Hämähäkkimies 3/89

Jean DeWolffin kuolema

Kolmas osa: Hän, joka ei tee syntiä

Päätösjakso: Kaikki tunnetut syntini

Tarina: Peter David

Piirrokset: Rich Buckler

Tussaus: Brett Breeding / "M. Hands"

Edellisessä numerossa vaikutuksen tehneen Synninpäästäjä-stoorin jälkimmäinen puolisko nähdään tässä, eikä taso onneksi juurikaan heikkene. Tarinan painotukset kylläkin muuttuvat oivallisesti. Murhamysteeri ja New Yorkiin iskenyt vainoharhainen pelon ilmapiiri väistyvät jo kolmannessa osassa, kun Synninpäästäjän todellinen henkilöllisyys selviää. Samalla käy ilmi, että seuraavana tähtäimessä on J. Jonah Jameson – joka on työmatkalla, ja hänen kotonaan ovat kahdestaan tämän vaimo Marla, sekä sihteeri Betty Brant, joka myös Peter Parkerin lukioaikojen tyttöystävänä muistetaan. Betty on tähtäimessä kolmososan loppuessa, ja tämä useamman sivun mittainen elokuvallinen cliffhanger on yksi kokonaisuuden parhaita kohtauksia. Peter soittaa Jamesonille, saa Bettyn puhelimeen, mutta Synninpäästäjä on jo paikalla... Kiväärinlaukaukseen tämäkin osa päättyy.

Selviäähän Betty tietenkin. (hän ehti väistää pöydän alle, mikä on metrin etäisyydeltä hieman epätodennäköistä, mutta menköön nyt...) Päätösosa ottaakin sitten lopullisesti uuden suunnan. Raivohulluksi tullut Hämähäkkimies on hakkaamassa Synninpäästäjältä henkeä pois, kunnes Daredevil asettuu väliin. Tästä seuraa supersankarisarjakuvaan aivan oleellisesti kuuluvien moraalikysymysten kiertelyjä, mutta harvoinpa niitä on näin suoraan ja ajatuksella käsitelty. Daredevil on tunnetusti oikeuslaitoksen ja lainmukaisen rangaistuksen puolella, Hämis katsoo ettei tällainen sarjamurhaaja ansaitse mitään sen parempaa kuin oli itse tekemässä muille. Kun vielä Synninpäästäjän siviiliminä on poliisi, jonka taustasta paljastuu epäonnistuneita SHIELDin tekemiä huumekokeiluja ja niiden herättämiä aggressioita, ollaan monimutkaisten kysymysten äärellä. Onko Synninpäästäjä lopulta edes syyntakeinen? Suojeleeko poliisi omiaan, näinkin julmien tekojen jälkeen? Näin kesällä 2020 lukiessa on myös pakko huomioida hyytävä ajankohtaisuus, kun poliisin aiheuttamat kuolemantapaukset saavat väkivaltaiseksi raivostuneen kansanjoukon kaduille.

Aikoinaan tämä loppuosa oli minusta hieman laimea päätös kokonaisuudelle, mutta nyt huomaan pitäväni siitä todella; ehkä tällaiset moraalikysymykset, ja kansan luottamus poliisiin, mediaan ja niin edelleen olivat 12-vuotiaalle turhan abstrakteja elementtejä. Tunnelma muuttui jotenkin aikuismaiseksi, mikä tuntui vähän oudolta Hämiksessä. Mutta tosiaan nyt olen eri mieltä. Peter David on mahduttanut päätösosaan valtavasti kysymyksiä, muutamia vastauksiakin, mutta ennen kaikkea monia sellaisia hämmästyttävän realistisia tilanteita, joita isojen asioiden äärellä saattaa tulla vastaan. Tavis-kansalaisten tunteita ja mielipiteitä nähdään paljon, niin taustalla kuin esim. Daily Buglen katugallupissa. Ja onhan tässä sellainen Marvel-historiallinen hetkikin mukana, että Daredevil ja Hämähäkkimies eivät enää ole vain supersankarikollegoja toisilleen – kumpikin saa tietää toisen henkilöllisyyden. Juovat lopussa jopa siviileissään kahvit Parkerin kämpillä.

Valitettavinta tässä numerossa on taiteen tason lasku. Rich Buckler sentään piirtää kaikki neljä osaa, mutta viimeisen kanssa on jälleen tullut kiire, ja tussaamaan on kerätty väkeä varmaan suoraan kadulta, niin vaihtelevaa ja paikoin ruman hutiloitua jälki on. Tämä on sääli, mutta toistuessaan myös aika hämmentävää; ei nimittäin ole lähimainkaan ensimmäinen eikä viimeinen kerta 80-luvun Marvelilla, kun tyylillä alkavan tarinakokonaisuuden lopulla kuvituksen taso romahtaa. Aina tuntuu aika loppuvan kesken, vuodesta toiseen sama homma.

Kuvituksen ailahtelusta huolimatta lehti on huikean hyvä, ja yhdessä edellisnumeron kanssa kokonaisuus lukeutuu omien kaikkien aikojen Marvel-tarinoitteni joukkoon. Yksittäisten Hämis-stoorien listalla menee takuulla top kolmoseen – ettei olisi jopa toiseksi paras. Peter David nousi myös pysyvästi sieltä huumoritarinoidensa suosta arvostuslistallani korkealle. Vielä meni kuitenkin pitkään, ennen kuin hänen tarinoitaan alettiin Suomessa nähdä säännöllisemmin Hulkin myötä.

