelle tämä oli ihan eri maailma:

Arvio: Olen tämänkin tarinan tuntumista alkuperäisimpaktia laimeammalta joskus pelännyt, mutta pakko on todeta että melkein on käynyt päinvastoin. Teen huomioita tavasta jolla Claremont rakentaa hahmojaan, nautin piirrosjäljestä, huomaan vielä nytkin asioita joita en aiemmin. Täydet pisteet ja vähän nostalgialisää päälle.

Ryhmä-X 6/86

1. En itke koskaan (loppuosa)

2. Uhka... menneisyydestä

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Ryhmä-X:n kutistuttua 32-sivuiseksi tuli käytännöksi julkaista kerralla aina yksi kokonainen (yleensä 22 sivua) ja yksi puolikas alkuperäisen jenkkilehden numero, poisleikaten sitten tarpeen vaatiessa sivu tai pari. Tästä käytännöstä johtuen nyt nähdään viime numerossa alkaneen tarinan mainio lopetus: Wolverine (ja mukaan ängennyt Painajainen) on vienyt Kolossin kaljalle laukoakseen tälle muutamia totuuksia siitä miten itsekäs tämä on omissa tunteissa velloessaan, mutta kuinka ollakaan, vanha vihollinen Juggernaut on samassa baarissa viettämässä leppoisaa iltaa. No tappeluhan siitä syntyy. Humaltunut ja ärtynyt Peter saa Juggiksenkin suuttumaan, ja kaksikko pistää koko rakennuksen remonttiin Wolverinen ja Painajaisen seuratessa vierestä. Wolverinelle tämä oli tilaisuus antaa Kolossille opetuksia käytännön tasolla, ja tarinan lopettavat ruudut lukeutuvat sinne legendaaristen X-hetkien monilukuiseen listaan aika korkealle:

Toisessa stoorissa kuvioihin astuu parikin merkittävää ja pysyvästi X-kuvioihin asettuvaa hahmoa. Rachel Summers nähtiin numeron 10/85 dystooppisessa tulevaisuudessa, mutta vasta Romitan kuvaamana (ja omilleen kertojana kohonneen Claremontin kirjoittamana) Rachel asettuu niin tarinallisesti kuin visuaalisestikin kohdilleen. Hänen epätietoinen saapumisensa menneisyyteen on mukavasti kerrottu: hermostunut, synkkä, hiljainen, pelokas hetki sumuisessa yössä.

Rachelista huokuva energia houkuttelee paikalle Selenin (uusi hahmo ainakin Suomen lehdissä hänkin), energiavampyyrin, joka jättää jälkeensä muumioituneita raatoja vähän Proteuksen malliin, joskaan ei harpo kehosta toiseen sentään. Rachel osoittautuu kuitenkin Selenille kovaksi palaksi, ja kun Xavier saa telepaattisen avunhuudon, saapuvat X-miehetkin paikalle. Syntyy lisää remontintarvetta...

Toinen merkittävä hahmo on Forge, jolla on yksi oivallisimmista mutanttivoimista: kyky keksiä kaikkea mahdollista. Tämä Marvelin vastine Pelle Pelottomalle on paitsi mutantti, myös Vietnamin veteraani, Amerikan intiaani ja asettunut vastikään hallituksenkin palkkalistoille kehittelemään milloin mitäkin vipstaakeja. Vielä tässä numerossa Forge jää etäiseksi, mutta kyllä hänen voimaneutralisoijansa sentään jo esitellään; laitteella saadaankin varsin dramaattisia aikaan heti seuraavassa numerossa.

Sekä Forge että Rachel ovat niitä Claremontin hahmoja, jotka eivät ihan ykköskastiin koskaan nousseet (no Rachel ehkä, paljon myöhemmin), mutta jotka ovat tavattoman monitahoisesti kirjoitettuja, monien ongelmien riivaamia, hyvään pyrkiessään paljon virheitä ja huonoja ratkaisuja myöhemmin tekeviä hahmoja, jotka tulevat ja menevät X-tiimien ympärillä pitkään. Pidän molemmista vallan tavattomasti.

