Ryhmä-X 1/88

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green / P. Craig Russell

Jos Hämiksen vuosi 1988 alkoikin vähän laiskasti (ja mikäli muistikuviini on luottaminen, tammikuun lehti oli silti yksi vuoden parhaista numeroista), Ryhmä-X:n puolella meno on toinen. Voin jo nyt sanoa, että vuosi 1988 on ehdoton ykkönen mitä tulee Suomessa julkaistun Ryhmä-X:n laatutasoon – siis ainakin siltä osin, mitä lehtiä omasta kokoelmastani löytyy. Nyt alkavan vuoden X-tarinoita leimaa perinteisen supersankaritoiminnan puute. Asetelma ei ole enää hyvikset vastaan pahikset, vaan näiden X-miesten elämästä on kovaa vauhtia tulossa henkiinjäämiskamppailu. "Taistelut" eivät ole hilpeää supervoimin käytyä mättömeininkiä, vaan pakokauhuista, epätoivoista sotaa vihan ja nihilismin lietsomia tappajia vastaan. Moni unelma kuolee, moni tutuksi käynyt hahmo menettää henkensä, ystävyyssuhteet katkevat, mutta toisaalla ne myös lujittuvat. Tuhkasta nousee paljon uutta ja erilaista, mutta ei vielä pitkään aikaan.

Tämä tunnelma on voimallisesti läsnä jo vuoden ensimmäisessä numerossa. Se jatkuu suoraan edellisestä: Wolverine on käytännössä tappanut Rachel Summersin, joka hoippuu öiseen New Yorkin keskuspuistoon ja pysyy hengissä vain pitämällä telekineettisillä voimillaan koossa Wolverinen silpomia sisäelimiään. Tämä kun on asetelma heti ensimmäisellä sivulla, niin voin sanoa, että 11-vuotiaan meikäläisen leuka loksahti. Holy crap!, sanon nyt. Rachel on ollut Ryhmä-X:n mukana vasta kesästä 1986, nopeasti noussut melkein lehden päähenkilöksi, oudon rakastettavaksi mustaksi lampaaksi, joka aggressioineen ja epätyypillisine toimintaratkaisuineen on pitänyt tapahtumia yllä. Nyt hän on luovuttanut. Rachel pysyy hädin tuskin jaloillaan; hän tietää kuolevansa, hänen ystävänsä ovat pettäneet hänet – hän on yksin.

No, Wolverinelta tapahtuneesta kuultuaan muu ryhmä lähtee sentään etsimään Rachelia, mutta niin lähtee myös Helvetintulen Klubin sisärengas; koko yhteenotto Wolverinen kanssahan sai alkunsa, kun Rachel yritti murhata Klubin Mustaa kuningatarta Seleeniä. Nyt Seleeni, Shaw, Harry Leland ja pari muuta tuon ihastuttavan dekadenssin elittiklubin jäsentä ovat matkalla hoitelemaan kiusankapaaleeksi nousseen Rachelin pois päiviltä. Klubi ja X-miehet (mukana Morlokkien Callisto ja Caliban) kohtaavat Keskuspuistossa, ja pientä kärhämääkin ehtii syntyä, kunnes jo vuotta aiemmin samanlaisen äkki-ilmestymisen keskelle kahinaa tehnyt Nimrod tulee paikalle. Asetelma muuttuu toiseksi silmänräpäyksessä.

Olen pannut nyt näitä lehtiä aika reippaaseen tahtiin lukiessani merkille miten oivallisesti Claremont sijoittaa taistelukohtauksetkin aina tietynlaiseen oleellista roolia näyttelevään miljööseen. On ollut lumituiskuista pilvenpiirtäjän kattoa Texasissa, kaatosateinen San Francisco, ja nyt öinen  lähes autio Keskuspuisto luo oman vahvan tunnelmansa tälle kaoottiselle tilanteelle, etenkin kun salamat alkavat piankin taivaalla taas välkkyä. Romita ja Green hoitelevat piirrostyön täysillä himaan, ja kakkostarinan tussaava P. Craig Russell (piti googlailla, kun finskilehdestä puuttuvat krediittisivut kokonaan) saa oivallista jälkeä aikaan hänkin.

Tunnelma tosiaan huokuu kuolemaa, lopun alkua. X-miehet ovat paitsi altavastaajina, myös väsyneitä eivätkä missään nimessä valmiita taas uuteen taisteluun. Nimrodin iskettyä Helvetintulen Klubin Von Roehmin lihanpaloiksi (!) solmivat vielä elossa olevat mutantit aselevon. Nimrod, tietokone kun on, alkaa laskea paikalla olevien voimia ja puolustuskykyä miettien tehokkainta teloitustahtia. Salamat lyövät, yö on pimeä – jossain lähellä Rachel tekee kuolemaa.

