Ryhmä-X 6/89

1. Jälleennäkeminen

2. Valheitako vain?

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Al Gordon, Mike Mignola & Arthur Adams

Mutanttien väliinputoajavuosi, ja koko kotimaisen Marvelin julkaisuvuosi 1989, saadaan tämän lehden myötä päätökseen, ja koska päivitystahtini hiljakkoin hidastui, kävi niin, että luin tämän Asgard-trilogian osat suunnilleen samoin kahden kuukauden aikavälein tätä blogia varten kuin miten ne aikoinaan ilmestyivät. On se ollut pitkä aika odottaa lehteä, etenkin tällaista tavallista 52-sivuista, kuukausittaisen Hämiksen paksuista siis. Toki kannessa hehkutetaan isolla 88:aa sivua, mutta tämä pitää paikkansa vain teoriassa, sillä siihen on laskettu mukaan bonuksena tullut Marvel-Sagan viimeisin numero, joka ainakin tästä omasta kappaleestani on lähtenyt jo kauan sitten lätkimään, osasyynä kenties sekin, että lehti on painossa tapahtuneen erheen vuoksi koossa vain yhdellä niitillä.

Mutta se metatasosta. Sisältö on yhtä korkealaatuista kuin edellisetkin osat, onhan tekijäkaartikin pääosin sama. "Trilogia" tämä tarina tietenkin on vain Suomessa; alkuteos koostuu kahdesta julkaisusta, joista nyt näemme jälkimmäisen, Uncanny X-Menin annualin numero 9. Keskiössä on siis nyt itse Ryhmä-X, joka saapuu Asgardiin pelastamaan sinne jääneitä Uusia mutantteja, sekä Stormia, jonka Loki on valinnut jumalattarekseen, ja jolle tarjotut myrskyn jumalattaren voimat ovatkin hetken ajan vähällä viekoitella Ororon Lokin rinnalle. Mutta tokihan kaikki lopulta päättyy hyvin.

Tarinan panokset ovat kuitenkin kovat. Tämä stoori on Claremontin huippukaudelta, ja kun hänelle on annettu massiivinen sivumäärä, hän osaa käyttää sen hyvin. Keskiössä eivät ole taistelut ja remellys (niitäkin löytyy), vaan hahmot, joista nimenomaan Uudet mutantit jäävät lukijan mieleen kiinnostavimpina.  He ovat ne, jotka joutuvat mukautumaan uuteen, sattumalta osakseen heitettyyn elämään Asgardissa, ja tämän lehden alussa moni on sielä jo pitkään viettäneenä hyväksynyt faktaksi sen, että tämä on heidän paikkansa tästä eteenpäin. Osa jopa viihtyy viikinkijumalten nurkissa paremmin kuin Maassa, ja joillekin, etenkin Dani Moonstarille, tästä keikasta jää hahmoa pysyvästi muuttaneita seurauksia.

Toki X-miesten tapauksessakin ollaan henkisellä vereslihalla, mutta silti lukija ei heidän puolestaan osaa yhtä lailla jännittää. Claremontin kirjoittajakyvystä onkin osoituksena se, että hänen tarinansa kautta Uudet mutantit, minulle ennen tätä seikkailua vielä aika vieras joukko, tulee niin tutuksi ja niin lähelle, että lukija kokee sarjan "tutut" elementit melkein kuin ylimääräisenä bonuksena. Se, että Arthur Adams kuvittaa koko pitkän tarinan, on tietenkin ehdotonta plussaa, ja kuten taisin jo aiemmin sanoa, tämä lienee oma suosikkini monista näkemistäni Adamsin töistä. Hän on eksessiivisten viikinkien ja lohikäärmeiden maailmassa kertakaikkisesti kotonaan. Mainittakoon kuvitukseen liittyen muuten sellainenkin positiivinen seikka, että aiempia kahta osaa (jotka olivat siis yhdestä alkuperäisjulkaisusta) vaivannut heikkotasoinen väritys on nyt muisto vain, ja tämän lehden väreistä vastaava Petra Scotese on jaksanut nähdä vaivaa yksityiskohtienkin kanssa; yksivärisiä taustoja käytetään vain satunnaisesti ja aika hyvin toimivana korostuksena kuten yllä. Kiitos siitä. Joskin saattaisin silti pitää tarinasta vielä nykyistäkin enemmän mustavalkoisena.

Mitäpä tässä enempiä jaarittelemaan. X-miesten vuosi oli ikävä pettymys niin kuukausittaisen ilmestymisen kuin kronologisesti edenneen juonenkin katkeamisen kannalta, mutta kolmen korkeintaan "ihan hyväksi" luokiteltavan numeron jälkeen vuoden jälkipuolisko sentään meni loistavissa merkeissä Asgardissa – yksi kaikkien aikojen Marvel-suosikkejani tämä on edelleen. Valitettavasti Mail-Man tämänkertaisella palstallaan ilmoittaa, että seuraavakin vuosi saadaan odotella vuoden 1988 lopulla katkenneeseen juoneen palaamista. Lisää väliin jääneitä tarinoita on siis luvassa, mutta sentään kahdeksan kertaa vuodessa. Jipii?

Hämähäkkimies special II

1. Saammeko esitellä: Kapteeni Britannia!

2. Murder World

3. Miehen mitta!

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Dave Hunt / Bob Wiacek

Hämiksen vuoden 1989 julkaisutulva jatkuu. Tuskin on selvitty kolme perättäistä MARVELin numeroa täyttäneestä klassikkosarjojen putkesta, kun edelliskeväinen erikoisnumerokin saa jatkoa. Paitsi että oikeastaanhan tämä on jatkoa vuoden 1988 Maximum Marvel -albumille, jossa myös esitettiin näitä Claremontin ja Byrnen varhaisen yhteistyön hedelmiä 70-luvulta. Vuosi sitten totesin tuosta albumista, että se sisältää hyvin tehtyä, muttei millään tavoin oleellista sarjakuvaa, ja kyseinen arvio kelvannee tällekin julkaisulle. Paitsi että nyt ollaan kyllä ihan pikkuisen historiallisemman tapahtuman äärellä sentään: ensiesiintymisensä nimittäin saa sittemmin enempi mutanttiympyröissä liikkunut palkkamurhaaja Armoton ja hänen Murhamaailmansa.

Armottomasta kertoo paljon se, että hahmo on kehitetty 70-luvulla. Tämä yliampuva, korni ja tavallaan naiivin sarjakuvamainen psykopaatti on vähän liikaa kaikkea, ja toisaalta myös täysin mahdoton ja jopa Marvelin todellisuudessa vaikeasti kuviteltavissa oleva hahmo. Miljonääri ja vähintäänkin Tony Starkin veroinen teknologinen nero on rakentanut lähinnä omaksi viihdykkeekseen Murhamaailman – jättimäisen maanalaisen huvipuiston, jossa häneltä tilattujen tappotöiden kohteet joutuvat pakenemaan isoja flipperinkuulia, robotteja, sirkkelinteriä, mitä nyt ikinä. Kukaan ei kuulemma selviä Murhamaailmasta hengissä, paitsi että kaikki ovat aina selvinneet niissä tarinoissa jotka olen lukenut. Yhdenkään en tosiaan ole nähnyt siellä kuolleen.

En enää muista kumman luin ensin, tämän lehden vain Ryhmä-X:n numeron 1/85, jossa samat tekijät heittävät Murhamaailmaan X-miehet. Jo näiden kahden stoorin vertaaminen tuo hyvin esiin Armottoman perusongelman: tarinat ovat juoneltaan identtiset, eivätkä Armottoman esiintymiset taida tästä pahemmin muuksi koskaan muuttua. Mielikuvituksella on sijaa lähinnä siinä, millaisia hilpeän huvipuistomaisia tappovälineitä tekijät keksivät, muuten nämä ovat tätä samaa aina... Hämähäkkimiehen ja Suomessa tässä vaiheessa vielä tuntemattoman Kapteeni Britannian yhteisseikkailu tässä Special II:ssa on kuitenkin Murhamaailman esiintulo Marvelin universumiin, joten pisteet siitä.

Läpyskän kolmas tarina on varsin turha bonus, mikä on harmi, koska siinä sentään on vieraana tuo sympaattinen suoasukki Man-Thing (suomeksi tylsästi Otus), joka on kiehtova hahmo, ja olisi ansainnut parempaa. Miehen mitta! on ilmeisesti jatkoa jollekin aivan muualla alkaneelle tarinakokonaisuudelle, ja niin täynnä mystistä jargonia ja maagisia hahmoja ja toisia ulottuvuuksia ja diibadaabaa että ajatus harhautui lukiessa milloin mihinkin. Byrnen kynänjälki on toki kaunista katsottavaa, mutta muuten tarina edustaa sitä puolta Marvelin sarjakuvista joka ei ole minua koskaan sytyttänyt.

Kuten aluksi totesin: laatutekijöiden takuutyötä, perustasaista Marvelia vahvasti 70-lukuisin fiiliksin. Jos nyt sattuu jostain kumman syystä olemaan kova Armoton-fani, niin tämä ensiesiintyminen saattaa kiinnostaa, muten Special II:sta ei kyllä jää oikein mitään mieleen.