Arvio: Claremont jatkaa lukuisien juoniensa punomista nautinnolliseksi kudelmaksi. Tässäkin numerossa pedataan tulevaa melkein enemmän kuin mitä varsinaisesti tapahtuu, mutta juuri tästä seuraa kutkuttava tunnelma, hivenen painostava aavistus siitä että jotain suurta muhii pinnan alla. Ja tietenkin Kolossin ja Juggernautin turpasauna baarissa on ikoninen hetki.

Ryhmä-X 5/86

1. Hulluus

2. En itke koskaan

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Nyt aletaan olla asian ytimessä. Ryhmä-X oli aina suosikkini Marvelin monien julkaisujen joukosta, ja nimenomaan tällä tekijäkombinaatiolla. Kun ajattelen käsitettä "Ryhmä-X", kiteytyy se mielessäni kirkkaimmin Chris Claremontin kirjoittamaan ja Romita Jr / Greenin kuvittamaan Suomessa reilut kaksi vuotta kestäneeseen kauteen. Vaikutusta voi olla silläkin, että ensimmäinen koskaan lukemani Marvel-lehti oli juuri tämän kokoonpanon käsialaa... Mutta siellä ollaan vasta melkein. Tämä numero on divarista myöhemmin hankittu, ja sijoittu tilanteeseen, jossa X-miehet ovat juuri palanneet Salatuista sodista (jota siis ei ollut Suomessa vielä vuonna -86 nähty). Pieni hässäkkä heitti heidät vahingossa Japaniin, mistä Rogue lähetetään nopeimpana New Yorkiin tsekkaamaan mitä poissaoloviikkojen aikana Xavierin kartanolla on tapahtunut. Ei hirveästi, mutta toisaalta tarpeeksi, jotta Rogue alkaa vajota harhoihinsa – hänen päänsä sisälle pysyvästi juuttunut Carol Danversilta varastettu persoona on tässä vaiheessa vielä hyvin tuore tapaus, eikä Roguen oma psyyke kykene täysin kontrolloimaan tätä ylimääräistä asukkia. Luullessaan itseään Caroliksi Rogue pelastaa pulasta Danversin vanhan heilan, ilmavoimien agentti Michael Rossin. Nopeana toimintaseikkailuna alkanut tarina saa äkkikäänteen, kun Rogue alkaa hoivata loukkaantunutta Rossia kuntoon tämän ollessa epätietoinen siitä kuka tämä häneen hellästi suhtautuva nuori nainen on. Kun totuus alkaa selvitä, Claremont syöksee muutaman sivun aikana Rogue todella ahdistaviin loukkoihin, niihin elämän ja valintojensa seurauksiin joiden kanssa tämän on joko opittava elämään tai joiden alle on hajottava.

Toinen tarina (josta siis suomalaisen lehden nykymitan vuoksi nähdään vain ensimmäinen puolisko) on aikamoista tunnevuoristorataa sekin. Salatuissa sodissa Kolossi rakastui alien-rotuiseen parantajanaiseen, ja tykittää tämän totuuden Kittylle, joka hetken ehti olla poikaystävänsä Maan päälle paluusta onnellinen. Tämä tarinan aloittava kohtaus on yksi hienoimpia X-hetkiä: Claremont tuo onnistuneesti esiin teinirakkauden monet puolet: Kittyn maailma musertuu, Kolossi on liian oman rakkautensa ja tuskansa sokaisema, kumpikin sekä vielä epäkypsä, että toisaalta jo paljon kokenut – mutta ensimmäinen päättyvä ihmissuhde tämä on molemmille. Romitakin piirtää juuri niin täydellisesti kuin parhaimmillaan osaa. Ruutu, jossa kaksikko istuu rannalla ja Kitty vastaa Kolossin tokaisuun "Rakastuin yhteen tyttöön" on ikisuosikkejani:

Kittyhän ottaa pientä aikalisää ryhmästä tämän jälkeen. Näin nämä tarinat parhaimmillaan nivoutuvat: vähäksi aikaa isänsä luo Chicagoon lähtevä Kitty päätyykin yllätyskierteen kautta Japaniin ja silkkaan lynchmäiseen painajaiseen. Se julkaistiin omana "Kitty Pryde & Wolverine"-minisarjanaan, joka ilmestyi Suomessa vuotta myöhemmin yksiin kansiin pakattuna järkäleenä. Kitty pysyykin poissa lehdestä hyvän aikaa.