"Lohduton" on se sana jolla tätä yhteenottoa kuvaisin. Nimrod levitoi mutanttien yllä kuin räjähdysherkkä kuoleman enkeli (toki sentään pinkki), ja taistelu on, kuten yllä mainitsin, ennen kaikkea räpiköintiä, yrityksiä pysyä pinnalla, pysyä hengissä. Kyllähän Nimrod lopulta voitetaan, mutta kaikesta huokuu, että ennen kaikkea mutanteilla kävi tässä yhteenotossa tuuri. Von Roehmin lisäksi myös Klubin pitkäaikainen jäsen Harry Leland kuolee, sydämen pettäessä hänen käyttäessä   massaa lisääviä voimiaan Sebastian Shawiin, jonka Nimrod sinkosi avaruuteen. Leland kuolee Shawin iskeytyessä meteorin nopeudella sillä hetkellä avuttomana makaavaan tappajarobottiin. Leland ei ollut koskaan kauhean kiinnostava hahmo, mutta hänen lähtönsä on jäänyt mieleen hyvin; edelleen kohtaus toimii. "Läskillä oli virheensä... Mutta hän lähti tyylillä", toteaa Wolverine ja olen samaa mieltä.

Nimrod-kahinan taustalla Rachel on ajautunut jonnekin outoon. Houreuniin? Kuolemaan? Lukijoilla ei ole tässä vaiheessa aavistustakaan. Salaperäinen lempeä naishahmo johdattaa Rachelin "Kehokauppaan", jossa vammat paranevat, mieli kevenee ja jossa joka askeleella jää taakse korvaamattomia asioita, kunnes jäljellä ei ole enää Rachel Summersia, ei persoonaa, ei sitä meille tutuksi käynyttä tuittupäätä. On vain, kuten lehden viimeisistä ruuduista tämän onnellisuutta tarjoavan tanssijan henkilöllisyys viimein selviää, Spiraali, joka nyt on johdattanut Rachelin... jonnekin? Kauas pois kuitenkin, ja todella: ainakin Suomessa kului vuosia ennen kuin Rachelia seuraavan kerran nähtiin. Erittäin dramaattinen poistuminen tämäkin, eräänlainen kuolema, ja jollain tavalla hyvin koskettavakin tapahtuessaan kenenkään Rachelin ystävän huomaamatta. 

Arvio: Yksi parhaista Ryhmä-X:n numeroista kokoelmassani. Tämä teki lähtemättömän vaikutuksen 11-vuotiaaseen silloin aikanaan; tämä lohduton kohtalokkuus, iloton pelko ja väsymys olivat niin toista kuin vaikkapa Hämiksen letkeät swengailut tai Salattujen sotien jähmeä mäiske. Kelpasivathan nekin. Mutta tämä oli sitä jotain.

Hämähäkkimies 1/88

1. Skorpioni saa tytön, osa 2

Juoni: Tom DeFalco

Käsikirjoitus: Stan Lee

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Bob Layton & Jackson Guice

2. Neljän armeijan taistelu!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Bob Layton

Tussaus: John Beatty

Piti vähän edellisnumeron jälkeen googlailla, ja niinpä näissä kotimaisissa lehdissä outoina näyttäytyneet tekijätiedot selvenivät: Stan Lee tosiaan on kuin onkin tässä mukana, eikä ihan vähänkään: hän on laatinut kerronnan DeFalcon juonen pohjalta – toisin sanoen kun aiemmin kehuin Hämiksen sujuvaa minäkerrontaa poikkeuksellisen onnistuneeksi, niin krediitit pitääkin siis DeFalcon sijasta osoittaa itse Stan The Manin suuntaan. Kyllä Lee on vielä vanhalla iällään (jo yli kuusikymppinen tätä vuodelta 1984 peräisin olevaa tarinaa tehdessään) ollut mojovassa iskussa, vaikka enin osa ajasta onkin mennyt tuolloin jo hallinnollisella puolella. Muuten stoori on siis joulukuun numerossa alkaneen pitkän annual-julkaisun loppupuoli, eikä yhtä onnistunut mielestäni kuin alku, johtuen lähinnä siitä, että toiminta pitkän ja tunnelmallisen kypsyttelyn jälkeen tässä alkaa, ja on aika perustoimintaa, toki kauniisti piirrettyä ja täynnä Hämiksen onnistunutta huulenheittoa. Skorpioni (Mail-Man on sitten viime numeron pudottanut nimestä toisen p:n pois...) osoittautuu kyllä onnistuneen hulluksi viholliseksi, jonka kostonhimoa J. Jonah Jamesonia ja tämän läheisiä kohtaan ei mikään murhaa vähempi ilmeisesti saa laantumaan. No, Hämis ehtii toki väliin. JJJ tämän tarinan oleellisena sivuhenkilönä on kyllä onnistuneesti kirjoitettu hänkin, ja tämä on ensimmäisiä, ellei ensimmäinen, tarina jossa Jameson aikanaan minulle tuli kunnolla tutuksi, eikä sellaisena ollenkaan huono. Ja lopussahan Jonah astuu Marla Madisonin kanssa avioonkin, niin että juonellisia askeliakin otetaan. Kuten Hämis Stan Leen kautta kertoo: "Jos Jonahin kaltainen mörrikkä löytää rakkauden, on meillä kaikilla toivoa."

