Hämähäkkimies 10/87

1. Isäni synnit!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Sodan vangit!

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

On oikeastaan aika mainio sattuma, että Salatus sodat alkoi pyöriä Hämiksen kakkossarjana juuri siinä vaiheessa, kun Hämpin omat seikkailut ovat ehkä pykälän tavallistakin maanläheisempiä. Lehden alku- ja loppupuolen välille syntyy näin mukavaa kontrastia. Kuten kansikin (Sandman-meriiteistään tutun Charles Vessin aika tyylikäs teos) kertoo, Mörkö on jälleen pääosassa, ja tilanne jatkuu suoraan edellisestä numerosta: Mörkö on kaapannut Harry Osbornin vaimon Lizin ja tämän mukana myös paikalla olleen Mary Janen kiristääkseen Harryltä tämän isän päiväkirjoja. Järjestäytyneen rikollisuuden kuvioissa mennään, on palavia satamarakennuksia ja tulitaisteluja ja muuta perusmeininkiä. Frenzin kuvitus on hyvää, mutta en oikein osaa tästä muuta sanoa... Tarina etenee yllättävänkin vähin kääntein, Hämis ja Mörkö ottavat taas yhteen, ja taas tilanne jää ratkaisematta. Sentään Mörkön henkilöllisyyden arvoituksella jo vähän leikitellään, kun ohimennen käy ilmi että tämä tuntee Mary Janen nimeltä. Mutta vielä menee pitkä aika ennen kuin tämä juonikuvio lopulta (vähän lässähtäen) saadaan ratkeamaan.

No sentään nähdään kohtaus, jossa pieni avaruusalus tunkeutuu Baxter Buildingiin ja vapauttaa siellä Ihmenelosten vankina olleen Hämiksen loispuvun. Isoja asioita on tämän tiimoilta ennen pitkää tapahtumassa...

Salattujen sotien jakso alkaa sankarien ja vihollisten yhteenotolla, joka on kunnon mäiskettä. Hyvät jätkät ottavat pienehkön erävoiton ja saavat joukon vankeja, ja matsin lopuksi osapuolet vetäytyvät omiin planeetalta löytämiinsä tukikohtiin. Jakson loppuosa onkin aika onnistunut kuvaus epävarmasta asettumisesta paikoilleen. Sankarit ovat odotuskannalla, mutta samalla tutustuvat massiiviseen alien-kompleksiinsa. Pidän siitä tilan tunnusta, jonka Zeck tuo tähän sankarien tukikohtaan. On suunnatonta konferenssihuonetta, valtavia panoraamaikkunoita ja muuta. Itse asiassa Zeckin kyky loihtia kiehtovan näköisiä rakennuksia on aina Salatuissa sodissa miellyttänyt, joskin varsinkin tätä Magneton itselleen valtaamaa rakennusta katsellessa tulee mieleen, että ovatkohan nämä sittenkin Mattelin lelutehtaalta tulleita designeja, jotka Zeck on sellaisenaan toisintanut:

Kun muut keskittyvät nahistelemaan, Tohtori Doom ja Galactus pelaavat kumpikin omaa peliään omine tavoitteineen. Ja sanoinko muuten viimeksi, että hyönteisvertauksia tullaan Sotien aikana näkemään usein? Tässä on heti Doomilta pari lisää:

Arvio: Hyvää perus-Hämistä, tosin niin hieno hahmo kuin Mörkö onkin, huomaan ainakin nyt kyynisenä keski-ikäisenä toivovani että tämän ympärillä tapahtuisi muutakin kuin säännölisesti melko samanlaisena toistuvat nyrkkimatsit Hämiksen kanssa. No, lukeehan tätäkin. Salatuissa sodissa on jännittävä odotuksen tunnelma, tyylikkään dynaaminen Zeckin kuvitus, muutamia kiehtovia juonipolkujakin joita vähän jo raotellaan. Lupaavalta tuntuu tässä vaiheessa.