Wolverinehan ei Kolossin käyttäytymisestä tykännyt, vaan piti tämän toimintaa Kittyä kohtaan melkoisena mulkvistitouhuna, mikä puhdassydämiselle Peterille tuli tietenkin yllärinä – hyvää tarkoittava tollo kun poikapolo vielä näin nuorena oli. Wolverine päättää että paras tapa takoa totuutta venäläiskaverin kalloon on kiskoa tämä mukaan kaljalle. Legendaarista juttua seuraa, mutta se jää tilanpuutteen vuoksi lehden seuraavaan numeroon.

Arvio: Ei voi mitään. Tämä oli parasta Marvelia silloin, ja se on ihan yhtä hyvää nyt. Voitaneen jopa sanoa, että nautin Claremontin vivahteista enemmän nyt kun osaan niitä huomioida. Nämä hahmot on kirjoitettu rakkaudella. Romitan piirrosjälkikin sykähdyttää yhä vaan. Byrnen Ryhmä-X oli toki komeasti piirrettyä sekin, mutta Romita nostaa riman vielä jokusen pykälän korkeammalle. Täydet pointsit.

Hämähäkkimies 2/86

1. X-tekijä

Käsikirjoitus ja taide: John Byrne

2. Musta kissa – – sinä elät?!

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Jim Mooney

Kuten taannoisessa Ryhmä-X:n numerossa 12/85, on tälläkin kertaa päästoori jostain muualta kuin nimikkohahmon lehdestä peräisin. "X-tekijä" on tuplamittainen seikkailu Fantastic Fourin numerosta 250, ja juhlistaakseen tätä tasalukua John Byrne on ympännyt mukaan tarinaan kaikki tärkeimmät hahmot, joita oli tuohon mennessä ehtinyt Marvelilla piirtää. Tämä sisältää keskeisessä roolissa myös Hämiksen, joten tarinan sijoittaminen Suomessa seittiveikon omaan lehteen on ihan oikeutettua. Muut mukanaolijat ovat Ihmenelosten lisäksi Kapteeni Amerikka ja Ryhmä-X, ja vihollisena Shi'arin imperiumin kaartin johtohahmo Gladiaattori, tuo Marvelin melko räikeä Teräsmies-pastissi.

Gladiaattori on saapunut New Yorkiin riehumaan kuvitellessaan Ihmenelosten olevan skrulleja, tuota mukavan iljettävää muodonmuuttajarotua. No, eihän asia aivan näin ole, vaan skrullit ovat ihan jotain muita, kuten lukijalle aika nopeasti käy selväksi... Paitsi että minulle ei käynyt silloin aikoinaan. Tämä lienee ihan ensimmäisiä koskaan lukemiani Marvel-lehtiä, ja suurella todennäköisyydellä ensimmäinen lukemani Ihmeneloset-stoori ainakin. Meno oli pökerryttävää, eikä pikkuminä tietenkään täysin tajunnut ketkä olivat skrulleja ja ketkä oikeita (ja mitä eroa näillä asioilla oli), mutta väliäkö tuolla. Olin vastikään tutustumassa Marvelin meininkiin, ja tämä on oikein hyvä lehti siihen. Tarina on pääasiassa hirveää mäiskettä, mutta siinä on paljon ovelia käänteitä, suuria väärinkäsityksiä, todella paljon hyviä hahmoja (Byrne kirjoittaa myös Hämiksen hyvin) ja tietenkin piirrosjälki on huippuluokkaa. Erityisen mieleenpainuva on viimeinen sivu, jossa sankarit seisovat raunioksi menneen Manhattanin savuavissa jäänteissä ja Möykky kysyy kuka tämän kaiken korvaa. Tämähän olisi tietysti monenkin lehden lopuksi oikein hyvä kysymys.