Salattujen sotien puolella kuvittajana on yhä Mike Zeckiä lomittava Bob Layton, ja jälki on edelleen aika onnetonta. Hahmot näyttävät surkeilta, ja kokonaisuudesta huokuu jotenkin todella vasemmalla kädellä hutaistu fiilis – tämän lehden kanneksi valittu Secret Warsin viidennen numeron kansi varsinkin on poikkeuksellisen amatöörimäinen. Tulee mieleen jonkun kotipiirustelijan harrasteluyritys; vaikea käsittää miten Marvel on päästänyt tällaista jälkeä kauppojen hyllyille, mutta uskottava se on kun näkee. Itse jaksossa ei tapahdu paljon mitään. Se alkaa sillä että Galactus käynnistelee planeetantuhoamisprosessiaan, ja sitä tämä käynnistelee edelleen jakson lopussa; välissä on taas otettu vähän tyhjänpäiväistä matsia sankareiden ja roistojen kesken. X-miehet ponnahtavat nyt takavasemmalta hyvisten avuksi viime hetkellä, sitä kai tuo onneton kansikuva ja jakson otsikkokin yrittävät jotenkin viestittää. Äh, Sotien ensimmäisten jaksojen hyvä pössis on kyllä tähän viidenteen mennessä jo pahasti hukkunut.

Kuten kenties huomasitte, kannessa on myös teksti "Mukana JULISTE!". Kyseessä on itse asiassa massiivisen julistesarjan ensimmäinen osa; kaikki Marvelin hahmot juoksemassa vasemmalta oikealle Byrnen piirtäminä. Visuaalisesti laimea tekele, mutta silkan massansa ansiosta aika vaikuttava sitten lopulta. Vuoden 1988 jokaisessa Hämiksessä oli tästä osanen, ja kyllä minäkin nämä aikoinaan huoneeni seinää laitoin katon rajassa kiertämään. Parastahan tässä oli "avain" joka kertoi kuka kukakin sen kertaisessa julisteessa oikein oli – voi sitä ennestään tuntemattomien kiehtovien hahmojen määrää! Aika monesta heistä kyseltiin Mail-Manin palstalla lisätietoa vuoden kuluessa. Tämän ensimmäisen numeron selitykset ovat vielä kakkoskannella, sittemmin ne painettiin itse julisteen taakse mainostilaa viemästä, mikä haittasi pahasti, kun se juliste kerran päätyi sinitarralla seinälle. Mihin ovat aikoinaan omani mahtaneet seinältä päätyä? Ehkä roskikseen.

Arvio: Hyvä muttei huippuhyvä Skorpioni-tarinan päätös, ja tylsä Salattujen sotien jakso. Juliste tuntui tässä vaiheessa vielä hyvin oudolta (Mail-Man ei selvennä asiaa palstallaan lainkaan), mutta olihan se positiivinen ylläri muuten vähän valjussa lehdessä. Vihdoin muuten vuoden 1988 alusta alkaneen uuden MARVEL-nimisen lehden ensimaininnat näkyvät Hämiksenkin palstalla! Tätä ennen uudesta lehdestä on kerrottu vain edellä käsittelemässäni Ryhmä-X:n erikoisjulkaisu kakkosessa, mitä en tuoreeltaan lukenut, joten tämä on ollut esimmäinen kerta kun MARVELista kuulen. Kutkuttava uutinen!

Ryhmä-X erikoisjulkaisu No 2

1. Katakombit

2. Tanssia pimeydessä

3. Rogue

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith / Walt Simonson

Tussaus: Bob Wiacek

Suomessa riitti Marvel-sarjakuvalle ostavaa yleisöä 80-luvun lopulla siinä määrin runsaasti, että näitä vuodenvaihteessa 85/86 ylihypättyjä tarinoita oli mahdollista julkaista erikoisjulkaisuina useampaankin kertaan. Tämä on kyllä hyvä asia; olisipa paljon klassista kamaa jäänyt näkemättä, koska, kuten Erikoisjulkaisu ykköstä käsitellessäni totesin, tämä on juuri se ajanjakso, jonka kuluessa Claremont sai itselleen parhaan vireen päälle. X-Menin kerronta saavutti ennennäkemättömän tason ja historiallisia asioita tapahtui.

Tämä on siis suoraa jatkoa edelliselle erikoisjulkaisulle, mutta valitettavasti siinä esiintyneen Niljahirviö-saagan kaltaista klassista tarinajatkumoa ei ole tarjolla. Historiallisia juttuja kyllä: ensimmäisessä tarinassa tekevät ensiesiintymisensä Morlokit, New Yorkin viemäreissä asuvat mutanttihylkiöt, jotka tulevat välittömästi jäädäkseen, ja viimeisessä tarinassa Rogue saapuu etsimään Xavierilta apua ja päätyy Ryhmä-X:n riveihin. Katkelmia tämänkin lehden stooreista nähtiin numerossa 1/86, johon Mail-Man oli parhaansa mukaan koittanut saksia kolmen vuoden jatkumosta oleelliset palat.