Ryhmä-X 5/89

1. Pahan kosketus

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Terry Austin

2. Yötuli

Tarina: Chris Claremont

Kuvitus: John Bolton

Viime numerossa alkanut ja kovasti kehumani Asgard-trilogia jatkuu, tosin huomattakoon heti alkuun, että vain Suomessa tarina tunnetaan "trilogiana", eikä siihen olisi tarvetta ollut. Pariin pikkuisen keskimääräistä paksumpaan lehteen tämä olisi sopinut oikein mukavasti, siinä määrin ainakin tässä keskimmäisessä osassa on täytemateriaalia. Lehden puoliväliin asti mennään kuitenkin suoraan edellisosasta jatkaen. Uudet mutantit ovat edelleen hajaantuneet eri puolille (ja eri aikoihin) ympäri Asgardia, paitsi Illyana, jonka Lumoajatar on ottanut vangikseen, ja jonka pimeän puolen lanseeraa käsikassarakseen keräämään nämä enemmän tai vähemmän Asgardin oloihin jo sopeutuneet tai sopeutuvat teinit kokoon. Eikä heitä varten tietenkään ole suunnitteilla mitään kivaa.

Illyana Rasputin on tavallaan tarinan päähenkilö siinä mielessä, että hänet eristetään heti alussa omiensa ulkopuolelle, alistetaan orjaksi jonka tahdonvoima on kuitenkin hurja, pakotetaan pahuuden töihin, ja sittenkin hänessä on vielä puolia jotka eivät Lokille ja Lumoajattarelle selviä ennen kuin on heidän kannaltaan myöhäistä. Pidin Illyanaa kiinnostavana hahmona jo aikoinaan, mutta vasta näin jälkikäteen havaitsen paitsi sen, miten monitahoinen ja mielikuvituksellinen henkilö on kyseessä, myös sen, miten paljon Claremont itse selvästi tätstä enimmäkseen itse hahmottelemastaan venäläisestä teini-noita-mutantista piti. Tässä tarinassa Illyana joutuu melkoisen henkisen ja fyysisen mankelin puristukseen, mutta henki on yhtä sitkeässä kuin historiallisella sukunimikaimallaan, ja jotenkin kovin autenttisella venäläisellä toteavuudella Illyana tämän asemansa ottaakin vastaan. Se kestetään, mikä on kestettävä – ja sitten kun on aika toimia, niin voi sitä joka tämän nuoren naisen tielle joutuu. Siinä eivät Asgardin jumalatkaan ole mitenkään itsestäänselvästi voittajia.

Tarinan ykkösosan lopussa Uudet mutantit ovat yllättäen omillaan ja ainakin hetkellisesti vapaina, mutta tietenkin varsin kaukana kotoa – ja lähes jokaisen elämä on muuttunut niin rajusti Asgardissa vietettynä aikana, ettei kotiinpaluu tunnu kovinkaan selvältä ratkaisulta; moni olisi mielellään jopa jäämässä viikinkmaailmaan. Mutta Storm on vielä Lokin vankina (hänen kuningattarenaan), joten tämä on tietenkin pelastettava... Lehden lopulla hypätään muutaman sivun ajaksi vielä Maahan ja Xavierin kartanoon, jossa Kitty saa psyykkisen linkin kautta näkyjä Illyanalta Asgardista, minkä X:t tulkitsevat avunpyynnöksi, joten ei muuta kuin porukka kasaan ja menoksi, mutta tästä tarina jatkuukin sitten vuoden viimeisessä numerossa. 

Iso osa lehdestä on täytetty erilaisella sälällä: löytyy alkuperäiskansia (joista yksi ei liity millään tavoin tähän lehteen), Mail-Manin palstaa, pari esittelyä ja yllättäen myös Magneton menneisyyttä valottava tarina Yötuli, joka hämmensi minua aikoinaan suuresti. Tarina on täysin irrallaan lehden muusta materiaalista, eikä Mail-Man mainitse siitä paria sanaa enempää; edes tarinan tekijöitä ei kerrota, mikä kyllä ärsytti pahasti. Juttu oli sinällään hyvä, joskin hämmästyttävän synkkä keskitysleirikuvastoineen ja kuolevine lapsineen – näiden reaalimaailman kauhunäkyjen lisäksi kuvitus toi Marvel-tuotannon sijasta mieleen pikemminkin eurooppalaisen taidesarjakuvan; koko jutussa on jotenkin vähän ahdistava ja vääränlainen tunnelma.

No, olen sittemmin selvittänyt, että kyllä tämä ihan autenttista ja kanonisoitua tavaraa on, Claremontin itse kirjoittamaa ja Suomessa ainakin Kalma-lehden kauhusarjakuvista tutun John Boltonin kuvittamaa. Tämä kaksikko teki näitä ilmeisesti aika tasokkaita takaumajuttuja Classic X-Men -nimiseen julkaisuun 80-luvun lopulla; pääasiassa lehti uudelleenjulkaisi kymmenisen vuotta vanhempaa X-matskua, sieltä Byrnen ajoilta siis. Liiemmin näitä ei Suomessa kyllä nähty, ja tavallaan "ylimääräisiä" ne ovatkin, mutta tällaisia kiinnostavia novellinkaltaisia henkilökuvia olisi toki enemmänkin lukenut. Mutta nuorena en siis ollut varma mitä Yötulesta olisi pitänyt ajatella. Oli jotenkin häiritsevä.

Hivenen oudosta toimitustyöstä huolimatta (olisin nähnyt mieluummin koko Asgard-tarinan yksissä tai enintään kaksissa kansissa ilman ylimääräistä täytettä) lehti on kuitenkin tasaisen vankkaa laatua edelleen hengästyttävän upeine Arthur Adams / Terry Austin -kuvituksineen, joten kitinät sikseen.

Ryhmä-X 4/89

Koti on siellä missä sydän

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Arthur Adams

Tussaus: Terry Austin

Elokuulle asti saatiin odottaa, mutta nyt, vihdoin, Ryhmä-X lunastaa ne lupaukset, joita edellisvuoden lopulla annettiin; siis että vuoden 1989 nähtäisiin väliin jääneitä klassikoita perusjuonen ollessa tauolla. Vain joka toinen kuukausi ilmestyneen lehden kolme ensimmäistä numeroa eivät ole vakuuttaneet. Ei lukijoille onneksi mitään kuraa tarjottu, mutta lukuunottamatta yhtä 22-sivuista (sekin kahteen osaan jaettuna) tarinaa Illyanasta ja Limbosta vuoden ykkös- ja kakkosnumeroissa, ei totisesti mitään kovin oleellistakaan. Kun vielä ensimmäisestä kolmesta numerosta yksi oli melkein pelkkää Alfa-Lentuetta, ja kun kahden edellisvuoden aikana ilmestyneet R-X:n erikoisjulkaisut ja MARVELin numerot loppuivat kokonaan, on vuosi 1989 ollut hämmästyttävän nihkeä sentään Suomessa erittäin suositun ryhmän esiintymisten suhteen.

Eikä tässä numerossa alkava tarina asiaa Ryhmä-X:n osalta paranna ihan vielä, mutta laatutaso sentään ponnahtaa pilviin. Tämän Suomessa Asgard-trilogiana tunnetun kolme numeroa käsittävän kokonaisuuden ensimmäisessä osassa esiintyvät lähinnä Uudet mutantit, tuo teiniryhmä, jota nähtiin meillä ihan liian vähän kun ottaa huomioon, että Claremontin itsensä kirjoittaessa kyseistä lehteä se paitsi nivoutui yleensä tiukasti yhteen X-miesten tapahtumien kanssa, oli myös aivan hemmetin laadukas. Moni kyseistä originaalijulkaisua 80-luvulla seurannut on myöhemmin muistellut, että juuri New Mutantsin parissa Claremont oli itse asiassa parhaimmillaan – ja vaikka edelleenkin suurin osa kyseisistä tarinoista on itseltäni lukematta, olen muutamien satunnaistutustumisten perusteella voinut todeta, että ei nuoriso-osasto laadultaan ainakaan päälehteä heikompi ollut missään nimessä.

Asgard-trilogia on niitä tarinoita, joiden kautta Uudet mutantit oikeastaan vasta itselleni kunnolla avautuivat; aiemmat kohtaamiset olivat tähän mennessä olleet lyhyitä ja satunnaisia. Tämä parissa erikoisjulkaisussa Jenkeissäkin ilmestynyt pitkä tarina sijoittuu aikaan, jolloin Storm oli etsimässä itseään Afrikassa. Paluumatkalla hän kohtaa Kreikassa lomailevat Uudet mutantit, ja sieltä Loki kaappaa koko revohkan Asgardiin paitsi kostaakseen sen mitä Kanadassa tapahtui (MARVEL 7/88), myös tehdäkseen voimansa menettäneestä Stormista oman ukkosjumalattarensa.

Jos tämä tarina on yksi ensimmäisistä kosketuksistani Uusiin mutantteihin, niin se lienee kaikkiaan ensimmäinen tutustuminen Asgardiin, tuohon viikinkijumalten kotimaailmaan, jonka Marvel jostain oudosta syystä integroi sarjakuviinsa 60-luvulla. Claremont ja Arthur Adams tekevät tästä fantasiamaailmasta ihastuttavan elävän ja kutkuttavan monimuotoisen. Eihän Claremont tietenkään tässä mitään uutta luo, kun nämä paikat ovat kaiketi Thorin oman lehden vakiomestoja olleet vuosien ajan – mutta tarinankerronan napakkuus ja luontevuus saa maailman tuntuvan elävämmältä ja todenmukaisemmalta kuin esim. se millaisena Walt Simonson Asgardin myöhemmin (Suomen näkökulmasta) esitti jäykän pönöttelevissä Thoreissaan. Ja tutuksihan tämä monta erilaista ympäristöä sisältävä maailma todella tulee, kiitos näpsäkän kerronnallisen ratkaisun: havaitessaan tulleensa kaapatuksi tekee Illyana siirtotaian palauttaakseen toverinsa saman tien takaisin sinne mistä lähtivät... Mutta Lokin kumppanina toimivan Lumoajattaren vaikutuksesta taika menee pieleen – Uudet mutantit sinkoavat jokainen eri paikkaan, moni eri aikaankin, ympäri Asgardia. Heidän selviämistään (tai edes yrityksiä pysyä elossa) sitten seurataan yksi kerrallaan sivun-parin mittaisissa katkelmissa. Kukaan ei tiedä missä on, missä muut ovat, ylipäätään mitä pahusta on tekeillä. Ja tilanteet vyöryvät ylle huikeassa tahdissa. Asgard ei ole mikään nyhveröitten mesta, ja henki on välittömästi tiukassa monella. Nämä jo paljon kokeneet teinit ovat täysin poissa omalta vahvuusalueeltaan, ja moraalisesti rankkoja päätöksiä on tehtävä nopeasti ja liikoja harkitsematta.