Ryhmä-X 1/89

1. Tundra!

Tarina & taide: John Byrne

2. Takaumia!

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Brent Anderson

Tussaus: Bob Wiacek

+ lisälehti Marvel-Saga #1

Loppuvuodesta 1988 onnistuin viimein saamaan vanhempani suopeiksi ajatukselle, että tilaisin peräti toisen supersankarisarjakuvan itselleni. Kaipa he tajusivat, ettei innostus ollut suinkaan vähenemässä, kun irtonumeroiden ostelu oli jatkunut kiivaana läpi vuoden. Hämis sai siis vuoden 1989 alusta seurakseen Ryhmä-X:n, jonka edellisvuosi olikin ollut läkähdyttävän kovatasoinen. Harmipa sitten, että kun viimein liityin lehden tilaajakaartiin, se siirtyi ilmestymään vain joka toinen kuukausi, ja mikä pahinta, juoni keskeytyi. Koko vuoden ajan oli tarkoitus nähdä yksittäistarinoita jostain menneisyydestä. Kyllä muuten sieppasi.

Tämän harmin unohtaen ensimmäinen minulle kotiin kannettu R-X on kuitenkin ihan kiinnostava, koska lehdessä nähdään lukijoiden Mail-Manilta pitkään kinuamaa John Byrnen Alfa-Lentuetta kyseisen tiimin oman lehden ykkösnumerosta. Tarina on aika simppeli, mutta laadukasta työtä: kuvitus on Byrneä huippuvuosiltaan, ja kerronta keskittyy henkilöhahmojen esittelyyn, mikä tapahtuu luontevasti. Henkilöt ovat eläviä. Tästä huolimatta Alfa-Lentuetta ei minun Marvel-vuosieni aikana enää nähty enempää, mikä on todella kumma – lukijat pyysivät lisää, ja käsittääkseni lehden alkutaival Byrnen tekemänä onkin varsin laadukasta ja omaperäistä settiä. Olisin itsekin mielelläni nähnyt vaikka MARVELissa näitä tarinoita, mutta eipä ei.

Itse nimikkotiimiä ei pahemmin nähdä; vain ensimmäinen puolisko Uncanny X-Menin numerosta 160, joka siis sijoittuu Suomessa ylihypätylle Byrnen ja Romita JR:n väliselle ajanjaksolle. Claremont on luonnollisesti puikoissa, ja tarina onkin kiinnostava, varsin merkittäväkin X-historian kannalta, kun näemme miten käyninistyy se tapahtumien ketju, jonka myötä Kolossin pikkusisko Illyana Rasputin päätyi Limboon, muuttui noidaksi, sai mutanttivoimansa ja niin edelleen.  Illyana oli Claremont-vuosien kiehtovimpia X-hahmoja (jota Suomessa nähtiin aivan liian vähän!), ja kun tästä tapahtumasta vielä seurasi isoja juttuja myöhemmin, niin tämä on juuri sellaista sisältöä, jota tällaisen "väliin jääneiden klassikkojen vuoden" voisi kuvitella pitävän enemmänkin sisällään. No toki olisi ollut kiva nähdä tämä stoori kerrallaan luettavana, eikä kahteen nysäosaan pilkottuna... Tarinassa on joka tapauksessa kivan kieroutunut pohjavire kun kadonneen Illyanan perään lähteneiden X-miesten ruumiita alkaa ilmestyä, on perverssejä versioita tutuista hahmoista, ja kuvituskin pitää sisällään paitsi jälleen nakuilevan Stormin, myös paljon (Comics Code -leimatuksi sarjakuvaksi) aika riskaabeleja asetelmia ja vihjailuja. Esim. kuva, jossa Kitty kaatuu Limbon hallitsijan Belascon eteen:

Kaiken päälle lehden välissä on bonusmateriaalia! Sen verran hyvin Marvelin lehdillä Suomessa tuolloin meni, että kokonainen muutaman kerran vuodessa ilmestyvä kaupanpäällisjulkaisu oli varaa painaa. Marvel-Saga on nörttimäisellä pieteetillä vanhoista lehdistä koottu "kronologinen Marvelin universumin historia", joka kuulostaa ajatuksena hienolta ja kiehtovalta, mutta tämä ykkösosa ei aikoinaan kolissut lainkaan. Kenties 60-luvun piirros- ja kirjoitustyyli olivat liian vieraita minulle tuolloin, minkä lisäksi pahasti tilkkutäkkimäinen kokonaisuus ei yrityksistään huolimatta toimi narratiivisesti; vanhoista lehdistä napsittujen kohtausten välit on täytetty selostuksin, kokonaisuus ei hahmotu, vaikka juuri sen pitäisi. Vuonna 2020 luettuna Marvel-Saga on selvästi sympaattisempi. Osaan suhtautua siihen aikansa tuotoksena; peräti kahden sellaisen. Niin 60-luvun tarinat (no, on mukana toki myös myöhempää mutta Marvelin historian alkuaikoihin tarinallisesti sijoittuvaa matskua) kuin tämä 80-luvulla koottu kokoomateoskin heijastavat oman aikansa estetiikkaa. Lisäksi lienee selvää, että näistä ajoista yli 30 vuotta edennyt Marvelin historia on ehtinyt muuntua ja uudelleenkirjoittua jo ties kuinka monesti, joten lämiskän kertoma kronologinen tarina ei taida enää pitää edes paikkaansa. Silti ihan ok nyt nähtynä. Ainakin tuli sellainen olo että näitä ikivanhoja stoorejakin olisi kiinnostava lukea kokonaisina. Vuonna 1989 ei todellakaan tullut.