Ensimmäinen tarina on kiinnostava tuodessaan estradille "vähemmistöjen vähemmistön", Morlokit, yhteiskunnassa jo syrjittyjen mutanttienkin joukosta syrjityt hylkiöt. Heidän johtajanaan toimii Callisto, josta olen aina tykännyt, ja jolta Storm vie Morlokkien johtajuuden ikimuistoisessa veitsitaistelussa. Ei Callisto sentään kuole, mutta lähellä on, ja näiden kahden välinen erikoinen viha/ystävyyssuhde on saanut alkunsa. Paul Smith pääsee myös osoittamaan kykynsä eleganttien toimintakohtausten kuvaajana, ja Claremontkin ymmärtää jättää tällaisilta sivuilta kerronnan pois. Tekijöiden yhteistyö toimii! Tämä kohtaus on tietenkin myös merkittävä askel Stormin muuntumisessa lempeästä sääjumalattaresta joksikin aika paljon kovemmaksi – Calliston voittaminen on ainoa keino päästä tunneleista pois, joten Ororo tekee sen mitä on tehtävä miettimättä moraalikysymyksiä. Tämä on varmasti ollut reaaliajassa lehteä seuraavilla lukijoille hyytävää nähtävää, vieläkin tekee vaikutuksen. Stormista on näillä hetkillä tulossa se jollaisena hän minusta on aina ollut parhaimmillaan.

Parhaimmillaan on myös Madelyne Pryor, Scott Summersin tuore tyttöystävä. Pariskunta on Alaskassa viettämässä lempeää aikaa, ja Scott on tyypilliseen tapaansa epäilysten kalvama. Minä pidin kovasti Madelynestä niin kauan kuin hän oli – kuten Claremont alunperin tarkoitti – vain tavallinen ihminen. Se mitä Maddielle vuosien kuluessa tehtiin oli anteeksiantamatonta, mutta toisaalta olen myöhemmin oppinut, että tällaisten "ikuisesti jatkuvien" sarjojen kanssa on täysin mahdollista, varmasti suotavaakin, laittaa johonkin kohtaan stoppi. Se piste johon oma aktiiviseuranta päättyy, on myös se piste, josta henkilöhahmot eivät enää muutu alati monimutkaisemmiksi ja keinotekoisemmiksi. Tarinat on myös mahdollista, jälleen kerran suotavaakin, lukea sellaisina millaisiksi ne on alunperin kirjoitettu – esimerkiksi itselleni Pimeän Feenixin tarina päättyy nimenomaan Jean Greyn kuolemaan, ei hänen avaruusklooninsa, kuten myöhemmin retconnattiin. Näin on, koska se oli tekijöiden intentio. Siksi siis Madelynekin on minulle aina oikea ihminen, supervoimaton, jalat maassa toimiva, vakuuttava ja kykenevä.

Viimeinen tarina on ok. Hieman vaisu kaiken tämän avaruus- ja viemäridraaman keskellä, mutta Roguen liittyminen jengiin on toki tärkeä hetki, eikä Claremontin kirjoittamana tällainen tapahtumatonkaan jakso ole ollenkaan kuivaa luettavaa. Walt Simonsonin piirrosjäljestä en ole koskaan pahemmin välittänyt, harmi ettei Smith kuvittanut tätäkin osuutta – tosin Wiacekin tussaamana Simonson on sentään ihan kelvollista katseltavaa. Kuva jossa Carol Danvers iskee Roguen kartanon katon läpi stratosfääriin on jopa vallan mainio. Tällaiset isot dynaamiset ruudut Simonson kyllä hallitsee. Mutta miksiköhän läpi lehden on kaikki alkuperäiset ääniefektit tekstattu Suomessa uusiksi, huonommin? Joku tekninen syy tähän lienee pakottanut.

Arvio: Enempi historiallisesti merkittävä kuin tarinallisesti ikimuistoinen pläjäys, mutta Smithin taidetta ja kultakauden Claremontia tsekkaa aina mielellään. Callisto Morlokkeineen tekee erityisen vaikutuksen.

Ryhmä-X 12/87

1. Aaveita

2. Veren tahrimat

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Kiva nähdä muutamien vierailevien artistikokoonpanojen jälkeen koko lehti taas tuttua Romita / Green -jälkeä, viimein laatuaan tosin, kun Romitan kausi alkaa olla loppusuoralla. Oli miten oli, minulle tämä numero on se, jossa Ryhmä-X ottaa nopean ja väkivalkaisen syöksyn hyvin synkkien tapahtumien kierteeseen, eikä oikeastaan palaa sieltä... No, vuosiin ainakaan. Ehkei täysin koskaan, tietynlainen viattomuus menetetään, ja vaikka jonkun mielestä Pimeän Feenixin jälkeen se on jo kauan sitten mennyt, minä olen eri mieltä – jonkinlainen supersankariuden kultainen toivo on edelleen elänyt näiden hahmojen sisimmässä, Niljahirviöiden jälkeenkin, nousevan mutanttivihan ja Tuonpuoleisen jälkeenkin X-miesten ydin on pysynyt ennallaan.

Mutta nyt mennään synkäksi. Tarina alkaa tilanteesta, jossa X-miehet ovat palanneet San Franciscosta  New Yorkiin, ja auttaakseen Lady Kuolemaniskua vastaan käydyssä taistelussa henkihieveriin viilleltyä Wolverinea he majailevat parhaillaan Morlokkien tunneleissa, näiden hylkiöiden joukkoon kun lukeutuu myös tuo aina juonen kannalta käytännöllinen parantaja, joka hoivaa Logania hitaasti kuntoon. Ryhmän välit ovat hivenen kireät erityisesti Rachelia kohtaan; tämä ylitti kaikki valtuutensa ja kaiken normaalin järjen- ja voimankäytön omapäisessa sodassaan Tuonpuoleista vastaan, ja nyt tiimin sisällä elää epäluottamus ja eripura. Rachel itsekin on hajoamispisteessä, hän ei enää ole varma ovatko hänen uudet ystävänsä todella koskaan olleet ystäviä, onko hän ylipäätään siellä missä on – ehkä harppaus dystooppisesta tulevaisuudesta historiaan onkin pelkkää houreunta? Unista on riesaa muutenkin Rachelin herätessä toistuvasti painajaiseen, jossa Wolverine jahtaa häntä erilaisissa autioissa maastoissa ja lopulta tappaa.