Hämähäkkimies 9/87

1. Mörkön haaste!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein & Brett Breeding

2. Sota alkaa

Käsikirjoitus: Jim Shooter

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Vaikka olin tämän lehden ilmestyessä seurannut Marvelin tapahtumia vasta pari kuukautta, tiesin silti että nyt alkava Salatut sodat on todella kovan luokan juttu! Niin paljon tätä asiaa oli Mail-Manin palstoilla hehkutettu ja odotettu. Ja mitä crossover-tapauksiin tulee, niin kyllähän tässä ensimmäisessä kaltaisessaan jotain outoa hohtoa myöhempiin nähden on. Salatut sodat on niin irrallinen kaikesta muusta jatkumosta. Muutamien näkyvimpien lehtien päähenkilöt katosivat portaaliin ja ilmestyivät enemmän tai vähemmän muuttuneena takaisin omaan lehteensä yhtä tai kahta numeroa myöhemmin. Sen sijaan itse Secret Wars jatkui omana lehtenään seuraavan vuoden ajan ja näytti mitä tämän lyhyen intergalaktisen poissaolon aikana oikein tapahtui. Jotain isoa ja huikeaa!

Myöhemminhän olen mm. Sean Howen mainiosta kirjasta Marvel Comics: The Untold Story lukenut, että koko Salatut sodat oli aika markkinavetoinen juttu. Ideakin tuli lelufirma Mattelilta, joka otti yhteyttä Marveliin ja kysyi olisiko mitenkään mahdollista saada joku iso stoori heidän uusia Marvel-figuurejan mainostamaan. Otsikko oli jo valittu sillä perusteella, että sanat "secret" ja "war" vetosivat tutkimusten mukaan parhaiten lapsikuluttajiin. Voi meitä markkinavoimien viemiä... No, Suomessa näitä leluja ei tietenkään näkynyt, joten meille tämä oli vain Marvelin historian eeppisin tapahtumasarja. Olihan sen oltava, kun kerran kustantamon päätoimittajakin käsikirjoitti!

Jim Shooter kai osaa hommansa noin periaatteessa, mutta verrattuna sankarien omiin lehtiin kaikki ovat jotenkin kovin karkealla kädellä vedettyjä hahmotelmia tutusta itsestään. Toisaalta tämä ei ole ihme; hahmoja on julmetusti, eikä täten keneenkään jää aikaa kunnolla keskittyä. On vain sankarit ja pahikset, jotka kummatkin mystinen Tuonpuoleinen kokoaa omaksi ryhmäkseen ja sinkoaa sitten luomalleen Taisteluplaneetalle ottamaan matsia, jonka voittaja "saa kaiken haluamansa". Siinä sitä skenaariota kerrakseen. Onneksi juoneen sentään tulee mutkaa ja mutkan mutkaa, muuten tämä saattaisi 12 jakson kestollaan käydä vähän toisteiseksi, mitä se toki tekee nytkin...

Mutta alku on silti hyvä. Toki dialogi on tönkköä ja äärimmäisen selittävää, hivenen alentuvaakin, mikä ei valitettavasti muutu sarjan keston aikana. Kuitenkin kutkuttava tunne jonkin suuren alkamisesta on ilmassa, eikä lukija tiedä yhtään sen enempää kuin kaikkea ympärillään tapahtuvaa typertyneenä hämmästelevät hahmotkaan. Kaikki, isotkin pamput kuten Thor tai Kapteeni Amerikka, ovat jumalan kaltaisen Tuonpuoleisen viskottavana, eikä kukaan oikein tiedä mitä tapahtuu ja miksi. Tämä on oikein hyvä tapa aloittaa pitkä stoori, ja pidinkin tästä ykkösosasta silloin kerran kovasti – kuten huomasin pitäväni nytkin. Kehujakin Shooterille on annettava: oli hänen muista hahmoistaan mitä mieltä tahansa, hän kirjoittaa todella osaavasti Tohtori Doomin, joka on ensihetkistä alkaen tämän mielestään lapsellisen pelin yläpuolella ja alkaa ajaa omaa agendaansa kun muut ovat vielä enemmän tai vähemmän pöllähtäneitä tapahtuneesta. Doomhan kohoaakin sarjan edetessä eräänlaiseksi päähenkilöksi, ja on ylivoimaisesti kokonaisuuden paras tarinallinen elementti. Tosin jo tässä numerossa tulee myös selväksi, että Shooter on mieltynyt tiettyihin kliseisiin: Neljän aukeaman aikana joku määritellään jollekin toiselle "hyttyseksi" tai "kärpäseksi" kolmesti. Muistelen että sama toistuu kyllä ahkerasti jatkossakin.

