Hämähäkkimies 5/84

Juoni: Roger Stern

Käsikirjoitus: Bill Mantlo

Piirrokset: Ed Hannigan

Tussaus: Jim Mooney

(tekijöiden nimiä ei mainita lehdessä)

Marvelin lehdillä oli normaalien kuukausittaisten 22-sivuisten julkaisujen lisäksi vuotuinen "annual", jotka vähintään tuplasivat sivumäärän, ja jotka olivat yleensä juonellisen jatkumon kannalta epäoleellisia yksittäisseikkailuja, joiden laatukin vaihteli. Tähän lehteen päätynyt tarina on yksi onnettomimmista annual-räpellyksistä johon olen törmännyt. Se uppoaa samaan suohon kuin aiemmin käsittelemäni Amazing Spider-Manin numero 200 tulkitsemalla päähenkilön taustatarinaa jotenkin uusiksi, ja samalla pahasti pieleen. Tekijöitä ei suomenkielisessä lehdessä mainita lainkaan (kuten ei jo edellisestä numerosta alkaneen tarinan otsikkoakaan), ja yllätyin kun googlailemalla selvisi Roger Sternin olevan tämän tyhjänpäiväisen juonen kirjoittaja. Jim Mooneyn epämiellyttävän tussijäljen sentään tunnistaa hyvin ilman krediittejäkin.

Ideana tarinassa on Peter Parkerin highschool-luokkakokous. Tästä muodostuu heti pari ongelmaa: Stan Lee ja Steve Ditko eivät vanhoissa Hämiksen seikkailuissa tuoneet kuin pari Peterin luokkatoveria mukaan kuvioihin, ja nyt heitä on saatava lisää – ja näiden aiemmin tuntemattomien tavisten (joita ei tämän tarinan jälkeen koskaan tavata uudestaan, tietenkään) edesottamuksista sitten pitäisi kiinnostua. Paitsi etteivät nämä ole mitään taviksia: on nörtti joka on ollut vielä Peteriäkin kiusatumpi (missä hän sitten oli niissä vanhoissa tarinoissa?), on luokan pelle jolta Hämähäkkimies toteaa oppineensa tapansa vitsailla (tämä Hämiksen keskeinen luonteenpiirre ei siis olekaan varsinaisesti hänen omansa...?), on pienen skaalan mafiosoa ja muuta. Kaikki näyttävät olevan noin neljissäkymmenissä, mikä on huomattavan pahassa ristiriidassa sen kanssa, millaiseksi Peter Parker on Marvelin historiassa tavattu kuvata; juuri opiskelunsa päättänyt nuori aikuinen. Keitä nämä pitkälle keski-ikään ehtineet luokkatoverit ovat? Eivät ketään kiinnostavia hahmoja ainakaan.

Ja heidän ongelmiinsa ja muisteluihinsa silti syvennytään. Keskiössä on luokan pelle, jota luokan mafioso kiristää – koomikko on nimittäin nuorena kirjoittanut pornahtavia kirjoja salanimellä, ja nyt hänen maineensa uhkaa mennä. Voin vakuuttaa, ettei tämä ollut nuoresta meikäläisestä erityisen kiinnostava juoniasetelma.

Hahmot ovat yksiulotteista höttöä, asetelma epäuskottava ja epäkiinnostava, kaikkea leimaa turhan ajantapon tunne. Peterin tyhjästä ilmestyneet luokkatoverit ovat kaikki epämiellyttäviä ja itsekkäitä nillittäjiä, joista jokaiseen nähden Parker on puhdassydäminen sankari ja kerta kaikkiaan hieno ihminen. Puhekuplia on hirvittävästi, ja puutaheinää jauhavaa dialogia riittää pienen romaanin verran. Piirrosjälkikin on todella hutaisten tehty; Mooneyn tussit eivät tietenkään asiaa paranna, mutta on tämä poikkeuksellisen tylsän näköistä ja paikoitellen jopa kokonaan epäonnistunutta kuvakerrontaa muutenkin. Ei tästä numerosta paljon sanottavaa keksi. Loppuruutu kuvaa koko lehteä – kuvallisesti on pielessä kaikki mahdollinen perspektiivistä anatomiaan ja kerronta hipoo aneemisen patetian rajoja:

Arvio: Silloin aikoinaan vihasin tätä lehteä syvästi ja harmitti että olin tämän ostanut (neljä markkaa sanoo kannen hintalappu) kun divarissa olisi paljon muutakin ollut tarjolla. Nyt isompana oli suuria vaikeuksia lukea 36-sivuinen lehti loppuun. Tympäisi todella pahasti.