Hämis 2/86 on peräti 68-sivuinen jötkäle, ja täten kakkostarinaksikin mahtuu jotain vähän pidempää. Peter Parker, The Spectacular Spider-Manin numerosta 75 napattu tarina on sekin paitsi tuplamittainen, myös laadukas, vaikka tekijöillä onkin maine vähän lattean peruskaman tekijöinä. Bill Mantlosta oli taannoin puhettakin, mutta kyllä tälläkin kertaa on todettava, että tarina on itse asiassa oikein hyvä. Tämä on päätösjakso ilmeisesti jo pitkään jatkuneelle juonelle, jossa pääosassa ovat Hämis, Musta kissa ja muutama ison luokan rikollinen – ja neutronipommi, jolla koko New York on tarkoitus pyyhkäistä maailmankartalta. Keskiössä on kuitenkin Mustan kissan paluu näennäisestä kuolemasta ja välitön ajatutuminen takaisin Tohtori Mustekalan lonkeroihin. Tässä vaiheessa Hämähäkkimiehen ja Mustan kissan suhde on jatkunut jo jonkin aikaa, ja toisin kuin Peter Parkerin kaikki aiemmat suhteet siviilihenkilöihin joilta supersankariminä on pitänyt kätkeä, tämä on kahden naamioituneen katoillakeikkujan suhde, ja sellaisena aika mielenkiintoinen; tietynlaista naamioituneen sankaritoiminnan fetisoimistakin on varsinkin Mustan kissan taholta ilmassa.

Silti on selvää, että supervoimaton ja itsensä yliarvioinut Kissa on pahasti itseään isommissa ympyröissä. Hän on onnistunut suututtamaan mm. Kingpinin, ja nyt Mustekala mukiloi häntä melko brutaalisti – avuttomana metallilonkeroiden otteessa seiniin paiskautuva Kissa on täysin Mustekalan armoilla, mutta tässä tilanteessa Hämähäkkimiehellä viimein napsahtaa, ja pitkään piikkinä lihassa ollut Tohtori kokee tietyssä mielessä lopullisen tappionsa raivostuneen Hämiksen repiessä hänen lonkeronsa irti. Käsittääkseni Mustekalan merkitys vihollisena päättyi pitkälti tähän tarinaan. Palatessaan joitakin vuosia myöhemmin kuvioihin suljetulta osastolta oli hän enää pelkkä vitsi, säälittävä jäänne menneen loiston päivistä. Tämä on hyvä kaari viholliselle – ylipäätään se, että jokin muutos tapahtuu siinä muuten loputtomuuksiin toistuvien taistelujen ketjussa... Aivan kuten Magneto alkoi näihin aikoihin Ryhmä-X:n puolella kääntyä puhtaasta vihollisuudesta ambivalentiksi mutanttien vapaustaistelijaksi, alkoi Hämiksen puolellakin näkyä näissä alkuaikojen vihollisissa merkkejä status quon muutoksesta.

Tämän kakkostarinan kuvittanut Al Milgrom oli piirtäjä, jota ei juuri kiitelty, ja jota varsinkin Mail-Man palstallaan jaksoi dissata. Ei hän minusta ollut koskaan huono; paljon vähemmän pidin esim. Rick Leonardin myöhemmin nähtävästä kuvituksesta. En silti koskaan mikään Milgrom-fani ollut, joskin suuri syy lienee (taas) onnettoman Jim Mooneyn, joka tussasi käytännössä kaikki Suomessa nähdyt Milgromin piirtämät Hämikset, joita riittikin kyllä paljon. Ei tämänkään tarinan kuvitus ole huonoa. Se on ehkä paikoitellen tasapaksua, mutta varsinkin joissakin ruutujaoissa on oikein hyviä oivalluksia.

Arvio: Paksu lehti, mutta täyttä tavaraa. Byrnen Ihmeneloset-juttu on klassikko, ja hyvin tehtyä perusmäiskettä parhaimmillaan; Hämiksen tarinassa taas riehuvat suuret tunteet ja nähdään klassisen vihollisen uran käännekohta. Nyt luettunakin mainiota kamaa.

