MARVEL 6/91: Marsalkka Laki

Tarina: Pat Mills

Piirrokset: Kevin O'Neill

Tussaus: Mark A. Nelson

Ikään kuin MARVELin julkaisuohjelma olisi ollut vuonna 1991 vähän hakusessa. Maaliskuun vähän epämääräisen Hopeasurffaaja-numeron jälkeen kaksi perättäistä (ja ohutta, ne olisi voinut ja pitänyt kasata yhdeksi) numeroa Tekijä-X:n Tuho-sekoilua, ja nyt... Marsalkka Laki. Siis kuka? Varsin hyvä kysymys, koska kukaan ei ollut tällaisesta hahmosta kuullutkaan, kun lehti kesällä -91 Suomessa julkaistiin. Mitään varsinaista yhteyttä tällä marsalkalla ei tuntunut olevan Marvelin sarjakuviin. Tapahtumat eivät sijoitu tuttuun jaettuun supersankariuniversumiin, tekijät ovat outoja nimiä, koko sarjakuvan tyyli ja henki on ihan toista kuin mihin on totuttu: väkivalta on rujoa sisälmyksiä lennättävää splatteria, kirosanoja viljellään estoitta, seksuaalisia viittauksia ja alastomia ihmisiäkin kuvissa pyörii. Dystooppisen tulevaisuuden kuvaus on kyynisen nihilistinen, mikä ei sinällään ole Marvelin sarjakuvissa vieras elementti, mutta nyt tämä kyynisyys ei näyttäydy sellaisessa elegisen ylväässä hengessä kuin esimerkiksi Miller / Mazzuchellin Born Again, vaan Marsalkka Laki on pikemminkin ruma, mistään piittaamaton, tahallisen ärsyttävä.

Kyseessä on supersankari-mytologian dekonstruktio, ajalta jolloin niitä ei ollut vielä niin paljon, että kyseinen genre on itsessään jo muodostunut kliseeksi. Vähän jokaisesta Marvelin merkittävästä hahmosta on mukana parodinen versio: he ovat kaikki potilaita supersankareihin erikoistuneessa mielisairaalassa, jonne uutena potilaana saapuu sadistisia sotarikoksia tehtaillut Tuomari-mukaelma Vainooja, ja tämän perässä supersankareita sydänjuuriaan myöten inhoava Marsalkka Laki, joka lienee kai lähinnä jonkinlainen Judge Dreddin psykopaattinen versio. Ei yllätys siinä mielessä, että käsikirjoittaja Pat Mills oli ennen tätä kirjoittanut pitkään Dreddin ja muidenkin 2000 AD -lehden hahmojen tarinoita. Itse olen tuon julkaisun antiin tutustunut vain ohimennen, mutta jotain samaa tässä on – rujonkolkko musta huumori ja yliampuvan karmea tulevaisuusvisio nyt ainakin. Kuvittaja Kevin O'Neill on myös britti, ja samoissa kuvioissa Millsin kanssa pyörinyt hänkin ennen Marsalkka Lakia, jonka julkaisi Eclipse Comics, Marvelin omistama, mutta supersankarilinjasta erillinen julkaisukanava. Eclipsen kautta 80-luvulla tuli ulos ihan kohtuullinen määrä kiinnostavaa merkittävien tekijöiden vähän kunnianhimoisempaa sarjakuvaa. Yleisöä ne eivät tosin juuri saaneet.

Vähän vaikea Marsalkka Laista on tämän yhden tarinan perusteella muodostaa mielipidettä. Kyseessä ei ole hahmon ensiesiintyminen, mutta irrallisena tarinana julkaistu one-shot, sinänsä tosiaan MARVELiin sopiva julkaisu, että tuttuja hahmoja tylysti parodioidaan. Mielisairaala on näille kajahtaneille tyypeille mitä sopivin paikka, ja jokaisen potilasraportit korostavat juuri kyseisten hahmojen omissa tarinoissa esiintyviä ominaisuuksia äärimilleen. Oma suosikkini on "Reed Richards", joka höpöttää asioita näkymättömälle vaimolleen.

Ei tämä vitsi kuitenkaan jaksa kantaa koko 50-sivuista tarinaa, etenkään kun huumori on niin rujoa, etten tiedä voiko sitä aina edes huumoriksi kutsua. Pääpaino on kylmän kyynisellä havainnoinnilla, raa'alla väkivallalla, groteskiksi karrikoiduilla ihmishahmoilla. Päähenkilö etenkin jää täysin persoonattomaksi, mikä varmaankin on tarkoituksellista, muttei auta tarinaan imeytymistä. En tästä pitänyt teininä yhtään. Lehdestä jäi päällimmäiseksi tunteeksi ällötys, siihen ei tehnyt mieli ensiluennan jälkeen palata enää lainkaan. Mielisairaalaversiot supersankareista oli oivallisesti hahmoteltu, mutta mitään tarinallista annettavaa ei ollut. Nyt jäi vähän sama tunne. Tämänkaltaisia supersankarimytologian pirstalointeja on sittemmin ilmestynyt onnistuneemmin tehtynä, mutta Marsalkka Laki on sentään ollut yksi ensimmäisistä, mistä pisteet. Mitään erityistä syytä tämän julkaisuun Suomessa ei kyllä ollut, ei varsinkaan MARVELin sivuilla – kenties erillinen erikoisjulkaisu olisi ollut parempi ratkaisu. Enempää tätä tavaraa ei sitten koskaan nähtykään, mikä ei kauheasti haitannut.