Epävarmuuden, epäluulon ja hylätyksi tulemisen tunteen rajoilla keinuva Rachel ei ole kuitenkaan oppinut tekemisistään paljoakaan. Hän muistaa vielä hyvin Selenin, jonka jäljiltä on New Yorkin kaduille jäänyt kuluneiden kuukausien aikana paljon ruumiita. Nyt Rachelilla on Feenixin voimat, ja kyky hoidella Selen pois päiviltä tehokkaasti; niinpä hän livahtaa Morlokkien tunneleista tiehensä tarkoituksenaan tappaa. Hädin tuskin kävelykuntoinen Wolverine seuraa Rachelin perässä ja yrittää viime hetkellä estää tätä tekemästä X-miesten periaatteiden vastaista kylmäveristä murhaa. Kun puhe ei onnistu, Loganin on pakko turvautua kynsiinsä, ja niin Rachelin painajaisesta tulee totta.

Jälkimmäisestä tarinasta ehditään nähdä vain alkupuolisko, eikä kannessakin lupailtu Nimrod tule mukaan kuvioihin kuin vasta toiseksi viimeisellä sivulla. Ryhmä-X alkaa rakoilla pahasti: Rachel on kyllä elossa, mutta vaeltanut jonnekin New Yorkin kaduille kuolemaan, Wolverine pysyy hädin tuskin tolpillaan hänkin, ja mitä ylipäätään on jäljellä tiimistä, jonka jäsenet alkavat omatoimisesti teloittaa paitsi vihollisiaan, myös toisiaan? Kuvaavaa onkin, että Wolverine kertoo tapahtuneesta muille viemäriverkossa, kaupungin alla, saastan keskellä. No, Rachelia lähdetään kyllä etsimään, mutta sinne asti ei tämän numeron aikana päästä; sen sijaan Nimrod ilmestyy näyttämölle ja aistii mutanttien olevan liikkeellä. Väsyneiden, lähinnä kotiin haluavien, kuolevaa ystäväänsä etsivien mutanttien – – mitään hilpeän reteää supersankarimatsia tämä asetelma ei seuraavaan numeroon lupaile.

Tarinallisesti ei siis tapahdu hirveän paljon, mutta tässä vaiheessa Claremontin uraa ovatkin henkilöt jo tärkeäintä. Varsinkin Rachelin epäonnistuneet yritykset asettua meidän aikaamme ja näiden itselleen sekä tuttujen että vieraiden ihmisten tapoihin ovat johdattaneet hänet uskottavasti ja loogisesti siihen pohjakosketukseen jossa nyt ollaan. Wolverinen ratkaisua voi tietenkin kummastella, mutta Claremont on vienyt hänetkin juuri ennen tätä äärirajoille, lähestulkoon katkeamispisteeseen, ja koska Loganin logiikka on selvä, hyväksyy lukija tämän hahmolle tyypillisen ylireagoinnin. On selvää, että Logan on kerta kaikkiaan väsynyt, mitta on täynnä, ratkaisukeinot lopussa.

Pointsit taas myös kuvittajille. Tunnelman väsynyt ahdistus välittyy tehokkaasti, Rachelin painajaiset ovat erityisen onnistuneita. Pidän myös tästä kohtauksesta, jossa Rachel yrittää telekineettisesti korjata rikkomansa peilin: ehkä osoittelevaa symboliikkaa, mutta erittäin toimivaa silti.

Arvio: Kuten alussa sanoin, minulle tämä numero on eräänlainen aloitus syöksylle synkkyyteen. Kuin reuna, jonka yli Ryhmä-X:n kivenlohkare työnnetään nyt vyörymään. Jatkossa vastaan tulevat Nimrod, Marauderit, sitten koko ryhmä lopulta hajoaa pirstaleiksi... ilman lepoa tai edes hengähdystaukoa mutanttipoloisia aletaan nyt nuijia uuteen uskoon, nämä tutuksi käyneet hahmot ovat kokemassa niin kovia, että tuskin mitään heistä on enää vuoden kuluttua entisellään. Mutta miten suunnattoman kiehtovaa luettavaa kaikki tämä onkaan.

Hämähäkkimies 12/87

1. Skorppioni löytää tytön! (Mutta ei niin kuin sinä luulet!)

Käsikirjoitus: Tom DeFalco (& Stan Lee?)