Pakko muuten todeta, että tuo kannen "Loganin menneisyys!" on aika huvittava houkutin. Wolverine kun esiintyy lehdessä tasan yhdessä kuvassa, jossa hänen taustastaan ei kerrota oikeastaan mitään. Weapon-X ja varsinkin Origin olivat tietenkin tuolloin vielä kaukana tulevaisuudessa, joten Loganin menneisyydestä eivät vielä tekijätkään tienneet tuolloin tuon taivaallista.

Ihan kiva lehti siis, mutta Ryhmä-X:ksi pettymys.

MARVEL 2/89: Daredevil

1. Kingpinin on kuoltava

2. Suden suuhun

Tarina & piirrokset: Frank Miller

Tussaus: Klaus Janson

Oma suhteeni Daredevil on siten nyrjähtänyt, että (poislukien yksi onneton Hämis-vierailu) ensimmäinen lukemani DD-tarina on Millerin ja Mazzuchellin dekonstruktiivinen mestariteos Born Again MARVELin numeroissa 2 ja 4/88. Sen tason nyrkinisku vaikutusikäisen nuoren miehen ajatusmaailmaan oli kyseessä, että kun sitten seuraavana vuonna saatiin MARVELiin lisää Daredeviliä, oli tietynlainen pettymys kai väistämätön – nämä kun ovat paljon vanhempaa Dartsua, Millerin tuotantoa hänen läpilyöntivuosiltaan, jolloin nuori tulokas teki itsestään ison nimen juuri tätä punaista paholaista uudistamalla.

Tämähän on tietenkin kerrassaan epäreilua näitä vanhempia sarjoja kohtaan. Ilmestyessään 80-luvun alussa Millerin Daredevil oli huikean omaperäinen sarja niin dynaamisen kuvituksensa (Klaus Jansonin tussausta ei tässä yhteydessä pidä väheksyä) kuin karun realistisen kerrontansa ansiosta. Nykyisinhän Daredevil mielletään nimenomaan "katutason" sankariksi, jolla on vastassaan huumekauppiaita, gangstereita, satunnaisia ninjoja, synkkiä kultteja ja niin edelleen. Hän liikkuu piireissä joissa elämä on rumaa ja kaikkia ahdistaa. Tuntuu hullulta, että vasta Miller teki hahmosta tällaisen – vielä 70-luvulla DD oli supersankari muiden joukossa, joka taisteli kerran kuussa kaikenlaisia korneja ja pöhköjä vihollisia (Marvelin 70-luvun vihollisgalleria on aika... psykedeelinen) vastaan, leukaili kuin Hämähäkkimies konsanaan ja oli lehtenä ilmeisesti aika persoonaton. Millerin jälkeen tämä meininki ei (ainakaan sinä aikana mitä itse DD:tä tunnen) palannut, se olisi tuntunut mahdottomalta, siinä määrin tämä synkkyys istui hahmolle.

Ja kun siis vuonna -89 kiinnostuneena aloin näitä tarinoita lukea, ei tiettyä pettymystä voinut välttää. Asiat olivat Daredevilillä liian hyvin. Hän oli toisinaan hilpeä. Hänellä oli ammattinsa menestyvänä lakimiehenä, ja tarinan kerrontakin oli paljon suoraviivaisempaa kuin Born Againin pirstaloitunut monen kertojaäänen yhtäaikainen pyörre. Tämä ei tarkoita ettenkö olisi pitänyt tästäkin. Millerin kuvitus, vaikkakin varsin erilaista kuin David Mazzuchellin, oli kiehtovan omintakeista kuitenkin, kuvakulmiltaan ja välillä sivutaitoltaankin paljon kekseliäämpää kuin Marvel-sarjakuva keskimäärin. Jansonin tussaamina välillä melkeinpä luonnosmaiseksi minimalisoituvat ääriviivat istuvat tämän karun maailman tunnelmaan, ja vaikka tosiaan etenkin erilaisten oman elämänsä sankarien törttöilystä ammentavaa huumoriakin löytyy, niin kyllä tässä pääosin rankoissa kuvioissa liikutaan.

Se täytyy kyllä tunnustaa, että juurikaan yksittäisiä tarinoita ei ole näistä Millerin vanhemmista jäänyt mieleen. Toisin kuin esim. Byrnen Ihmeneloset, koko tämä Millerin kausi hahmottuu mielessäni vain yhtenä monoliittina ilman erityisiä nousuja ja laskuja, tasaisen laadukkaana, mutta toisaalta yksittäisten tarinoiden osalta pelkkänä kysymysmerkkinä. Näitähän nähtiin vuonna 1990 läjäpäin lisää Sarjakuvalehdessä, joten valinnanvaraa kyllä riittäisi. Mutta mitään erityistä ei muistissani nytkään ole.

