MARVEL 8/88: Ihmeneloset

1. Hyvää syntymäpäivää, rakkaani!

2. Matkalla maailmojen sotaan

3. Historian kirot!

Tarina & taide: John Byrne

Vaikka MARVELin ensimmäinen vuosikerta jakaantui melko tasaisesti kolmen pääesiintyjä(jouko)n osalle (Ihmeneloset, Ryhmä-X, Daredevil), niin ainakin minulle tämä nelikko on vuoden -88 johtotähti. Osittain syynä saattoi olla vain heidän esiintymisensä ensimmäisessä numerossa, mutta taisivatpa Ihmeneloset ottaa sivumäärällisestikin niukan ykköstilan. Tätä päätöstähän ei mitenkään voi toimituksen osalta moittia. Vuonna 1988 Suomessa esitetyt Ihmenelosten seikkailut ovat yhdeltä joukkion arvostetuimmista kausista, jolloin John Byrne niin kirjoitti kuin piirsikin lehteä, ja nosti sen pitkästä aikaa takaisin Marvelin ykköskastiin.

On aika huikeaa miten kauan Byrne kykeni laatimaan kuukausittaista lehteä jopa ilman erillisen tussaajan apua – etenkin, kun hän ilmeisesti teki osittain samanaikaisesti ja yhtä omin päin mm. Kostajia! Ei varsinaisesti ihme, että Byrnellä on ilmeisesti ihan kevyesti taipumusta ylimielisyyteen. Vähemmästäkin nousisi hattuun – hänen 80-luvun työnsä kun olivat paitsi arvostettuja, myös varsin hyvin myyviä. Eikä näitä aikakaan ole syönyt; edelleen Byrnen ote supersankarisarjakuvaan on aika paljon luontevampi ja jotenkin, yhä vain, freesimpi kuin monen aikalaisensa.

Tosin heti tämän perään joudun toteamaan, että itselleni tämä on heikoin vuoden -88 Ihmenelosista. Aiempiin verrattuna sivumääräkin on vaivaiset 68, mikä siis sisältää vain kolme alkuperäislehden numeroa. Lähtötilanne on kyllä lupaava: oudoista muistissaan olevista aukoista kärsivä Reed Richards palaa vanhalle kotitilalleen palauttaakseen asioita lapsuusvuosista mieleensä, eikä kulu kauaakaan, kun löytyy hänen isänsä laatima aikakone (!), jolla neloset sitten ampaisevat sinne, minne Nathaniel Richards on jo vuosia sitten lähtenyt koskaan palaamatta. Marvelin aikamatkailulle tyypilliseen tapaan mennään ajassa paitsi eteenpäin, myös sivusuuntaan, eli jossain rinnakkaismaailmassa sitten lopulta ollaan, ja tämän maailman hahmottomuuteen tarina lopulta kaatuu. Ollakseen niinkin huikealla mielikuvituksella varustettu kuin on, Byrne on jättänyt tämän dystooppisen tulevaisuuden oudon hahmottomaksi. On kuollutta kraaterien täplittämää autiomaata, villin lännen meininkiä futuristisin asein, suunnattomia luolamiesten ohjaamia robotteja ja lentävillä lohikäärmeillä ratsatavia valkyrioita – sekä kaiken taustalla uhkaava ja pelottava Sotalordi, jonka nelikko (sekä mukana roikkuva Wyatt Wingfoot) nopeasti ymmärtää olevan juurikin Reedin isä.

Hyviä elementtejä, mutta huonosti toisiinsa sopivina paloina on homman nimi. Vielä alkuvaiheessa tarina on kutkuttava mysteeri, mutta lopulta se ei mene oikein mihinkään suuntaan; Reed ja hänen isänsä kohtaavat (plot twist: pappa-Richards ei ollutkaan pahis), mutta vuosien jälkeen tämä hetki on aika laimea, ja koko kuviosta jää vähän "tässäkö tämä oli?"-fiilis. Mennään outoon maailmaan, tapellaan vähän roboja vastaan, pelastetaan päivä. Hyviä yksittäisiä hetkiä mahtuu mukaan, mutta juoni on epämääräinen ja pointiton. Pidin myös turhana painolastina sitä yllättävää tietoa, että ilmeisesti jo Reed Richardsin isä on ollut käsittämätön ylinero, joka on noin vain laatinut aikakoneen oman kotitilansa (kieltämättä kovin modernin näköiseen) laboratorioon jo vuosia ennen Ihmeneloset synnyttänyttä surullisenkuuluisaa avaruuslentoa.

Tosin Byrnen ensimmäiseen tarinaan sisällyttämä muutaman sivun mittainen "muistelu" Reedin ja Susanin ennen Ihmenelos-aikojaan kohtaamasta hirviömäisestä alienista on viehättävä; sen lisäksi, että tarina on tyylipuhdas kunninaosoitus Marvelin supersankariaikaa edeltäneille hirviösarjakuville, on Byrne myös piirtänyt sen varhaisen Jack Kirbyn tyyliin. Hauska idea, ja osoitus siitä mielikuvituksesta ja kokeilunhalusta, jota olisin itse päästooriinkin kaivannut. Tosin ymmärrän, jos joku tätä massiivisen Gormuu-nimisen monsterin ymppäämistä Reedin ja Susanin henkilöhistoriaan pitää turhaan uusiksi vedettynä historiankirjoituksena myöskin... Tätähän Byrne kyllä harrasti, mikä on yksi tärkeimmistä syitä sille, miksi hänellä on fanien ohella myös inhoajansa.

Bonuksena Mail-Manin avulias infopaketti siitä, miten aikamatkustus Marvelin universumissa toimii. Nämä Mail-Manin polveilevat vastaukset olivat aina yhtä hämäriä ja kiehtovia. Ainakin hän yritti, vaikkemme me lukijat aina kärryillä pysyneetkään!

Maximum Marvel: Hämähäkkimies

1. Kuolema iskee neljä kertaa

2. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu

3. Hämähäkinmetsästäjä

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Dave Hunt

Kun jokin aika sitten käsittelin albumia Hulk ja Möykky, mainitsin että tämä Maximum Marvel -sarja oli julkaisukanava vähän poikkeammille ja keskimääräistä Marvel-julkaisua korkeatasoisemmin tuotetulle tavaralle. Mutta heti Hulkin ja Möykyn perään ilmestynyt sarjan viimeiseksi jäänyt osa heittää tällä määritelmällä vesilintua: tämä Hämiksen albumi on koottu ihan normaalisti lehtimuodossa julkaistusta tavarasta, vieläpä tässä vaiheessa jo varsin iäkkäästä – jostain 70-luvun puolivälistä taitavat nämä stoorit olla peräisin. Vähän outohan tällainen kallis ja ylikokoinen (albumit aina harmittivat siinä mielessä, etteivät sopineet tavalliseen lehtikoteloon) formaatti on Hämiksen peruskamalle, etenkin kun albumimuoto on tosiaan vetelämässä Marvelin osalta viimeisiään tässä vaiheessa, ja samana syksynä Semic julkaisi myös ihan tavallisen lehden kokoisen Hämähäkkimies-erikoisjulkaisun; taisivatpa ihan yhtä aikaa olla kaupan hyllylläkin. (sivumennen sanoen muistan itsekin kyseisen lehden omistaneeni, mutta näyttää jonnekin kokoelmastani kadonneen)

Kenties Mail-Man on ajatellut, että tekijät riittävät syyksi pistää tarinoille vähän komeammat puitteet. Eikä siinä mitään: Claremont ja Byrne niittivät kaiken mahdollisen maineen X-Men -aikoinaan, joita nämä Hämis-tarinat ilmeisesti niukasti edeltävät ajallisesti. Ja kun Suomen Marvel-lukijakunta fanitti kumpaakin tekijää 80-luvulla aivan ylenpalttisesti, niin tässä ajattelussa saattaa olla perääkin... Tähän albumiin kootuista kolmesta tarinasta pitää todeta kaksi seikkaa: Ne ovat eittämättä laadukasta ja hyvin tehtyä Marvel-sarjakuvaa, mutta toisaalta ne eivät ole millään tavoin oleellista tai edes ikimuistoista luettavaa. Hämiksen ja muiden hahmojen yhteisseikkailuita esittänyt Marvel Team-Up kärsi aina juuri siitä, että tarinat tuntuivat oleva irrallaan varsinaisesta kronologiasta; ikään kuin ohimennen "tärkeiden" tarinoiden välissä tapahtuvia välinäytöksiä. Niin on tälläkin kertaa. Ensin Hämähäkkimies, Ihmetyttö (Carol Danvers) ja Ihmenelosten Liekki saavat vastaansa Superskrullin, sitten otetaan kissanainen Tigran kanssa matsia Kravenia vastaan. Kumpikin tarina on toteutettu hyvin, Claremont osoittaa hallitsevansa jo tässä aika varhaisessa vaiheessa uraansa paitsi juonenkuljetuksen, myös Hämiksen huulenheiton (oleellinen osa jokaisen Hämis-kirjoittajan repertuaaria), ja Byrne piirtää todella hyvin – on oikeastaan aika sääli, ettei hän koskaan piirtänyt Hämähäkkimiestä kovinkaan paljon.