Mutta otsikosta huolimatta Marsalkka Laki vie lehdestä vain ensimmäisen puoliskon. Toiset 50 sivua on täytetty What the?! -lehdestä poimituilla lyhyillä tarinoilla, siis Marvelin omasta MAD-mukaelmasta, jossa julkaisija väkisinvääntää vitsiversioita omista hahmoistaan. Vaikka mukana on paljon isoja nimiä (mm. John Severin, Mike Mignola, Terry Austin, ja ilmeisesti ensiesiintymisensä Suomessa yhdellä sivulla tekevä Jim Lee), huumori on on tönkköä. MAD on selkeä esikuva niin kuvituksen kuin vitsienkin tasolla, mutta 50 sivua tätä tavaraa on aivan karmea yliannos. Kolmisen sivua riittää, siinäkin mitassa alkavat nämä teennäiset nimiväännökset tökkiä pahasti. Jos 14-vuotiasta minua aikoinaan miellytti tämä lehden loppupuoli marginaalisesti enemmän, nyt oli päinvastoin. Marsalkka Laki on erikoisuudessaan sentään kiinnostava ilmiö, tämä infantiilihuumori on pelkästään huonoa. Eipä taidettu sitten näitäkään koskaan nähdä lisää. Kokonaisuutena MARVEL 6/91 lienee lehden historian hämmentävin numero.

Sarjakuvalehti 4/91: Kapteeni Amerikka

1. Mies etsii itseään!

2. Tulevaisuusshokki!

3. Sokkelot!

4. Huomenna, koko maailma?

Tarina: J. M. DeMatteis

Piirrokset: Mike Zeck

Tussaus: John Beatty

Vuonna 1990 aloittanut Sarjakuvalehti laajentaa toisena julkaisuvuonna repertuaariaan: Wolverinea ja Nick Furya on jo nähty, ja nyt aiemmin MARVELissa esiintynyt Kapteeni Amerikkakin on hypännyt tämän "maanläheisiin" sankareihin keskittyvän lehden puolelle. Hahmona Kapu sopii tähän seuraan hyvin, mutta on vähän kyseenalaista, onko tämä tarina paras mahdollinen valinta – ei tämä aikaharppailu ja postapokalyptisissä raunioissa kyborgeja vastaan tappelu ole maanläheistä nähnytkään.

On oikeastaan aika hauska ajatella, että joku nykyisten Marvel-leffojen patrioottiseen Kapteeniin mieltynyt poimisi ensikosketukseksi lähdemateriaaliin tämän lehden. Enpä usko että paljon yhtäläisyyksiä Chris Evansin esittämään sankariin löytyy, mutta aika tyypillistä 80-luvun Marvel-matskua tämä toki on. Tosin jälleen, kuten sen aiemman Kapteeni Amerikka -julkaisun kohdallakin, pitää ihmetellä miksi Mail-Man on valinnut julkaistavaksi juuri tämän tarinan? Jälleen ollaan aika vanhan matskun parissa, 80-luvun alusta, mitä kuvastaa hyvin sekin, että tarinan raunioitunut tulevaisuus-dystopia on niinkin utopistinen kaukaisuus kuin vuosi 1991 – tämän kotimaisen lehden julkaisuvuosi. Vähän hölmöltä tuntui jo silloin.

Toisaalta on tämä pikkuisen parempi julkaisu kuin tuo aiempi sikäli, ettei ole ihan yhtä banaalien supersankari-kliseiden kyllästämä. Vierailevana tähtenä on tuo mainio kyborgi Deathlok, jota ei ole tätä ennen taidettu Suomessa tavatakaan, vaikka tämä on ollut Marvelin hahmogalleriassa jo 70-luvulta lähtien. Hänen kloonattu alter egonsa putkahtaa ajassa taaksepäin vuoteen 1983, herättää Kapteeni Amerikan mielenkiinnon, sitten nykypäivän originaali Deathlok ilmestyy kuvioihin, ja tämä siirtyy Kapun kanssa takaisin vuoteen 1991, jossa, kuten käy ilmi, monista Marvelin kuvioista tuttu "iso paha megakorporaatio" Brand on tappanut supersankarit, ottanut maailman hallintaansa ja muutenkin aiheuttanut yleisen massatuhon. Sitä sotkua sitten palaillaan takaisin nykypäivään (siis tässä tarinassa vuoteen 1983) selvittelemään. Onhan tuossa jo vyyhtiä.