Tässä on se hyvä puoli, että nyt vuosikymmenten jälkeen huomasin lukevani esim. tätä lehteä melkein kuin ensi kertaa. Toki muistin kohtauksia sieltä täältä, mutta tuntui että vasta nyt hahmotin tarinan juonelliset hienoudet kunnolla. Tässä lehdessä on käsillä joitakin vuosia New Yorkista poissa olleen Kingpinin paluu järjestäytyneen rikollisuuden kuninkaaksi – ja yllättävää sinänsä, nähdään myös Daredevilin ja Kingpinin ensikohtaaminen. Luulenpa että ilman Milleriä myös Wilson Fisk, tuo nöyrä maustekauppias, olisi hänkin vain vähän koominen Hämiksen vastustaja eikä se myyttisen paha ja itsetunnostaan itsetuhoisestikin kiinnipitävä mafiapomo jollaiseksi Miller häntä muokkaa. Kingpinin paluuseen liittyy itse asiassa melko koskettavaa tragiikkaakin: hän on valmis jättämään rikollisuuden vaimonsa Vanessan takia, mutta kollegat ja alamaiset ovat kaikki väkisin vetämässä entistä mahtihahmoa takaisin vanhoihin kuvioihin.

Pidin tästä lehdestä siis nyt enemmän kuin silloin aikoinaan, vaikka silloinkin jo tykkäsin. Odotan tältä Miller-kaudelta toisin sanoen aika antoisia hetkiä.

Hämähäkkimies 2/89

Jean DeWolffin kuolema

Ensimmäinen osa: Perisynti

Toinen osa: Ylpeyden synti

Tarina: Peter David

Piirrokset: Rich Buckler

Tussaus: Brett Breeding / Breeding, Rubinstein, Baker & Redding

Näin retroaktiivisestikin Hämiksiä ilmestymisjärjestyksessä lukiessa tämä numero potkaisee kuin muuli sen enemmän tai vähemmän köykäisen hutun jälkeen, jota lehdessä on julkaistu... no, sanoisin että tammikuun 1988 jälkeen. Jean DeWolffin kuolema (joka taidettiin ainakin Suomessa tuntea paremmin "Synninpäästäjän tarinana") toi Hämikseen aidon vaaran tunteen, henkilökuvausta joka oli muutakin kuin paperinohuita karikatyyrejä, kunnollisen juonen ja taitavasti rakennetun trillerikerronnan. Oli silloin aikoinaan vaikea uskoa, että tämän kirjoitti Peter David, jonka nimeä olin jo oppinut kavahtamaan, siltikin, vaikka edellisnumeron Roihu-stoori oli jo ihan ok. Nykyisinhän David on tietenkin lemppareitani Marvelin kirjoittajien joukossa, ja kyllä tämä tarina on yksi niistä syistä miksi näin on.

Jean DeWolff esiintyy minun lehtikokoelmassani vain pikemmin edellisessä numerossa, mutta muistan että hahmo oli vähän tätä tutumpi; lienen lukenut jotain serkkupojan Hämiksiä joita itselläni ei ollut. Hän oli hyvä hahmo: kovapintainen ja kyyninen nykkiläinen poliisikapteeni, joka vastasi isoimpien rikostapausten tutkinnasta ja symppasi Hämähäkkimiestä. Keskeinen sivuhenkilö siis, ja kuten otsikkokin sanoo, niin Jeanista lähtee henki. Oikeastaan se on ennen tarinan alkua jo lähtenyt – onnistuneessa alkukohtauksessa kapteeni DeWolff katselee elämäntarinaansa samaan aikaan kun partiopoliisit murtautuvat hänen asuntoonsa sisään. Kertojanääni vaikenee kun poliisit löytävät haulikolla lähietäisyydeltä ammutun DeWolffin ruumiin.

Hiihtomaskiin naamioitunut tekijä iskee pian uudestaan ja ampuu oikeustalolla tuomarin keskellä päivää. Räiskimällä haulikolla surutta väkijoukkoa kohti hän onnistuu pakenemaan niin Hämikseltä kuin Daredevililtäkin, mutta nyt tekijällä on "kasvot" ja nimi: Synninpäästäjä. Ja agenda: hän lahtaa "syntisiä", niitä jotka käyttävät asemaansa väärin. Haulikkomiehen harhainen mytologis-poliittinen monologi on onnistuneen realistista, voi näin sosiaalisen median aikakaudella todeta. Ja toisin kuin yleensä jos vastassa on ns. tavis, tällä kertaa on helppo uskoa, miten Synninpäästäjä pääsee näiltä superhemmoiltakin karkuun. Surutta tappavaa asetta heiluttava psykopaatti on loppujen lopuksi Marvelin universumissa melko harvinainen tapaus, ja hänen kaltaisensa vihollisuus on rajussa kontrastissa varsinkin Hämiksessä (liian) usein nähtyjen koomisten luuseriroistojen kanssa. Tarina polveilee kivasti eri näkökulmiin ja hyödyntää Hämähäkkimiehen laajaa sivuhenkilögalleriaa; mm. Daily Buglen toimituksessa tapahtumia seurataan tarkasti.