Mike Zeckin taide on todella tyylikästä vielä tässä vaiheessa; valitettavasti työtahti ja (näin olen myöhemmin lukenut) Shooterin jatkuva mikromanagerointi ja uudelleenpiirrättäminen veivät Zeckiltä innon eepoksen edetessä pahasti, ja muistelen viimeisten osien olleen varsin sutaisten tehdyn näköisiä. No, vielä ei onneksi olla siellä. Ja onhan Zeck yksi Marvelin historian parhaita kansitaiteilijoita: tämänkin Hämiksen kanteen valittu Sotien ykkösnumeron kuva on aivan tyrmäävän upea; julistetasoa. Siinä on energiaa ja uhoa ja kerta kaikkiaan jotain joka vakuutta lukijalle että nyt! Nyt on kova juttu alkamassa!

Jaa niin, onhan tässä tosiaan Hämiksen omakin stoori mukana. Seuraavan vuoden ajan lehden formaatti onkin vakio: ensin yksi Hämiksen oma tarina, sitten Salattujen sotien jakso. Tällä kertaa Hämis ja Mörkö ottavat ensi kerran yhteen moneen vuoteen, mutta tilanne jää vähän kesken. Mörkö joka tapauksessa on ottanut tähtäimeensä Harry ja Liz Osbornen, ja tarina petaa vähän sitä mahdollisuutta, että Harryllä kilahtaa päässä, tämä Vihreän menninkäisen poika kun ei koskaan ole ollut mikään kaikkein tasapainoisin hahmo. Ihan peruskamaa, mutta jää Sotien varjoon. Hämiksen ja Mörkön pitkä matsi Osborne-yhtymän konttoritiloissa on kyllä mukavan roisia räimettä, naistenvessassa otetaan turpasaunaa ja mennään seinistä läpi niin että rytisee.

Arvio: Onhan tämä historiallinen lehti, ei sille mitään voi. Salatut sodat oli tosi kova juttu minulle vielä tässä vaiheessa – laimenivathan ne tunteet kyllä sitten sarjan edetessä. Mutta onhan tämä kiinnostavaa luettavaa nytkin, vähintäänkin historiallisena ilmiönä jos ei muuten. Zeck / Beattyn linjakas kynänjälki miellyttää, ja isoja juttuja pedataan.

Hämähäkkimies 8/87

1. Syvällä pimeyden keskellä!

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Mike Esposito

2. Menneisyyteni muistot!

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

Kun nyt kerran on tavaksi tullut huomioida eri tavoin itselleni historialliset lehdet, niin tämä on sitten ensimmäinen omaan postilaatikkoon kolahtanut Marvel-julkaisu. Se se vasta oli jotain! Minulle oli pikkupojasta asti tullut tilattuna V8 Magazine (koska pikkupojat tykkäävät autoista), ja se oli pakko lopettaa jotta vanhempani suostuivat ottamaan Hämiksen tilalle. En ole tätä päätöstä hirveästi katunut.

Lehden ensimmäinen tarina on poimittu Marvel Team-upista, tuosta Hämiksen ja muiden Marvel-hahmojen yhteisseikkailuja esittäneestä lehdestä, joka hyvin harvoin esitti mitään merkittäviä juonenkäänteitä, ja niinpä tämä Kitty Pryden ja Hämiksen ensikohtaaminenkin on melkoisen mitäänsanomaton kohellus – siis näin jälkikäteen luettuna. Juuri viidettä luokkaansa aloittelevan  uunituoreen Marvel-fanin mielestä tämä oli tietysti täyttä timanttia. Erityisesti aloituskohtaus, jossa Hämähäkkimies estää metrojunan kaapannutta hulttiolaumaa aiheuttamasta suurtuhoa, teki vaikutuksen. Bill Mantlon kirjoittama kohtaus on ehkä täynnä kliseitä, mutta toimii kyllä – iso tekijä voi tietenkin olla Ron Frenzin kyky piirtää oivallisesti etenevää toimintaa. Muistan inspiroituneeni tästä niin, että nyysin monia elementtejä tästä muutaman sivun jaksosta itse tuolloin piirtämiini sarjakuviin – ainakin metrotunneli miljöönä, törmäävät junat, tajuttomaksi paiskautuva sankari... Kaikki kelpasi omille hahmoilleni, joita jo tässä vaiheessa, ruhtinaalliset kaksi kuukautta Marvelin sarjakuvia lukeneena, olin alkanut kehitellä ja joille loin jo omaa yhteistä universumia. Lapsena sitä ei ihminen aikaile, vaan käy suoraan hommiin.