Meno on sen verran vauhdikasta ja käänteet siinä määrin äkkivääriä, ettei tämän parissa pitkästymään pääse, vaikka vähän hahmottomalta meno maistuu. Painajaismaisen tulevaisuuden kuvaus on jäänyt puolitiehen, vaikka Marvel on monesti juuri tällaisten dystooppisten maailmojen luomisessa onnistunut oikein hyvin. Tekijätiimi on kova: juuri DeMatteis ja Zeck vastasivat taannoisesta Hämiksen Kraven-trilogiasta, joka on yksi kaikkien aikojen Hämppi-suosikkejani, mutta se on herrojen myöhempää tuotantoa. Etenkin DeMatteis tuntuu vielä tämän Kapu-tarinan parissa vähän etsivän itseään kirjoittajana. Hänellä on selvästi halu olla omaääninen ja totuttuja tekotapoja rikkova tekijä, mikä näkyy etenkin läpi lehden kulkevissa kertojanäänissä: puhekuplien ohella Kapteeni Amerikan päänsisäinen minäkerronta seuraa tapahtumia tekstilaatikoissa, eikä edes yksin, vaan etenkin lehden alkupuolella myös Deathlok-kloonin ajatuksia ja tämän päässä asuvan tietokoneen kommentteja tuutataan lehden sivuille. Ääniä on vähän liikaa, etenkin kun usein kuva ja puhekuplat riittäisivät oikein hyvin. Toisaalta vuonna 1983 tämä sittemmin supersankarisarjakuvan standardiksi vakiintunut kerrontatapa (päähenkilön päänsisäinen monologi) oli uutta ja vielä aika erikoista – eräänlainen tapahtumien kommenttiraita, jossa päähenkilön ajatukset leijuvat kaiken toiminnan yllä siitä jokseenkin irrallaan. Pointsit DeMatteisille siitä, että hän ei ota Kapteeni Amerikkaa hahmona niin vakavasti kuin monet, vaan uskaltaa pistää tämän koomisiinkin tilanteisiin. Pidin etenkin tästä:

Juoneltaan lehti on, kuten edeltä ehkä jo kävi ilmi, aika korkealentoinen ja sopivalla tavalla sekopäinenkin. Etenkin siinä vaiheessa kun tulevaisuuden maailmaa hallitseva jättimäinen kyborgi Hellinger (!) astuu kuvioihin – eipä ole näkynyt tätä heeboa MCU-leffoissa, vaikka visuaalisesti kaveri olisi siellä paikkansa ansainnut. Sinänsä mielenkiintoinen huomio, että nykyisen Marvelin julkaisupolitiikassa tämä Brand-korporaation pyrkimys maailmanvalloitukseen kaikki vuoden 1983 supersankarit surmaamalla olisi koko julkaisukanavan ja kaikki lehdet kattava vähintään vuoden mittainen mega-event; nyt tarina lienee jäänyt Captain American sivuille, ja Brand pistetään melko nopsasti kuriin ja järjestykseen tämän lehden viimeisessä osiossa. Ihan kelpo kamaa, parempaa kuin muistinkaan, vaikka monin tavoin vähän hölmöä. Ehkä siksi juuri viihdyttikin. Kuvitus on taattua Zeck / Beatty -laatua, ja tuo mieleen Salatut sodat, jota samat tekijät hyvin samoihin aikoihin kuvittivat. Vähän viimeistellympää tämä toki on kuin etenkin loppupuolella pahasti hosumalla tehty Salatut sodat.

Mukana on jälleen myös Marvel-Saga, joka on jälleen hämäävästi lisätty kannessa kehuskeltuun kokonaissivumäärään. 120 sivua muka! 82 tässä vain on, ja päälle mitäänsanomaton lisäläpyskä.

Ryhmä-X 5/91

1. Tappavat leikit!

Tarina: Tom DeFalco / Chris Claremont

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: Terry Austin

2. Tähdenlento

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green

Juuri kun edellisessä päivityksessä kehuin Mail-Manin toimitustyötä, nyt annan risuja: R-X:n edellisessä numerossa alkanut Genosha-tarina jää totaalisen kesken, ja sen sijaan esitetään kronologisestikin sitä ennen tapahtunut stoori. En ihan ymmärrä mitä toimituksessa on tässä kohtaa tapahtunut, mutta ihme sekoilua joka tapauksessa. Kansikuvana oleva Byrnen piirtämä Wolverinekin on toki komea, muttei millään tavoin liity näihin julkaistuihin tarinoihin, vaan on Wolverinen omasta lehdestä peräisin. No, kaipa kynsiveikko on myyntivaltti.