Niin että kyllähän tämän albumin luki, ei siinä mitään. Parin ensimmäisen tarinan täyttävä Superskrulli-mäiskintä on varsinkin hyvä ja eeppinen, sisältäen lisäksi claremontillista kosmista hämäryyttä sopivasti annosteltuna. Kraven-osio jää vähän tyhjänpäiväiseksi, mutta Byrnen piirrosjälki on hyvin tussattua ja tunnelmallista; Suomessa aika vieraaksi jääneen Tigran olemuksenkin kuvitus tavoittaa hienosti.

Ja tällaiset väärin sijoitettuja puhekuplia sisältävät ruudut ovat tietysti aina yhtä huvittavia:

Arvio: Outo formaatti ihan jees tarinoille. Marvelin vähän epämääräisestä 70-luvun materiaalista nämä lienevät paremmasta päästä, mutta mitään kovin tärkeää ei olisi jäänyt näkemättä, vaikkei tätä kamaa olisi koskaan Suomeen saatukaan.

MARVEL 6/88: Ihmeneloset

Tarina ja taide: John Byrne

Vuoden toinen massiivinen paketti Byrnen Ihmenelosia sisältää muutamia isoja muutoksia ryhmän perusolemukseen. Salatut sodat tapahtuvat ohimennen tämän numeron aikana, ja Möykyn sijasta sieltä palaakin Reed Richardsin ja Johnny Stormin mukana Hulktar, joka liittyy joksikin aikaa Ihmenelosiin tämän numeron myötä. Tämä on hyvä käänne ennen kaikkea siksi, että Byrne hallitsee Hulktaren niin visuaalisesti kuin kirjoittajanakin todella hyvin; ei ihme, että hän myöhemmin jatkoi hahmon parissa pitkään tämän omassa lehdessä. Pidän kyllä siitäkin, että sellaisia perusasioita kuin mitä Ihmeneloset Marvelin universumissa ovat, välillä vähän ravistellaan. Tämä alkuperäinen supersankarinelikko on lopulta hyvin kuvioihinsa vakiintunut ja kaavamainen – aivan toisella tavalla kuin vaikka Kostajat tai Ryhmä-X. Ihmenelosissa on ollut aina kysymys enemmän perheyhteisön dynamiikasta kuin supersankariryhmästä, ja yhden keskeisen henkilön puuttuminen ja uuden astuminen kuvioon luo tietenkin uusia kiinnostavia heijastuspintoja.

Toinen iso asia on Susanin raskaus. Juuri kun Reed ja kumppanit palaavat Salatuista sodista maahan, Susan alkaa kärsiä voimakkaista säteilyoireista, joiden lähteeksi paljastuu vielä syntymätön lapsi. Ihmekös se sinällään, kun molemmat vanhemmat ovat aikoinaan läpikotaisin säteilytettyjä... Tilanne on kuitenkin vakava, eikä epätoivoisista pelastusyrityksistä ole apua, vaan raskaus päättyy keskenmenoon. On toki aika selvää, että kun yhdenkin lapsen pyörittäminen mukana tarinoissa vaatii käsikirjoittajilta aina luovia ratkaisuja, ei Marvel kai missään vaiheessa halunnut Richardseille enää enempää jälkikasvua – tässä mielessä tätä juonenkäännettä voi siis pitää tarkoitushakuisena shokkimateriaalina. Toisaalta Byrne käsittelee aihetta hyvin ja kunnioituksella, vellomatta draamassa liikaa, ja tämä on joka tapauksessa oleellinen askel siinä muutoksessa, jonka Susan Richards Byrnen kaudella käy läpi.

Elämä tämänkin tragedian jälkeen jatkuu. On uusia vastuksia, uusia asioita joihin reagoida; tällä kertaa esim. avaruudesta singahtava jättikokoinen tuhoaja Terminus, joka tylysti vaatii planeettaa itselleen ja alkaa saman tien tuhota ympäristöään ennennäkemättömällä vimmalla. Minut Terminus jätti vähän kylmäksi. Pidin jo nuorempana enemmän lehden inhimillisistä osuuksista, joihin Susanin ohella kuuluu myös Hulktar, jolle Liekki esittelee Ihmenelosten päämajaa Baxter Buildingia. Hulktaren asettummista uuteen ympäristöön ja uuteen rooliinsa Kostajissa vietetyn ajan jälkeen on kiinnostava seurata. Liekö sitten kyse Byrnen kerrontataidoista, mutta huomasin edelleen tätä lukiessani sympatiseeraavani tätä vihreää voimanaista kovasti. Hän on poikkeuksellisen inhimillinen ja maanläheinen hahmo kaiken Ihmenelosiin yleensä yhdistettävän scifi-jargonin keskellä.

Scifistä puheenollen – tapa, jolla Reed voittaa Terminuksen kyllä selitetään lehdessä juurta jaksain, mutta minun aivoillani en tätä keskinäisten taivaankappaleiden vetovoimakitkaa ihan tajunnut. Liekö Byrne niin tarkoittanutkaan?

Arvio: Laadukasta tavaraa, joskin (kannesta päätellen) jonkinlaiseksi lehden keskeisjuoneksi tarkoitettu Terminus jää melkein kuin loppukaneetiksi. Kaikki pienimuotoinen ja inhimillinen on kiinnostavampaa. Byrneä ylistettiin ainakin kotimaisten lehtien lukijakirjeissä estoitta maailman parhaaksi piirtäjäksi, mutta hänen tarinankerrontakykynsä usein unohdettiin. Itse huomaan nyt nauttivani ennen kaikkea Byrnen luontevan omapäisestä ja omaäänisestä tavasta tehdä tästä supersankariperheestä elävä ja uskottava.

MARVEL 1/88: Ihmeneloset

Tarina ja taide: John Byrne

Minulla on voimakas muistikuva siitä, että kolmannen säännöllisesti ilmestyvän Marvel-lehden alkaminen Suomessa oli kova juttu, jota odotettiin malttamattomana kutkuttavia ennakkomainoksia katsellen. No, tämän blogin kirjoittaminen on osoittanut ainakin sen, miten vähän muistiinsa voi luottaa: tuleva lehti mainitaan vasta vuodenvaihteessa kahdella palstalla, sitten helmikuussa tämä ykkösnumero oli jo kaupoissa. Ja koska itse en noista maininnoista ensimmäistä aikanaan nähnyt, oli koko ennakkohype tammikuun Hämiksen mainosten luomaa. Kaipa yksitoistavuotiaana aika vielä kulkee sen verran hitaasti, että tuo väliin jäänyt odottelu tuntui pitkältä ja piinalliselta, ja ehtihän siinä tosiaan jo kaikenlaisia mielikuviakin luoda.