Pakko on ihailla Claremontin kykyä tehdä muutamilla sivuilla nämä tähän asti vain pikemmin nähdyt (paria poikkeusta lukuunottamatta, kuten kuukautta aiemmin Hämiksessä vieraillut Sotakone) hahmot kerrassaan tutuiksi. Siinä sivussa syntyy sitten myös oikeasti koukuttava juoni, huikeaa maailmanrakennusta, erittäin toimivaa dialogia ja sopivasti mysteeriä. Bravo! Sivuhuomautuksena tosin mainittakoon, että suomentaja Mail-Manille ei ilmeisesti ole ollut fantasiasanasto kovin tuttua; "elf" kun on käännetty keijuksi, paikoin jopa keijukaiseksi. "Pimeä keijukainen" ei ihan samaa uhan tuntua välitä kuin "dark elf"...

Kuvituspuolellakin on asiat aikas hyvin, kun taiteesta vastaa varsinainen unelmatiimi Adams & Austin. Tämä on muuten käsittääkseni se stoori, joka lopullisesti teki Arthur Adamsista supertähden, enkä yhtään ihmettele – saatan jopa olla sitä mieltä että tämä (ja siis vielä kaksi seuraavaa numeroa, joiden verran tarina jatkuu) on parasta Adamsia, siitäkin huolimatta, että häntä seuraavien vuosien aikana nähtiin Suomessa paljon lisää. Tämän tarinan tunnelma vain on taiteensakin puolesta niin kohdillaan. Mutta pikkuisen valittamista kuitenkin löytyy: väritys nimittäin pisti jo tätä teininä lukiessani silmään harvinaisen huonona. Olisinpa melkein toivonut että tarina olisi julkaistu mustavalkoisena; äärimäisen pikkutarkkoja yksityiskohtia vilisevä kuvitus on nimittäin joka sivulla laaduttoman värityksen kaltoin kohtelema. Pääasiallinen ongelma on värittäjän ratkaisu läiskiä massakohtauksiin (joita tässä jutussa on paljon) tai jopa maisemiin hahmoista ja yksityiskohdista välittämättä vain yhtä kaiken peittävää väriä. 80-luvun Marvelin suht alkeellisien väritystekniikoiden kanssahan tämä oli tuttu tekniikka satunnaisesti käytettynä muistakin lehdistä, mutta tällä kertaa se on otettu tavaksi värittää koko stoori, surkein seurauksin.

Pääsääntöisesti voi sanoa, että joukkokohtauksia ei ole väritetty kunnolla kertaakaan, vaan kaikki millintarkkoja yksityiskohtia vilisevät kymmenistä yksittäisistä hahmoista koostuvat piirrokset katoavat kaikki saman yleensä harmaan tai sinisen eri sävyillä painetun värimassan alle. Ylipäätään sivuilla on käytetty väriä aika vähän ja aika valjusti; yleissävy on kalsea. Tämä on melkoinen rikos näiden juuri yksityiskohdistaan tunnettujen taiteilijoiden työtä kohtaan; lehdessä on paljon kuvia, joista on lopulta aika vaikea saada selvää, syynä yksinomaan se, että kaikki hahmot, taustat, yksityiskohdat on peitetty yhdellä tasaisella väripinnalla. Lehden kanneksi on suurennettu (Suomessako?) sarjan aloitusruutu, joka paitsi osoittaa miten hyvältä Adamsin kynänjälki näyttää suurennettunakin, myös sen, että oikein väritettynä se olisi vielä huikean paljon sisäsivuja kauniimpaa katsella. Mutta kun lehden sitten avaa, on vastassa vain sama kuva sinikeltaiseksi kalvenneena.

Se siitä. Tarina on onneksi niin korkeatasoinen, että värityksen kanssa pystyy mainiosti elämään. Näin huippuluokan teoksessa vain pistää silmään yksi näin onneton elementti. Tästä huolimatta on siis kyseessä ehdoton klassikko, ja yksi omista Marvel-suosikeistani silloin, kuten tuoreen luennan perusteella edelleenkin. Koska olen päättänyt lukea kokoelmani läpi julkaisujärjestyksessä, jäi nyt oikein harmittamaan kun lehti loppui cliffhangeriin. Olisin halunnut ahmaista loput kaksi osaa saman tien.

Ryhmä-X 3/89

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Michael Golden & Bret Blevins

Näillä main alkoi 12-vuotiaan meikäläisen huumorintaju loppua. Katkeraa kalkkiahan se oli, kun jatkuvajuoninen tarina siirtyi edellisessä vuodenvaihteessa tauolle ja lehti alkoi ilmestyä joka toinen kuukausi. Mutta koska luvassa oli "väliinjääneitä klassikkoja", tämän jotenkin kykeni hyväksymään. Edes sanan äärimmilleen venytetyllä määrittelyllä ei tämän numeron tarinaa voi kuitenkaan pitää klassikkona, olkoonkin että on Claremontin kultakaudelta (tarkemmin siltä lyhyeltä ajanjaksolta, jolloin Storm oli jo irokeesi-lookissaan, mutta jolloin hänellä oli vielä voimansa), ja olkoonkin että on Michael Golden kuvittamassa. Lehti itsessään on X-Men Annualista repäisty kohtalaisen kajahtanut huumoritarina, jonka pääosassa on Ihmemies (Impossible Man), tuo periaatteessa hauska Lee / Kirby -luomus, joka kuitenkin aika harvoin taitaa jaksaa kantaa kokonaista tarinaa.

Enkä nyt tarkoita että lehti olisi huono. Claremont on useinkin osoittanut, että vakavan ja jopa synkän kerronnan ohella myös huumori taittuu, mikä ei olekaan ihme – hänen humoristiset tarinansa perustuvat pitkälti hahmojen täydelliseen tuntemukseen, ja näiden luonteenpiirteiden ja henkilökohtaisten outouksien (usein myös hänen itse kirjoittamiensa absurdin monimutkaisten juonenkäänteiden) korostamiseen. Tässäkin tarinassa, jossa Ihmemies saapuu Maahan kuvitellen pelaavansa kaikkien kanssa kivaa keräilypeliä, on paljon toimivia hetkiä. Juonta ei sitten niinkään: Muotoaan muuttava popuppilainen (Ihmemiehen kotiplaneetta) ilmestyy X-miehille Galactuksena, vie Xavierin kartanon mennessään ja niinpä tämän pimahtaneen keräilijän perään lähdetään. Matka vie Kostajien päämajaan, Kadonneeseen valtakuntaan, SHIELDin tukialukselle, ja lopulta Marvelin toimitukseen, missä vaiheessa oma mielenkiintoni on jo pahasti hiipunut.

Juttu tosiaan laimenee edetessään. Aluksi huumori on kohdillaan, mutta muotoa muuttavan ja omiaan höpöttävän kahjon perässä voi juosta vain rajallisen ajan, ennen kuin puu alkaa maistua. Nyt se raja ylittyy viimeistään kun metafiktiivinen osio alkaa. Näistä "Marvelin tekijät Marvelin universumissa"-jutuista en ole koskaan oikein välittänyt. Pidän ajatuksesta, että näitä sarjakuvia (omanlaisinaan versioina) ilmestyy myös tässä supersankareita vilisevässä todellisuudessa, mutta nämä kohtaukset menevät väistämättä sellaisen kanonisoidusta kerronnasta irrallisen vierauden puolelle, että tarinallinen momentti hiipuu irtovitsien tieltä olemattomiin. Taas näin käy. Kun sen lisäksi alkupuolella huikean hyvältä näyttävä kuvitus (Golden on ainakin tarinan ensimmäisestä puoliskosta vastuussa... lieneekö loppuosa Blevinsiä?) on latistunut aika mitäänsanomattomaksi, jää lehdestä vaisu vaikutelma. Tussaaja vaihtuu muutaman sivun välein (M-M luettelee koko joukon palstallaan) jäljen ollessa pahimmillaan suttuista, parhaimmillaan upeaa – esim. Goldenin tussatessa itseään.

Lehdessä on kaiken kaikkiaan välityön makua, kun kahden sivun Mail-Manin palstan ja kahden kerrassaan turhan esittelyn (Rogue ja Kolossi) lisäksi sisäsivuista peräti kolme on täytetty mainoksilla, mitä näissä lehdissä näkee todella harvoin. Mutta todetaan nyt vielä: kyllä tämän taas luki, eikä tällä kertaa kirpaissutkaan pahasti. Kevyesti viihdyttävää hömppäähän tämä on paikoin huikean kauniilla kuvituksella. Mutta vuonna 1989... kaksi kuukautta tätä oli pitänyt odottaa. Seuraavaan numeroon meni taas kaksi kuukautta. Kyllä harmitti niin penteleesti.