Jean DeWolffin ja tuomari Rosenthalin hautajaisissakin käydään, ja poliisikapteenin henkilökohtaisesti tuntenut Hämis lyöttäytyy jutun tutkinnasta vastaavan yltiölakonisen kersantti Stan Carterin seuraan. Supersankarit, poliisi, media ja tavalliset kansalaiset kokevat kaikki Synninpäästäjän tekemät näkyvät surmatyöt kaikki eri tavalla, koko New York on hermostunut ja varpaillaan. Synninpäästäjän henkilöllisyyttä selvitellään kuumeisesti, mutta siitä eivät tämän lehden aikana pääse perille vielä sen paremmin tarinan hahmot kuin lukijatkaan.

Kuvitus on hyvää perustavaraa. Buckler on pätevä piirtäjä, ja on selvästi pistänyt parastaan tässä tarinassa, harmi vain että ykkösosan jälkeen tussauksen taso alkaa heitellä. Vuonna 2020 luettuna jutussa on muutamia nipotuksen aiheita (rasismilippua heiluttava musta saarnaaja on liian räikeä hahmo eikä kovin oleellinen... ja sekä Peter Parkerin että Matt Murdockin kykenemättömyys toimintaan vaaratilanteessa siviilivaatteissaan ollessa), mutta pikkuasioita toki; pääosin kerronta toimii, ja tarina on rakennettu todella taiten. Takaumat, siirtymät ja leffamaiset kutkuttavan vaillinaista informaatiota sisältävät katkelmat vaihtelevat hyvin. Kertojanäänet rullaavat Davidin tyyliin hienosti, dialogi on pääosin hyvää – joskin huomasin että Mail-Manin sijasta suomentaja on nyt Hämikseen sittemmin pysyvästi asettunut Kinnunen. Jotkin puhekuplat kuulostavat siltä, ettei suomentaja ole ollut aivan varma siitä, mitä on ollut tarkoitus sanoa. Eikä sitä sitten tajua lukijakaan. Tykkään muuten leffamaisista cliffhanger-lopetuksista. Tarinan ensimmäiset osat (kaikkiaan neliosaisen kokonaisuuden ensimmäinen puoli on tässä lehdessä) päättyvät haulikon laukaukseen, ja sitten tekijätiedot läjähtävät esiin kuin lopputekstit konsanaan. Tyylikästä!

MARVEL 1/89: Ihmeneloset

1. Epäluuloa ja ilkeyttä...

2. Takaisin tuonpuoleisesta

Tarina & Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Jerry Ordway (& Al Gordon)

MARVEL osoittautui siinä määrin suosituksi, että selvisi ensimmäisestä kokeiluluonteisesta vuodestaan kirkkaasti (vielä kesällä Mail-Man ei uskaltanut palstalla varmuudella sanoa lehden jatkuvan), ja ilmestymiskertojakin on lisätty kahteentoista, joskin pääsääntöisesti lehdet ovat Hämiksen mittaisia 52-sivuisia läpysköjä viimevuotisten tiiliskivien sijaan. Ihmeneloset saa jälleen kunnian aloittaa, ja tämä onkin parempi numero kuin MARVELIN vuoden -88 viimeinen, jossa nelikkon aikamatka oli hivenen laimea kokonaisuus. Tällä kertaa ollaan turvallisesti New Yorkissa, ennen kaikkea lähiössä, minne Richardsit ovat muuttaneet. Tarkoituksena oli alunperin tarjota Franklinille jonkinlainen mahdollisuus normaaliin elämään supersankaroinnin sijasta, mutta kuten tämäkin numero osoittaa, idea on tuhoon tuomittu.

Tämän tarinakaksikon pääjuoni sijoittuu siis omakotilähiöön, jossa utelias naapurikyttääjämummo sattuu näkemään vilauksen taviskulissia ylläpitävistä Richardseista käyttämässä voimiaan, ja olettaa näiden olevan noitia, mikä on vaikeasti nieltävä logiikka hyvin julkisia ja näkyviä superhahmoja vilisevässä Marvelin universumissa, mutta ok. Hän kutsuu paikalle pahuutta vastaan omaa ristiretkeään käyvän okkultisti Elspeth Cromwellin, joka vakuuttuu siitä että Richardsit ovat demoneja, ja jonka maagisille kyvyille Ihmeneloset eivät oikein pärjääkään. Cromwell päästää epähuomiossa pahuuden voimat valloilleen, ensin demonimuodossa, lopulta Mefisto pelmahtaa paikalle ja vie koko joukon sielut mennessään. Juuri Franklin tämän sitten voittaakin.