Mikä onni että lehti oli odotuksen arvoinen. Valikoitujen sankarien parhaista seikkailuista koostuvan MARVELin (noudatan edelleen Mail-Manin palstoillaan antamaa ohjetta, eli että tämän lehden nimi kirjoitetaan aina kokonaan isolla erotukseksi sanan "Marvel" muusta käytöstä) ensimmäinen numero on alusta loppuun John Byrnen Ihmenelosia miehen kovimmalta luomiskaudelta – 116 sivua pelkkää pirun toimivaa sarjakuvaa. Byrne on tässä vaiheessa ollut Ihmenelosten ohjaimissa jo jonkin aikaa, ja ammattitaito on ilmeinen. Hän kirjoittaa hyviä juonia, terävää dialogia, visuaalinen kerronta soljuu ja taide on hengästyttävän kaunista; niin pikkutarkkaakin, että tuntuu hurjalta että Byrne vielä tässä vaiheessa tussaakin omat piirroksensa. Miten hän on ehtinyt kuukausittaiset 22 sivua täyttämään, sitä pitää kyllä hämmästellä. Mutta onneksi on, sillä Byrnen Ihmeneloset kuuluu omien Marvel-suosikkieni kärkipäähän, ja tämä lehti on vieläpä ensimmäisiä lukemani IN-juttuja; vain edelliskesäinen Lee / Kirby -matskua tarjonnut erikoisjulkaisu oli tätä aiemmin tahkottu moneen kertaan läpi.

Tämä massiivinen paketti sisältää oikeastaan kaksi aika erillistä juonta: ensimmäisellä puoliskolla Tohtori Doom valjastaa avukseen Ihmenelosia vastaan entisen Galactuksen apulaisen Terraxin, joka pistelee varsinkin Möykkyä päihin niin että tuntuu. Reed Richards kuitenkin on hukanteillä eikä osallistu taisteluun, minkä vuoksi Doom estää Terraxia viemästä höykytystä loppuun asti ("Richardsin on tultava! Hänen on nähtävä rakkaittensa kärsimys ennen kuin itse kuolee!") ja näyttävässä loppurytinässä vaikuttaisi itsekin menehtyvän – tästä kertoo lehden todella ikoninen kansi. Ikoninen siis ennen kaikkea Suomessa tullessaan käytetyksi MARVELin ykkösnumerossa, mutta on tuo minusta muutenkin yksi hienoimmista Marvel-kansista kautta historian. Suotta ei Byrneä myöhemmin palkattu piirtämään kansia paljonkin eri lehtiin.

Lehden loppupuolella kolmikko lähtee sitten etsimään Reediä, joka on kaapattu jonnekin kaukaiseen galaksiin – Ihmenelosille tyypillistä ison kaliiperin scifimeininkiä siis luvassa. Reed on taannoin pelastanut Galactuksen hengen, ja nyt kaikki tämän miljardeja elämiä vieneen planeetansyöjän uhrit ovat järjestäneet oikeudenkäynnin, jossa Reediä ollaan tuomitsemassa. Meininki on sopivan kosmista. Mukana on Seuraaja, Odin, Ikuisuus, itsepä Galactuskin piipahtaa – ja myös John Byrne, joka siis itse itsensä tähän seikkailuun sijoittaa, Seuraaja kun katsoo sarjakuvantekijän tärkeäksi suurten tapahtumien muistiinpanijaksi. En oikein penskana tiennyt miten tähän suhtautua. Tuntui vähän oudolta... Mutta pakkohan tällaista on nyttemmin arvostaa. Ei olisi monella tekijällä ollut pokkaa samaan!

Kaiken kaikkiaan, nytkin luettuna, Byrnen Ihmenelosissa on mukavan raikas ja tuore tuntu verrattuna moneen muuhun aikakauden sarjakuvaan. Tarinat eivät ole turboahdettuja eivätkä raskaita, vaan yhteen keskeiseen tapahtumaan tai tilanteeseen vuorollaan keskittyviä. Supersankarit ovat myös harvoin näin inhimillisiä: Ihmenelosetkin ovat parhaillaan muuttamassa vuosia yhteisenä kotina toimineesta päämajastaan kuka minnekin; Sue ja Reed esimerkiksi etsivät asuntoa lähiöstä. Lehden ensimmäisessä tarinassa inhimillistetään jopa Tohtori Doom; kyseessä on käytännössä Latverian itsevaltiaan monologi, mutta miten kiehtova ja nyanssein ladattu se onkaan. Aika kaukana ollaan perinteisistä yksiulotteisista maailmanvalloitus-vihollisista jo tässä kohtaa, kun pienen eurooppalaisvaltion monarkki kuuntelee alamaistensa ongelmia ja niitä viisaasti ja ymmärtäen ratkoo.  Onpa muuten 60-luvun Ihmenelosiin verrattuna myös huomioitava eräs tärkeä muutos: Susan Richards ei enää ole se avuton painolasti, joka vielä kesäisessä erikoisjulkaisussa nähtiin, vaan ottaa aktiivisesti tiimin johtajuuden haltuunsa, eikä raskaudestaan huolimatta kuuntele Johnnyn ja Benin vastaväitteitä vaan toteaa kylmästi miten asiat ovat. En tiedä minkä verran Sue on 70-luvun tarinoissa noussut tuosta varhaisesta roolistaan, mutta paljon krediittiä hänen uudistamisestaan on tavattu Byrnelle antaa joten nostan minäkin hattua. Ihmenelosten mitäänsanomattomin jäsen kohosi näihin aikoihin hyvin nopeasti kaikkein kiinnostavimmaksi.

Jep, hyvin alkaa MARVELin taival. Sinänsä tämä ei ole ihme: materiaalia valittavaksi lehteen olisi ollut vaikka miten; siinä määrin huippulaatuista kamaa Marvel tuuttasi 80-luvulla ulos. Yllättävintä kai onkin, että Suomen markkinat mahdollistivat tällaisen lehden perustamisen. Mutta Marvelin sarjakuvat tekivät meillä tuolloin kauppansa. Ensimmäisenä vuonna MARVELia tuli ulos kahdeksan numeroa, seuraavana tahti oli jo kuukausittainen. Kaksi vuotta myöhemmin alkoi vielä neljäskin lehti.

Arvio: Kotimaisen Marvel-historian merkkipaalu, ja omia ensikosketuksiani Ihmenelosiin. Oli ihan huikean hyvä silloin joskus, ja huojentuneena huomasin tämän parissa viihtyväni todella hyvin edelleen. Oli alunperin määrä lukea tämä usealla eri istumalla kun on sen verran paksu, mutta eihän hyvää malttanut kesken jättää. Hienon tekijän parasta jälkeä, sanoisin.

Hämähäkkimies 2/86

1. X-tekijä

Käsikirjoitus ja taide: John Byrne

2. Musta kissa – – sinä elät?!

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Piirrokset: Al Milgrom

Tussaus: Jim Mooney

Kuten taannoisessa Ryhmä-X:n numerossa 12/85, on tälläkin kertaa päästoori jostain muualta kuin nimikkohahmon lehdestä peräisin. "X-tekijä" on tuplamittainen seikkailu Fantastic Fourin numerosta 250, ja juhlistaakseen tätä tasalukua John Byrne on ympännyt mukaan tarinaan kaikki tärkeimmät hahmot, joita oli tuohon mennessä ehtinyt Marvelilla piirtää. Tämä sisältää keskeisessä roolissa myös Hämiksen, joten tarinan sijoittaminen Suomessa seittiveikon omaan lehteen on ihan oikeutettua. Muut mukanaolijat ovat Ihmenelosten lisäksi Kapteeni Amerikka ja Ryhmä-X, ja vihollisena Shi'arin imperiumin kaartin johtohahmo Gladiaattori, tuo Marvelin melko räikeä Teräsmies-pastissi.