Ryhmä-X 1/86

1. Professori Xavier on juntti!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith (myös Walt Simonson ja John Romita Jr.)

Tussaus: Bob Wiacek

2. Sanction

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: John Romita

Ryhmä-X:n lukijoilla lienee ollut hippaisen hämmentynyt olo tämän numeron äärellä. Edellisvuodesta lehti on kutistunut 32-sivuiseksi, ja ajallisesti tarinoissa on hypätty kolmisen vuotta eteenpäin. Kolme vuotta kuukausittaista Chris Claremontin kirjoittamaa mutanttisaippuaoopperaa tarkoittaa, että on tapahtunut paljon. Mail-Man yrittää näitä tapahtumia palstallaan selventää, mutta vaikka tuon infopaketin lukisikin, jää tämä vähän hämäräksi sillisalaatiksi.

Syynä lehden muutokseen on ollut painoyhteistyön siirtyminen Pohjoismaista (jotka lopettivat oman X-lehtensä) Hollantiin, joka oli Suomea paljon edellä tarinoissa. Sinänsä vuoden 1986 alku osuu ihan hyvään kohtaan, koska John Romita Jr. on juuri aloittamassa pitkää piirtäjänuraansa X-Menin parissa, ja Claremontin tarinoiden taso sen kuin paranee. Itse asiassa minun nähdäkseni hän todella löysi itsensä kirjoittajana vasta sen kolmivuotiskauden aikana, joka Suomessa harpattiin yli. Omasta mielestäni Claremontin paras kausi lehden parissa osuu suunnilleen Uncanny X-Menin numeroiden 160 ja 260 välille – siis lähes kymmenen vuoden ajanjakso, jona aikana lehden piirtäjinä toimivat Paul Smith, John Romita Jr. ja Marc Silvestri. Toki hänen tarinansa olivat, kuten olemme nähneet, laadukkaita aiemminkin, mutta tuon ajanjakson aluksi, Paul Smithin ollessa X-Menin piirtäjänä, Claremont löysi oman äänensä, hänen tunnistettava tyylinsä muodostui, hänen henkilöhahmonsa alkoivat olla syvempiä ja tarkemmin hahmoteltuja kuin supersankarisarjakuvassa oli tapana.

Tämän sanottuanikin totean, että tämän numeron kylmiltään eteensä saanut suomalaislukija on kyllä ollut pulassa. Kolmen vuoden tarinajatkumon typistäminen pariinkymmeneen sivuun ei takaa erityisen jouhevaa kerrontaa, mutta parhaansa Mail-Man on tietenkin yrittänyt, ja tähän lehden ensimmäiseen tarinaan, joka on ottanut otsikkonsa yhdestä tunnetuimmista Smith-kauden numeroista, on sitten leikkaa- ja liimaa-menetelmällä koottu jonkinnäköinen jatkumo. Luovia ratkaisuja ei suomalaislehdestä puutu, ja puhekuplien sisältöäkin muokataan tarpeen mukaan. Eräälläkin sivulla Scott Summers tuo uuden puolisonsa Madelyne Pryrorin tutustumaan Xavierin kartanoon ja X-kumppaneinhinsa – oikeasti tuo sivu on koottu kahden eri numeron kohtauksista, jossa ei olla Xavierin kartanoa lähelläkään, vaan Japanissa ja Alaskassa. Liitokset nitisevät, mutta homma jotenkuten toimii.

Tärkeimmät tässä nähtävät muutokset lienevät Madelynen ohella Stormin uusi irokeesi-look, Kittyn lemmikkilohikäärme Lockheed (ja Kitty on aivan selvästi nousemassa kerronnan keskiöön muutenkin), Morlokkien esiinmarssi ja Kolossin pikkusiskon Illyanan & muiden Uusien mutanttien asettuminen Xavierille asumaan. Sekä tietenkin juuri edellisnumerossa tuhoa aikaansaaneen Roguen hakeutuminen Xavierin luo avun toiveessa. Xavierin luvalla Rogue asettuu hieman nihkeästi asiaan suhteutuvien X-miesten sekaan asumaan Walt Simonsonin piirtämässä tarinassa, josta siitäkin on muutama sivu mukana.