Tämä stoori on ihan ok. Se on suoraviivainen ja ilman turhia kommervenkkejä, Elspeth Cromwellin hahmo on erityisen onnistunut – kireän konttoristin tai luokanopettajan näköinen nuorehko nainen mustissa laseissaan, hurjat kyvyt, suuret luulot ja täysin väärin käsitetty tilanne on hyvä yhdistelmä. Harmi että hän ei tästä ensiesiintymisestään selviä hengissä... ainakaan sikäli kun tiedän. Silti parasta on lehden alku; Reedin ja Suen uusille naapureilleen järjestämät tuparit (Byrne on piirtänyt vieraat eri sanomalehtisarjakuvien hahmoiksi omalla tyylillään) ja ylipäätään näiden leppoisa kotielämä on sympaattista seurattavaa. Mitä mystisemmäksi meno muuttuu, sitä vähemmän huomaan olevani siinä mukana nyt. Tohtori Outokin saapuu paikalle, mutta loppujen lopuksi Mefisto on minulle lukijana se varsinainen ongelma – en koskaan oikein ole päässyt kiinni tähän hahmoon, jota Marvel kuitenkin käytti usein. Mefisto on liian abstrakti ja vertauskuvallinen ollakseen kauhean kiinnostava; hän ei ole mitään todellista, eikä täten oikein koskaan kasva tai muutu mihinkään suuntaan, ainakaan ennen kuin Ann Nocenti otti hänet käsittelyyn Daredevilissä.

Lehden loppupuolella parempi osuus on kuitenkin Möykyn paluu Salattujen sotien planeetalta. Siellähän Ben ehti viettää hyvän aikaa muiden palattua Maan pinnalle, mutta nyt hän pelmahtaa varoittamatta New Yorkiin, ja marssii tyttöystävänsä Alician luokse. Seuraa yllä nähty kohtaus, yksi lehden parhaista: kahden kaverin yllättävähkö jälleennäkeminen Alician asunnolla. Minähän pidin suuresti siitä tavasta, jolla Byrne hitaasti kuljetti Johnnyn ja Alician suhteeseen Benin poissaollessa, eikä suurella osalla muistakaan lukijoista ollut mitään tätä muutosta vastaan (tai jos olenkin väärässä, niin ajan kanssa se olisi kuitenkin hyväksytty statukseksi). Marvelin isopomoksi Jim Shooterin jälkeen noussut Tom DeFalco kuitenkin ilmeisesti vihasi tätä käännettä, ja retconnasi vuosikausia Alician historiasta skrulli-kaksoisolennoksi. Olen tässä blogissa aiemminkin puoltanut näkemystä, että tarinat pitäisi lukea sellaisina kuin ne on tehty. Siten tässäkin lehdessä on nimenomaan todellinen Alicia Masters, ei kaksoisolento, koska Byrne lehteä tehdessään näin tarkoitti. Marvelin kaltaiset vuosikymmeniä jatkuvat kronikat käyvät joka tapauksessa liian monimutkaisiksi ja absurdeiksi lopulta, etenkin kun copyright-syistä on tietyistä asioista aina pidettävä kiinni. No, se siitä. Minun Marvel-todellisuudessani Johnnyn ja Alician suhde oli siis todellinen, eikä siitä sen enempää nyt...

Möykky ei tietenkään ottanut tapahtunutta erityisen tyylikkäästi vastaan, eikä sitten Maahan palaamisesta huolimatta palannut Ihmenelosiin, mikä oli minusta myös hyvä ratkaisu – ei Möykyssä hahmona mitään vikaa ole, mutta olin oppinut pitämään Hulktaresta tämän korvaajana. Byrnehän tunnetusti osasi juuri Hulktarta kirjoittaakin erityisen hyvin.

Kuvituksen osalta on huomattavaa, että Byrne on vihdoin helpottanut työtaakkaansa, eikä enää hoida tussausta itse, minkä kyllä jäljestä heti huomaa, mutta oivallista työtä tämä lehti tietenkin on näinkin. Netistä alkuperäislehtien tietoja selatessa sain huomata, miten onnistunutta leikkaa-liimaa-tekniikkaa Mail-Man (vai joku muu?) on tätä numeroa kokoon kasatessaan käyttänyt; ensimmäisen tarinan alkuun kun on onnistuneesti yhdistetty monta sivua aiemmasta numerosta (jonka on tussanut Al Gordon), kun taas jälkimmäisestä on kokonaan saksittu pois isoon crossover-juoneen liittynyt Avaruushirviö-osuus, sekin varsin saumattomasti. Hyvin rullaava ja viihdyttävä lehti siis, vaikka Mefisto ei olekaan kaikkein sytyttävin hahmo. Byrnen usein käyttämät valokuvataustat muuten ovat tässä näyttävästi esillä Liekin sinkoillessa rakastuneena Manhattanin yllä. Muistan että efekti näytti minusta aikoinaan mielettömän hyvältä. No onhan se ihan omaperäinen ratkaisu ainakin.

Hämähäkkimies 1/89

Pakko!