Gladiaattori on saapunut New Yorkiin riehumaan kuvitellessaan Ihmenelosten olevan skrulleja, tuota mukavan iljettävää muodonmuuttajarotua. No, eihän asia aivan näin ole, vaan skrullit ovat ihan jotain muita, kuten lukijalle aika nopeasti käy selväksi... Paitsi että minulle ei käynyt silloin aikoinaan. Tämä lienee ihan ensimmäisiä koskaan lukemiani Marvel-lehtiä, ja suurella todennäköisyydellä ensimmäinen lukemani Ihmeneloset-stoori ainakin. Meno oli pökerryttävää, eikä pikkuminä tietenkään täysin tajunnut ketkä olivat skrulleja ja ketkä oikeita (ja mitä eroa näillä asioilla oli), mutta väliäkö tuolla. Olin vastikään tutustumassa Marvelin meininkiin, ja tämä on oikein hyvä lehti siihen. Tarina on pääasiassa hirveää mäiskettä, mutta siinä on paljon ovelia käänteitä, suuria väärinkäsityksiä, todella paljon hyviä hahmoja (Byrne kirjoittaa myös Hämiksen hyvin) ja tietenkin piirrosjälki on huippuluokkaa. Erityisen mieleenpainuva on viimeinen sivu, jossa sankarit seisovat raunioksi menneen Manhattanin savuavissa jäänteissä ja Möykky kysyy kuka tämän kaiken korvaa. Tämähän olisi tietysti monenkin lehden lopuksi oikein hyvä kysymys.

Hämis 2/86 on peräti 68-sivuinen jötkäle, ja täten kakkostarinaksikin mahtuu jotain vähän pidempää. Peter Parker, The Spectacular Spider-Manin numerosta 75 napattu tarina on sekin paitsi tuplamittainen, myös laadukas, vaikka tekijöillä onkin maine vähän lattean peruskaman tekijöinä. Bill Mantlosta oli taannoin puhettakin, mutta kyllä tälläkin kertaa on todettava, että tarina on itse asiassa oikein hyvä. Tämä on päätösjakso ilmeisesti jo pitkään jatkuneelle juonelle, jossa pääosassa ovat Hämis, Musta kissa ja muutama ison luokan rikollinen – ja neutronipommi, jolla koko New York on tarkoitus pyyhkäistä maailmankartalta. Keskiössä on kuitenkin Mustan kissan paluu näennäisestä kuolemasta ja välitön ajatutuminen takaisin Tohtori Mustekalan lonkeroihin. Tässä vaiheessa Hämähäkkimiehen ja Mustan kissan suhde on jatkunut jo jonkin aikaa, ja toisin kuin Peter Parkerin kaikki aiemmat suhteet siviilihenkilöihin joilta supersankariminä on pitänyt kätkeä, tämä on kahden naamioituneen katoillakeikkujan suhde, ja sellaisena aika mielenkiintoinen; tietynlaista naamioituneen sankaritoiminnan fetisoimistakin on varsinkin Mustan kissan taholta ilmassa.

Silti on selvää, että supervoimaton ja itsensä yliarvioinut Kissa on pahasti itseään isommissa ympyröissä. Hän on onnistunut suututtamaan mm. Kingpinin, ja nyt Mustekala mukiloi häntä melko brutaalisti – avuttomana metallilonkeroiden otteessa seiniin paiskautuva Kissa on täysin Mustekalan armoilla, mutta tässä tilanteessa Hämähäkkimiehellä viimein napsahtaa, ja pitkään piikkinä lihassa ollut Tohtori kokee tietyssä mielessä lopullisen tappionsa raivostuneen Hämiksen repiessä hänen lonkeronsa irti. Käsittääkseni Mustekalan merkitys vihollisena päättyi pitkälti tähän tarinaan. Palatessaan joitakin vuosia myöhemmin kuvioihin suljetulta osastolta oli hän enää pelkkä vitsi, säälittävä jäänne menneen loiston päivistä. Tämä on hyvä kaari viholliselle – ylipäätään se, että jokin muutos tapahtuu siinä muuten loputtomuuksiin toistuvien taistelujen ketjussa... Aivan kuten Magneto alkoi näihin aikoihin Ryhmä-X:n puolella kääntyä puhtaasta vihollisuudesta ambivalentiksi mutanttien vapaustaistelijaksi, alkoi Hämiksen puolellakin näkyä näissä alkuaikojen vihollisissa merkkejä status quon muutoksesta.

Tämän kakkostarinan kuvittanut Al Milgrom oli piirtäjä, jota ei juuri kiitelty, ja jota varsinkin Mail-Man palstallaan jaksoi dissata. Ei hän minusta ollut koskaan huono; paljon vähemmän pidin esim. Rick Leonardin myöhemmin nähtävästä kuvituksesta. En silti koskaan mikään Milgrom-fani ollut, joskin suuri syy lienee (taas) onnettoman Jim Mooneyn, joka tussasi käytännössä kaikki Suomessa nähdyt Milgromin piirtämät Hämikset, joita riittikin kyllä paljon. Ei tämänkään tarinan kuvitus ole huonoa. Se on ehkä paikoitellen tasapaksua, mutta varsinkin joissakin ruutujaoissa on oikein hyviä oivalluksia.

Arvio: Paksu lehti, mutta täyttä tavaraa. Byrnen Ihmeneloset-juttu on klassikko, ja hyvin tehtyä perusmäiskettä parhaimmillaan; Hämiksen tarinassa taas riehuvat suuret tunteet ja nähdään klassisen vihollisen uran käännekohta. Nyt luettunakin mainiota kamaa.

Ryhmä-X 12/85

1. Ystävien pettämä!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Michael Golden

Tussaus: Armando Gil

2. Kosto vuosien takaa!

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Bob McCleod

Vuonna 1985 nähtiin Suomen Ryhmä-X:ssä ison luokan historiallisia käänteitä. Jean Greyn kuolema ja sitä seurannut Kykloopin poistuminen tiimistä, Kitty Pryden saapuminen, "Days of Future Past" – ja vielä vuoden lopuksi ehdittiin julkaista Roguen ensiesiintyminen tässä nyttemmin klassikoksi luokitellussa (tämäkin!) tarinassa. Pointsit sille, jonka idea Semicillä on ollut julkaista tämä; kyseessähän ei nimittäin ole X-Menissä julkaistu stoori lainkaan, vaan Kostajien annual-julkaisusta poimittu. Claremont toki käsikirjoittaa, ja onhan Rogue nimenomaan Ryhmä-X:n tulevaisuuden kannalta oleellinen henkilö. Tämä numero on myös pitkälti jatkoa numeron 10/85:n tapahtumille – Pahojen mutanttien veljeskunta on vankilassa, josta Mystikko heidät on päättänyt vapauttaa, apunaan nuori ja ilmeisen pysäyttämätön neiti nimeltä Rogue. Panokset ovat totisesti kovat: Kostajat, "maailman mahtavimmat supersankarit", kaatuvat kuin keilat kun Rogue pistää tuulemaan.

Tämä on kaikin tavoin hyvä tarina. Rogue kuuluu X-suosikkihahmoihini (ja koska olen niin monta siihen listaan jo laittanut, niin pistettäköön järjestys tähän nyt konkreettisesti: Top viis X-henkilöni ovat 1. Storm, 2. Kitty Pryde, 3. Rogue, 4. Kolossi, 5. Painajainen) ja tapa jolla hänet Marvelin universumiin tuodaan on kerrassaan kiehtova. Harva aloittaa kylmäverisellä murhalla (joka sentään jää yritykseksi) ja alkaa sitten riehua niittäen Kostajia oikealta ja vasemmalta – vain päätyäkseen hyvisten puolelle vähän myöhemmin. Pidän muuten siitäkin miten tämä tarina alkaa: Hämähäkkinainen (Claremont tuo tämän paljon kirjoittamansa hahmon mukaan, ja yksityisetsivänä siviilissä toimiva Jessica Drew sopiikin tähän yhteyteen hyvin) pelastaa Golden Gatelta heitetyn uhrin, joka sairaalassa paljastuu paitsi aivotoiminnaltaan vihannekseksi, myös Carol Danversiksi, Kostajien Ihmetytöksi. Itse teko jää näyttämättä, mikä on Marvelin sarjakuvaksi harvinainen mutta toimiva ratkaisu. Seuraukset sen sijaan tuntuvat – niiden kanssa Rogue elää tämän jälkeen vuosien ajan, tavallaan loppuelämänsä.