Lehden lopussa nähdään enemmän John Romita Jr.:ää, tosin isänsä tussaamana, mikä ei nuoremman polven omaa kynänjälkeä vielä ihan täysillä päästä esiin. Isäpapan jälki on niin klassisen linjakasta, ettei tätä meinaa JRJR:ksi tunnistaa! Tästä tarinasta (jolle on vissiin vahingossa jäänyt originaali otsikko) ei nähdä juuri muuta kuin alku, jossa Mystikko murhaa X-miehet tylysti yhden kerrallaan. Claremontin aiempaa terävämmän tarinoinnin kyllä silti huomaa: Mystikon sisäinen monologi on hyytävän hyvää läpi koko tappomeiningin. Viimeisellä sivulla paljastuu, että Murhamaailmassa ollaan, ja Armottoman robottejahan tämä Ryhmä-X oli; pakko jälleen ihastella Armottoman teknistä osaamista – hänellä on arsenaalissaan mm. teleporttaavia ja säätä hallitsevia robotteja. Tämä nyrjähtänyt palkkamurhaaja ratkaisisi aika monta ihmiskunnan ongelmaa jos vain sellaiseen päättäisi ryhtyä...

Arvio: Suomalaislukijoita varten tehty kooste on sekava, mutta pisteet yrityksestä saattaa yleisö ajan tasalle. Itsehän luin tämän aikoinaan divarihankintana paljon myöhemmin, ja iso osa näistä tapahtumista oli jo tuttuja. Nyt luettuna lehti on aika hahmoton, mutta kiintoisa kuriositeetti kuitenkin. Paul Smithin piirrosjälki on muuten yksi asia jonka suhteen olen tehnyt täyskäännöksen kuluneiden vuosien aikana. Nuorena pidin häntä tylsänä ja kuivikkaana piirtäjänä, nyttemmin hänen elegantti tyylinsä miellyttää kovasti. Suomalaisillehan Smith tuli kunnolla tutuksi vasta myöhemmin, kun näitä välistä jääneitä tarinoita julkaistiin erikoisjulkaisuina.

Ryhmä-X 12/85

1. Ystävien pettämä!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Michael Golden

Tussaus: Armando Gil

2. Kosto vuosien takaa!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Bob McCleod

Vuonna 1985 nähtiin Suomen Ryhmä-X:ssä ison luokan historiallisia käänteitä. Jean Greyn kuolema ja sitä seurannut Kykloopin poistuminen tiimistä, Kitty Pryden saapuminen, "Days of Future Past" – ja vielä vuoden lopuksi ehdittiin julkaista Roguen ensiesiintyminen tässä nyttemmin klassikoksi luokitellussa (tämäkin!) tarinassa. Pointsit sille, jonka idea Semicillä on ollut julkaista tämä; kyseessähän ei nimittäin ole X-Menissä julkaistu stoori lainkaan, vaan Kostajien annual-julkaisusta poimittu. Claremont toki käsikirjoittaa, ja onhan Rogue nimenomaan Ryhmä-X:n tulevaisuuden kannalta oleellinen henkilö. Tämä numero on myös pitkälti jatkoa numeron 10/85:n tapahtumille – Pahojen mutanttien veljeskunta on vankilassa, josta Mystikko heidät on päättänyt vapauttaa, apunaan nuori ja ilmeisen pysäyttämätön neiti nimeltä Rogue. Panokset ovat totisesti kovat: Kostajat, "maailman mahtavimmat supersankarit", kaatuvat kuin keilat kun Rogue pistää tuulemaan.