Tarinan juoni on simppeli: Kitty Pryde on lapsenvahtina parille rasittavalle pikkupojalle (he tosin Frenzin piirtäminä näyttävät pienikokoisilta parikymppisiltä...), jotka karkaavat yöllä kotoa ja jotka Morlokit sitten nopeasti nappaavat ilmeisesti syödäkseen (!). Sattumalta (!) samainen varsinaisista Ryhmä-X:n kautta tutuista Morlokeista irrallinen ryhmä on myös löytänyt metrotunnelista tajuttoman Hämiksen, joka on täten hänkin New Yorkin alla sijaitsevissa katakombeissa vankina. Kitty lähtee vahdittaviensa perään, kohtaa Hämiksen, nämä tutustuvat, vähän tapellaan ja homma on paketissa nopsasti ilman sanottavia seuraamuksia kenellekään. Nyt luettuna tarina on suorastaan poikkeuksellisen mitäänsanomaton – paitsi että alun metrojunakaappauksessa on edelleen imua.

Toinen tarina on Hämiksen ykköslehdestä, ja melkein pelkkää saippuaoopperaa. Hiljakkoin Mary Jane paljasti Peterille tienneensä jo pitkään tämän olevan Hämähäkkimies, ja nyt ovat vuorossa Mary Janen omat "salaisuudet", jotka kenties olisivat olleet rajumpia paljastuksia jos hahmo olisi jo vuosien takaa tuttu, mutta eihän Mary Jane minulle ollut. Eikä hänen elämästään mitään omituisuuksia paljastu, todella rikkinäinen ja traumatisoitunut perhe vain, minkä kaiketi aina iloisen bilehile-MJ:n imagoon istutettuna on tarkoitus olla järkyttävää ja yllättävää. Minusta tämä oli pienenä vähän outoa luettavaa, mutta samalla aika jännää, aikuistakin. Isoja teemojahan yllätysraskaudet, avioerot, lapsiaan lyövät isät ja sen sellaiset ovat, eikä Tom DeFalco onneksi ihan huonosti aihetta käsittelekään. Peter kuuntelee Mary Janen kertovan elämästään näiden kävellessä keskuspuistossa, ja leppoisa tunnelma istuu onnistuneesti tämän surullisen elämäntarinan taustalle. Lopulta nämä kaksi entistä rakastavaista päättävät pysyä ystävinä ja katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

On tässä sentään vähän toimintaakin; aina välillä leikataan kohtauksiin, joissa kuolleeksi luultu Mörkö jyrää itseään isoksi tekijäksi New Yorkin alamaailmassa. Olen aina tykännyt Mörköstä, mikä johtuu varmaan monestakin tekijästä; esim. siitä, että hän oli ensimmäisiä Hämis-vihollisia joihin tutustuin. Mutta kyllä Mörkö on (ainakin tässä vaiheessa vielä) hahmonakin kiehtova, ja Frenz piirtää hänet pirullisen hyvin.

On muuten todettava, että jo naskalina panin merkille tussaajan vaikutuksen piirrosjälkeen kun tämä lehti ilmestyi. Josef Rubinstein on pääasiallinen tussaaja Amazing Spider-Manista poimituissa tarinoissa, ja hänen raskas ja paksuin vedoin varjostettu jälkensä istuukin Frenzin dynaamiseen ja melko kulmikkaaseen piirrostyyliin hyvin. Ensimmäisen tarinan tussannut Mike Esposito taas on vähän lepsu ja ponneton, eikä varsinkaan tunnelikohtauksista aisti kunnolla klaustrofobiaa.

Arvio: Lehdessä ei suoraan sanoen tapahdu juurikaan mitään, mutta itselleni tämä on silti tärkeä ja muistiin hyvin painunut julkaisu. Nyt lukiessa keskityin ihastelemaan Frenzin piirrosjälkeä. Hänen kuvittamanaan Mary Janen elämäntarinassakin on huikeaa draamaa.