Ryhmä-X 2/89

1. Takautumia! (loppuosa)

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Brent Anderson

Tussaus: Bob Wiacek

2. Painajaisen Inferno

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: John Romita Jr

Tussaus: Bob McCleod

Jaahas, nyt aletaan pistää tätä Mail-Manin mukaan "väliinjääneiden klassikoiden vuotta" koetukselle. Ykkösnumero meni rimaa hipoen – X:iä itsejään ei juuri nähty, mutta toki Alfa-Lentue liippaa aika liki nimikkotiimiä, ja John Byrnen laatimaa kyseisen lehden ykkösnumeroa voi sentään Marvel-klassikkona pitää. Lehdessä nähtiin myös ensimmäinen puolikas tarinasta, jossa Illyana Rasputin muuttuu herttaisesta pikkutytöstä siksi demoniprinsessaksi jollaisena tämä tuli paremmin tutuksi, ja tämä stoori saatellaan nyt loppuun.

Takautumia on ihan kelpo kamaa. Claremont on iskussa, vieraileva kuvittaja Brent Anderson on osaava tekijä, ja vaikka juoni onkin pikemminkin nopeakäänteinen status quon muuttaja (varsinkin loppupuolella näyttää siltä, että Andersonilla on tullut ongelmia mahduttaa Claremontin käsis vaadittuun 22 sivuun) kuin upea tarina, on tapahtuma historiallisesti yllättävänkin merkityksellinen: Illyanan demoninen persoona oli vuosien ajan erittäin keskeinen henkilöhahmo X-porukoissa (Suomen julkaisuissa tosin harmillisesti ei niinkään), ja tavataanhan tässä numerossa myös mainio S'ym; sittemmin tuossa aikaa ja paikkaa epäloogisesti kieputtelevassa Limbo-ulottuvuudessa isojakin asioita aikaansaanut kovan luokan kaveri. S'ym on mielenkiintoinen hahmo sikäli, että on peittelemätön parodia Dave Simin luomasta Cerebuksesta – ulkonäkö ja luonne ovat hyvinkin tutut. Cerebus oli kuitenkin indie-sarjakuvana aika marginaalisen joukon tuntema tapaus, eikä tietenkään minullekaan tämä yhteys aikanaan auennut – liekö Suomessa kovinkaan monelle, kun ei varmaan maailmallakaan kuin pienelle osalle lukijoista? Parodia jäi kuitenkin pysyvämmäksi kuin oli tarkoitus, ja S'ym roikkui kuvioissa pitkään. Tiedä vaikka olisi vieläkin. Sivumennen muuten: Cerebus on erittäin kiinnostava sarjakuva, jota suosittelen ainakin kokeilemaan jos jostain löytyy. Itselläni on kaksi ensimmäistä kirjaa, koko sarjan ajattelin kerätä, mutta katsotaan miten käy...

Suurimman osan lehdestä täyttää sitten annualista poimittu Painajaisen Inferno, joka ei, kuten annual-julkaisut eivät koskaan, ole klassikkoa nähnytkään. Paitsi että on tavallaan, koska Danten Inferno tässä on pohjalla. Vietetään Painajaisen syntymäpäiviä (21 näyttäisi tulevan mittariin), ja iloiset bileet keskeytyvät kun päivänsankari näyttää erään mystisen lahjan avattuaan heittävän henkensä. Sen verran erikoinen tapahtuma on kyseessä, että Tohtori Outo saadaan vierailevaksi tähdeksi, eikä aikaakaan kun suurin osa porukasta on tempaistu Helvettiin. Tarkemmin sanoen, kuten Stephen Strange sivistyneenä tunnistaa, Helvettiin sellaisena kuin Dante on sen kirjassaan kuvannut.

Tässä jutussa on hyviä ja huonoja puolia. Oikein luettavahan tämä on, nytkin jaksoi pitää kivasti otteessaan – sen verran hyvin Claremont kehittelee pahaenteistä ja epäluuloista tunnelmaa. X-miehet matkaavat läpi Helvetin jossa melkein kaikki on siten kuin Dante on sen aikoinaan kertonut olevan... mutta Tohtori Outo epäilee taustalla olevan sittenkin jotain muuta. Hän ei usko paikan olevan aito, eikä se sitten lopulta olekaan. Kerronnallisesti juttu on siis oivallinen, ja Tohtori Outo istuu porukkaan näissä mystisissä kuvioissa hyvin.

Kuvitus on vähän ongelmallisempaa. Toisaalta on kiva nähdä Romita junioria – tämä lienee hänen varhaisin X-työnsä, ajalta ennen kuin hänestä tuli lehden vakiopiirtäjä. Jälki on kuitenkin, ennen kaikkea tussaajan ansiosta, aika tunnistamatonta JRJR:ksi. Kaunista se toki on, mutta varsinkin henkilöiden kasvot näyttävät enemmän McCleodin työltä kuin Romitan. Pahin pettymys on kuitenkin miljöön latteus. Claremont kyllä maalailee kauhunäkyjä niin kerronnassa kuin dialogissakin... mutta kuvista välittyy lähinnä autio harmaus. Lukiessa tuntuu jotain menevän ohitse, kun Ryhmä-X on jatkuvasti järkyttynyt ja epäuskoinen kaikesta näkemästään kärsimyksestä ja kauhusta, mutta lukija ei näe juuri mitään. Toki Comics Code (ja ehkä aikakauden muutenkin tarkempi kohderyhmäajattelu?) on estänyt pahimmat ylilyönnit, mutta oudon mitäänsanomaton tämä paikka on. Goottilais-barokkisella yliampuvan groteskilla taiteella tästä olisi saanutkin klassikon, nyt tunnelma välittyy kerronnassa, mutta kuvitus laahaa jäljessä. Onneksi JRJR pääsi vuosia myöhemmin palaamaan infernaalisiin näkyihin Daredeviliä piirtäessään. Siellä mennäänkin sitten nautinnollisesti ihan toiseen laitaan.... mutta tämä blogi ei nyt ihan vielä ole siellä.

Ongelmallista on myös Painajaisen taustatarinaan nyt rysähtävä painolasti. Tämä on toki tuttu ja valitettava ilmiö ikuisuuksiin jatkuvissa sarjakuvissa; vähä vähältä alkujaan normaaleilta vaikuttaneet henkilöt saavat lisää tapahtumia, ihmissuhteita, historiaa – kunnes lopulta kuvio on umpisolmussa. Painajaisessahan on ollut ("mutantit vähemmistöjen vertauskuvana"-teemaa ajatellen) aina oleellista se, että demonilta näyttävä tyyppi onkin ihan tavallinen nuorimies. Kaikki ovat siis samanarvoisia ulkokuoresta riippumatta! Mutta nyt käykin ilmi, että tämän orpolapsen on kasvattanut hämmästyttävän voimakas noitanainen Margali Szardos, jonka luomus tämä Infernokin on. Ja että Painajainen on nuorempana puolivahingossa tappanut kasvattiveljensä, Margalin murhaajaksi ryhtyneen pojan Stefanin, verivalansa velvoittamana... Ja tämä kiertävässä sirkuksessa nuoruutensa elänyt noidan kasvatti alkaakin yhtäkkiä olla ihan muuta kuin tavallinen jamppa. No, sittemminhän Kurt-poloisen taustatarina on muuttunut aina vain sekavammaksi demoneineen ja muodonmuuttaja-mutseineen. Huoh... Toisaalta pidän tästä Margalista hahmona kovasti: viisimetrinen kippurasarvinen amatsoni, jonka kyvyt saavat Tohtori Oudon näyttämään amatööriltä, on vaikuttava ilmestys.

Tässähän käy myös ilmi, että Margalin tytär (myös taikavoimainen) Jimaine onkin salaa ollut Kurtin tyttöystävä Amanda. Eiväthän Painajainen ja Amanda verisukulaisia ole, mutta koska Kurt on vauvasta asti kasvanut Margalin perheessä, niin tässä kuviossa on kyllä jotain lievästi kyseenalaista... Mutta tämä ei koskaan ketään haitannut; Kurt ja Amanda jatkoivat suhdettaan niin kuin ennenkin (Kurt on jopa silminnähden riemuissaan, kun paljastuu että sisko ja tyttöystävä ovat sama henkilö), eikä kukaan X-miehistäkään ollut koskaan millänsäkään, joten kaipa lukijankin sitten on oltava nuoresta lemmestä hyvillään. Vähän hämäräksi tämän paljastuksen tarkoitus kyllä jää. 

Lehdessä on myös varsin turha Wolverinen esittely, jossa erinomaisen turhaa on sivun kokoinen esittely Wolverinen luurangosta. Yllätys, hänen luillaan on ihan samat latinankieliset nimet kuin kaikkien luilla. Hölmöä varsinkin siksi, että inferno-stoorista on selvästi saksittu vähintään yksi sivu häiritsevästi pois keskeltä tarinaa.

Kelvollista luettavaahan tämä kuitenkin oli kritiikistäni huolimatta, mutta muistan jo silloin kauan sitten ajatelleeni, että ihan varmasti olisi tärkeämpiä tarinoita, tätä paremmin "klassikoksi" luokiteltavia, löytynyt julkaistavaksi. Ehkä nyt jälkijättöisesti ajateltuna on kuitenkin ihan kiva, että suomalaisille lukijoille on tarjottu välillä tällaista ei-oleellista matskuakin. Claremont on kuitenkin aina Claremont.