Byrnen kausi X-Menin piirtäjänä loppui edellisessä numerossa (joka minulta puuttuu), ja tämän Kostajien annualin on piirtänyt Suomessa varsin vähän nähty Michael Golden, jonka räiskyvä kynänjälki räjäytti ainakin meikäläisen tajuntaa huolella silloin joskus. Goldenin tyyli on aika poikkeuksellinen – manga-vaikutteita on nyt vähän tietävämpänä kyllä helppo havaita – ja jotenkin täysin estottomasti eteenpäin ryöppyävä. Sopii tähän karanneen höyryjyrän lailla etenevään stooriin kuin nakutettu!

Hyvin hektinen juttuhan tässä on kyseessä; Kostajat ottavat yhteen Veljeskunnan kanssa niin että talot sortuvat ja niin tuli kuin kivikin ryöppyää välillä korkealle ilmaan. Hahmot ovat taas mainioita kautta linjan: Claremont tietenkin haltsaa Veljeskunnan (ja lähinnä cameona piipahtavan Ryhmä-X:n), mutta myös Kostajat tuntuvat inhimillisemmiltä kuin monesti omissa seikkailuissaan. Mail-Man on muuten tainnut juuri ennen tämän suomentamista katsoa Kaurismäen Calamari unionin, koska sanonta "Anna palaa, Frank!" esiintyy peräti kahdesti. Ihmettelin silloin juniorina että kuka ihmeen Frank.

Kakkossarjana on Marvel Fanfaresta (tms) poimittu hivenen keskimääräistä täytesarjaa parempi Storm-seikkailu, joka mahdollistaa Byrnen esiintymisen viimeisen kerran Ryhmä-X:n sivuilla todella moneen vuoteen, tosin koska Austin ei ole tussaajana, on jälki vähän totuttua valjumpaa. Tai ehkä syynä on vain tämän tarinan sijoittuminen Goldenin huikean ilotulituksen jälkeen... Oli miten oli, kyseessä on Stormin ja Kostajien Mustan pantterin kohtaaminen niin nykyhetkessä kuin nuoruudessaan Afrikassa. Ei mitään maailmoja mullistavaa, mutta ok tällaisenaankin. Palstallaan Mail-Man ikään kuin ohimennen mainitsee, että ensi kuusta alkaen Ryhmä-X muuttuu 32-sivuiseksi, ja että paljon tätä uudempiin tarinoihinkin harpataan. Mutta siitä enempi sitten seuraavan lehden yhteydessä.

Arvio: Räjähtävää tykitystä ja hulppeaa kuvitusta. Kaiken taistelun taustalla on kuitenkin traagisen ja todella kiinnostavan hahmon ensiesiintyminen (ja Claremontin suuttumus sille, miten Carol Danversia oli Kostajien omassa lehdessä käsitelty – mutta tuota seikkailua lukemattomana en oikein tätä puolta tarinasta koskaan tajunnut). Tämä oli yksi lemppareistani silloin kauan sitten, ja toimii edelleen täysillä.

Ryhmä-X 10/85

1. Menneisyys tulevaisuudessa

2. Mieli väärässä ajassa!

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont

Juoni / piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin

Pimeän Feenixin jälkeen ja juuri ennen huikean yhteistyönsä päättymistä Claremont ja Byrne takovat tiskiin vielä toisen klassikkotarinan. "Days of Future Past" keikkuu sekin edelleen siellä parhaiksi rankattujen Marvelin tarinoiden listalla aika korkealla, ja oli varmasti aikoinaan ilmestyessään paljon kovempi juttu kuin miltä myöhemmin vaikuttaa. Vasta tämän kaksiosaisen kertomuksen myötä dystooppiset tulevaisuudennäkymät ja rinnakkaiset aikavirrat vakiintuivat sellaiseksi standardiksi, että kymmenen vuotta myöhemmin niitä tuntui olevan Marvelin lehdissä vähän kaikkialla, ja sellaisiin tottuneelle tämä ei ehkä näyttäydy niin mullistavana kuin mitä aikoinaan oli. Ei painajaismaisen tulevaisuuden konsepti tässä tietenkään ensi kertaa esiinny, mutta Claremont ja Byrne käyttävät aihetta sen verran oivaltavasti ja tuon tulevaisuusjuonen niin tiukasti nykyhetkeen sitoen, että vielä nytkin luettuna tässä tarinassa on mukavan omaperäinen ote.

Claremonthan tunnetusti korotti tätä "mutantit sorrettujen vähemmistöjen vertauskuvana" -piirrettä X-Meniä kirjoittaessaan, ja Days of Future Past on toistaiseksi suoraviivaisin esimerkki tästä. Senaattorin murhasta alkunsa saanut mutanttivihan kierre on johtanut vuoden 2013 dystooppisessa tulevaisuudessa painajaismaiseen maailmaan, jossa mutantit on joko surmattu tai pakotettu elämään ilman voimiaan keskitysleireissä. 60-luvun mutanttitarinoista tutut tappajarobotit Vahdit toimivat järjestyksenvalvojina, ja muutamat jäljelle jääneet sankarit suunnittelevat epätoivoista pelastusyritystä: keski-ikäisen Kate Pryden mieli lähetetään 30 vuotta ajassa taaksepäin teini-ikäisen itsensä (Kittyn) ruumiiseen, ja tätä kautta on tarkoitus estää Pahojen mutanttien veljeskunnan toteuttama senaattori Kellyn murha. Tulevaisuuden ja nykyhetken tarinat kulkevat vuorotellen todella sujuvasti. Tämä on hyvin kerrottua ja toimivaa sarjakuvaa, jossa jännitys säilyy ja hahmot ovat kiinnostavia – varsinkin vuoden 2013 henkilögalleria on kutkuttava. Niin keski-ikäistynyt aviopari Kate ja Kolossi kuin harmaantunut Wolverinekin, ja tässähän Magnetokin on ensimmäistä kertaa hyvisten puolella; ensimmäisiä viitteitä siitä tämän klassisen vihollisen tyylikkäästä uudelleentulkinnasta, jonka Claremont käsikirjoituskautensa aikana suoritti. Ensiesiintymisensä tekee myös punatukkainen telepaatti Rachel, joka sittemmin saapui X-miesten nykyhetkeen ihan fyysisestikin. Mutta ei ihan vielä sentään...

Nykyhetken tapahtumat ovat kenties perinteisempää supersankarisarjakuvaa kahden tiimin välisine nahinoineen, mutta kyllähän Mystikko on niin hyvä hahmo, että hänen johdollaan tämä uudistunut Veljeskuntakin tekee vaikutuksen. Onhan tässä numerossa myös tuo kuuluisa hetki, kun Painajainen huomaa yhdennäköisyyden itsensä ja Mystikon välillä; kutkuttava vihje juonikuviosta, johon Claremont ei sitten seuraavan kymmenen ja risat vuoden aikana millään ehtinyt palaamaan, vaan tämä yhteys paljastui vasta hänen jätettyään lehden.