Hämähäkkimies 7/87

1. Hämähäkkimiehen uuden puvun vaarallinen salaisuus

Käsikirjoitus: Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Josef Rubinstein

2. Lopullinen vastaus!

Käsikirjoitus ja piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Jim Mooney

Tämän lehden myötä blogi asettuu synkroniaan lehtien ilmestymisajankohdan kanssa. Kaikki tähän asti käsitellyt lehdet, lukuunottamatta Ryhmä-X:ää 7/86, ovat myöhemmin divarista tehtyjä hankintoja, mutta tämä lehti on ostettu tuoreeltaan, ja muutamia Ryhmä-X:iä lukuunottamatta niin ovat kaikki tästä eteenpäinkin. Itse asiassa Hämikset alkavat samantien tulemaan postin mukana kotiin; tämän lehden takakannesta on leikattu tilauskuponki pois ja pistetty menemään. Marvel-kärpänen on puraissut.

Tarkkaan ottaen se puraisi jo kuukautta aiemmin. Oltiin nimittäin menossa kesävierailulle sukulaisiin, ja mietin mitä viedä tuliaisiksi serkkupojalle, kun muistin edelliskesän Ryhmä-X:n. Hämiksen tiesin olevan jollain tavoin samaa kuviota, ostin kesäkuun numeron jonka sitten luin matkan kuluessa takapenkillä ja koukutuin siinä määrin, että paluuta ei ollut. Ei silloin eikä koskaan, koska kerran edelleen näissä kuvioissa pyörin... No, tuo kesäkuun numero on oudosti jäänyt omasta kokoelmastani puuttumaan, mutta tämän ensimmäinen tarina jatkaa suoraan siitä shokkikäänteestä johon tuo lehti päättyi: Mary Jane Watson ilmoittaa Peter Parkerille tienneensä jo vuosien ajan että tämä on Hämähäkkimies. Valtaisa muutos lehden status quoon, jonka merkitys ei tietenkään koko mitassaan voinut avautua kun numero 6/87 oli ensimmäinen ikinä lukemani Hämis. Tilanne kuitenkin on yhä päällä tämän lehden alussa, ja Musta kissakin pamahtaa paikalle sotkemaan kuvioita. En tuntenut näitä hahmoja, mutta jestas että halusin tietää heistä lisää. Halusin tietää kaiken!

Toinen shokkikäänne on otsikkoonkin päässyt uusi puku, telepaattisesti toimiva musta kummajainen, jonka Hämis hankki Salatuista sodista. Tässä numerossa Peter vierailee Ihmenelosten luona (ja miten mahtavaa oli, että oli noin vain tuollainen porukka kuin "Ihmeneloset"... kymmenvuotias oli kuulkaa täpinöissä jo tässä kohtaa), jossa Reed Richards suorittaa muutamia testejä, ja käy ilmi se, mikä ehkä olisi pitänyt käydä vähintäänkin mahdollisuutena Peterin mielessä jo aiemmin: puku on elollinen olento, hänestä energiaa imevä loinen.

Puku jää Ihmenelosten haltuun, ja Hämis palaa vanhaan sinipunaiseen asuunsa. Isoja, merkittäviä hetkiä, jotka Ron Frenzin klassisen tyylikäs piirrosjälki kuvittaa ikimuistoisesti. Pidän hänen "liikkuvasta" kamerastaan, jossa kuvakulma on usein katonrajasta tai muuten vain kaukaa, tämä on visuaalisesti hyvin vaihtelevaa, mutta kuitenkin soljuvaa kerrontaa. DeFalcon dialogi sen sijaan tuntuu nykylukijasta hieman elähtäneeltä, ellei sitten vaikutelma johdu vain siitä, että olen lukenut niin monta Claremontin kirjoittamaa Ryhmä-X:n numeroa putkeen. Ei, kyllä tässä jotain vähän väkinäistä on. Hieman liian selittelevää, hieman liian mustavalkoista – mikä on sääli, koska ainakin juonen kirjoittajana DeFalco on todella pätevä; tähänkin numeroon mahtuu onnistuneita käänteitä, ja tarinan hitaat ja vauhdikkaat hetket asettuvat oivallisesti kohdilleen. Laadukasta sarjakuvaahan tämä on, ja ainakin jälkeenpäin nähtynä harvinaisen paljon isoja juttuja on pakattuna pieneen ajanjaksoon. Loispuvustakin tosiaan päästiin eroon, mutta oikeastaanhan tämän olennon tarina Marvelin universumissa on vasta alkamassa...