Ryhmä-X 1/89

1. Tundra!

Tarina & taide: John Byrne

2. Takaumia!

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Brent Anderson

Tussaus: Bob Wiacek

+ lisälehti Marvel-Saga #1

Loppuvuodesta 1988 onnistuin viimein saamaan vanhempani suopeiksi ajatukselle, että tilaisin peräti toisen supersankarisarjakuvan itselleni. Kaipa he tajusivat, ettei innostus ollut suinkaan vähenemässä, kun irtonumeroiden ostelu oli jatkunut kiivaana läpi vuoden. Hämis sai siis vuoden 1989 alusta seurakseen Ryhmä-X:n, jonka edellisvuosi olikin ollut läkähdyttävän kovatasoinen. Harmipa sitten, että kun viimein liityin lehden tilaajakaartiin, se siirtyi ilmestymään vain joka toinen kuukausi, ja mikä pahinta, juoni keskeytyi. Koko vuoden ajan oli tarkoitus nähdä yksittäistarinoita jostain menneisyydestä. Kyllä muuten sieppasi.

Tämän harmin unohtaen ensimmäinen minulle kotiin kannettu R-X on kuitenkin ihan kiinnostava, koska lehdessä nähdään lukijoiden Mail-Manilta pitkään kinuamaa John Byrnen Alfa-Lentuetta kyseisen tiimin oman lehden ykkösnumerosta. Tarina on aika simppeli, mutta laadukasta työtä: kuvitus on Byrneä huippuvuosiltaan, ja kerronta keskittyy henkilöhahmojen esittelyyn, mikä tapahtuu luontevasti. Henkilöt ovat eläviä. Tästä huolimatta Alfa-Lentuetta ei minun Marvel-vuosieni aikana enää nähty enempää, mikä on todella kumma – lukijat pyysivät lisää, ja käsittääkseni lehden alkutaival Byrnen tekemänä onkin varsin laadukasta ja omaperäistä settiä. Olisin itsekin mielelläni nähnyt vaikka MARVELissa näitä tarinoita, mutta eipä ei.

Itse nimikkotiimiä ei pahemmin nähdä; vain ensimmäinen puolisko Uncanny X-Menin numerosta 160, joka siis sijoittuu Suomessa ylihypätylle Byrnen ja Romita JR:n väliselle ajanjaksolle. Claremont on luonnollisesti puikoissa, ja tarina onkin kiinnostava, varsin merkittäväkin X-historian kannalta, kun näemme miten käyninistyy se tapahtumien ketju, jonka myötä Kolossin pikkusisko Illyana Rasputin päätyi Limboon, muuttui noidaksi, sai mutanttivoimansa ja niin edelleen.  Illyana oli Claremont-vuosien kiehtovimpia X-hahmoja (jota Suomessa nähtiin aivan liian vähän!), ja kun tästä tapahtumasta vielä seurasi isoja juttuja myöhemmin, niin tämä on juuri sellaista sisältöä, jota tällaisen "väliin jääneiden klassikkojen vuoden" voisi kuvitella pitävän enemmänkin sisällään. No toki olisi ollut kiva nähdä tämä stoori kerrallaan luettavana, eikä kahteen nysäosaan pilkottuna... Tarinassa on joka tapauksessa kivan kieroutunut pohjavire kun kadonneen Illyanan perään lähteneiden X-miesten ruumiita alkaa ilmestyä, on perverssejä versioita tutuista hahmoista, ja kuvituskin pitää sisällään paitsi jälleen nakuilevan Stormin, myös paljon (Comics Code -leimatuksi sarjakuvaksi) aika riskaabeleja asetelmia ja vihjailuja. Esim. kuva, jossa Kitty kaatuu Limbon hallitsijan Belascon eteen:

Kaiken päälle lehden välissä on bonusmateriaalia! Sen verran hyvin Marvelin lehdillä Suomessa tuolloin meni, että kokonainen muutaman kerran vuodessa ilmestyvä kaupanpäällisjulkaisu oli varaa painaa. Marvel-Saga on nörttimäisellä pieteetillä vanhoista lehdistä koottu "kronologinen Marvelin universumin historia", joka kuulostaa ajatuksena hienolta ja kiehtovalta, mutta tämä ykkösosa ei aikoinaan kolissut lainkaan. Kenties 60-luvun piirros- ja kirjoitustyyli olivat liian vieraita minulle tuolloin, minkä lisäksi pahasti tilkkutäkkimäinen kokonaisuus ei yrityksistään huolimatta toimi narratiivisesti; vanhoista lehdistä napsittujen kohtausten välit on täytetty selostuksin, kokonaisuus ei hahmotu, vaikka juuri sen pitäisi. Vuonna 2020 luettuna Marvel-Saga on selvästi sympaattisempi. Osaan suhtautua siihen aikansa tuotoksena; peräti kahden sellaisen. Niin 60-luvun tarinat (no, on mukana toki myös myöhempää mutta Marvelin historian alkuaikoihin tarinallisesti sijoittuvaa matskua) kuin tämä 80-luvulla koottu kokoomateoskin heijastavat oman aikansa estetiikkaa. Lisäksi lienee selvää, että näistä ajoista yli 30 vuotta edennyt Marvelin historia on ehtinyt muuntua ja uudelleenkirjoittua jo ties kuinka monesti, joten lämiskän kertoma kronologinen tarina ei taida enää pitää edes paikkaansa. Silti ihan ok nyt nähtynä. Ainakin tuli sellainen olo että näitä ikivanhoja stoorejakin olisi kiinnostava lukea kokonaisina. Vuonna 1989 ei todellakaan tullut.

Pakko muuten todeta, että tuo kannen "Loganin menneisyys!" on aika huvittava houkutin. Wolverine kun esiintyy lehdessä tasan yhdessä kuvassa, jossa hänen taustastaan ei kerrota oikeastaan mitään. Weapon-X ja varsinkin Origin olivat tietenkin tuolloin vielä kaukana tulevaisuudessa, joten Loganin menneisyydestä eivät vielä tekijätkään tienneet tuolloin tuon taivaallista.

Ihan kiva lehti siis, mutta Ryhmä-X:ksi pettymys.

Ryhmä-X 12/88

Enteitä

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Kerry Gammill / Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green / Bob Wiacek

Edellisnumeron mäiskeen jälkeen vedetään taas ainakin jossain mielessä henkeä. Ryhmä-X hengaa edelleen San Franciscossa, ja Claremont tekee tätä monin tavoin lyhyessä ajassa muuttunutta tiimiä lukijalle tutuksi siihen perinteiseen tapaan: väliaikaista majapaikkaansa Alcatrazilla pitävät mutantit treenaavat kuin kotona Vaarahuoneessa ikään. Hyvää dialogia ja muutamin osaavin lausein rakennettua henkilökuvaa tähän parin sivun kamppailukohtaukseen on saatu; Roguen ja Wolverinen kaljatölkin äärelle päättyvä matsi varsinkin on mainio.

Storm sen sijaan ei lepäile, vaan jatkaa muiden tietämättä mystistä vaellustaan vanhan intiaanin Nazen kanssa Kalliovuorilla. Matka kohti jossain siellä piileskelevää Forgea alkaa saada entistäkin hämärämpiä (jos se nyt aiemmin tavattujen Silmätappajien jälkeen on mahdollista...) piirteitä, kun Ororo trippailee Nazen tälle antaman taikajuoman avulla ja näkee kauhunäyn Forgesta ihmisyydestään luopuneena paholaisena, joka on tekemässä loitsujaan tuhotakseen maailman. Näky päättyy Stormin tappaessa Forgen, minkä hän sitten selvittyään tajuaa olevan edessäkin. Mutta Storm ei näekään sitä Nazen pirullista virnettä, mikä lukijoille suodaan.

Vaikka minulle läheisin vaihe Stormin elämässä (ilman voimia ja irokeesi ja asennetta enemmän kuin kellään) on tämän tarinan myötä päättymässä, on todettava että pidän tästä mystiikan ja näkyjen maustamasta vaelluksesta. Storm ja Naze ovat hyvä parivaljakko – siltikin, vaikka lukijalle on selvää, että Nazella on pahanlaisia taka-ajatuksia. Mutta mikä hänen agendasa oikeastaan on, ei olekaan lainkaan selvää. Tarinassa on hyvä tunnelma, ja pidän siitäkin, että tämä matkanteko on jatkunut jo muutaman numeron ajan – jalkaisin eteneminen Kalliovuorilla on hidasta, varsinkin kun vähän väliä käyvät mystiset voimat kimppuun. Sivujuonina tässä numerossa kulkevat mm. uusia jäseniä kesällä nähdyistä "murhavaareista" saava Vapausvoima, sekä yhä karumpiin (realistisempiin?) rasismi-yhtymäkohtiin kasvava mutanttiviha, jota Claremont on taustalla kuljettanut jo hyvän aikaa. Tällä kertaa kyseessä on varsin toimiva kohtaus toimittajasta haastattelemassa vihaansa julistavaa "kadunmiestä" Queensissä sijaitsevassa baarissa.

Ykköstarinan taiteesta vastaa vieraileva Kerry Gammill, jonka piirrosjäljestä tykkään kovasti, mutta joka ei tainnut Marvelille tehdä koskaan mitään kovin pitkiä projekteja. Tämä numero on joka tapauksessa oikein nätti; varsinkin Stormin (kuten Gammillin käsialaa olevasta kannestakin voi tsekata) hän ikuistaa kauniisti. Ihmiset ovat muutenkin elävämmän, konkreettisesti fyysisemmän näköisiä kuin sarjakuvahahmot noin keskimäärin. En olisi pannut pahakseni, vaikka Gammill olisi jotain X-sarjaa joskus ihan vakkarina piirtänyt, mutta tämä taitaa olla ainoa laatuaan ainakin omassa kokoelmassani. Lehden jälkiosa (jonka otsikko ja tekijätiedot taas kerran puuttuvat suomipainoksesta) on tuttua Silvestriä, mutta tussaajan merkityksen huomaa hyvin: kyllähän minäkin jo 12-kesäisen tätä lukiessani tunnistin Silvestrin tyylin, mutta kismitti silti, kun ei kerrottu kuka oli kuvituksen viimeistellyt; selvästikään ei vakiokasvo Dan Green. No, tämä vieraileva tussimies Wiacek on varsinkin Mail-Manin paljon kehuma perushyvä tussaaja, jonka ohut jälki ei kuitenkaan tuo Silvestrin tyyliä parhaimmillaan esiin.