Hämähäkkimies 6/83

1. [otsikoton tarina]

2. Missä &%?0&:ssa on Nenä Norton?

Käsikirjoitus: Roger Stern

Piirrokset: John Romita Jr.

Tussaus: Jim Mooney

Koska varhaiset Hämikseni ovat näin satunnaisesti haalittuja, vaihtuvat tekijätkin. Viimeksi käsittelemäni numeron Wolfman ja Pollard ovat poistuneet takavasemmalle (Marv Wolfman itse asiassa poistui DC Comicsin leipiin, missä sittemmin onkin lähinnä työskennellyt) ja Amazing Spider-Man lehteä laativat nyt Roger Stern (jonka nimeä ei lehdessä mainita – kukas nyt käsikirjoituksesta välittäisikään) ja John Romita Jr. Suomalaisen lehden koko on edelleen piskuiset 36 sivua, joten aluksi lukija saa eteensä loppupuolen jo edellisessä numerossa alkaneesta tarinasta. Tässä Hämiksellä ovat vastassa niljakas Kobra ja ärhäkkä Mister Hyde – heistä ainakin jälkimmäinen kuuluu Marvelin legendaarisiin antagonisteihin, ja on juuri sitä mitä nimestäänkin voi päätellä. Heikko tiedemies muuttuu eliksiirin nautittuaan itsevarmaksi ja väkivahvaksi öykkäriksi.

Tämä Hämiksen numero tuo hyvin esiin kirjoittajien erot. Aiempia satunnaisnumeroita lukiessa ei tarinaan mukaan harppaaminen ollut ollenkaan ongelmallista, mutta Weiniin ja Wolfmaniin verrattuna Stern kirjoittaa selvästi pidemmällä tähtäimellä. On sivujuonia, viittaillaan paljon aiempiin tapahtumiin – ja tästä johtuen tarinaan on hivenen hankalampi päästä sisälle. Varsinkin kakkos-stoori, jossa koko New York etsii alamaailmalle elintärkeää informaatiota hallussaan pitävää "kieroa vasikkaa" Nenä Nortonia, tuntuu olevan jatkoa sen verran kaukaa, että jää vähän hahmottomaksi. Tarina on muutenkin hidastempoinen, kunnes loppupuolella Hämähäkkimies saa vastaansa espanjalaisen palkkatappaja Tarantulan, joka huikeine kenkäpuukkoineen on mukavan yliampuva ilmestys.

Roger Stern on muuten yksi niistä Marvelin todella korkeatasoisen 80-luvun peruskivistä, jonka työtä käsikirjoittajana arvostetaan maailmalla kovasti – mutta joka Suomessa jäi aika tuntemattomaksi. Hänen Hämähäkkimiestään kyllä julkaistiin, mutta pikkuisen aikaisin nähden siihen 80-luvun puolivälissä kunnolla alkaneeseen Marvel-buumiin, ja hänen erityisen kehuttua Kostajiaan ei nähty meillä lainkaan, kenties osasyynä se, että Mail-Man ei jostain syystä voinut sietää John Busceman kuvitusta, ja juuri tämä Marvelin grand old man koko Sternin Avengers-kauden kuvitti. Niin jäi tämä kehuttu käsikirjoittaja meillä vallan pimentoon, mitä nyt se yksi Kapteeni Amerikka -juttu julkaistiin MARVELissa vuosikymmenen lopulla, mutta se oli aika heppoinen. Tosin, kuten sanoin, jää tämäkin numero hiukan etäiseksi, mikä toisaalta johtuu enemmän siitä että juoni on kirjoitettu pitkän linjan lukijoille. Hyviä puolia löytyy: ensimmäisen tarinan Kobran ja Hyden välienselvittely on mainio, ja varsinkin kakkostarinassa Daily Buglen toimitustyön pariin päästään kunnolla; tämä on aina miellyttänyt minua. J. Jonah Jameson on edellisten käsikirjoittajien robottipelleilyjen jälkeen taas oma itsensä kovapäisenä päätoimittajana, ja Peter Parkerin sekä Daredevilin parista tutun rikostoimittaja Ben Urichin hiippailut satamalaitureilla Nenä Nortonin perässä ovat mainiota luettavaa. Suomennoksen olisi tosin saanut oikolukea pariin kertaan: Urich on saanut läpi lehden sukunimeensä ylimääräisen l-kirjaimen, ja Daredevilkin on suomennettu Hurjapääksi. Lieneekö Mail-Man ollenkaan tässä vaiheessa läsnä? Hänen palstansakin silmiinpistävästi puuttuu.