Kakkostarina on Al Milgromin vetovastuulla olevasta Hämiksen kakkoslehdestä, ja muistan miten suurelta laatuero tuntui silloin joskus. Naperona rakastin DeFalco / Frenz / Rubinsteinin ykköstarinaa, mutta Milgrom / Mooneyn osio lehdestä oli lähinnä ok. Tässä solmitaan umpeen monia ilmeisen pitkään jatkuneita juonia, on läjäpäin aika mitäänsanomattomia hahmoja kuten Viitta ja Tikari ja omituinen Vastaus... On kummallisia varjoulottuvuuksia ja elämänvaloa ja energiaa, on zombirobotti nimeltä Silvermane ja rikollispomo Kingpin ja tämän vakavasti sairas vaimo Vanessa, jota pelastamaan Kingpin on kaapannut elinvoimatikareitaan heittävän Tikarin. En oikein päässyt juoneen kiinni. Dialogi on vielä löperömpää kuin ykköstarinassa, ja lisäksi niin Peter Parker kuin Mary Janekin oli mielestäni piirretty väärin (jos tarinat olisivat olleet lehdessä eri järjestyksessä, olisinko leimautunut näihin Milgromin piirtämiin versioihin päähenkilöistä?). Milgrom ei toki ole läheskään niin huono kuvittaja kuin millaisen maineen hän on saanut (tästä lisää seuraavassa päivityksessä), mutta Jim Mooney on tussaajana mitä on, ja hänen ansiostaan lopputulos on jotenkin löysän ja huolimattoman näköistä. Ihan tarinan loppu kyllä kosketti: Kingpin anelee Viittaa ja Tikaria pelastamaan Vanessan, mutta nämä itsekeskeiset teinit välittävät vain toisistaan. Tämän tarinan perusteella opin inhoamaan näitä hahmoja, eikä heiltä ainakaan Suomessa muistaakseni mitään kaksisia tarinoita koskaan nähty, vaikka ainakin Hämiksessä kaksikko silloin tällöin piipahti.

Arvio: Marvel-fanitukseni lopullisesti käynnistyi tästä (ja edellisestä) lehdestä, joten vaikea tätä on niin kauhean objektiivisesti katsoa. Ammattitaidolla tehtyä kamaa tämä on, vaikka tietty dialogin jäyhyys menoa vaivaakin. Hämiksen loispuku on kyllä esimerkillisen omituinen ja mielikuvitusta kutkuttava juonikuvio; kakkostarinan Viitta ja Tikari -sekoilut eivät sitten niinkään, mutta Kingpinistä tykkäsin jo tässä lehdessä. Hän kyllä nousee hahmona ihan uusiin sfääreihin tulevina vuosina.

Hämähäkkimies 11/86

1. Minne, oi minne on kadonnut Hämähäkkini?

Käsikirjoitus & piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Jim Mooney

2. Kotiinpaluu!

Käsikirjoitus: Roger Stern & Tom DeFalco

Piirrokset: Ron Frenz

Tussaus: Brett Breeding

Salatut sodat oli vuoden mittainen limited series -tapahtuma ja ensimmäinen kaltaisensa megaluokan event Marvelin historiassa. Suomessa tapahtumat levisivät alkuperäistä paljon laajemmalle aikavälille: Hämähäkkimies siirtyy Salattuihin sotiin vuoden 1984 heinäkuussa, ja kun Jenkeissä paluu tuolta taisteluplaneetalta tapahtui pari numeroa myöhemmin, Suomessa näytettiin välissä vanhempaa tavaraa, ja Hämis palaa avaruusekskursioltaan vasta nyt. Itse Sodat käynnistyvät Hämiksen jatkosarjana vuoden 1987 syksyllä, päättyäkseen lokakuun 1988 numerossa. Huh huh.