Lehden avaava Tappavat leikit! on aika mitäänsanomaton välinäytös – takaumana esitetty tarina tapahtumista, joita Dazzler muistelee kirjeessään ystävälleen. Kyseinen ystävä, palkkionmetsästäjä O. Z. Chase (ja hänen koiransa Kerberus) on täysin tyhjästä tempaistu uusi hahmo sikäli kuin suomalainen lukija mitään tietää, ja koska ei Mail-Man tämän tarinan taustoja avaa, niin vähän hämäräksi hän jäi. Internet on minulle kertonut, että kyseessä on Dazzlerin omassa tuolloin jo lakkautetussa lehdessä esiintynyt hemmo, ja vaikkei Tom DeFalcon nimeä tässä lehdessä mainitakaan, niin juonikin on hänen käsialaansa – Claremont on vain kirjoittanut repliikit. Vähän outo täytenumero siis kyseessä, ja koska isolta osin koostuu meikäläisille lukijoille tuntemattomista viittauksista, niin olisipa tämän yli voinut huoletta hypätä. Rick Leonardi / Terry Austin -kuvitus on toki nättiä, eikä tarinassa sinällään vikaa ole; mutta kovin tyhjänpäiväinen se on. Pidän kyllä kohtauksesta, jossa Wolverine hankkiutuu juoppoputkaan päästäkseen O. Z:n viereiseen selliin.

Muuten tarinan elementit ovat KGB:n murhanhimoinen mutanttiagentti, Henry Gyrich ja CIA, sen semmoista. Hyvin Wolverine-henkistä huttua, ja kyllähän tuon nyt luki, mutta ehkä tämä olisi sopinut paremmin edellisnumeroon sen alkaneen ja keskenjääneen Genosha-tarinan tilalle? Ja ehkä nämä hienovaraiset toimitustekniset neuvoni eivät 30 vuoden jälkeen enää ole niin ajankohtaisia...

Kakkostarinassa lähtee turbovaihde päälle. Palataan ohimennen vuonna 1988 nähdyn kohtauksen kautta ajassa vähän taaksepäin, New Mexicoon, jossa kallioisille vuorille tipahtaa keitäs muita kuin vanhoja tuttuja Niljahirviöitä. Näitä öh, "kevyesti" alien-henkisiä monstereita on nähty aiemmin ennen kaikkea Claremontin ja Paul Smithin upeaakin upeammassa stoorissa, joka Suomessa esitettiin vuonna 1988 Ryhmä-X:n erikoisjulkaisussa 1. Rohkeasti Claremont palaa jo varmaan tämän lehden ilmestyessä aikalailla klassikoksi kanonisoidun tarinansa pariin, mutta vaikkei samanlaista klaustrofobisen painajaismaista tunnelmaa ainakaan tämän alkuosan perusteella ole syntymässä, niin monia kauhufiktion tehokeinoja tarina kyllä onnistuneesti käyttää.

Niljahirviöt (edelleen vähän korni nimi avaruusrodulle) ovat saapuneet maan päälle, ja ensikohtaamisen ainoaa eloonjäänyttä Harry Palmeria käyttäen leviävät hiljalleen infektion tavoin yhä uusiin isäntiin – etsien käsiinsä ennen kaikkea mutantteja, joten supervoimatkin näillä niljakkeilla nyt sitten on. Onneksi vastaan saadaan uusi, iskuvoimainen Ryhmä-X, ja kun nämä poppoot lehden lopussa törmäävät niin sitten törmäilläänkin lujaa.

Ei tämä klassikoksi nouse edellisen Niljahirviö-tarinan lailla, mutta Claremont ja Silvestri osaavat asiansa. Hyvin rullaavaa ja hetkittäin jopa hevihkön bodyhorrorin puolelle lipsahtavaa alien-viihdettähän tämä tarina on. Loppusosassa lienee mäiskettä luvassa, palataan siihen jatkossa.

MARVEL 5/91: Tekijä-X

1. Tuomiopäivä

2. Sodan uhrit

Tarina: Louise Simonson

Piirrokset: Walt Simonson

Tussaus: Bob Wiacek

Höh, juurihan äskettäin käsittelin tämän tarinan alkuosan, ja nyt on jo seuraavaa luvassa. Kronologisesta lehtiarkistostani taitaa puuttua kappaleita... Ainakin Hämiksen tilaukseni loppui joskus vuoden 1991 aikana, joten sen käsittely on päättymäisillään, ja kun Sarjakuvalehtikään ei tainnut ihan kuukausittain ilmestyä, niin nämä MARVELit ovat sitten melkein peräkkäin käsittelyvuorossa.

Kyseessä siis Tuhon ja Tekijä-X:n massiivinen matsi New Yorkin yllä vaarallisesti vaappuvassa Tuhon aluksessa. Meininki on pitkälti samaa kuin mistä jo edellisosasta kirjoittaessa valitin: ankeaa tilitystä, pitkäveteistä selitystä, ja aina välillä Tuho sanoo HAH HAH HAA. Olisihan tässä ollut aineksia parempaan. Tämä koko konflikti on osa Marvelin tuolloista Fall of the Mutants -tapahtumasarjaa, eli samaa, jossa Ryhmä-X heitti juuri äskettäin henkensä Dallasissa – isot pointsit Mail-Manille siitä, että nämä samanaikaiset tarinat on Suomessakin onnistuttu julkaisemaan samaan aikaan niin että syntyy mukavan koherentti kokonaisuuskuva, vaikka lehtemme muuten ovatkin pääasiassa hajanaisotantoja Marvelin tarjonnasta.