Kakkostarinassa laitetaan kuitenkin alulle isoja juttuja: Ensinnäkin Madelyne Pryor liittyy ikään kuin bonusjäseneksi ryhmän mukaan, mikä taas tapahtuu sen jälkeen, kun Roguen kasvattiäiti Mystikko on käynyt varoittamassa tytärtään Kohtalon näkemästä enteestä. Hänen mukaansa Ryhmä-X kuolee aivan lähitulevaisuudessa jossain Dallasin lähellä, ja Storm on jutun avain. X-miehet suhtautuvat uutiseen niin kuin vain he voivat, ja päättävät lähteä saman tien päätä pahkaa kohti Dallasia – joskin Stormin näennäinen katoaminen vähän heitä huolestuttaa. He nousevat siis lentokoneeseensa, ja –

Tarina katkeaa siihen. Kuten Mail-Manin palstalta saadaan lukea, päättyy paljon purnausta aiheuttanut 32-sivuisen lehden historia Suomessa tähän, ja nyt katkennutta juonta päästään jatkamaan sitten, kun Pohjoismaat ovat saaneet Suomen kiinni julkaistuissa tarinoissa ja päästään heidän kanssaan yhteispainamaan paksumpaa lehteä. Sitä odotellessa on tarjolla välivuosi, "luvassa on valikoitujen klassikkojen klassikoiden vuosi", kuten M-M palstallaan oikeaa sanamuotoa etsien toteaa. Harmitti muuten niin pirusti silloin tämä. Ryhmä-X oli parin edellisen vuoden aikana koko ajan parantunut ja parantunut, tarinan momentti kasvoi kuin jyrkkää rinnettä vyöryvä lumipallo, ja intensiteetti ja panokset olivat koko ajan hurjemmat. Olin pahanlaisesti koukussa, ja sitten totaalistoppi. Vuoden verran odotusta! No, arvelin sen hampaita kiristellen kestäväni, huolimatta siitä että lehti ilmestyisi vain joka toinen kuukausi. Olihan sentään tarjolla vanhoja ennen näkemättömiä klassikkotarinoita. Ikävältä näytti, muttei ihan katastrofilta sentään.

Ryhmä-X 11/88

Hukkuminen

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green

Hmm... Mihin jäimmekään... No San Fransiscoon tietenkin; siellä R-X viimeksi heidät omassa lehdessään kohdatessamme otti matsia ikävästi murhanhimoisia Maraudereita vastaan tavoitteenaan pelastaa näiden kohteena olevan Madylene Pryorin henki. Siinä onnistutaankin, mutta muuten tulee rumaa jälkeä, kun kokonainen sairaalarakennus pistetään remonttiin, ja – mikä Marvelin sarjakuville oli 80-luvun jälkipuoliskollakin aika harvinaista – viattomia sivullisia kuolee.

Koko lehti (tuttuun kotimaisen X-julkaisun tapaan puolestatoista jenkkinumerosta koottu) on itse asiassa yksi pitkä taistelukohtaus, mutta sen ymmärtää, sillä ensikohtaamisen (R-X 4/88) jälkeen yhteenottoa Marauderien kanssa on pedattu, odotettu, toivottu ja pelätty jo melkein liiankin pitkään, ja näihin odotuksiin on vastattava. Hyvinhän se onnistuu siinä mielessä, että Claremont kyllä tuntee hahmot joista kirjoittaa, ja varsinkin näin vanhempana lukijana huomaan arvostavani sitä, miten omaperäisiä käänteitä hän jaksaa taistelukohtauksiin kehitellä; pelkkää tyhjänpäiväistä mäiskettähän ne valitettavan usein myös saattoivat olla. Tyypilliseen tapaansa Claremont käyttää myös onnistuneesti paikallista miljöötä hyödyksi – kun kerran Friscossa ollaan, niin Golden Gate on tietenkin keskeinen nahistelupaikka. Vaikka siis suuria ei juonellisesti ei tapahdu, niin muutamia merkittäviä pikkujuttuja kuitenkin: Madelyne (jonka syy olla Marauderien tähtäimessä ei lopultakaan selviä) liittyy X-miesten joukonjatkoksi tämän numeron jälkeen, Havokille selviää, että hänen taannoin New Mexicoon jäänyt tyttöystävänsä Polaris onkin nyt (aivopestynä) Marauderien johtaja, ja tekevätpä myös pitkän vihoitteluhistorian jälkeen myös Rogue ja Dazzler viimein sovinnon, mikä on ihan hyvä, kun kerran samaa tiimiä tällä hetkellä ovat.

Paitsi että onhan tässä numerossa jokunen sivu kakkosjuontakin: Storm ja iäkäs mutta tehokas intiaanisoturi Naze etsimässä Kalliovuorilla Nazen kasvattipoikaa Forgea, Stormin ammoista rakastettua (lyhytaikaista). Stormin toiveena on saada Forgen avulla kadonneet voimansa takaisin, Naze taas... No, hänellä on jotain ihan muuta mielessä. Nazen mukaan Forge on astunut pahuuden puolella ja majailee jossain vuorten kätköissä manaamassa pahuutta rajan takaa tähän maailmaan. Mutta Naze ei välttämättä ole kaikkein luotettavin kaveri... Tämä on aika mystistä kamaa, mutta kiinnostavaa, ja Silvestrin kuvitus on näissä vuoristomaisemissa jotenkin kaupunkimiljöötäkin paremmassa iskussa. Korostettakoon: Silvestri on yksi kaikkien aikojen lemppari-piirtäjiäni, mutta juuri tämänlaiseen kontekstiin hän istuu parhaiten. En ole hänen kuvittamaansa eeppistä miekka&magia-fantasiaa koskaan nähnyt, mutta miten hyvin hänen piirrosjälkensä sellaiseen sopisikaan! No joo, todettakoon myös, että Silvestri piirtää Stormin jotenkin niin alkuvoimaisen kauniina, että sydämeni on pakahtua. Ja onhan Storm tässä omimmillaan muutenkin vereslihaista ja jotenkin epätoivoisen raivokasta matkaa tehdessään. Toinen toistaan kummallisempia maagisia vastuksia hän ja Naze matkalla kohtaavat, ja meno käy aika rujoksi, mutta Storm on taistelija, eikä luovuta...

Tuon kuvan voisin ottaa vaikka julisteeksi seinälleni. (olen tainnut nimenomaan jostain Stormin kuvasta sanoa tämän ennenkin?) Silvestri ja Green ovat tässä vasta pitkän yhteisen kuvittajakautensa alkuvaiheessa, ja tämä on todella kovan luokan tavaraa. Silvestrin moderni, kevyesti eurooppalaiseen vivahtava tyyli ja Greenin lennokas, jopa vähän levoton tussaustyyli kolahtavat minuun edelleen.

Arvio: Ei mikään klassikkonumero, (Marauderit olivat sittenkin ehkä vähän liian helppo pala nyt siihen keväiseen verilöylyyn verrattuna?) mutta laadukasta, viihdyttävää ja kaiken kaikkiaan melkein kympin arvoista Marvelia silti. Tästä on hyvä taas jatkaa – ei liian taajaan, ettei iske väsymys niin kuin syksyllä.

MARVEL 7/88: Ryhmä-X & Alfa-Lentue

Lahja

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Paul Smith

Tussaus: Bob Wiacek

Ensimmäinen vuosi taisi olla samalla MARVELin laadullisesti paras. Vain kahdeksan numeroa, mutta  käsittämättömän korkea taso pysyi säilyi, alkaen Byrnen Ihmenelosista, kulkien Claremont / Smithin Ryhmä-X:n kautta Dardevilin majesteettiseen Born Againiin. Ja vähän unohdettuna helmenä siellä seassa tämä kaksiosaisena erikoisjulkaisuna alkujaan ilmestynyt Ryhmä-X:n ja Kanadan oman Alfa-Lentueen yhteisseikkailu, kivasti niputettuna yhdeksi satasivuiseksi lehdeksi meillä pohjolassa.

Lahja sijoittuu pohjoisen Kanadan arktisille lakeuksille, ja on paitsi sijainniltaan, myös henkilögallerialtaan aika irrallaan muusta Marvel-maailmasta. Lähtötilanteena on tiedemiehiä kuljettaneen pienlentokoneen putoaminen ja katoaminen. Kadonneita lähtevät etsimään X-miehistä ja Alfan jäsenistä koostuva yhdistelmäkokonaisuus – ennen kaikkea siksi, että koneen pilotteina toimivat Madelyne Pryor ja Scott "Kyklooppi" Summers, ja Alfa-Lentueen mukanaolo selittyy tietysti sijoittumisella Kanadaan. Tapahtumien kronologista sijaintia Marvelin aikajanalla ei ihan suoraan sanota, mutta päätellen Rachel Summersin mukanaolosta tässä ollaan jossakin vuoden -86 Ryhmä-X:n numeroiden loppupuolella.