Kuvituksesta sekä pidän että en pidä. John Romita Jr on suosikkini kaikista Marvelin myriadeista kuvittajista, mutta tässä vaiheessa ollaan vielä aivan alkumetreillä hänen pitkää uraansa, ja vaikka varsinkin Hämiksen ja Tarantulan taistelu onkin muikean näköistä menoa, on tämä vielä aika perinteiden mukaista Marvel-kamaa, josta JRJR:n oma tyyli ei kauheasti erotu. Isompi ongelma on se, että Romitaa tussaamaan on palkattu jo aiemmin kiroamani Jim Mooney, jonka rumentava tyyli on masentavan päällekäyvä. Varsinkin hänen tapansa viimeistellä ihmisten kasvot on kammottava – tuossa alla on esillä koko hänen repertuaarinsa: Nappipupillisilmät, ylettömästi korostetut huulet, poskiin hutaisten vedetty viivoitus ja yleinen lösähtäneisyyden vaikutelma rumentavat tehokkaasti kovemmankin piirtäjän työn. Ja hemmo jatkoi tussaustaan varsinkin Hämäkkimiehen parissa vuosien ajan. Argh!

Arvio: Pitäisi saada käsiinsä pari edellistä numeroa ja ehkä pari seuraavaakin niin tietäisi miten tarina toimii kokonaisuutena... Mutta ihan hyväähän tämä on näinkin. Romita juniorin nuoruudentyön tutkailu on kiinnostavaa kun tietää miten omanlaisensa tyylin hän sittemmin kehitti.

Hämähäkkimies 5/82

Murtovaras kiinni!

Käsikirjoitus: Marv Wolfman

Piirrokset: Keith Pollard

Tussaus: Jim Mooney
(tekijöiden nimiä ei mainita lehdessä)

Juuri kun pääsin viimeksi kehaisemaan Wolfman / Pollard -Hämistä, tulee eteen tämä Amazing Spider-Man lehden numero 200, johon, tyypilliseen Marvelin tapaan, on tasalukua juhlistamaan sisälletty suuria käänteitä. Ongelma on vain siinä, että Wolfman kajoaa Hämiksen kertakaikkisen myyttiseen syntytarinaan – pyrkimyksenä on ehkä ollut jonkinlainen sulkeuma, Peter Parkerin siirtyminen eteenpäin elämässään Hämähäkkimiehenä... Mutta lopputulos on totaalinen kyvyttömyys tavoittaa sitä, mikä Hämähäkkimiehen hahmossa on oleellista.

Kun ostin tämän lehden divarista silloin joskus, olin lähinnä pettynyt. Vastassa ei ollut ketään cooleja supervihollisia, vaan Hämis saa niin supersankarina kuin Parkerinakin vastaansa yhden ainoa kliseisen murtovaras/murhamiehen. Vaan ei sentään ketä tahansa: Wolfman on päättänyt tuoda tähän juhlanumeroon sen Hämäkkimiehen ensimmäisessä tarinassa vuonna 1962 esiintyneen murtovarkaan, jonka Peter ylpeydentuntonsa vuoksi jättää ottamatta kiinni, ja joka sitten tämän jälkeen surmaa Peterin kasvatti-isän Ben-sedän. Juuri tästä tapauksesta syntyy Hämähäkkimiestä hahmona määrittävä voiman ja vastuun periaate, ja toisaalta häntä alati kalvava hirvittävä syyllisyys ja pelko läheistensä vuoksi. Mihinkään muuhun tätä murtovarasta ei tietenkään tarvittu; hän jäi jo Stan Leen alkuperäisessä tarinassa nimettömäksi hahmoksi, jonka tehtävänä oli vain saattaa Peter Parker elämänsä alkuvaiheesta sen jälkipuoliskoon Hämähäkkimiehenä. Nyt tämä murtovaras palaa takaisin (itse asiassa jo lehden edellisessä numerossa, joten en tarkkaan tiedä miten tämä tarina alkaa), ja Hämiksen syntytarinaan ympätään kaikenlaista siihen huonosti sopivaa: Parkerien kotitalo ei ollutkaan mikään satunnaisen murtovarkaan kohde, vaan sinne on kätketty mafian saalis joskus kauan sitten, ja kohtaapa Peter sen saman vartijankin uudestaan, jonka avunpyynnön ensiesiintymisessään tylysti jättää huomiotta.