Tarina: Peter David

Piirrokset: Rich Buckler

Tussaus: Armando Gil

Tiirikka

Tarina: Len Kaminski

Piirrokset: Joe Brozowski

Tussaus: Keith Williams / Del Barras

Uusi vuosi, ja toiveissa oli Mail-Maninkin lupailema Hämiksen tasonnousu. Valitettava totuus oli, että ainakaan paljon heikompaa sisältöä ei enää ollut mahdollista tarjota kuin mitä valtaosassa vuoden 1988 lehdissä nähtiin, mikä oli tietysti hiukan harmillista minulle, joka olin juuri Hämiksen kautta Marvelin sarjakuviin hullaantunut kesällä 1987. Tämän ensimmäisen numeron kansi ainakin lupaili karumpaa menoa kuin vähään aikaan, mutta heti ensimmäisellä sivulla heräsi epäilys, kun huomasin että tarinaa oli taas kirjoittamassa Peter David, joka minulle vielä tässä vaiheessa oli pelkkä mitäänsanomattomien huumorijuttujen vääntäjä. Pakko! ei ole ehkä täysin vakavahenkinen tarina sekään, mutta siinä on kuitenkin oikea, aika hyväkin, juoni: ylivertaisella älykkyydellään pöyhkeilevä kolmikko yliopisto-opiskelijoita päättää ottaa Hämiksen kohteekseen voittaakseen tämän henkisesti, saadakseen tämän "polvilleen viikossa". He kehittelevät fiktiivisen superrikollisen Roihun, joka alkaa julkisesti uhkailla Hämähäkkimiestä niin kirjein, videohaastein, kuin (kannessakin esiintyvän) hirtetyn ja palavan nuken avulla.

Pakko kehaista kavereiden käsityötaitoja: saada pelkästä kankaasta ja täytteestä kyhätty nukke tarkasti jonkun tietyn henkilön näköiseksi vaatii kykyä! Mutta ei huolta, eivät he Hämiksen henkilöllisyyttä sentään tiedä; nukke kuvaa tämän ja valokuvaaja Parkerin kiinteää suhdetta. (aha...) Eniveis, homma saa yllättävän käänteen, kun Roihu ilmestyy kuviohin oikeasti, mikä näitä nietzscheläisiä älykköjä hivenen hämmentää. Lopulta Hämis ja Roihu käyvät taistelemaan, missä tilanteessa yksi opiskelijakolmikosta saa hengenvaaralliset palovammat. Koko tapahtuma kerrotaan tämän sairaalahuoneessa takaumina, kun rikosetsivä Jean DeWolff ja Hämis haastattelevat kuvion takana olleista niitä kahta jotka vielä ovat tolpillaan.

Tykkäsin tästä tarinasta silloin aikoinaan paljon. Kerrontaratkaisu on hyvä: jotain karmeaa on yhdelle opiskelijoista tapahtunut, mutta vasta loppupuolella paljastuu mitä, minkä lisäksi David kirjoittaa nasevaa kertojanääntä (hän käyttää samaa metodia hyvällä menestyksellä myöhemmin mm. Hulkissa). Tottuneemmalle lukijalle kuvion yllätyskäänteet eivät ehkä ole niin yllätyksellisiä, mutta 12-vuotiaalle tämä kolahti ovelalla juonellaan ja hyvällä ideallaan. (joka on mukailtu sellaisen kaksikon kuin Leopold & Loeb edesottamuksista) Kuvitus on ok. Rich Buckler ei ole persoonallinen piirtäjä, mutta tekee nättiä perusjälkeä, ja vähän levoton tussauskin istuu tarinaan.

Lehden toisen puolen täyttävä Tiirikka on sitten pitkälti sitä samaa huttua kuin mitä edellisvuonna nähtiin. Perusidis on oiva – asuntokeikkoja tekevä teinipoika murtautuu Parkerin kämpille ja varastaa komerosta löytämänsä Hämis-kamat pukuineen ja seittisinkoineen. Kuvitus on aika hyvää, mutta valitettavasti itse tarina ei etene oikein mihinkään, on vain geneerisiä hahmoja ja unettavan latteasti laahustava juoin. "Arvaa paljonko tästä on ollut harmia?" kysyy raivostunut Hämis saadessaan lopulta murtovarkaan kiinni. Eipä paljonkaan, voi lukija todeta, kun Hämis on lähinnä harmitellut tapahtunutta kotonaan nököttäen. Loppuratkaisu on siirappinen.

Mutta kakkostarina sikseen, kyllä tämän lehden myötä uskalsi jo pikkuisen pistää odotuksia Hämikseenkin. Seuraava numero olikin sitten aika takavasemmalta tullut henkeäsalpaava täysosuma ja klassikko. Siitä lisää myöhemmin.

Ryhmä-X 12/88

Enteitä

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Kerry Gammill / Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green / Bob Wiacek

Edellisnumeron mäiskeen jälkeen vedetään taas ainakin jossain mielessä henkeä. Ryhmä-X hengaa edelleen San Franciscossa, ja Claremont tekee tätä monin tavoin lyhyessä ajassa muuttunutta tiimiä lukijalle tutuksi siihen perinteiseen tapaan: väliaikaista majapaikkaansa Alcatrazilla pitävät mutantit treenaavat kuin kotona Vaarahuoneessa ikään. Hyvää dialogia ja muutamin osaavin lausein rakennettua henkilökuvaa tähän parin sivun kamppailukohtaukseen on saatu; Roguen ja Wolverinen kaljatölkin äärelle päättyvä matsi varsinkin on mainio.

Storm sen sijaan ei lepäile, vaan jatkaa muiden tietämättä mystistä vaellustaan vanhan intiaanin Nazen kanssa Kalliovuorilla. Matka kohti jossain siellä piileskelevää Forgea alkaa saada entistäkin hämärämpiä (jos se nyt aiemmin tavattujen Silmätappajien jälkeen on mahdollista...) piirteitä, kun Ororo trippailee Nazen tälle antaman taikajuoman avulla ja näkee kauhunäyn Forgesta ihmisyydestään luopuneena paholaisena, joka on tekemässä loitsujaan tuhotakseen maailman. Näky päättyy Stormin tappaessa Forgen, minkä hän sitten selvittyään tajuaa olevan edessäkin. Mutta Storm ei näekään sitä Nazen pirullista virnettä, mikä lukijoille suodaan.