Tällähän ei oikeastaan ole paljon merkitystä. Oikeastaan koko tarina toimisi melko hyvin kokonaan supersankareista irrallaankin; kyseessä on monin tavoin klassinen scifikertomus, jossa ollaan jonkin suuren ja mullistava äärellä, mutta joudutaan pohtimaan hintaa, joka siitä ollaan valmiita antamaan. Tällä kertaa tuo käänteentekevä ilmiö on taivaasta maahan ulottuva valopylväs, "lähde", joka antaa jokaiselle siihen astuvalle jonkin ihmiskunnan kannalta arvokkaan kyvyn, henkilön omiin ominaisuuksiin ja kiinnostuksenkohteisiin liittyvänkin vielä. Tiedemiehistä geologi kykenee muuttamaan maan muotoja, retkueen kokki taikoo loputtomasti ruokaa, Madelyne (hieman epäloogisesti) parantaa kaikki niin fyysiset kuin psyykkisetkin sairaudet pelkällä kosketuksellaan ja niin edespäin.

Tähän tiedemiesten ja heidän henkilökuntansa muodostamaan utooppisen paratiisiin asiaankuuluvine korskeine linnoineen ja prameine asusteineen saapuu sitten rähjäinen joukko eri tavoin ongelmaisia supersankareita, se "pelastajien" joukko, ulkopuoliset, joiden kautta lukijakin tätä tilannetta seuraa. Aika nopeasti käy (tietenkin) ilmi, ettei kaikki ole aivan auvoista. Millään tavoin magiikan kanssa tekemisissä olevat ihmiset voivat huonosti ja kärsivät, alkavat tehdä hidasta kuolemaa. Upean ja keskelle talvista tundraa nousseen kesäisen palatsin alta löytyy valheiden jumalalle Lokille omistetun viikinkikylän jäännökset...

Sillä Lokihan tässä taustalla on. Hän hakee itselleen arvostusta tarjoamalla ihmiskunnalle täydellisyyden lahjan. Hintana näyttäisi olevan taikuus ja magiaa käyttävät ihmiset, eikä tämä siis Marvelin universumissa ole mikään ihan pieni joukko. Kuitenkin ihmiskuntaan kokonaisuutena nähden vain vähemmistö – ja tämä asetelma on kutkuttava, koska sen hylkääminen tai hyväksyminen ei ole mikään suoraviivainen ratkaisu. Osa hahmoista, etenkin kurjemmista oloista kotoisin olevat kuten Pjotr Rasputin, on valmis uhraamaan muutamat jotta miljoonat saisivat onnellisen elämän. Toiset eivät kykene ottamaan vastaan viattomien hengen maksanutta lahjaa, mutta lopulta käy ilmi että maksu on itse asiassa suurempi: ihmiskunta saa kaiken minkä haluaa niin kauan kuin ei koskaan enää halua mitään sellaista, jota ei aikaisemmin ole ollut. Lähde vie kaikilta siihen koskeneilta mielikuvituksen. Tarjolla on siis maailma jossa elämänlaatu on korkea, jopa yltäkylläinen, mutta jossa ei enää ole mahdollista luoda. Tämä herättää kysymyksiä siitä, mikä oikeastaan on elämisen arvoista elämää. Mikä tekee ihmisestä ihmisen?

Tarina on siis oivallinen, ja sen sijoittuminen osapuilleen yhden vuorokauden ajanjaksolle ja yhteen melko rajattuun paikkaan on onnistunut. Tämä toimisi tosiaan ilmankin tuttuja Marvelin hahmoja, tai vaikkapa romaanina. Claremont on nauttinut päästessään irrottelemaan tämän suuren sivumäärän kanssa, kirjoittamaan lukuisien erilaisten hahmojen reaktioita tapahtumiin, heidän toiveitaan ja pelkojaan. Myös Paul Smith on tyypillinen taidokas itsensä; hänen X-Men -kaudestaan on tätä piirtäessä jo kulunut jonkin aikaa, joten on hyvä että hänet saatiin palaamaan tuttuihin kuvioihin vielä tämän spesiaalin verran.

Satun omistamaan tämän myös alkukielisenä versiona osana Essential X-Men -sarjaa, ja panin merkille Mail-Manin hieman erikoiset ratkaisut pimittää joitakin jenkkilehtien tapahtumia suomalaisilta lukijoilta, mikä parhaiten näkyy vaikkapa näissä ruuduissa:

Heather Hudsonin miehen kuolemaan ei millään tavoin viitata suomennetussa lehdessä, vaikka se on muutaman kerran oleellisesti esillä alkuteoksessa. James MacDonald Hudson on vain "poissa", ja siinä se... Eikä siinä kai muuten mitään, mutta kun kyseinen kuolema, vaikka tapahtumana onkin Suomessa näkemätön, on kuitenkin ollut ihan oleellisesti esillä esim. Kitty Pryde & Wolverine -erikoisjulkaisussa. No, Mail-Man tunnettin kyllä näistä hieman mutkia oikovista suomennoksistaan, joiden tarkoitus tuskin oli muu kuin säästää lukijoilta turhaa päänvaivaa viittaamalla lehtiin, joita meillä ei ollut mahdollista julkaista... Silti tämä menee jo vähän hätävarjelun puolelle.

Arvio: Klassikko ehdottomasti, ja yksi niistä Marvelin tarinoista, joiden ääreen olen useimmin vuosien varrella palannut. Hieno, ajatuksia herättelevä lähtötilanne, taidokasta kerrontaa ja iso henkilögalleria, jota Claremont pyörittää ammattilaisen ottein. Kuvituskin on Smithiä tyylikkäimmillään.

Maximum Marvel: Hämähäkkimies

1. Kuolema iskee neljä kertaa

2. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu

3. Hämähäkinmetsästäjä

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: John Byrne

Tussaus: Dave Hunt

Kun jokin aika sitten käsittelin albumia Hulk ja Möykky, mainitsin että tämä Maximum Marvel -sarja oli julkaisukanava vähän poikkeammille ja keskimääräistä Marvel-julkaisua korkeatasoisemmin tuotetulle tavaralle. Mutta heti Hulkin ja Möykyn perään ilmestynyt sarjan viimeiseksi jäänyt osa heittää tällä määritelmällä vesilintua: tämä Hämiksen albumi on koottu ihan normaalisti lehtimuodossa julkaistusta tavarasta, vieläpä tässä vaiheessa jo varsin iäkkäästä – jostain 70-luvun puolivälistä taitavat nämä stoorit olla peräisin. Vähän outohan tällainen kallis ja ylikokoinen (albumit aina harmittivat siinä mielessä, etteivät sopineet tavalliseen lehtikoteloon) formaatti on Hämiksen peruskamalle, etenkin kun albumimuoto on tosiaan vetelämässä Marvelin osalta viimeisiään tässä vaiheessa, ja samana syksynä Semic julkaisi myös ihan tavallisen lehden kokoisen Hämähäkkimies-erikoisjulkaisun; taisivatpa ihan yhtä aikaa olla kaupan hyllylläkin. (sivumennen sanoen muistan itsekin kyseisen lehden omistaneeni, mutta näyttää jonnekin kokoelmastani kadonneen)

Kenties Mail-Man on ajatellut, että tekijät riittävät syyksi pistää tarinoille vähän komeammat puitteet. Eikä siinä mitään: Claremont ja Byrne niittivät kaiken mahdollisen maineen X-Men -aikoinaan, joita nämä Hämis-tarinat ilmeisesti niukasti edeltävät ajallisesti. Ja kun Suomen Marvel-lukijakunta fanitti kumpaakin tekijää 80-luvulla aivan ylenpalttisesti, niin tässä ajattelussa saattaa olla perääkin... Tähän albumiin kootuista kolmesta tarinasta pitää todeta kaksi seikkaa: Ne ovat eittämättä laadukasta ja hyvin tehtyä Marvel-sarjakuvaa, mutta toisaalta ne eivät ole millään tavoin oleellista tai edes ikimuistoista luettavaa. Hämiksen ja muiden hahmojen yhteisseikkailuita esittänyt Marvel Team-Up kärsi aina juuri siitä, että tarinat tuntuivat oleva irrallaan varsinaisesta kronologiasta; ikään kuin ohimennen "tärkeiden" tarinoiden välissä tapahtuvia välinäytöksiä. Niin on tälläkin kertaa. Ensin Hämähäkkimies, Ihmetyttö (Carol Danvers) ja Ihmenelosten Liekki saavat vastaansa Superskrullin, sitten otetaan kissanainen Tigran kanssa matsia Kravenia vastaan. Kumpikin tarina on toteutettu hyvin, Claremont osoittaa hallitsevansa jo tässä aika varhaisessa vaiheessa uraansa paitsi juonenkuljetuksen, myös Hämiksen huulenheiton (oleellinen osa jokaisen Hämis-kirjoittajan repertuaaria), ja Byrne piirtää todella hyvin – on oikeastaan aika sääli, ettei hän koskaan piirtänyt Hämähäkkimiestä kovinkaan paljon.

Niin että kyllähän tämän albumin luki, ei siinä mitään. Parin ensimmäisen tarinan täyttävä Superskrulli-mäiskintä on varsinkin hyvä ja eeppinen, sisältäen lisäksi claremontillista kosmista hämäryyttä sopivasti annosteltuna. Kraven-osio jää vähän tyhjänpäiväiseksi, mutta Byrnen piirrosjälki on hyvin tussattua ja tunnelmallista; Suomessa aika vieraaksi jääneen Tigran olemuksenkin kuvitus tavoittaa hienosti.

Ja tällaiset väärin sijoitettuja puhekuplia sisältävät ruudut ovat tietysti aina yhtä huvittavia:

Arvio: Outo formaatti ihan jees tarinoille. Marvelin vähän epämääräisestä 70-luvun materiaalista nämä lienevät paremmasta päästä, mutta mitään kovin tärkeää ei olisi jäänyt näkemättä, vaikkei tätä kamaa olisi koskaan Suomeen saatukaan.