Kitty Pryde on tässä nykyhetken osuudessa tietenkin vasta tulokas, ei vielä edes varsinaisesti Ryhmä-X:n jäsen, ja sikäli paljon kokeneen keski-ikäisen mielen asettuminen hänen kehoonsa on mainio tapa saada tämäkin uusi hahmo mukaan toimintaan. Ratkaisu toimii paremmin kuin voisi odottaa, ja toisaalta Kittyn tutustuttaminen lukijoillekin toimii näin aika monitahoisesti yhden suhteellisen lyhyen tarinan sisällä. Itse pidin varsinkin siitä kiintymyksestä, joka vuoden 2013 Katen ja Peterin väleistä huokuu. Tiedän (seurailen X-tapahtumia satunnaisesti somessa!) että parhaillaan fanit ovat hirmu innoissaan Kittyn ilmeisesti nykyisissä X-lehdissä tultua ulos kaapista, mutta kyllä minulle Peter Rasputin on aina ollut hänelle juuri se oikea kumppani. Katsokaa nyt näitä kahta:

Jenkkilehden sivumäärää lienee myös kasvatettu, koska tällä kertaa suomalainen lehtikin on saatu täyteen ilman tarvetta huonosti tähän yhteyteen sopiville täytesarjoille. Hieno kokonaisuushan tämä on; muistan kyllä että tämä numero, "kymmenenkasiviis", oli melkoinen legenda, jota yksi jos toinenkin etsi divareista kuumeisesti. Tällä tarinalla oli jo 80-luvulla kova maine! Eikä mitenkään syyttä. Kuten sanoin, tapahtumat ovat isoja, ja ovathan myös Claremont ja Byrne edelleen aivan timanttisessa vedossa yhteistyönsä toimiessa täydellisesti. Kaukaisen vuoden 2013 todellisuus on toteavassa julmuudessaan juuri sopivan uskottava vajoamatta liialliseen tuskalla mässäilyyn (no kuolevathan melkein kaikki kyllä) ja samanaikaisesti panokset nykyhetkessä senaattorin murhayrityksineen ovat korkeat. Sitäpaitsi Mystikon johtama veljeskunta on toimiva porukka, jota tuli onneksi nähtyä myöhemminkin vielä paljon.

Arvio: Pidin tästä lehdestä silloin kun sen lopulta jostakin divarista löysin, ja täytyy todeta että huomasin pitäväni siitä nyt jopa enemmän. Kenties osasin asettaa tulevaisuusvision nyt kontekstiinsa; sen vertauskuvallisuudessa on jotain aidosti hyytävää, ja keski-ikäistyneet versiot tutuista hahmoista ovat hyvin kirjoitettuja, uskottavia, koskettaviakin. Klassikkotarina jos mikä, hipoo hyvinkin Proteuksen stooria, vaikutukseltaan Marvelin universumiin toki tärkeämpikin.

Ryhmä-X 8/85

1. Feenixin kohtalo!

2. Hautajaiset

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont

Juoni / piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin

3. (otsikoton tarina)

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Steve Leialoha

Tussaus: Austin / Wiacek / Weiss / Milgrom / Springer

Pimeän Feenixin tarina, "The Dark Phoenix Saga", on yksi modernin supersankarisarjakuvan tunnetuimpia ja arvostetuimpia juonikuvioita, juuri se tarinakokonaisuus joka nosti X-Menin lopulta Marvelin ykköslehdeksi, ja joka järisytti perinteisen sankarimyytin rakenteita. Suomessa tämä Claremontin ja Byrnen (ja toki myös Terry Austinin, jonka tussaus on merkittävässä asemassa kuvituksen pikkutarkan lopputuloksen kannalta) mestariteos esitettiin vuonna 1985 Ryhmä-X:n oman lehden ilmestyttyä vasta vajaan vuoden verran. Itse en koskaan onnistunut divareista löytämään kuin tämän saagan päätösosan, joka sisältää X-Menin eeppisen numeron 137 ja vähän päälle – toki itse tarinan tapahtumat olivat myöhemmin ilmestyneiden lehtien kautta jo kovin tutut silloin kun tämän ostin.

Pimeä Feenix on tarina voiman turmelevasta vaikutuksesta ihmiseen. Se on kertomus hyvästä sydämestä joka korruptoituu peruuttamattomasti, ja ystävistä jotka joutuvat helvetillisen valinnan eteen: Jean Grey, Feenix, on kasvanut ihmiskuntaa ja koko universumia uhkaavaksi tuhovoimaksi (ja yhden planeetallisen väkeä hän jo on ohimennen tuhonnutkin) ja jokin ratkaisu on tehtävä. Shi'arin imperiumi on tuomitsemassa Jeania kuolemaan, mutta Xavier haastaa nämä tuomitsijat kunniataisteluun, jossa Jeanin elämä on panoksena: X-miehet käyvät kuun pimeällä puolella taisteluun Shi'arin imperiumin kaartia vastaan.

Totta kai juoneen tulee pari yllätysmutkaa, ja lopulta Jean on itse se, joka ratkaisee tilanteen ainoalla mahdollisella tavalla. Kyllä tämä on edelleen vaikuttava ja hyvä tarina, mutta kuten jo aiemmin totesin, oma Byrne-kauden suosikkini on Pimeää Feenixiä edeltänyt Proteuksen saaga. Olen myöhemmin hommannut Dark Phoenixin muutkin osat hyllyyni, mutta silloin aikoinaan oli käsillä vain tämä huipennus, ja tapahtumat jäivät muutamaa varsin vereslihaista kohtaa lukuunottamatta hieman etäisiksi. Faktat faktoina: niin tunnustettu ja glorifioitu kuin tämä loppunäytös onkin, kyseessä on silti melkein pelkästään pitkitetty tappelukohtaus erilaisia supersankarialieneita vastaan. Tottahan nämä tekijät tekevät senkin taidolla, mutta mutta...

Saaga kokonaisuutena on sentään paljon monivivahteisempi, ja totta kai, jos on seurannut X-Meniä kronologisesti alusta asti, on myös Jean Greyn kehityskaari luonnollisempi ja traagisempi. Kun itse tulin tämän pariin takautuvasti aikana jolloin Jean ei enää ollut kuvioissa mukana, hänenkin kokemansa asiat jäivät etäisiksi, vähän hämäriksikin, koska tässä viimeisessä osassa ei muutosta Pimeäksi Feeniksiksi edesauttanut Jason "Aivo" Wyngarde ole enää mukana ollenkaan; tapahtumat sijoittuvat melkein pelkästään kuun pinnalle ja avaruudellisiin sfääreihin muukalaisimperiumeineen. Mutta kuten sanoin, hyviäkin hetkiä löytyy, ja niin Claremontin kielellinen maalailu kuin Byrnen kuvituskin ovat sopivan majesteettisia varsinkin parin viimeisen sivun ajan.

Kakkostarina on pelkkä kehyskertomus jenkkilehdestä, joka ei ollut juuri muuta kuin Byrnelle tilaisuus piirtää flashbackinä koko Jeanin ura Ryhmä-X:ssä. Nämä muistelut on jätetty Suomessa julkaisematta, joten mukana on vain kolme sivua synkistelyä, ja lopuksi se mikä minulle on oikeastaan lehden koskettavin hetki: muiden ollessa hautajaisissa Kitty Pryde saapuu Xavierin kouluun, täynnä toiveita, epätietoisena ja jännittyneenä kolmetoistavuotiaana. Kittyhän oli jo tätä lukiessani minulle paljon tutumpi ja tärkeämpi hahmo kuin Jean Grey koskaan, ja tämä on hieno, historiallinen hetki.

Lehteä on täytetty vielä Claremontin ja Byrnen esittelyillä, ja ne olivatkin valtavan kiinnostavaa luettavaa aikana, jolloin tekijöistä ei tiennyt yleensä juuri mitään. Loppuun on vielä ilman selityksiä pamautettu muutaman sivun täytetarina Hämähäkkinaisesta, jota Claremont tuohon aikaan myös kirjoitti. Se ei liity mitenkään Pimeään Feenixiin eikä oikein mihinkään muuhunkaan, Mail-Man ei palstallakaan mainitse tämän tarinan olemassaolon syitä. Ilman sitä tämä lehti olisi tyylipuhdas yhden stoorin ympärille koottu kokonaisuus vaikuttavaa kantta myöten. Nyt lopusta jää vähän outo sivumaku, etenkin kun yhtään tätä enempää Claremontin Hämähäkkinaista ei taidettu Suomessa julkaista.

Arvio: Klassinen tarina, joka silloin aikanaan oli historiallisen statuksensa vuoksi kiinnostava, muttei kuitenkaan erityisen huikea, lukukokemus. Nyt kun aikuisempana olen lukenut koko Dark Phoenix Sagan, tämä tuntuu luontevammalta päätökseltä pitkään kehitellylle juonelle. Silti, vaikka tämä onkin monesti rankattu kaikkien aikojen parhaaksi X-tarinaksi, ei se ihan omien suosikkieni joukkoon yllä. Mutta se johtuu tietenkin ennen kaikkea siitä, että niin pirun hyviä tarinoita riittää niin paljon.