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Bob Layton & Jackson Guice

2. Tilanne: Toivoton!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Bob Layton

Tussaus: John Beatty

Normaalista Amazing Spider-Manin jatkumosta tehdään nyt varsin miellyttävä poikkeama jonkin verran vanhemman stoorin pariin, kun julkaisuohjelmassa on vuorossa kyseisen lehden annual numero 18. Näiden vuosijulkaisujen tarinathan tapasivat olla juonenkuljetukseltaan ohuita, mutta usein aika viihdyttäviä, monesti keskimääräistä paremmalla kuvituksellakin. Tällä kertaa ohjaksissa on normaali parivaljakko DeFalco / Frenz, mutta niin tarinan kuin kuvituksenkin puolella ollaan oikein hyvässä vedossa. Juonena on J. J. Jamesonin aikoinaan Hämis-vihassaan aikaansaama superrikollinen Skorpioni, joka pakenee vankimielisairaalasta, minkä seurauksena poliisit järjestävät Jamesonille tarkan vartioinnin.

Tarina ei siis itsessään ole kummoinenkaan, mutta pidän sen toteutuksesta. Annualin suuri sivumäärä mahdollistaa rauhallisen rakentelun, ja niin paljon sivuja onkin, ettei tässä suomennoksessa ehditä kuin tarinan puoliväliin, loput jäävät ensi numeroon. Skorpionin kanssa ei vielä oteta edes yhteen, vaan tarina jää mukavan kutkuttavaan cliffhangeriin, ja piinalliseen tunnelmaan kun kaikki odottavat mistä ja kenen kimppuun Skorpioni (en muuten millään osaa kirjoittaa nimeä Mail-Manin tapaan kahdella p-kirjaimella...) lopulta hyökkääkään.... Sivuhenkilöiden aikana ehditään tämän alkupuolen aikana kuljeskella kivasti; on Daily Buglen toimitus, Jamesonin poika John ja ennen kaikka Marla Madison, jonka kanssa JJJ on juuri julkaissut kihlauksensa ja Buglen toimituksessakin jo juhlistetaan  kustantajan tulevia häitä. Samaan aikaan Skorpioni onnistuu luikertelemaan ulos maksimiturvallisesta laitoksesta.

DeFalcolle poikkeuksellinen kerronnallinen ratkaisu on Hämiksen jutusteleva monologi kautta tarinan, ja se toimii todella hyvin. Sävy on lakonisen toteava, itseironinen, jälkiviisas – oikein onnistunut. Krediiteissä mainitaan myös, että Stan Lee "osallistuu juonenkehittelyyn" ensi kertaa kahteentoista vuoteen, mutta hänen roolinsa jää vähän Hämäräksi. Oikein onnistuneesti rakennettu kokonaisuus tämä kyllä on, pidän myös päästooriin liittymättömästä elokuvallisesta alkukohtauksesta, jossa Hämis pysäyttää helikopteria käyttävät pankkiryöstäjät keskellä Manhattania. Huikea kohtaus, jossa Frenzin villit kuvakulmat toimivat todella komeasti. Tussauskin muuten on tässä annualissa vahvaa – sekä Layton että Guice ovat alansa tunnustettuja tekijöitä, ja kummallakin on aika ohut ja, Mail-Manin sanoin, aistillinen jälki. Kelpaahan tätä katsella.

Salatuissa sodissa otetaan sen sijaan askel huonompaan. Ensinnäkin Mike Zeck astuu hetkeksi sivuun, ja edellämainittu Bob Layton kuvittaa tämän ja seuraavan jakson. Jälki on kammottavaa. Zeckin sulavalinjaisen ja tyylikkään kynänjälken tilalla on nyt Laytonin ahtaasti sommiteltu ja lattea mitäänsanomattomuus, jossa minua silti eniten häiritsee hänen tapansa piirtää ihmisten kasvot. Kaikki näyttävät niin kurttuisilta kuin lässähtäneiltäkin, eikä siinä Beattyn tussaus paljon auta. Laytonilla oli tuolloin kova maine tussaajana, mutta piirtäjänä hän oli tuolloin ja on minusta yhä aika onneton.

Sinällään harmi, sillä tämä neljäs jakso sisältää kuuluisan kohtauksen, jossa Molekyylimies isommitta ongelmitta pudottaa "Alppien kokoisen" (Shooter ja hänen alati kasvavat vertauksensa...) vuorijonon sankarien ylle, sen jälkeen kun näiden tukikohtakin on ensin räjäytetty taivaan tuuliin. Hulkin ja Reed Richardsin avulla tästäkin selvitään, ja lopulta haavoittuneet sankarit löytävät planeetalta alkuperäisasukkaiden kylän, jonne, Galactuksen jalkojen juureen, vetäytyvät nuolemaan haavojaan. Tilanne näyttää pahalta, mutta muistan kyllä hyvin, että tämä oli ensimmäinen sellainen Salattujen sotien jakso, joka jätti vähän pettyneen olon. Osasyy oli toki todella huolimaton kuvitus, mutta toisaalta tässä kohtaa alkaa tarina polkea jo huomattavan selvästi paikoillaan. Asioita tapahtuu, mutta tilanne ei muutu, ja kun kaikki henkilöhahmot ovat lähinnä paperinuken paksuisia kuvia omissa lehdissä esiintyvistä versioistaan, tämä jatkuva tappelun ja vetäytymisen kierre alkoi tuntua jo kertaalleen luetulta. Ehkä huono merkki, kun kuitenkin ollaan 12-osaisen sarjan nelosjaksossa vasta...