Ryhmä-X 10/88

1. Kalavelkoja

2. Hukkuminen

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green

Vielä tähän aikaan (vuoden 1988 loppuun asti) Ryhmä-X julkaistiin 32-sivuisena, mikä tarkoitti että jokaiseen kotimaiseen lehteen mahtui puolitoista alkuperäisjulkaisun numeroa. Tällä oli joskus sellaisia outoja seurauksia kuin esim. tässä lehdessä, että vaikka kansikuva toki onkin lehden jälkimmäisen tarinan alkuperäinen kansi, sen kuvaama kohtaus ei vielä tähän numeroon mahtunut, vaan tapahtuu vasta kuukauden kuluttua.

Joka tapauksessa uudeksi vakiokuvittajaksi astunut Marc Silvestri pääsee nyt kunnolla vauhtiin, ja on ihan pirun vaikuttava. Varsinkin Greenin vauhdikkaan levottomalla tussiviivalla viimeisteltynä Silvestrin kynänjälki miellytti minua aikanaan kovasti, ja tekee saman yhä. Esteettisten mieltymysten syitä on usein vaikea määritellä tarkoin, mutta nyt kypsällä iällä tätä lehteä lukiessa huomasin esimerkiksi sen, miten paljon enemmän Silvestrin kuva-ala liikkuu kuin Marvel-piirtäjillä keskimäärin. "Kamera" kiertää henkilöitä jatkuvasti, zoomataan läheltä kauas ja takaisin, hankaliakaan kuvakulmia Silvestri ei pelkää käyttää. Lisäksi henkilöt ovat elävämpiä kuin melkein kellään muulla tuon aikakauden piirtäjällä; eleet ja asennot vaihtelevat, ruumiinkieli on vahvasti mukana, kasvotkin ovat huomattavan ilmeikkäitä. Totisesti huomaan Silvestrin nousevan yhä vain korkeammalle sillä suosikkipiirtäjieni listalla, jolla hän jo valmiiksi oli lähellä huippua. Hänen piirrostensa tilantuntukin on vahva, joskin vielä 80-luvulla Marvelin sarjakuvien väritys oli aika heikkotasoista – esim. tämä näkymä kalliovuorilta ansaitsisi jotain paljon parempaa kuin epämääräisen kokoelman satunnaisia väripintoja.

Tarinan ytimessä on Claremontin (ja minun!) lempihahmo Storm, joka haluaa puhdistaa pöytää itsensä ja Forgen välillä – heidän lyhyt romanssinssa (kesällä -86) päättyi huonosti, kun selvisi että Forge oli valmistanut aseen, joka poistu Stormin voimat. Nyt mutantit ovat ahtaalla, ja Storm kaipaisi entistä kipeämmin säävoimiaan, ehkä Forge voisi jotenkin auttaa asiaa... Mutta tämän pilvenpiirtäjä Texasissa on tyhjillään ja rappiolla, Forge kadonnut jonnekin, vain hänen Cheynne-heimoon kuuluva kasvatti-isänsä Naze on paikalla, etsimässä Forgea hänkin, mutta eri syistä. Storm liittyy Nazen seuraan, ja tämä melko erikoinen kaksikko aloittaa outoja käänteitä saavan mystisiä sävyjä sisältävän etsintäretken Grand Canyonin suuntaan.

Sillä välin muut X-miehet saavat tietää Marauderien olevan iskemässä San Fransiscossa sairaalaan, jossa Madelyne Pryor on potilaana. Sinne lähdetään, mutta lehti loppuu juuri kun varsinainen toiminta on alkamassa, ja mikäs siinä – huomasin ainakin nyt, että Stormin ja Nazen lupaavalta tuntuvan etsintäretken alku oli mielenkiintoisempaa matskua kuin Marauderit, joiden taustahahmo ja "pomo" Herra Pahuus (nimi on tarkoituksellisen korni, mikä tosin ei vielä vuosiin taida käydä ilmi) nähdään muuten tässä numerossa ensi kertaa. Pitkään Marauderien paluuta onkin saanut odottaa, ehkä liiankin pitkään – mutta seuraava numerohan vasta kertoo, minkä mittakaavan matsi on kyseessä.

Arvio: Claremont / Silvestri / Green on huippuluokan tiimi. Tämä on heti Romita JR:n piirtäjäkauden jälkeen suosikki-X:ääni, ei valittamista siis. Paljon monimutkaisia juonia, hitaasti avautuvia kuvioita, taidokasta supersankarisaippuaoopperaa niin kuin vain Claremont sen osaa.

Ryhmä-X 9/88

1. Rusikointia kahdella mantereella (loppuosa)

2. Velvollisuus kutsuu

Käsikirjoitus: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri / Bret Blevins

Tussaus: Dan Green

Kuten numeron kansikin kertoo, saadaan ryhmään yhä vain lisää jäseniä. Tällä kertaa ruotuun astuu Alex Summers, Havok, joka ehti hetken aika kuulua tiimiin jo 70-luvun alussa Roy Thomasin ja Neal Adamsin ollessa lehden puikoissa. Havokin mukaantulo on kuitenkin sikäli merkityksellinen, että hänen myötään jo useamman kuukauden käynnissä ollut muutosvaihe päättyy – vuosien kuluessa tutuksi käyneestä jäsenistöstä on jäljellä enää Storm, Wolverine ja Rogue, ja nyt kaikki tarvittavat uudet tyypit ovat mukana kuvioissa. Tässä numerossa myös Magneto on paikalla, joskin hän poistuu aika pian takavasemmalle, ja New Mutants -lehteen, jota Suomessa ei valitettavasti juurikaan nähty. Tosin Louise Simonson taisi näihin aikoihin jo kyseistä julkaisua käsikirjoittaa, joten ehkä mitään suurta ei ole menetetty; ainakaan ne muutamat tarinat, joita myöhemmin Uusien mutanttien lehdestä täälläkin esitettiin suuren Inferno-kokonaisuuden yhteydessä, eivät olleet kaksisia.

Toinen jo kannessa esiintyvä asia on Bret Blevins, joka on piirtänyt Havokin mukaan tuovan kakkostarinan. Hänen tyylinsä on tällaiseen synkkään ja kuolemanvakavaan X-aikakauteen ehkä epäsopiva, mutta toisaalta jotenkin pidänkin siitä. Piirrostyylin ja tarinan tunnelman aiheuttamassa ristiriidassa on samanlaista viehätystä, kuin Sam Kiethin piirtämissä Sandmanin ensimmäisissä luvuissa. Kiethin tavoin myös Blevins on notkean sarjakuvamainen, siis sellaisessa hieman koomisessa, liioittelevassa mielessä. Tarinan hieman unenkaltainen tunnelma mahdollistaa tyylin toimimisen: Havok näkee painajaisia käynnistään Xavierin kartanolla – missä hän on siis hiljakkoin käynytkin, eikä muistinsa mukaan mitään erikoista ollut tekeillä. Mutta painajaiset eivät jätä rauhaan, joten on lähdettävä uudestaan, ja niin hänen puolisonsa Lorna "Polaris" Dane jää yksin Uuteen Meksikoon, Havok lähtee New Yorkiin... Eikä pariskunta sitten tapaakaan toisiaan todella pitkään aikaan, kun Marauderit käyvät Polariksen kimppuun heti Alexin mentyä, ja jo kesän numeroissa nähty psyykkinen olento Malice valtaa tämän pysyväksi kehokseen. Sillä välin Alex löytää X-miehet ja Magneton lymyilemässä viemäreissä, saa kuulla miten kuolettavaksi mutanttien elämä on käynyt (ja että hän todella tapasi jo aiemmin X-miehet – minkä Tajunta oli hänen muististaan pyyhkinyt) ja haluaa liittyä mukaan; vastentahtoisesti, mutta kuitenkin.

Minä olen aina tykännyt Havokista. Hädin tuskin hahmoa tunsin vielä tämän numeron ilmestyessä, mutta hän nousi nopeasti melko keskeiseksi jäseneksi ryhmässä, ja suosikkieni joukkoon heti. Havokin vastentahtoisessa supersankaruudessa on jotain sympaattista. Hänen mutanttivoimansa on tuhoava ja vaarallinen, mutta ennen kaikkea Alex haluaisi kuitenkin olla geologi ja upota tutkijanuraansa, mutta kun on veljensä kautta joskus näihin kuvioihin ajautunut, ne tuntuvat häntä vainoavan vuodesta toiseen. Havok jää pitkäksi aikaa Ryhmä-X:n riveihin, ja koko tätä aikaa leimaa turhautunut epätoivo siitä, että hän yleensä on siellä missä on, tekee sitä mitä tekee. Minulle Havokista tuli nopeasti oleellinen X-jäsen, ja tämä hänen hieman paranoidilla minäkerronnallaan varustettu tarina tuo heti hänet lukijaa lähelle. Claremont taisi itsekin pitää hahmosta.

Mutta olihan tässä numerossa tosiaan edellisessä alkaneen tarinan loppupuolikin, jossa siis nähtiin ensi kerran Marc Silvestrin piirrosjälkeä. Hyvää menoa, poikkeuksellisen vauhdikasta mättöä jopa, kun uudet X-jäsenet Roguen johdolla koittavat pysäyttää Juggernauttia, joka pistää Edinburghia palasiksi. Ikimuistoisimmassa kohtauksessa Rogue koittaa pysäyttää kohti raiteet katkaissutta kuoppaa täyttä vauhtia syöksyvää junaa.

Arvio: Nautinnollista tarinankerrontaa, hyvää kuvitusta, kutkuttavan paranoidia ja rahtusen epätoivoistakin fiilistä. Kukapa ei tämmöisestä tykkäisi.