Tarina saa hyvä(hkö)n käänteen, kun tappelu Tuhoa vastaan saa aikaan jättikokoisen aluksen romahtamisen osittain keskelle New Yorkia ja supersankaritaistelu muuttuu sivullistenpelastusoperaatioksi. Kovin paljoa Simonsonit eivät tapahtuneesta kuitenkaan saa draamaa revittyä, vaan yllättäen se on Nocentin ja Romitan Daredevil, jossa tämä New Yorkin kaduille ryöppyävä tuho (pienellä alkukirjaimella) ja pakokauhuinen kaaos saavat onnistuneen ja tapahtumien vakavuutta ja epätoivoa osaavasti kuvaavan käsittelyn. Palaan tuohon lähiaikoina Sarjakuvalehteä käsitellessäni.

Jossain määrin tämä tarinan loppupuolisko oli parempi kuin ensimmäinen. Ehkä yltiögeneerisen supersankaritappelun vaihtuminen joksikin muuksi auttoi, ja toisaalta päähenkilöiden loputon ruikuttava monologi tuntui sekin asteittain vähenevän tarinan mittaan. Itse asiassa juonessa tapahtuu hämmästyttävän naiivi käänne, kun mutanttivihamieliset kansalaiset poliisi mukaan lukien huomaavat että vitsit kun tämä Tekijä-X olikin laatujengi ja oikeastaan pelasti koko kaupungin. Tarina loppuu lehden nimikkosankareita kaupungin halki kuljettavaan paraatiin. Vaikea sovittaa tätä kuviota siihen Marvelin todellisuudessa vallitsevaan asennemaailmaan, mitä mm. Claremont on Ryhmä-X:n puolella kuvannut, mutta toisaalta tämä hetkellinen mielenhäiriö unohtuukin vissiin aika välittömästi, ja heti tämän tarinan jälkeen mutantit ovat taas vihattu vähemmistö. Laiskaa kirjoittamista kerrassaan.

Niin että se siitä. Kuten viimeksi sanoin, Tuho paranee hahmona pikkuisen ajan kanssa, kun taas tämä Tekijä-X:n alkuperäinen jäsenistö integroituu suht pian Ryhmä-X:ään ja ihan muut tyypit saavat tämän lehden leikkikentäkseen. Oma mielenkiintoni tätä mutanttien kakkostiimiä kohtaan oli viimeistään tämän tarinan myötä lopullisesti kadonnut, mutta kyllä heitä vielä luvassa on aika paljonkin – esimerkiksi vuoden 1991 lopulla massiivisen Inferno-tarinakokonaisuuden myötä, jossa New York on jälleen kerran kaaoksen ja katastrofin keskipisteenä.

Ryhmä-X 4/91

1. Eteläinen pallonpuolisko

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Marc Silvestri

Tussaus: Dan Green

2. Tervetuloa Genoshaan

Tarina: Chris Claremont

Piirrokset: Rick Leonardi

Tussaus: P. Craig Russell

Kuten ehkä muistamme, X-miehet uhrasivat taannoin henkensä Dallasissa voittaakseen Vastustajana tunnetun kaaoselementin, minkä jälkeen järjestyksen jumalatar Roma palautti heidät henkiin. Nyt ryhmä on paitsi koko maailman tietämän mukaan edesmennyt, myös kaikille elektronisille tai muuten keinotekoisille tarkkailulaitteille näkymätön: täydellinen iskuryhmä, ja sitähän Ryhmä-X:stä nimenomaan tämän käänteen myötä tulee.

Tämä nyt alkava "Outback-era" on nykyisin monen kaiholla muistelema lyhyt mutta hyvin omanlaisensa kausi X-historiassa. Ryhmä-X on coolimpi ja tylympi kuin ehkä koskaan ennen tai jälkeen (no, ehkä Grant Morrisonin kausi vuosituhannen alussa pääsee lähelle). Porukasta on tullut Australian takamailla futuristisessa hightech-kompleksissa (jonka he tässä numerossa ottavat Raatelijoiksi kutsutulta cyborgilaumalta käyttöönsä) majaileva ja mutanttiteleportteri Portin avulla maailman laidalta toiselle singahteleva oikeudenjakaja. Vieläpä Marc Silvestrin piirtämä sellainen! Kukapa ei tästä tykkäisi?