Arvio: Perustason supersankarisarjakuvana alun Skorpioni-tarina on täydellinen onnistuminen, jossa Hämiksen poikkeuksellisen rikas sivuhenkilögalleriakin hyödynnetään hyvin. Salatut sodat sen sijaan ei vakuuta. Jonnekin tarina kai on menossa, mutta varsinkin nykylukija aistii tahallisen pitkittelyn. Zeckin piirtämänä jakso olisi sentään ollut viihdyttävämpi.

Ryhmä-X 11/87

1. Mitä tapahtui Painajaiselle? (loppuosa)

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: June Brigman

Tussaus: Whilce Portacio

2. Vapaus... Se on monta asiaa!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Dan Green

Edellisnumerosta jatkuva Painajaisen sooloseikkailu saa ankean loppunsa. Kuten mainitsin, tarina alkaa kiinnostavasti Kurtin pohtiessa elämänsä ja jumalasuhteensa merkityksiä, mutta ajautuu nopeasti Armottoman Murhamaailmaan, jonne nuori Kurtille aiemmin tuntematon nainen kadulta kaapataan, ja jonka pelastushommiin sitten lähdetään. Tarinan ensimmäisillä sivuilla vielä tyylikkään tunnelmallinen kuvituskin on tähän loppupuoleen tultaessa taantunut harvinaisen latteaksi, taustat ja yksityiskohdat puuttuvat melkein kokonaan, ja tarinan visuaalinen kerronta on nahkean toimimatonta.

Loput X-miehet ovat San Fransiscossa (paitsi Wolverine, joka ottaa tähän samaan aikaan Leidi Kuolemaniskun kanssa matsia New Yorkissa, kuten viime numerossa näimme), mikä on paikkana mukavaa vaihtelua, ja jossa jopa virkavalta arvostaa supersankareita toisin kuin kotinurkilla. Mutta eihän siellä kauaa ehditä majailla, kun ongelmat seuraavat perässä – tällä kertaa Vapausvoima, tuo entisistä rikollisista koostuva nykyinen hallituksen käsikassara.

Pidän Vapausvoimasta ideatasolla suuresti. Ajatus tästä öykkärien ja rikollisten muodostamasta näennäisesti lain puolella toimivasta mutta yleensä lähinnä tuhoa aiheuttavasta tiimistä on oivallinen, mutta jotenkin huomaan ainakin nyttemmin näitä lukiessa, että joukon kaaospotentiaalia hyödynnettäisiin paljon laajemmin. Nytkin tarina jää vajaaksi; itse asiassa tämäkin osuus lehdestä on Claremontilta vähän maanantaisuoritus, kun juuri muuta ei tapahdu kuin pitkä tappelukohtaus. Se on toki kaatosateineen ja tulipaloineen mukavan sekasortoinen, juuri sellainen matsi mitä Vapausvoimalta (Freedom Forcen suomenkielinen nimi muuten toimii todella hyvin) sopii odottaakin. Blob on oma niljakas itsensä, Pyro omahyväinen paskiainen ja niin edelleen. Uusina kasvoina ryhmässä pyörivät vähän valju Hämähäkkinainen (eri kuin se jota Claremont aikoinaan kirjoitti, ja jonka luona X-miehet ovat nyt vieraina) ja totaalisen arvaamaton Spiraali, Ann Nocentin luoma hahmo, joka on kuin kävelevä kaaosteoria ja oikeastaan lopulta se syy, miksi Vapausvoima pistääkin Ryhmä-X:n matalaksi tällä kertaa. Mutta viime hetkillä Friscon poliisivoimat puuttuvat peliin ja estävät X-miesten vangitsemisen ilman valtakirjaa. Vähän tylsä tapa ratkaista tapahtunut, mutta tulipa otettua matsia... Ryhmä-X kuitenkin päättää että heidän läsnäolonsa on liian vaarallinen tälle rauhalliselle kaupungille, joten kotiinpaluu on edessä.

Vaikka Claremont ei jaksa mitään kovin kummoisia juonikuvioita tällä kertaa rakentaa, ovat pitkästä aikaa taas yhteistyötä tekevät Romita ja Green mainiossa iskussa. Sateisessa yössä tapahtuva taistelu on täynnä surrealistisia kuvakulmia, outoja varjostuksia ja kikkailevia kuvallisia ratkaisuja. Tunnelmallista.

Ehkä eniten lehdessä miellytti kakkostarinan alkukohtaus, jossa Storm, nykyisin supervoimiensa menetykseen jo jossain määrin tottunut, päihittää yksin kokonaisen katurikollisjengin.

Arvio: Vähän outo välinäytös, joka ei oikein johda mihinkään, mutta Vapausvoimaa on sentään aina mukava nähdä. Näihin aikoihin porukka vieraili aika tiuhaan lehdessä, onneksi myös Mystikko yleensä mukana – joukon keulakuvaa kun ei nyt nähty lainkaan. Kyllähän tämänkin luki; Claremont ja Romita osaavat tuottaa viihdyttävää supersankaritoimintaa myös ilman syvellisempää sanomaa. Mutta ei tämä numero suuria muistikuvia ole aikoinaan jättänyt.