Vaikka minulle läheisin vaihe Stormin elämässä (ilman voimia ja irokeesi ja asennetta enemmän kuin kellään) on tämän tarinan myötä päättymässä, on todettava että pidän tästä mystiikan ja näkyjen maustamasta vaelluksesta. Storm ja Naze ovat hyvä parivaljakko – siltikin, vaikka lukijalle on selvää, että Nazella on pahanlaisia taka-ajatuksia. Mutta mikä hänen agendasa oikeastaan on, ei olekaan lainkaan selvää. Tarinassa on hyvä tunnelma, ja pidän siitäkin, että tämä matkanteko on jatkunut jo muutaman numeron ajan – jalkaisin eteneminen Kalliovuorilla on hidasta, varsinkin kun vähän väliä käyvät mystiset voimat kimppuun. Sivujuonina tässä numerossa kulkevat mm. uusia jäseniä kesällä nähdyistä "murhavaareista" saava Vapausvoima, sekä yhä karumpiin (realistisempiin?) rasismi-yhtymäkohtiin kasvava mutanttiviha, jota Claremont on taustalla kuljettanut jo hyvän aikaa. Tällä kertaa kyseessä on varsin toimiva kohtaus toimittajasta haastattelemassa vihaansa julistavaa "kadunmiestä" Queensissä sijaitsevassa baarissa.

Ykköstarinan taiteesta vastaa vieraileva Kerry Gammill, jonka piirrosjäljestä tykkään kovasti, mutta joka ei tainnut Marvelille tehdä koskaan mitään kovin pitkiä projekteja. Tämä numero on joka tapauksessa oikein nätti; varsinkin Stormin (kuten Gammillin käsialaa olevasta kannestakin voi tsekata) hän ikuistaa kauniisti. Ihmiset ovat muutenkin elävämmän, konkreettisesti fyysisemmän näköisiä kuin sarjakuvahahmot noin keskimäärin. En olisi pannut pahakseni, vaikka Gammill olisi jotain X-sarjaa joskus ihan vakkarina piirtänyt, mutta tämä taitaa olla ainoa laatuaan ainakin omassa kokoelmassani. Lehden jälkiosa (jonka otsikko ja tekijätiedot taas kerran puuttuvat suomipainoksesta) on tuttua Silvestriä, mutta tussaajan merkityksen huomaa hyvin: kyllähän minäkin jo 12-kesäisen tätä lukiessani tunnistin Silvestrin tyylin, mutta kismitti silti, kun ei kerrottu kuka oli kuvituksen viimeistellyt; selvästikään ei vakiokasvo Dan Green. No, tämä vieraileva tussimies Wiacek on varsinkin Mail-Manin paljon kehuma perushyvä tussaaja, jonka ohut jälki ei kuitenkaan tuo Silvestrin tyyliä parhaimmillaan esiin.

Kakkostarinassa laitetaan kuitenkin alulle isoja juttuja: Ensinnäkin Madelyne Pryor liittyy ikään kuin bonusjäseneksi ryhmän mukaan, mikä taas tapahtuu sen jälkeen, kun Roguen kasvattiäiti Mystikko on käynyt varoittamassa tytärtään Kohtalon näkemästä enteestä. Hänen mukaansa Ryhmä-X kuolee aivan lähitulevaisuudessa jossain Dallasin lähellä, ja Storm on jutun avain. X-miehet suhtautuvat uutiseen niin kuin vain he voivat, ja päättävät lähteä saman tien päätä pahkaa kohti Dallasia – joskin Stormin näennäinen katoaminen vähän heitä huolestuttaa. He nousevat siis lentokoneeseensa, ja –

Tarina katkeaa siihen. Kuten Mail-Manin palstalta saadaan lukea, päättyy paljon purnausta aiheuttanut 32-sivuisen lehden historia Suomessa tähän, ja nyt katkennutta juonta päästään jatkamaan sitten, kun Pohjoismaat ovat saaneet Suomen kiinni julkaistuissa tarinoissa ja päästään heidän kanssaan yhteispainamaan paksumpaa lehteä. Sitä odotellessa on tarjolla välivuosi, "luvassa on valikoitujen klassikkojen klassikoiden vuosi", kuten M-M palstallaan oikeaa sanamuotoa etsien toteaa. Harmitti muuten niin pirusti silloin tämä. Ryhmä-X oli parin edellisen vuoden aikana koko ajan parantunut ja parantunut, tarinan momentti kasvoi kuin jyrkkää rinnettä vyöryvä lumipallo, ja intensiteetti ja panokset olivat koko ajan hurjemmat. Olin pahanlaisesti koukussa, ja sitten totaalistoppi. Vuoden verran odotusta! No, arvelin sen hampaita kiristellen kestäväni, huolimatta siitä että lehti ilmestyisi vain joka toinen kuukausi. Olihan sentään tarjolla vanhoja ennen näkemättömiä klassikkotarinoita. Ikävältä näytti, muttei ihan katastrofilta sentään.