Minäkin tykkäsin aikoinaan kovasti. Claremont tuntui löytävän aina vain uusia kiinnostavia suuntia joita tutkia, uusia hahmoja heitettäväksi tähän X-myllytykseen, uusia ihmissuhteita solmittavaksi ja juonilankoja punottavaksi. Mutta kovaa tämä meno on. Heti lehden alussa edellämainitut Raatelijat iskevät Singaporessa sijaitsevaan pankkiin, jossa ruumiita kasaantuu kuin heinää. Ollaan saapumassa 90-luvulle, ja Marvelin sarjakuvillekin koittaa uusi, tylympi aika. X-miehet itse eivät toki vieläkään tapa, mutta Raatelijat talutetaan Romalta lainaksi saatuun "Vaarain ahjoon", porttiin jonka läpi kävellyt syntyy puhtaana pöytänä uudestaan. Aika rajulta rangaistukselta tuokin tuntuu, mutta ehkä siinä on kuitenkin hitunen armoakin mukana. Joka tapauksessa Ryhmä-X on nyt lähempänä omankädenoikeudella toimivaa lainsuojattomien ryhmää kuin koskaan ennen. He menevät sinne missä heitä kaivataan, jakavat tuomioita vastaamatta kenellekään. Maailma on muuttunut kovaksi, ja Claremont tuo sen esiin hienosti kakkostarinassa.

Tervetuloa Genoshaan on historiallisesti ehkä jopa merkittävämpi kuin lehden ykköstarina, koska tässä Marvelin maailmassa ensiesiintymisensä tekevä äärirasisitinen saarivaltio Genosha tuli jäädäkseen, ja on yksi keskeisiä Marvelin maailman paikkoja nykyisin. Genosha on varsin ohuesti verhoiltu kuva apartheidin aikaisesta Etelä-Afrikasta, jossa mutantit ovat orjaluokka ja muilla pyyhkii hyvin. Omissa oloissaan Intian valtameren reunamilla elellyt valtio kaappaa paitsi Australiaan muuttaneen kansalaisensa, myös tämän seurassa olleen Madelyne Pryorin, ja koska Maddie on nykyään osa X-tiimiä, lähtee joukko häntä pelastamaan, ja Genoshan syrjintään perustuvat valtionkoneistot paljastuvat näppärästi lukijalle samaa tahtia kuin tarinan päähenkilöillekin. Rogue ja Wolverine jäävät Genoshan militantin poliisin, magistraattien, haaviin, mutta muu ryhmä vetäytyy suunnittelemaan pelastusoperaatiota. Jatkoa seuraa...

Kakkostarinan on piirtänyt Rick Leonardi, jonka jäljestä olen oppinut nyt ikäännyttyäni pitämään, ja ihan hyvä niin: Uncanny X-Menin tahti oli näihin aikoihin Silvestrille sen verran raju, että Leonardista tuli ikään kuin vakituinen kakkoskuvittaja, jonka jälkeä nähdään tämän tästä. Eihän hän Silvestrille pärjää, mutta hoitaa homman kotiin, ja on varsinkin joihinkin hiljaisempiin hetkiin mitä sopivin piirtäjä. Claremontin tarinointi on kyllä näihin aikoihin paitsi kiinnostavaa ja monipuolista edelleen, niin myös pahuksen täyteenahdettua, ja sivut meinaavat hukkua puhekupliin ja tapahtumiin. Juonet eivät melkein mahdu lehden mittaan, mutta mieluustihan tätä silti lukee. Ei silloin keväällä -91 tajunnut miten keskeisiä konsepteja X-historiaan tässä numerossa aseteltiin: Genosha, Australia, Raatelijat, jopa ensiesiintyvä teleporttaava aboriginaali Porttikin on sittemmin asettunut osaksi X-mytologiaa. Hyvää kamaa. Rakkaudella tehtyä, ja ajatuksella.

MARVEL 4/91: Tekijä-X

1. Naamioita

2. Tuomiopäivä!

Tarina: Louise Simonson

Piirrokset: Walt Simonson

Tussaus: Bob Wiacek

Huoh. Tekijä-X, se ankeampi mutanttitiimi, oli tämän ilmestyessä nähty omissa paljon ennakkoon odotetuissa tarinoissaan noin vuoden verran, ja oli ollut suorastaan majesteettinen antikliimaksi. Yksi suurimmista mysteereistä minulle henkilökohtaisesti Marvel-sarjakuvien historian suhteen onkin se, miksi tätä aviopari Simonsonin kautta X-Factorin ohjaimissa muistellaan lämmöllä – ei sitä nyt sentään ihan klassikoksi luokitella, mutta moni kuitenkin kovasti pitää, ja kun itse rankkaan nämä sarjakuvat lähinnä kömpelöiksi yritelmiksi, niin onhan suhtautumisessa eroa.

Mutta mitä tässä numerossa sitten tapahtuu? "Tuhon ratsumiehet iskevät New Yorkiin", lupaa kansi, mikä kuulostaa ihan sopivan eeppiseltä, mutta missä on silti vähän eri vivahde kuin originaalissa: "The Horsemen of Apocalypse". Onpa raamatullisen maailmanlopullinen otsikko jengillä, mutta kun hahmo nimeltä Apocalypse on aiemmin suomennettu Tuhoksi, niin tällä sitten mennään. Monet hahmojen fennonimet ovat ihan toimivia, mutta Tuho on kyllä harvinaisen laiska suoritus, kuka nimen sitten alunperin onkaan kääntänyt.