Ryhmä-X 3/85

1. Vihan laatu!

2. Tiikerin työ!

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont

Juoni / piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin

3. Hirviö ja mutantit!

Käsikirjoitus: Roy Thomas

Piirrokset: Sal Buscema

Tussaus: Sam Grainger

Proteuksen tarina päättyy Edinburghissa, jonne hän on Muirin saarelta paettuaan vaeltanut tappaakseen isänsä, jota ei ole koskaan tavannut, mutta jota vihaa koska on niin oppinut äidiltään. Moira on siirtänyt aviomiestään kohtaan tuntemansa vihan ja inhon poikaansa, ja on paitsi vangitsemalla, myös tällä emotionaalisella myrkyllä lietsonut esiin sitä hirviötä, joka nyt jättää ruumiita jälkeensä. Itse tarinan loppu on sitten hippuisen tavanomaisempi supersankarikohkaaminen, toki epätavallinen siten että Proteus kuolee... Tosin tuleehan hän tietenkin vuosien kuluttua takaisin, mutta niinhän kaikki näissä lehdissä kuolevat lopulta tulevat, mihin on jossain vaiheessa vain lakattava kiinnittämästä huomiota ja luettava tarinat sellaisina kuin ne niiden julkaisuhetkenä ovat olleet. Kiinnostavampi osuus onkin tarinan ensimmäinen puolisko, jossa Proteuksen todellisuutta muokkaavat painajaiskyvyt ovat nekin villeimmillään. Koko Edinburgh on syöksymässä surrealistisen painajaisen pyörteeseen, kun tämä näennäisen omnipotentti hahmo tekee mitä haluaa. Myöhemminhän (näin olen käsittänyt, tämä on omien Marvel-vuosieni jälkeen) hänen voimansa on selitetty telepaattiseksi – ettei hän nyt sentään oikeasti kykene muokkaamaan todellisuutta, siltä vain vaikuttaa. Tämä on mitä tylsin selitys, eikä selvästikään sitä, mitä Claremontilla ja Byrnellä on tätä tarinaa tehdessä ollut mielessä.

Tämä on totisesti perhehelvettiä syvimmästä päästä: koko nuoruutensa vangittuna viettänyt lapsi on tappanut isänsä, ja nyt tämän ruumiissa asuessaan poimii tämän mielestä muistoja ja ajatuksia jotka lietsovat entistä pahempaan väkivaltaiseen raivoon. Moira on jo kerran ollut kiikarikiväärin kanssa tappamassa lastaan, mutta siinä epäonnistuttuaan on nyt jäänyt tämän vangiksi, eikä Proteuksen asuminen tässä kohdin isänsä ruumiissa varmasti auta asiaa – tämä avioliitto on käynyt läpi melkoisen hirveitä vaiheita, jotka tosin on suomalaisesta lehdestä häveliäästi sensuroitu pois. Tältä näyttää Moiran ja tämän aviomiehen kohtaaminen vuosien jälkeen:

Jenkkilehdessä Moira sanoo kuitenkin näin: "You didn't just put me in hospital for a week, you left me pregnant". Tuntuu että Comics codea kiertäen tässä yritetään kuvata väkivaltaista raiskausta, kun taas suomalaisessa lehdessä ollaan lähinnä hiipuneen avioliiton raunioilla. No, sekä Moiran aviomies että poika ovat tämän tarinan lopussa kuolleita, ja Moiran suhde Sean Cassidyn kanssa pääsee viimein toteutumaan kunnolla; voimansa menettämisen jälkeenkin X-miesten mukana roikkunut Ulvoja nimittäin jää tämän myötä rakastamansa naisen luo Skotlantiin ja Muirin saarelle.

Byrne/Austinin kuvallinen kerronta on aivan hillittömän hyvää läpi koko lehden. Pidän tavasta jolla Proteus ottaa uhrinsa ilman erityistä kamppailua.

Kuten viimeksi sanoin, tarina on mielestäni parasta Claremont/Byrneä, ja oli nytkin luettuna pirun kova. Itse asiassa lapsena menivät nuo MacTaggertien perhekuvioiden sisältämät potentiaaliset tunnelataukset lähinnä ohi, nyt huomasin miten kylmääviä hetkiä tähän oli juuri esimerkiksi Moiran ja hänen poikansa välille rakenneltu. Loppukaan ei ollut huono, joskin toki hieman yllätyksetön, mutta saihan Proteus sentään aistiensa varassa elävän Wolverinen latistettua täriseväksi raunioksi. Tästä tilasta hänet Kyklooppi herättää legendaarisessa kohtauksessa, joka alkaa Wolverinen kasvoille kitatulla kahvilla. Klassinen hetki jos mikä. 

Arvio: Melkein täydellistä X-Meniä, joskin kokonaisuutta latistaa jatkosarjana oleva ensimmäinen puolisko alkuperäisen X-Menin viimeisestä numerosta. Siinä koomaan vajonnut Xavier onnistuu unia kuviksi muuttavan koneen avulla (...) viestittämään että X-miehet etsisivät Hulkin. Näin tapahtuukin, sitten nujakoidaan. Varsinkin Proteuksen jälkeen tämä Roy Thomasin vanhakantaiseen sanailuun ja Busceman melko mitäänsanomattomaan piirrosjälkeen tukehtuva tarina on lähinnä sivuntäytettä.

Ryhmä-X 2/85

1. Muirin saarella on jotain karmeaa!

2. Kauhu menneisyydestä

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont

Juoni / piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin

3. "Olisin ennemmin orja..." (osa 2)

Käsikirjoitus: Dennis O'Neil

Juoni / piirrokset: Neal Adams

Tussaus: Tom Palmer

Ei ollut liioittelua kun aiemmin totesin, että tämä Claremontin ja Byrnen kausi X-Menin ohjaimissa on kanonisoitu sinne korkeimmalle sijalle kaikista X-Men -ajanjaksoista. Siitäkin sen näkee, että heidän tarinoistaan kaksi tunnetuinta, "Dark Phoenix Saga" ja "Days of Future Past" ovat elokuviksikin päätyneet ihan viime vuosina, vaikka kyseiset sarjakuvat ovat 70- ja 80-lukujen vaihteesta. Itselleni näiden tekijöiden tarinoista ykkönen on silti Proteus-saaga, joka alkaa tästä Ryhmä-X:n numerosta. X-miesten ystävällä, mutanttiasiantuntija Moira MacTaggertilla, on henkilökohtainen tutkimuskeskuksensa pienellä Muirin saarella Skotlannin edustalla, ja tapahtumat lähtevät liikkeelle sieltä. Tuskin ovat maailmalla kuukausia viettäneet X-miehet ehtineet kotiin Westchesteriin, kun jotain hirvittävää käynnistyy Muirin saarella – kauhuelokuvan keinot ovat onnistuneesti tarinan alkupuoliskolla käytössä.

Ryhmä-X kiitää paikalle ja kun pakolliset "Ai te olittekin elossa"-jälleennäkemiset on käyty läpi, alkavat tapahtumat selvitä: Moiran poika, joka käyttää itsestään nimeä Proteus, on karannut vankilastaan, jonne on ollut vuosia teljettynä. Hän on kuluttanut oman ruumiinsa rangaksi, ja harppomalla kohteesta toiseen jättää jälkeensä muumioituneita raatoja pitkin Skotlantia... Ja juuri kun lukija on kuvitellut tuntevansa tämän ulkonäköään alati vaihtavan tappajan toimintatavat, paljastuukin Proteuksen todellinen voima – kyky hallita todellisuutta.