Hämähäkkimies 11/87

1. Hämmästyttävää Hämähäkkipoikaa!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Brett Breeding & John Beatty

2. Onko joukossamme pettureita?!?

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Hämiksen oma tarina (jonka puhekuplaan sisältyvä otsikko muttuu suomennoksessa melko tönköksi johtuen partitiivimuodon käytöstä...) on aika kevyttä kamaa, mutta tavallaan aika sympaattinen. Perusjuoni on syrjityn mutta teknisesti lahjakkaan nörttipojan omatoiminen päätös ryhtyä Hämähäkkimiehen partneriksi. Hän pukeutuu Hämis-pukuun ja itse rakentamiinsa Tohtori Mustekalalta kopioituihin lonkeroihin ja lähtee New Yorkin öisille kaduille. Eihän siitä seuraa kuin ongelmia, mutta lopulta Ollien kuviot kuitenkin asettuvat jotenkuten uomiinsa. Hän ei ole hahmona kiinnostava (on ilmeisesti esiintynyt Hämiksessä aiemminkin – ja esiintyykin jonkin ajan kuluttua vielä ainakin kerran), vain eräänlainen Peter Parkerin negatiivisempi versio. Kiusattu nörtti tämäkin, mutta ylipainoinen, itsestään liikoja luuleva ja vähän yksinkertainen. Etupäässä tarinassa kuitenkin liikutaan Hämähäkkimiehen mukana, ja kuten olen ennenkin sanonut: Tom DeFalco kirjoittaa Peter Parkerin arkielämän ja Hämiksenä toimimisen yhteentörmäyksistä hyvin. Nytkin Hämis, kuten varmasti on aika realistista, huomaa kotiin palattuaan pukunsa olevan pyykkäyksen tarpeessa. No sinne altaaseenhan ne trikoot sitten unohtuvat...

Mutta onneksi kaapista löytyy Mustan Kissan tekemä toisinto mustasta puvusta, jota siis nähdään vielä tästä eteenpäinkin jonkin aikaa ilman lois-ominaisuuksia. Tämän lisäksi nähdään Harry ja Liz Osbornen lapsen syntymä, sekä Hämiksen ja Mustan Kissan jo kovasti rakoilevaan suhteeseen ilmestyviä uusia säröjä. Ylipäätään Peterin yritykset puhua järjen ääntä eri ihmisiin menevät tässä tarinassa enemmän tai vähemmän harakoille; tykkäsin näistä toistuvista hetkistä:

Ron Frenzin kuvituskin on kovaa huolimatta tarinan rauhallisesta temmosta. Tussaajan merkitys korostuu jälleen: Brett Breeding tekee hiuksenhienoa ja pikkutarkkaa jälkeä, mutta osan stoorista viimeistellyt John Beatty ei sovi Frenzille ollenkaan, vaan jälki näyttää jotenkin keskeneräiseltä ja huolimattomalta.

Beatty kyllä tekee ihan oivallista työtä Salatuissa sodissa Mike Zeckin kanssa; vielä tässä saagan kolmannessa osassakin kuvitus on vaikuttavaa. Kuten lehden kansikin ehkä kertoo, tässä numerossa Hämis ottaa yhteen Ryhmä-X:n kanssa. Mutantit nimittäin suunnittelevat sankarien selän takana omiaan ja harkitsevat hakeutumista muista eristäytyneen Magneton pariin. Hämis sattuu vahingossa kuulemaan nämä suunnitelmat... Tuntuu kyllä oudolta lukea X-miehiä Jim Shooterin kirjoittamana. Hahmot kuulostavat vääriltä, toimivat oudosti, kaiken kaikkiaan saavat lukijan huomaamaan miten omassa luokassaan Chris Claremont Ryhmä-X:n käsikirjoittajana onkaan.

Magneton ja X-miesten kuviot ovat tässä Sotien kolmannessa jaksossa pääosassa, mutta lopussa sentään viholliset tekevät yllästyshyökkäyksen sankarien päämajaan ja saavat pahanlaista tuhoa aikaan. Shooterin tapa liioitella kaikkea maksimiin asti alkaa näillä main kyllä kärsiä pienestä inflaatiosta: Sankarien tukikohta on "Chicagon kokoinen", Hämähäkkimies päivittelee toinen toistaan seuraavia "World Trade Centeriä isompia huoneita", planeetalla riehuva myrsky on "kuin maapallon kaikkien aikojen myrskyt riehuisivat yhtä aikaa" ja kyseisessä myrskyssä kivenmurikoita rikkova Thor "ei ole koskaan kokenut yhtä voimakasta voitontunnetta". No huh huh, sanon minä. Toisaalta pidän tuosta myrskystä, joka raivoaa melkein tarinan keston ajan taustalla, ja varsinkin Zeck / Beattyn ikuistama kohtaus Thorista nauttimassa luonnonvoimista on tyylikäs.

Arvio: Sympaattista Hämis-arkipäivää ja eeppisen hyperbolista Salattua sotaa. Kaikessa hölmöydessäänkin oikein viihdyttävä Hämiksen numero, sain taas huomata. Mutta sepä yllätti, että Mail-Manin palstalla ei vieläkään pukahdeta sanaakaan vuoden 1988 alussa isolla paukkeella aloittaneesta kolmannesta Marvel-lehdestä Suomessa. Aika viime hetkiin on hehkutus jäänyt.