"Tuho" on hahmonakin huono. Minua varsinkin mutanttitarinoissa on miellyttänyt niihin sisältyvä arkipäivä ja maanläheisyys, ja Tuhon kaltaiset kaikin tavoin jumalankaltaiset hahmot ovat  tässä kontekstissa mielenkiinnottomia. Saamme tietää, että tämä darwinistista "vahvin voittaa"-kamppailua aina silloin tällöin läpi ihmiskunnan historian lietsonut hemmo on varhainen mutantti, tuhansia vuosia vanha, joka on esiintynyt vähän yhden sun toisenkin historiallisen kansan jumalana eri puolilla maailmaa. Hän voi muuttaa muotoaan, teleportata, antaa supervoimia kenelle haluaa jne jne ilman mitään varsinaisia rajoituksia. Hän pitää yliampuvia puheita mutanttien ylivoimasta, lausahtaa toistuvasti "Hah hah haa!" (Tuhon yleisimmin käyttämä fraasi tässä lehdessä) ja on kaiken kaikkiaan niin tylsä, että vain lehden päähenkilöt hänelle ankeudessa pärjäävät.

Tekijä-X on tosiaan juuri niin aneeminen kuin Louise Simonsonin kirjoittamana tähänkin asti. Koko lehti perustuu tähän toisteiseen kaavaan:

1. Tuho pitää suurieleisen puheen, jossa nauraa aiheuttamalleen hävitykselle ja sille miten avuttomia hänen vastustajansa ovat.

2. Tekijä-X kuuntelee puhetta suu apposen auki pöyristyneenä.

3. Joku heistä, yleensä Kyklooppi, pitää vastineeksi oman puheensa, ytimenä se, että sinä se Tuho olet sitten ILKEÄ. Me uskomme Xavierin UNELMAAN. Emme ikinä LUOVUTA.

4. Siirry kohtaan 1.

Ymmärrän hyvin, ettei Marvelin sarjakuvien ole tarkoitus olla suurta taidetta (ne voivat sitä tietenkin olla), tai edes laadukasta sarjakuvaa (sitä ne ovat onneksi aika useinkin). Simonsonin Tekijä-X on kuitenkin niin infantiilia luettavaa, että sen kohderyhmän iäksi voisi äkkiä arvioida noin kuusi vuotta – henkilöhahmot käyttäytyvätkin pitkälti tämänikäisesti. He huutavat "Lattia!" kun lattia sortuu, he kertovat vuolassanaisesti koskaan vaikenematta kaiken mitä ajattelevat, mitä näkevät, mitä ympärillään tapahtuu tai mitä siihen asti on tapahtunut (jos uutta kerrottavaa ei sillä hetkellä ole), he ovat pateettisia ruikuttajia, tekevät saappaantyhmiä ratkaisuja ja ovat kaiken kaikkiaan niin epätodellisen tuntuisia paperinukkehahmoja, ettei ole ihme, etten Tekijä-X:ää halunnut enää tässä vaiheessa lukea sivuakaan enempää. Mutta lisää oli luvassa.

"Tuho" on ajan myötä hahmona hitusen parantunut. Hän oli parhaimmillaan 90-luvun puolivälin massiivisessa Age of Apocalypse -tarinakokonaisuudessa, ja tuollaiseen vaihtoehtomaailmaan hän parhaiten sopiikin. Nykyäänhän Apocalypse hengaa yhtenä mutanttimaailman perusjampoista hyvien puolella. Ei suosikkihahmoni edelleenkään, mutta nyky-Marvel ainakin on osannut asettaa hänet sopivan arkitodellisuudesta ulkopuoliseen muottiin, ja geneeriset supervihollisuudet ovat jääneet taakse.

Oliko tässä numerossa mitään hyvää siis? No, Walt Simonson piirtää halutessaan ihan nättejä dynaamisia kuvia, joskin sellaisille on varsin vähän tilaisuuksia tässä lähinnä suu auki huutamiseen keskittyvässä tarinassa. En minä tästä tykännyt silloin, ja jotenkin tuntui että tykkäsin nyt vielä vähemmän. Ihmisikä on sen verran lyhyt että harmittaa käyttää sitä tällaisen tuuban lukemiseen. Masentaa.

Hämähäkkimies 4/91

Venom

Tarina: David Michelinie

Kuvitus: Todd McFarlane

Nykyään Marvel käynnistää kaikki julkaisunsa uudelleen numerosta #1 keskimäärin joka toinen vuosi, mutta tämän lehden ilmestymisaikaan mentiin vielä alkuperäisen numeroinnin mukaan, ja tasaluvun saavuttava lehti tarjosi aina jotain isoa ja käänteentekevää. Tässä mielessä tämä Amazing Spider-Manin numero #300 ei petä: Venom jysähtää laakista Hämiksen veriviholliseksi, sankarin "ilkeäksi" versioksi, jollainen Hämikseltä vielä näinkin pitkän ajan jälkeen vielä puuttui.