Tämä lehti on koostettu Hämiksen kummankin merkittävimmän lehden ensimmäisestä Sotien jälkeisestä numerosta. Ensin nähdään Milgromin lähinnä Mustaan kissaan keskittyvä tarina, jossa käydään näppärästi läpi Hämiksen sivuhenkilögalleria, kun Kissa kiertää jokaisen luona etsimässä tietoa kadonneesta Hämähäkkimiehestä. Mutta koska New Yorkin muutkin supersankarit ovat teillänsä, on koko pakka vähän sekaisin... Eivätkä Kissa ja Peter Parkerin siviilielämän ihmiset tule toimeen ollenkaan. Milgrom jatkaa Peter Parker, the Spectacular Spider-Man -lehden kuvittajana ja on ottanut kirjoituspuolenkin harteilleen Bill Mantlon lähdettyä. Suurta muutosta ei näy – dialogi on edelleen vähän tönkköä, ja jo tässä numerossa näkyy se, mihin suuntaan Milgrom lehteä on viemässä: kohti melko puhdasta ihmissuhdehaahuilua, jossa supersankarius on lähinnä taustakohinaa. Ei tämä minusta ollut silloin juuri mistään kotoisin, mutta nyt huomaan pitäväni Mustan kissan hahmosta enemmän. Huonommankin päähenkilön tällaiseen "hämiksettömään" tarinaan olisi voinut laittaa. Ei tämä nyt mitään sarjakuvan juhlaa ole, etenkään Mooneyn tussaamana (hän tuntuu käyvän koko ajan lepsummaksi), mutta varsinkin tässä kontekstissa menettelee.

Toisessa tarinassa nähdään eräänlainen viestikapulanvaihto, kun entinen käsikirjoittaja Roger Stern ja tuleva Tom DeFalco ovat kirjoittaneet stoorin yhdessä. DeFalco ja piirtäjä Ron Frenz aloittavat tässä yhteistyönsä, ja hehän ovat ne minulle tutuimmat Hämiksen tekijät, jotka jatkoivat Amazing Spider-Manin parissa melkein koko sen ajan kun itse Marvelin lehtiä seurasin. Hyvää kamaa – Frenz varsinkin on ihan eri kaliiperia kuin edeltävän stoorin Milgrom ja Mooney. Tarina alkaa Hämiksen ja Curt "Lisko" Connorsin palatessa portaalin kautta New Yorkiin – Hämis tietysti Salatuissa sodissa mukaan tarttuneessa uudessa puvussaan, joka siis tässä lehdessä ensiesitellään yleisölle.

Itse tykkään tästä mustasta designista edelleen kovasti, ja olisin toivonut sen jäävän pysyvämmäksi kuin se sitten lopulta jäi. Puku ja sen outo telepaattinen toiminta ovatkin osa tämän kevyen tarinan antia, mutta enimmäkseen seurataan Peterin asettumista takaisin arkipäiväänsä kaukana kotoa vietettyjen kosmisten viikkojen jälkeen. Juuri tästä arkipäiväisen elämän korostamisesta tykkäsin DeFalcon tarinoissa: Peter tuulettaa tunkkaista asuntoaan, käy hakemassa pizzaa, ja kykenemättä nukkumaan lähtee öisille katoille loikkimaan. Mitään suurta ei tapahdu, mutta Parkerin yrityksiä asettua takaisin kotikulmien kuvioihin ihmisjärjen rajoja koetelleiden tapahtumien jälkeen on mukava seurata. Tällaisena minä olen oppinut Hämiksen tuntemaan: nuhjuisessa poikamiesboksissaan elävä hieman levoton nuorukainen, jolle arkipäivän rauhalliset hetket ovat luksusta.

Arvio: Mitään selkkauksia tässä lehdessä ei ole, eikä ketään vastaan oteta matsia. Silti molemmat tarinat ovat kovin sympaattisia kumpikin tavallaan. Tämänkaltaisia hengähdystaukoja supersankarisarjakuvia lukiessa huomasi säännönmukaisesti kaipaavansa, ja vaikkei esimerkiksi juuri DeFalco ollut mikään Claremontin veroinen käsikirjoittaja, hän osasi tämän puolen Hämiksen elämässä kirjoittaa hyvin. Milgromin Kissa-stoori on vähän latteampi, mutta tässä yhteydessä sekin toimii. Tykkäsin lehdestä yhä.