Tämä on kaikin tavoin hyvä tarina. Rogue kuuluu X-suosikkihahmoihini (ja koska olen niin monta siihen listaan jo laittanut, niin pistettäköön järjestys tähän nyt konkreettisesti: Top viis X-henkilöni ovat 1. Storm, 2. Kitty Pryde, 3. Rogue, 4. Kolossi, 5. Painajainen) ja tapa jolla hänet Marvelin universumiin tuodaan on kerrassaan kiehtova. Harva aloittaa kylmäverisellä murhalla (joka sentään jää yritykseksi) ja alkaa sitten riehua niittäen Kostajia oikealta ja vasemmalta – vain päätyäkseen hyvisten puolelle vähän myöhemmin. Pidän muuten siitäkin miten tämä tarina alkaa: Hämähäkkinainen (Claremont tuo tämän paljon kirjoittamansa hahmon mukaan, ja yksityisetsivänä siviilissä toimiva Jessica Drew sopiikin tähän yhteyteen hyvin) pelastaa Golden Gatelta heitetyn uhrin, joka sairaalassa paljastuu paitsi aivotoiminnaltaan vihannekseksi, myös Carol Danversiksi, Kostajien Ihmetytöksi. Itse teko jää näyttämättä, mikä on Marvelin sarjakuvaksi harvinainen mutta toimiva ratkaisu. Seuraukset sen sijaan tuntuvat – niiden kanssa Rogue elää tämän jälkeen vuosien ajan, tavallaan loppuelämänsä.

Byrnen kausi X-Menin piirtäjänä loppui edellisessä numerossa (joka minulta puuttuu), ja tämän Kostajien annualin on piirtänyt Suomessa varsin vähän nähty Michael Golden, jonka räiskyvä kynänjälki räjäytti ainakin meikäläisen tajuntaa huolella silloin joskus. Goldenin tyyli on aika poikkeuksellinen – manga-vaikutteita on nyt vähän tietävämpänä kyllä helppo havaita – ja jotenkin täysin estottomasti eteenpäin ryöppyävä. Sopii tähän karanneen höyryjyrän lailla etenevään stooriin kuin nakutettu!

Hyvin hektinen juttuhan tässä on kyseessä; Kostajat ottavat yhteen Veljeskunnan kanssa niin että talot sortuvat ja niin tuli kuin kivikin ryöppyää välillä korkealle ilmaan. Hahmot ovat taas mainioita kautta linjan: Claremont tietenkin haltsaa Veljeskunnan (ja lähinnä cameona piipahtavan Ryhmä-X:n), mutta myös Kostajat tuntuvat inhimillisemmiltä kuin monesti omissa seikkailuissaan. Mail-Man on muuten tainnut juuri ennen tämän suomentamista katsoa Kaurismäen Calamari unionin, koska sanonta "Anna palaa, Frank!" esiintyy peräti kahdesti. Ihmettelin silloin juniorina että kuka ihmeen Frank.

Kakkossarjana on Marvel Fanfaresta (tms) poimittu hivenen keskimääräistä täytesarjaa parempi Storm-seikkailu, joka mahdollistaa Byrnen esiintymisen viimeisen kerran Ryhmä-X:n sivuilla todella moneen vuoteen, tosin koska Austin ei ole tussaajana, on jälki vähän totuttua valjumpaa. Tai ehkä syynä on vain tämän tarinan sijoittuminen Goldenin huikean ilotulituksen jälkeen... Oli miten oli, kyseessä on Stormin ja Kostajien Mustan pantterin kohtaaminen niin nykyhetkessä kuin nuoruudessaan Afrikassa. Ei mitään maailmoja mullistavaa, mutta ok tällaisenaankin. Palstallaan Mail-Man ikään kuin ohimennen mainitsee, että ensi kuusta alkaen Ryhmä-X muuttuu 32-sivuiseksi, ja että paljon tätä uudempiin tarinoihinkin harpataan. Mutta siitä enempi sitten seuraavan lehden yhteydessä.

Arvio: Räjähtävää tykitystä ja hulppeaa kuvitusta. Kaiken taistelun taustalla on kuitenkin traagisen ja todella kiinnostavan hahmon ensiesiintyminen (ja Claremontin suuttumus sille, miten Carol Danversia oli Kostajien omassa lehdessä käsitelty – mutta tuota seikkailua lukemattomana en oikein tätä puolta tarinasta koskaan tajunnut). Tämä oli yksi lemppareistani silloin kauan sitten, ja toimii edelleen täysillä.