Hahmon kehityskaari on vähintäänkin häkellyttävä. Vieraalta planeetalta mukaan tarttunut "elävä" puku (koska Hämis erehtyi vaatteidenkorjauskoneesta) osoittautui loiseksi, joka oli viemässä isäntänsä terveyde ja hengen, kunnes onnistuttiin karkottamaan – minkä jälkeen otus fuusioitui sattumalta Peter Parkeria vihaavan Eddie Brockin kanssa, ja niinpä vastassa on olento, joka inhoaa niin Hämistä kuin tämän siviiliminääkin yhtälaisella hengenpalolla, tietää tämän kaikki salaisuudet, on varustettu samanlaisin voimin, ja johon edes päähenkilön hämähäkkivaisto (tm) ei reagoi.

Kyllähän Venom tuoreelta ja kiinnostavaltakin tuttavuudelta tuntui aikoinaan, mutta hänestä huolimatta oma Hämis-innostukseni oli tämän lehden ilmestyessä jo aika alhaisissa lukemissa, ja viimeisiä minulle kotiin tilattuna tulleita Hämiksen numeroita tämä alkaa jo olla. Vaikka Venomista hahmona pidinkin, en päässyt yli McFarlanen kuvituksesta, joka on nyt on täydessä kukoistuksessaan. Koomisesti sävyttynyt ja välillä melkein groteskilla tavalla liioiteltu tyyli on raju poikkeama perinteisestä Marvel-taiteesta, mutta kyllä tämä nykyään minuun uppoaa. Silti täytyy sanoa, että ainakin toistaiseksi pidän McFarlanen työstä enemmän Hulkin puolella, toki ehkä parempi käsikirjoitus vaikuttaa: David Michelinien Hämis-tarinointi jatkaa äärimmilleen pelkistettyä linjaansa, eikä edes tämä sivumäärältään tuplakokoinen juhlanumero ole juuri muuta kuin pitkä tappelukohtaus Venomin kanssa. Sellaisena toki kelpo rymistelyä; Hämähäkkimies on totisesti alakynnessä, ja vaikka lopulta matsin voittaakin, niin jatkoa on ilmiselvästi luvassa.

Venom on visuaalisesti tyylikäs hahmo, mikä ei ole yllätys, koska perustuu semi-legendaariseen mustaan pukuun, jossa Hämis itse hengasi suuren osan 80-lukua, ja josta itse olen aina pitänyt enemmän kuin siitä perinteisestä (johon hän tämän lehden lopussa pysyvästi palaa). Se, ettei tälle pahis-versiolle ole tehty muita muutoksia kuin raudanpumppaajan ruumiinrakenne ja keskelle naamion peittämiä kasvoja avautuva terävähampainen suu, on silkkaa hahmonluonnin neroutta: vähäeleisyydessä on voimaa! Merkillepantavaa on sekin, että vielä tässä McFarlanen versiossa ei Venomilla ole lainkaan sitä pitkää käärmemäistä kieltä tai sitä jatkuvaa massiivista vihreän liman eritystä, jotka pikapuoliin vakiintuivat osaksi hahmon ulkoasua. Mahtoivatko tulla jo Erik Larsenin Hämis-kauden aikana? Joka tapauksessa molemmat heikensivät Venomin visuaalista impaktia merkittävästi, mutta kaipa kansa tykkäsi, koska sellaisena hahmo on sittemmin nähty. Itse Eddie Brock on vähän väkisinväännetty hahmo, eikä, vaikka Peter tämän muka entuudestaan tunteekin, ole ennen tätä numeroa koskaan missään esiintynyt. En tiedä kuinka suurelta osin David Michelinie vastasi Venomin hahmonkehittelystä, mutta pohjatyöhän oli jo pitkälti olemassa aiempien kirjoittajien tekemänä, kenties hän ei tuonut mukaan kuin juurikin Eddie Brockin, Venomin mitäänsanomattoman ihmispuolen.

Kuten todettu, mäiskeen lisäksi ei tarinaan juuri muuta mahdu, mitä nyt aiempien numeroiden kuvioita toistetaan melkein sellaisenaan: Peter kokee alemmuudentunnetta miljoonapalkatun julkkisvaimonsa rinnalla, mutta onneksi aviopari sentään edelleen sekstaa kuin pupujussit konsaan. Avioliitto tosiaan sai niin Peterin kuin Mary Janenkin himokkaammaksi kuin millaisina näitä hahmoja on koskaan nähty. Lukija on vähän että jahah, tätä taas.

Lehden lopussa tarjotaan bonus-matskua luultavasti jostakin annualista. On sarjakuvamuotoinen infopaketti hämisvaiston toiminnasta, ja lisää Fred Hembeckin humoristisia listoja, Peterin elämän tärkeimpien naisten jälkeen nyt ovat vuorossa Hämiksen 30 pahinta vastustajaa. Venom kiilaa tuoreeltaan sijalle kahdeksan.