Tämä käänne tulee kuin muulinpotku takavasemmalta ja koko tarina harppaa ihan uusille urille. Mahtava hetki, ja yhtäkkiä Proteus on uhka potenssiin kymmenen. Hän on kuin luonnonvoima, hän on käsittämätön ja pysäyttämätön. Minä pidin Proteuksen painajaismaisesta olemuksesta kovasti jo näitä lehtiä ensi kerran lukiessani, ja nyt tarinan kieroutunut luonne tekee vielä kovemman vaikutuksen. Proteus (jonka todellinen nimi ei lehdessä selviä, mikä on onnistunut depersonointi) on hirvittävän traaginen hahmo: teini-iässä äitinsä vangitsema ja kokonaan kaikista ulkomaailman kontakteista erottama. Hänen minuutensa on tavallaan kuollut, ja kykenemällä harppomaan ruumiista seuraavaan täysin esteettä hän hajoaa koko ajan pahemmin ja pahemmin, pienemmiksi palasiksi sitä ihmistä, joka on joskus ollut. Kun tällaisella hahmolla on tämä täysin selittämätön "kyky hallita todellisuutta"... Seuraukset ovat melko vaikuttavia.

Ja jos ei luonnonlakeja päälaelleen heittelevä mielipuoli riitä, on sivujuonena Jean Greyn aina vain tiheämmin toistuvat hallitsemattomat aikasiirtymät 1700-luvun dekadenssiin. Pimeän Feenixin taruahan tässä jo käynnistellään, ja mukavan selittämättömiä hetkiä nämä lukijalle vielä tässä vaiheessa ovat.

Jatkosarjana on edellisnumerosta alkanut vanhan Ryhmä-X:n Z'Nox-tarina, jossa Xavier pelastaa Maan yhdistämällä muutaman miljardin ihmisen tajunnat yhdeksi ihmisen vapaudenkaipuun telepaattiseksi iskuksi. Jepjep. Loppuun on ympätty vielä muutama sivu Sal Busceman piirtämästä seuraavasta numerosta, joka muuten on alkuperäisen X-Menin viimeiseksi jäänyt ennen kuin lehti lopetettiin. En tiedä miksi Mail-Man on katsonut aiheelliseksi julkaista näitä historiallisia stooreja näin läheltä hetkeä jona ne kokonaan loppuivat, mutta näin nyt kuitenkin on, ja jos olen rehellinen, niin ihan hyvä ettei näitä riitä pidemmäksi aikaa. Neal Adamsin piirrosjälki on toki vaikuttavaa edelleen.

Arvio: Kuten yllä sanoin, Proteus on oma suosikkini Claremont/Byrne-tarinoista. Tässä lehdessä se pääsee käyntiin, seuraavassa numerossa on sitten helvetti täysin valloillaan. Loistokasta tavaraa.

Ryhmä-X 1/85

1. "Kuule, oletkos kuullut tätä? Tämä juttu tappaa sinut!"

2.  Hän nauraa kun minua sattuu!

Juoni / käsikirjoitus: Chris Claremont

Juoni / piirrokset: John Byrne

Tussaus: Terry Austin

3. "Olisin ennemmin orja..."

Käsikirjoitus: Dennis O'Neil

Juoni / piirrokset: Neal Adams

Tussaus: Tom Palmer

Tavallaan pidän Armottomasta, vaikka hän onkin jopa Marvelin mittakaavassa pölhö hahmo. Jättiläismäistä tappamiseen perustuvaa huvipuistoa onnistuneen salassa pyörittävä palkkamurhaaja on kuin suoraan jostain 60-luvun Batmanista, mutta jollain tavalla Claremontin ja Byrnen luomus toimii... Tämä ei ole Armottoman (Mail-Manin suomentama nimi ei kuvaa hahmoa mitenkään, mutta ilmeisesti on pitänyt keksiä jotain A:lla alkavaa) ensiesiintyminen, vaan hän on samojen tekijöiden Hämis-tarinassa piipahtanut jo aiemmin, ja Hämähäkkimies vierailee tämänkin numeron alussa. Itseäni jo vähän nuorena ihmetytti tuo Murhamaailman mittakaava: nämä rakennelmat vaativat jumalattomasti tilaa, mutta ilmeisesti virkavalta ei kuitenkaan ole koskaan tätä suunnatonta huvipuistoa havainnut mitenkään epäilyttäväksi. Nykylukijana kiinnitän huomion Armottoman huikeaan teknologiseen tasoon: hänen repertuaariinsa kuuluu mm. peilisalin peilit, jotka rakentavat sekunneissa ohikulkijoista itsenäisesti toimivia robottikopioita. Ei tämäkään oikein istu Marvelin vakiintuneeseen maailmankuvaan – tämä kaveri on teknisesti edellä jopa Reed Richardsia ja muita neroksi tituleerattuja tyyppejä!

Ja silti hänen maanisessa itserakkaudessaan on jotain viehättävää, ja tuntuu että Claremont ja Byrnekin ovat nauttineet keksiessään tapoja joilla huvipuisto voi tappaa uhrinsa (paitsi ettei Armoton tietenkään koskaan onnistu tappamaan ketään). On jättikokoisia flippereitä, sirkkelinterillä varustettuja törmäilyautoja sun muuta. Ikimuistoisinta tässä numerossa on tietenkin aivopesurobotti, joka nostaa pintaan Kolossin sisäiset epäilykset kuulumisestaan Ryhmä-X:ään, ja käännyttää tämän Proletaariksi – Neuvostoliiton työläisten sankariksi. Alkuperäisessä kansikuvassa oleva Leninin pää on muuten silmiinpistävästi suomalaisen lehden kannesta sensuroitu pois. Pieni varovaisuus itänaapurin suhteen on ehkä vuonna -85 kannattanut.

Olen huomaavinani, että Storm on näissä alkuaikojen tarinoissa jatkuvasti kylvyssä tai suihkussa tai naku-uinnilla. Nykyisin pitäisi varmaankin paheksua tätä estotonta seksismiä, mutta ei se totta puhuen minua niin hirveästi haittaa, varsinkaan kun Byrne ja Austin vastaavat jäljestä. Suomalaiset krediitit muuten jatkavat Claremontin ja Byrnen jakamista tiukasti rooleihin kirjoittaja / piirtäjä, vaikka tässä vaiheessa kaksikko suunnitteli juonikuviot jo yhdessä.

Tästä numerosta alkaen Ryhmä-X:ässä alettiin myös esittä jatkosarjaa. X-Menin numerot olivat hyvin lyhyitä (alle 20 sivua), joten 52-sivuisessa finskilehdessä oli tilaa, ja Mail-Manin ratkaisu on ollut näyttää historiallisia X-Miesten seikkailuja 70-luvun alusta. Tämä Roy Thomasin ja Neal Adamsin kausi on toki maineikas, mutta pakko on myöntää, että Adamsin komeasta piirrosjäljestä huolimatta eron Claremontin ja Byrnen laatutasoon kyllä totisesti huomaa. Sitäpaitsi nämä vanhat seikkailut aloitetaan hämmentävästä Z'Nox-alieneiden invaasiotarinasta, joka on Adamsin yksin ideoima ja josta Roy Thomas otti etäisyyttä – Dennis O'Neil palkattiin kirjoittamaan dialogi tähän totaalisen kajahtaneeseen juonikuvioon. On tässä vähän eri meininki kyllä kuin X-Menissä myöhemmin.

Arvio: Murhamaailma on viihdyttävä, mutta ei tämä tarinana ole kummoinen. Hyvä piirrosjälki ja yleinen sekopäisyys nostavat tämän numeron plussan puolelle, mutta Claremont / Byrne -kaksikon tyhjänpäiväisin tarinakokonaisuus tässä saattaa silti olla kyseessä. Ihan hyvä se toki sellaisenaankin on. Wanhaa X-Meniä on vain muutama sivu, mutta siinä mennään jo överin puolelle huolella. Ei mikään pakkojulkaisu – ehkä parempaakin matskua olisi kakkossarjaksi löytynyt?

Niin ja plussaa on myös jo tässä vaiheessa lehteen laadittu uusi tyylikäs logo. Tämä sitten pysyikin melkein Ryhmä-X:n loppuun asti kannessa, vain vähäksi aikaa 80-luvun lopulla kadoten.