Murtovaras nappaa kiinni Peterin ja seuraa sivukaupalla väsynyttä (lukijan näkökulmasta) nujakointia: ensin murtovaras nuijii tuoliin sidottua Peteriä, sitten Peter paiskii sivukaupalla murtovarasta, niin siviileissään kuin Hämiksenäkin. Kenties tämän on tarkoitus olla katharttista. Lukijan tulisi kokea suurta tyydytystä siitä, että tämä kaiken pahan alku saa viimein ansionsa mukaan, mutta on vaikea kuvitella kenenkään kaivanneen tätä pelkkänä katalyyttinä toiminutta hahmoa takaisin – oikeastaan tätä hahmoa ei paria ruutua enempää koskaan ollut olemassakaan; vasta Wolfman tuo hänet esiin, kliseisenä alamaailman kovanaamana, joka ei arastele pahoinpidellä tai tappaa saadakseen haluamansa. Epätodellisen kauan miekkonen kyllä pysyy tolpillaan Hämiksen häntä nuijiessa. Viimeistään siinä vaiheessa kun yliampuvan vihansa sumentama Peter paljastaa henkilöllisyytensä tälle yhtäkkiselle arkkiviholliselleen, tietää lukija ettei tämä voi päättyä kuin yhdellä tavalla, millä se sitten päättyykin: murtovarkaan sydän pettää lopulta silkasta kauhusta, ja mies kuolee Hämähäkkimiehen käsivarsille. Koko lehden ajan pedattu kliimaksi jää siis lopulta kuitenkin tavallaan saavuttamatta; Peter saa kyllä kostonsa, muttei oikeastaan omalla toiminnallaan. Samalla tuli kuitenkin vesitettyä koko ikoninen syntytarina. Mitä tuhlausta.

Ai niin, ja tuossa edempänä olevaan otokseen liittyen: Peter kyllä luulee May-tädinkin olevan kuollut, mutta se paljastuu jo tämän lehden kuluessa huijaukseksi, ja jokainen vähänkään Marvelin sarjakuvia lukenut kyllä tietää, ettei näistä lehdistä löydy ketään toista, jonka henki olisi yhtä sitkeässä kuin May-tädin. Hänen mahdollinen kuolemansa varjostaa kyllä Hämiksen seikkailuita vähän väliä, mutta niin vaan May sinnittelee menemään. Se täytyy kyllä sanoa, että tämä tarina lienee huomattu virheeksi Marvelillakin jo melko varhain. Sen lukeminen silloin 80-luvun lopullakin tuntui oudolta; näihin tapahtumiin ei koskaan myöhemmin ollut viitattu edes ohimennen, vaan juhlanumeron eeppiseksi tarkoitettu lässähdys unohdettiin onnistuneesti. Hyvä niin. Viimeisellä sivulla Peter on löytänyt itsensä ihmisenä uudelleen, mikä tulee sekin vähän tyhjästä. Käsittääkseni muuten näiden viimeisten onnellisten ruutujen dialogin käväisi laatimassa itse Stan Lee.

Arvio: Tylsää, turhaa ja tarinallisesti tuhoisaa. Hämiksen yliampuva vihakin vaikuttaa jotenkin epäaidolta; Peter David kirjoitti saman paljon paremmin myöhemmin legendaarisessa Synninpäästäjä-tarinassa. Pollardin kuvitus (tämä oli muuten sitä aikaa, kun suomalaisissa lehdissä mainittiin tarinoiden tekijät lähinnä silloin kun satuttiin muistamaan) on yhä ok, mutta valitettavasti tussaajana on syvästi inhoamani Jim Mooney, jonka kykyyn vesittää piirtäjä kuin piirtäjä tulen vielä palaamaan.